70. Toinen jalka haudassa

Olin esiintymässä intialaisissa häissä, kun kesken esityksen kahdeksanvuotias tyttö ilmestyi eteeni ja halusi tietää, mikä minun nimeni oli, mistä olin kotoisin ja olinko yli 50-vuotias. Silloin käväisi mielessä, pitäisköhän minun alkaa harkita tanssiuran lopettamista, jos näytin yleisön mielestä yli 50-vuotiaalta.

Lapset olivat ennenkin luulleet minun olevan paleoliittiselta kaudelta, eikä ollut epätavanomaista sekään, että täysi-ikäiset thaimaalaiset tulivat arvuuttelemaan ikääni, koska se oli heistä täysin korrektia ja koska asia kiinnosti heitä suunnattomasti. Vastasin yleensä olevani jo yli kahdenkymmenen.

Erään esiintymisen jälkeen hotellin henkilökuntaan kuuluva nuori mies hiippaili perässäni pukuhuoneeseen ja tiedusteli kohteliaasti, saisiko hän esittää minulle yhden kysymyksen. En vastannut, koska tiesin, että silloin kun kysymys alkoi tuolla lauseella, vaihtoehtoja oli yleensä kaksi: A. – Oletko naimisissa? B. – Kuinka vanha olet? Tällä kertaa miestä kiinnosti ainoastaan jälkimmäinen aihe. Tuijotin häntä ääneti hampaattoman mummon katseella, kunnes hän ymmärsi tehdä nopean U-käännöksen ja kompuroida ulos pukuhuoneestani. Harmitti, etten ollut sanonut täyttäväni pian 67 vuotta.

Sitten minulta pyydettiin haastattelua ja valokuvaussessiota nuorille suunnattuun Seventeen-lehteen. Ihme kyllä, ikääni ei sillä kertaa kysytty, ja toivoin, etteivät he olettaneet minun olevan seitsemäntoistavuotias! Minua kehotettiin etukäteen pukemaan haastattelupäivänä jotain kaunista päälle ja näyttämään hyvältä valokuvissa. Ilmeisesti en näyttänyt riittävän hyvältä, koska lehtijutun yhteydessä minusta ei julkaistu yhtään kuvaa.

Jouduin myös toiseen thaimaalaislehteen, joka oli suunnattu yläluokkaiselle aikuisväelle. Lehden valokuvaaja kävi ottamassa minusta kuvia tanssiessani iranilaisessa ravintolassa. Haastattelun jälkeen toimituksesta tuli pyyntö ottaa kuvaussessio uusiksi, koska kuvat eivät olleet riittävän seksikkäitä; he halusivat minun leiskuvan punaisessa asussa ja näyttävän “tulisemmalta”. Kieltäydyin tulisesta uusinnasta, jolloin he joutuivat tyytymään oheiseen kuvaan.

magazine

Keikkoja kuitenkin riitti, ja työtahtini oli välillä sellainen, että en olisi ehkä parikymppisenä siitä selvinnyt: myöhäisillan shown päälle 2,5 tunnin yöunet, aikainen herätys aamulla ja kahdeksan tuntia tanssitreeniä, sen jälkeen illalla uusi täysimittainen show, jonka yhteydessä videokuvaus ja haastattelu Thammasat-yliopiston tutkimukseen. Ja seuraavana aamuna taas aikainen herätys ja lisää tanssitreeniä.

Thaimaassa yli kolmekymppiset ovat auttamattomasti OUT. Heitä ei tahdota huolia edes tanssitunneille puhumattakaan siitä, että he rohkenisivat nousta esiintymislavalle nolaamaan itsensä, sukunsa ja kotikylänsä.

Minulla oli yksityisoppilaana hurmaava kuusikymppinen ruotsalaisrouva, joka asui Hua Hinissa hulppeassa kartanossa golfkentän laidalla. Kävin kerran viikossa vetämässä hänelle yksityistunteja hänen omassa varta vasten noita tunteja varten rakentamassaan tanssisalissa. Hänen syynsä vatsatanssin harrastamiselle olivat pelkästään terveydelliset, eikä hänellä ollut minkäänlaista ambitiota koskaan nousta lavalle tai edes esitellä taitojaan kavereilleen.

Olin menossa esiintymään Hua Hinin Rotaryklubille, kun huomasin vieraslistasta ruotsalaisrouvan puolisoineen olevan kutsuvieraiden joukossa. Harmittelin, etten ollut tiennyt asiasta aiemmin; olisimme voineet harjoitella yhdessä jonkin yllätysnumeron. Nainen totesi, että mehän voimme harjoitella nyt! Meillä oli puolitoista tuntia aikaa kyhätä kasaan jotakin, mikä näyttäisi kohtalaisen valmiilta esitykseltä ottaen huomioon, että toinen meistä oli harrastanut tanssia vasta muutaman kuukauden.

Kävimme läpi musiikin ja yksinkertaisia liikesarjoja, ja kehotin häntä keskittymään tekniikan sijaan fiilikseen ja liikkeitten oikeaan ajoitukseen. Harjoittelimme 90 minuuttia, ja seuraavan kerran tapasimme esiintymislavalla. Olimme sopineet, että hakisin hänet oman showni puolivälissä yleisön joukosta lavalle kaikkien yllätykseksi. Lopputulos on nähtävissä allaolevalta videolta:

 

Hurraa ja hatunnosto kuusikymppiselle naiselle, joka ei ollut koskaan elämässään esiintynyt ja joka oli harrastanut tanssia vasta muutaman kuukauden aloittaen nollasta! Minulla itselläni ei olisi ollut rohkeutta nousta yleisön eteen vastaavista lähtökohdista – ei vaikka takanani olisi ollut vain puolet hänen ikävuosistaan.

Näytin tuota videota ylpeänä bangkokilaisella tanssistudiolla, jossa opetin thaimaalaisia oppilaita. Sen sijaan, että ruotsalaisrouvan rohkeutta tai taitoa olisi ihasteltu, studion valtasi vaivautunut hiljaisuus, jonka jälkeen studioemäntä Phi Kan puki sanoiksi sen ainoan heille merkityksellisen asian: – Hänhän on lihava!

Eräänä päivänä töihin mennessäni Phi Kanilla oli minulle uutisia:

– Kurssillesi olisi tulossa uusi oppilas, mutta hän on hiukan vanha… 39-vuotias. Sopiiko se sinulle?

– Totta kai sopii!

– Eikö hän ole liian iäkäs oppimaan vatsatanssia?

– Ei ollenkaan.

– No hyvä. Hän olisi halunnut mennä alunperin hip hop -tunnille, mutta estin häntä, koska hän on siihen liian vanha, ja sitten hän halusi kokeilla vatsatanssia. En ollut varma, mitä sinä siitä sanot; vieläkö tuon ikäinen voi oppia vatsatanssia? Miten vanhoja oppilaita ylipäätään huolit tunneillesi?

– Satavuotiaita ja siitä ylöspäin, jos pystyvät kävelemään. Kuuden- ja seitsemänkymmenen välillä oleva kiinalaisleidi Phi Kan haukkoi henkeään, ja keskustelu päättyi siihen.

Taannoin samaisella tanssistudiolla minua ilostuttivat oppilainani kolme thaimaalaista naista suoraan ylenevässä polvessa: nuori tyttö ja hänen äitinsä sekä mummonsa. Mummo tunnusti, että se oli itse asiassa hän, joka oli halunnut tanssitunnille, mutta hän ei ollut kehdannut tulla yksin ja oli painostanut tyttärensä ja tyttärentyttärensä mukaan. Nuori tyttö ei kuitenkaan kauan jaksanut innostua lantionpyörittelystä, ja kun hän lopetti, lopettivat äiti ja mummokin, koska olisi ollut aivan liian noloa, jos joku olisi luullut heidän haluavan harrastaa vatsatanssia vielä tuossa iässä.

Menin kerran itse balettitunnille, joka oli tarkoitettu aikuisille. Thaimaalainen opettaja aloitti ensimmäisen tunnin mahtipontisella julistuksella:

– Tehdään tämä nyt heti selväksi: Teidän on syytä ymmärtää, että teistä ei tule koskaan balettitanssijoita. Te olette siihen liian vanhoja. Teidän olisi pitänyt aloittaa baletti neljävuotiaana. Jos haaveilette tanssivanne joskus Joutsenlammessa, minun on valitettavasti pudottettava teidät pilvistä, sillä niin ei tule koskaan tapahtumaan. Teidän kannattaa heti alkuunsa unohtaa sellaiset haaveet ja hyväksyä realiteetit. Minä voin opettaa teille balettiliikkeitä, mutta oikeita balettitanssijoita teistä ei tule koskaan!

Olin tyrmistynyt. Tuonkaltainen tunnelmanlatistus oli aivan tarpeeton. Toki me kaikki tiesimme, ettei meistä koskaan tulisi ammattiballerinoja, mutta entä sitten! Me halusimme oppia balettia, ja jos opettaja oli sitä mieltä, että meidän balettimme oli turhanpäiväistä tätijumppaa, sellaista siitä varmasti tulisikin. Se jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi tunnikseni kyseisen opettajan ohjauksessa. Onneksi löysin Bangkokista toisen balettiopettajan, kiinalaisen klassisen baletin mestarin, joka otti kaikenikäiset oppilaat tosissaan. Jos opettaja ei usko oppilaaseensa, ei oppilaalla ole tulevaisuutta.

Kun sain myöhemmin tanssia soolon Pähkinänsärkijässä, olisi minun tehnyt mieli mennä näyttämään tuolle ensimmäiselle opettajalle pitkää nenää – oikein todella pitkää! Täytin samana vuonna neljäkymmentä.

 

Advertisements

69. Pähkinöiden särkijä

Itämaisen vatsatanssin arvostus on Thaimaassa suunnilleen yhtä korkealla kuin strippauksen, ja ammattinimike belly dancer saa useimmiten aikaan vaivautuneen hiljaisuuden ainakin naisväen keskuudessa. Onpa käynyt niinkin, että tavatessani uuden naishenkilön ja ojentaessani tälle käyntikorttini tälle on tullut äkillinen kiire poistua seurastani. Ettei tauti vain tarttuisi.

Tilannetta ei auta yhtään, että osa tuntemistani thaimaalaisista vatsatanssijoista tekee myös eroottisia SM-esityksiä. Ja nekin vatsatanssijat, jotka eivät suoranaisesti riisuudu lavalla, mainostavat esityksiään “seksikkäinä”. Minun on ollut vaikea sovittaa itseäni tähän kuvioon kaikkine klassisine Mahmoud Reda -taustoineni.

Olin opettanut vatsatanssia pitkään arvostetussa bangkokilaisessa balettikoulussa. Tunneillani kävi viikoittain pieni mutta uskollinen joukko naisia rullaamassa vatsaa. Kyseinen balettikoulu ei koskaan mainostanut tuntejani missään ilmeisesti siinä pelossa, että pikkutytöistä ammattiballerinoja leipovan koulun maine saattaisi tahraantua, ja tein sen johtopäätöksen, että meidän lantionveivaustamme hävettiin mutta kuitenkin siedettiin, koska toimme studion kassaan kahisevaa.

Niinpä olin ällikällä lyöty, kun koulun johtajatar yllättäen kysyi, kiinnostaisiko minua esittää Arabialainen tanssi Pähkinänsärkijä-baletissa. Totta kai minua kiinnosti, vaikka minulla ei ollut minkäänlaista balettitaustaa. Jopa äitini vihjaisi vähemmän kannustavasti, että minun iässäni ballerinat tapasivat yleensä jäädä eläkkeelle. Vihjaisin takaisin, että minä sen sijaan tässä iässä vasta aloittelin balettiuraani.

nutcracker

Joka tuntee Tshaikovskin musiikin Pähkinänsärkijä-balettiin, tietää, että Arabialainen tanssi on kaikkea muuta kuin arabialainen. Itämaista vatsatanssia, joka tukeutuu vahvasti rytmiin, on äärimmäisen vaikea sovittaa musiikkiin, josta ovat unohtuneet rytmisoittimet pois. Kun sain tunteikkaana laahaavan kappaleen harjoiteltavakseni, en tiennyt, mistä kohdasta ottaa kiinni, koska kappaleessa ei ollut minkäänlaista tarttumakohtaa vatsatanssijalle.

Päädyin kuitenkin esittämään balettiyleisölle vatsatanssia. Tunsin jonkinasteista alemmuutta muita tanssijoita kohtaan; he olivat sentään oikeita balettitanssijoita, minä vain viheliäinen napatanssija. Ensi-iltana teatterin pukuhuoneessa keijunkeveän, eteerisen sukkahousuväen keskellä tunsin olevani norsu posliinikaupassa; vähän kuin strippari olisi vieraillut Kansallisbaletissa.

Nutcracker snowNutrcacker veil

Kun laskeuduin oman soolonumeroni jälkeen lavan alapuolella olevaan pukuhuoneeseen peläten vaivautunutta hiljaisuutta tai muuten vain halveksivaa reaktiota muiden tanssijoiden taholta, hämmästyin ja suorastaan liikutuin, kun koko tanssijakaarti nousi seisomaan hurraten ja antoi minulle raikuvat aplodit. Ohjaaja kertoi kaikkien seuranneen esitystäni pukuhuoneen televisioruudulta suut auki. He eivät olleet koskaan ennen nähneet vatsatanssia. Tuskin olen milloinkaan saanut niin konkreettista arvostusta tanssi- tai missään muissakaan piireissä. Sama arvostus näkyi myös palkkiokirjekuoressani.

 

Ilmapiiri backstagella oli täynnä juhlaa. Tarjolla oli shampanjaa ja ruokaa, ja viimeisen esityspäivän jälkeen menimme vielä muiden solistien kanssa yhdessä ns. voittolounaalle. En voinut olla vertaamatta tunnelmaa entisen agenttini Somin kanssa tekemiini esityksiin, hänellä kun oli tapana näytösten jälkeen viedä vain thaimaalaiset tanssijansa ulos syömään ja lähettää minut yksin kotiin nuolemaan näppejäni. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)

Nutcracker finale

Thaimaalainen mies Pattayalta soitti pyytääkseen vatsatanssitunteja. Ei ollut vaikea arvata, miksi hän niitä halusi; sain aina silloin tällöin puhelinsoittoja eroottisilta miestanssijoilta tai seksibaareissa työskenteleviltä leidipojilta, jotka halusivat oppia heiluttamaan peppua oikeaoppisesti. Vaikka pyrin pitämään itämaisen tanssin niin kaukana strippauksesta kuin itä on lännestä, en voinut kieltäytyä opettamasta ihmisiä, jotka halusivat sitä oppia, oli heidän motiivinsa mikä tahansa. Tehtäväni oli opettaa oppilaat arvostamaan sekä itseään että tätä tanssilajia, heidän vastuulleen jäi joko ottaa oppi vastaan tai myydä itsensä ja taitonsa.

Jos tanssija – tai kuka tahansa – ei kunnioita itseään, on hänen turha odottaa saavansa kunnioitusta myöskään muilta. Jos nainen tai mies esiintyy ja käyttäytyy kuin edellisen kesän hutsu, pitävät myös muut häntä sellaisena. Oman filosofiani mukaan vatsatanssijan ensisijainen tehtävä ei ole miellyttää ketään. Se on yksi niistä asioista, jotka pyrin saamaan läpi nuorille oppilailleni. Thaimaassa äidit laittavat pikkutyttöjä vatsatanssitunneille samoin kuin mallikursseille yhtenä tarkoituksenaan, että nämä oppisivat miellyttämään miehiä ja pärjäisivät paremmin avioliittomarkkinoilla. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)

En olisi suoraan sanottuna edes halunnut opettaa noita todellisuudesta vieraannutettuja lapsia, mutta jollen se olisi minä, se olisi joku toinen. Kenties voin valaa heihin erilaista asennetta: Sinä tanssit vain, jos haluat ja jos pidät siitä, et siksi, että äitisi haluaa sinun tulevan joksikin, mitä et ole. Sinä et tanssi miellyttääksesi ketään – et äitiäsi etkä varsinkaan miehiä.

Kun kuusivuotiaan Sasha-tytön äiti otti minuun yhteyttä, en hennonut käännyttää häntä pois, etenkään kun hän kertoi Sashan halunneen oppia vatsatanssia neljävuotiaasta saakka. Kukaan ei ollut suostunut ottamaan niin nuorta oppilaakseen, mitä en yhtään ihmetellyt. Minäkään en innostunut lapsioppilaasta, mutta otin tytön kuitenkin yksityisopetukseen, koska hän vaikutti niin motivoituneelta äitinsä kertoman mukaan. Hän oli nuorin oppilaani koskaan.

Ensimmäiselle tunnille saapuessaan tyttö oli niin peloissaan, että melkein alkoi itkeä nähdessään minut. Nyt tiesin, miltä hammaslääkäreistä tuntuu lasten edessä. Sasha takertui äitinsä helmaan ja puristi siitä kiinni kuin kuoleva. Mietin, oliko häntäkin pienenä peloteltu olemaan kiltisti, tai muuten farangi tulee ja vie. Äiti joutui pakottamaan hänet tanssisaliin, ja aloin epäillä, oliko tyttö sittenkään itse halunnut tulla tänne, vai oliko se taas äiti.

Yritin olla niin kiltti ja lempeä kuin osasin. Kehuin tyttöä yrittäen saada hänet rentoutumaan. Turha toivo. Hän oli niin jäykkä, ettei pystynyt edes nostamaaan käsivarsiaan ylös. Hartiat olivat umpilukossa. Jalat sentään onneksi liikkuivat, ja hän erotti vasemman ja oikean. Niistä päästiin jonkinlaiseen alkuun. Lantiokin liikkui pienen alkuyrityksen jälkeen aavistuken verran oikealle ja vasemmalle.

Sasha kävi tunneillani kymmenen viikkoa. Hän ei oppinut noiden tuntien aikana mitään. Studioemäntä Phi Kan kehui tytön vanhemmille, kuinka kovasti tämä edistyi, vaikka itse en nähnyt mitään edistystä. Säälin pientä tyttöä, jonka täytyi joka sunnuntai herätä aikaisin aamulla ehtiäkseen tanssitunnille, ja vatsatanssitunnin jälkeen kiitää toiseen paikkaan hip hop -tunnille. Sen lisäksi häntä kuljetettiin viikon aikana baletissa, jazztanssissa ja muissa harrastuksissa.

Yritin vihjata vanhemmille, että tytön olisi paras odottaa muutama vuosi ja keskittyä vain leikkimiseen ilman ylenpalttista ohjattua harjoittelua, mutta vahemmat olivat sitä mieltä, että hän niin kovasti halusi harrastaa. Vastaavaan ilmiöön olin törmännyt balettikoulussa, missä japanilaiset kotiäidit istuivat illasta toiseen seuraamassa tytärtensä balettiharjoituksia. Noilla pienillä tytöillä ei ollut juuri muuta elämää kuin koulu ja balettitunnit. Eikä kovin kummoista elämää ollut heidän äideilläänkään.

Juttelin erään tällaisen paikalleen kivettyneen japanilaisäidin kanssa studiolla yrittäen houkutella häntä vatsatanssitunnille sen sijaan että hän istui kaiket illat studion eteisessä pää kumarassa puhelinta tuijottaen. Hän nauroi hermostuneesti olevansa liian vanha aloittamaan enää mitään uutta; hänhän oli jo pitkästi yli kolmenkymmenen. Hän kertoi haaveilleensa lapsena baletista, mutta vanhemmat olivat kieltäneet tanssitunnit. Kun hän oli sitten saanut oman tyttären, oli hän vienyt tytön balettikouluun heti kun tällä oli riittävästi ikää. Ja nyt teini-iän kynnyksellä oleva tyttö tanssi eturivissä ryhmänsä parhaiden joukossa.

– Tyttäresi on varmasti perinyt innostuksensa balettiin sinulta, sanoin.

– Ei lainkaan. Hän inhoaa balettia. Joudun joka päivä pakottamaan hänet tunnille ja istumaan täällä katsomassa, että hän varmasti tekee kaiken mitä opettaja käskee.

Studioemäntä Phi Kan yritti painostaa kuusivuotiaan Sashan vanhempia maksamaan uuden kymmenen viikon paketin, jotta tyttö saataisiin jatkamaan vatsatanssitunteja, mutta onneksi tytön isä tuli järkiinsä eikä tuonut väsynyttä lasta enää sunnuntaiaamuisin tanssistudiolle eteeni haukottelemaan.

Niille oppilaille, jotka olivat riittävän vanhoja ymmärtämään, yritin opettaa oman arvon tuntemista. Se oli vaikeaa, sillä jokainen thaimaalainen on pienestä pitäen aivopesty uskomaan, että hänen ensisijainen tehtävänsä on miellyttää toisia. Kiltiksi kasvatettu thaityttö uhrautuu loputtomiin perheensä ja itseään hierarkiassa ylempänä olevien puolesta.

Arvosta itseäsi ja muut arvostavat sinua myös. Älä kerjää kenenkään rakkautta, vaadi sen sijaan kunnioitusta. Naiset, jotka juoksevat rakkauden perässä, joutuvat myymään itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Siirry pois sieltä, missä sinua siedetään; mene sinne, missä sinua arvostetaan. Älä heitä helmiä sioille. Nämä ovat olleet omia mottojani, joilla olen tullut tähän saakka.

Toinen kerta, kun tunsin olevani tanssijana arvostettu ja hyväksytty oli, kun rakas ystäväni Amina kutsui minut esiintymään Helsingissä kesällä 2018 järjestettävään Helwa-festivaaliin. Olisi ollut ihana tanssia soolo Aleksanterin teatterin lavalla, mutta kieltäydyin suoralta kädeltä. En ollut enää vuosiin ollut lavaperformanssien tekijä, vaan olin pitkän Thaimaassa olon jälkeen muokkautunut fiilispohjalta tanssivaksi viihdyttäjäksi. Minun täytyi saada kontakti yleisööni, mieluiten lattialla ihmisten tasolla, ei kaukana lavan korkeuksissa, enkä nauttinut enää parrasvaloissa olemisesta. Amina ymmärsi oikein hyvin.

 

68. Tuhkimotarina

Olin vasta ehtinyt toipua pääsiäisen aiheuttamasta stressitilasta, kun palatsista kuului taas kummia: minut kutsuttiin oppilaineni esiintymään kuninkaalliseen joulujuhlaan. Oli elokuu, ja meillä olisi ruhtinaallisesti aikaa sorvata tanssinumerot tapahtuman henkeen sopiviksi. Tällä kertaa minun ei tarvitsisi piileskellä backstagella mustien verhojen uumenissa vaan saisin kunnian olla yksi juhlan kutsuvieraista.

Olin innoissani. Kun uutinen ilmoitettiin oppilailleni – samoille, jotka olivat menestyksekkäästi esiintyneet kanssani prinsessan syntymäpäivillä – eivät he kiljuneet riemusta vaan menivät sanattomiksi ja alkoivat kuiskailla keskenään. Arvelin heidän mykistyneen hurmiosta. Viikkoa myöhemmin he tulivat ilmoittamaan minulle anteeksi pyydellen, että he olivat päättäneet lopettaa tanssimisen eivätkä valitettavasti voisi esiintyä kanssani.

Ilmoitus tuli minulle kuin salama päähän, enkä ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, kuinka lahjakkaat nuoret naiset yhdessä päättävät lopettaa kokonaan tanssimisen voidakseen kieltäytyä esiintymästä kuninkaallisessa joulujuhlassa maan kumarretuimpien edessä – häikäisevimmässä tapahtumassa, joka heidän eteensä todennäköisesti koskaan tulisi. Yrittäessäni kysyä selitystä sain vastaani vaivautuneen hiljaisuuden.

Studiolla alkoi kuumeinen oppilaiden etsintä. Asiaa ei suinkaan helpottanut, että en voinut kuuluttaa kirkonmäellä hakevani tanssijoita kuninkaalliseen performanssiin, kun näistä asioista ei yleensä puhuttu ääneen. Eikä minun mielipidettäni oppilaiden etsinnässä kysytty muutenkaan, koska tanssijoiden oli täytettävä ensisijaisesti vain oikeat ulkonäkö- ja käyttäytymiskriteerit.

Minulla oli ollut alunperin neljä kuukautta aikaa valmistautua showhun, mutta lopulta jäljelle jäi vain kaksi kuukautta, kun lokakuussa sain viimein uudet tytöt eteeni. Nämä olivat aloittelijoita: lähtötaso pyöreä nolla. Huhhuh. Tunsin äkillisiä kuumien aaltojen väristyksiä, vaikka vaihdevuodet olivat vielä kaukana edessä.

Harjoitukset alkoivat. Luvatusta neljästä tanssijasta neljättä ei näkynyt mailla halmeilla. Olin tehnyt koreografian neljälle sekä itselleni. Kun harjoituskertoja oli jäljellä kuusi, ei neljäs tyttö ollut vieläkään näyttäytynyt. Lisäksi olin tilannut saiditanssiin yhden miestanssijan, mutta en tiennyt tuossa vaiheessa sitäkään, saisinko miestä mukaan vai en. Pahimmassa tapauksessa joutuisin tanssimaan koreografiaan sovittamani miesroolin itse.

Harjoituskertoja oli jäljellä viisi. Kaksi tanssijaa oli ilmoittanut tulevansa treeneihin, kolmas ei ehtinyt/jaksanut/viitsinyt, tai ei muuten vain huvittanut. Sen sijaan minulle kerrottiin, että puuttuva rengas eli se mystinen neljäs tanssija ehkä tulisi. Tässä vaiheessa alkoivat hiukset lähteä päästä.

Neljättä tanssijaa ei tietenkään (onneksi!) näkynyt, kuten ei myöskään salskeaa saidimiestä. Näytti siltä, että joutuisin kasvattamaan jouluksi viikset. Olin luopunut toivosta, että saisin ryhmääni yhtään vakavasti otettavaa tanssijaa. Meillä oli enää neljä treeenikertaa jäljellä ennen kuin pitäisi astua kuninkaallisten eteen esiintymään, ja harjoituksissa oli paikalla yksi henki, jonka ruumiin läsnäolosta en ollut varma.

Kaiken kruunuksi minulle ilmoitettiin, että ryhmään laitettaisiin tässä vaiheessa vahvistukseksi entinen Miss Thaimaa kompensoimaan puuttuvia tanssijoita. Rukoilin hartaasti, että Neiti Miss ei saapuisi paikalle, ja kiitos Herralle, rukoukseni kuultiin!

Sen sijaan sain tiedon, että tuo missi sekä eräs toinen entinen missi tulisivat toimimaan tanssiesityksessäni taustakaunistuksena, ja he seisoisivat lavan reunoilla vatsatanssipuvuissa pyörittelemässä ilmassa harsoista silkkihuntua kuin vimmatut tuulimyllyt minun esitykseni aikana! Eikä minun tarvitsisi edes koreografioida heidän huntuperformanssiaan, sillä kokeneempi misseistä oli koreografioinut sen jo itse! En osannut päättää, mikä tässä oli pahinta. Tanssiesitykseni ohessa lavalla pyörisi siis samaan aikaan eksoottinen hunnunheilutusesitys, eikä näillä kahdella esityksellä ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Herttileijaa!

Ryhmässäni oli jäljellä yksi tanssija, eikä hänkään pysynyt rytmissä. Yritin olla niin kärsivällinen kuin ihminen voi olla, mutta en rehellisesti sanottuna tiennyt, mitä tehdä, kun tanssija ei edelleenkään muistanut, montako jalkaa hänellä oli. Olimme saaneet koreografian juostua loppuun, ja Puifai-niminen nuori naisenalku oli ahkeroinut kovasti liikkeiden kanssa, mistä hänelle täydet pisteet, mutta eihän nollatason tanssijasta tehdä ammattilaista kahdessa kuukaudessa. Joistakin ei koskaan. Eikä ryhmätanssia oikein voinut tanssia yhden hengen ryhmällä vaikka kyseessä olisi ollutkin ammattilainen.

Käännyin esimieheni puoleen ja ilmaisin hänelle huoleni. Hän oli tehokas pakkaus, jolla ei ollut aikaa turhaan tunteiluun, ja hän ilmoitti välittömästi, että siinä tapauksessa tanssisin soolon. Thaimaalaiseen tapaan kukaan ei halunnut kertoa Puifai-paralle, että hänet oli tiputettu esityksestä pois, ja ikävän uutisen välittäminen jäi minun vastuulleni. Viimeisen kerran näin Puifain, kun hän itki tanssistudion eteisessä, ja hänen äitinsä riiteli vastaanottovirkailijan kanssa. Sen jälkeen hän ei enää palannut studiolle.

Pomo ilmoitti, että hän lähettäisi minulle seuraavana päivänä uuden musiikkikappaleen, johon saisin tehdä itselleni tanssin. Eihän tässä ollut kuin vasta pari kuukautta treenattu toisen musiikin tahtiin. Liki täydelliseksi viilatulla ryhmäkoreografiallani sain heittää vesilintua.

8. joulukuuta alkoi mitta tulla täyteen. Kuninkaallinen joulujuhla olisi seuraavalla viikolla, enkä ollut vieläkään lukuisista pyynnöistä huolimatta saanut musiikkia, joka pitäisi koreografioida ja esittää. Viralliset kenraaliharjoitukset olisivat sunnuntaina, ja tuolloin paikalla olisi jo kuninkaallisia.

Turvauduin omankädenoikeuteen ja päätin valita itse oman musiikkini, jonka esittäisin kenraaliharjoituksissa. Jos tuolloin pomo viimein tarjoaisi tilalle jotain muuta, olisinko ylpeä suomalainen ja kieltäytyisin, vai olisinko kiltti ja nöyrä thaimaalainen, joka sanoo hymyillen, että totta kai sopii, vaihdetaan vain musiikki – taas kerran – kaksi päivää ennen H-hetkeä? Valitsin arvokkaaseen tilaisuuteen sopivan uusklassisen egyptiläisen kappaleen, ja helpotukseni oli sanoinkuvaamaton, kun sain viimein ohjat takaisin omiin käsiini ja aloin harjoitella sooloani varten. Olin hetkellisesti oman elämäni herra.

10. joulukuuta saapui ilosanoma: Harsoista silkkihuntua esityksessäni hulmutteleva Miss Thaimaa otti minuun yhteyttä ja kertoi pomon viimein paljastaneen, mihin sulosäveliin hän halusi minun esittävän egyptiläisen vatsatanssin: Annie Lennox ja God Rest Ye Merry Gentlemen!

Menin shokkiin. Istuin pitkään tietokoneen ääressä kirjoittamassa pomolle ammatillista itsemurhaviestiä, jossa kieltäydyin tekemästä niin sekasortoista esitystä. Muutin kuitenkin viime hetkessä mieleni, ja ennen kuin luoti lähti matkaan, päätin pistää Lennoksi ja antaa palaa. Olkoon mitä vain, miten vain, hällä väliä ja mitä tahansa, kunhan ei Kulkuset ja napatanssia tonttulakki päässä.

Kaikki mopot uhkasivat karata käsistä. Hovista oli alunperin vaihdettu juhlan päivämäärä. Sitten pomo oli vaihtanut tanssiryhmän kokoonpanon ja esitettävän kappaleen. Sen jälkeen hovi vaihtoi juhlia emännöivän prinsessan toiseen. Siihen mennessä tapahtumapaikkaa ja minua ei ollut vielä vaihdettu, lähes kaikki muu oli saanut osansa elämän katoavaisuudesta. Viisi päivää ennen juhlaa tuli tieto, että erinäisistä syistä johtuen ei ollut enää varmaa, pidettäisiinkö koko tilaisuutta lainkaan. Sitten ilmoitettiin, että juhla pidettäisiin, mutta emäntä vaihtuisi isännäksi. Ja Suuri Herra nimesi varttuneemman prinssin hoitamaan kaikki muodollisuudet.

Kenraaliharjoitukset pidettiin paikallisessa helluntaiseurakunnassa, ja ällistyneenä sain todeta, että kuninkaallisille ei ollut tulossa mitään kulkusten kilkatuksessa kirmaavia poroja ja savupiipussa hohottavia joulupukkeja vaan ehtaa gospelia ja Jeesusta, ja siinä missä helluntaiseurakunnan pastori esitti nokkahuiluun eli pasuunaan puhaltavaa enkeliä, Annie Lennox veisasi virren. Ja minulla oli taustavahvistuksena kaksi napatanssivaa missiä sekä joukko nuoria komeita miesmalleja, jotka esittivät tanssiesityksessäni viisaita itämaan tietäjiä. Heidän mukanaolostaan ei luonnollisesti kukaan ollut muistanut minulle mainita.

harjoitukset

Esiintymislava oli rakennettu ylhäältä katsottuna ristin muotoiseksi, ja illan ohjelmassa oli niin Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuskertomus kuin Jeesuksen syntymä ja pätkä The Passion of the Christ -elokuvasta. Ketään ei jätetty kylmäksi, ja sovitusta tarjottiin kaikille. Siniverisessä joulushowssa käytiin koko Raamattu tiivistettynä läpi, aina lähetyskäskyyn asti. Jotta radikaali sanoma olisi iskeytynyt vielä vakuuttavammin yleisön verkkokalvoihin, heijastettiin salin seinille raamatunlauseita.

Juhla-aamu koitti. Jotta kaikki olisi täydellistä, oli kotitaloni vesijohto paukahtanut sopivasti edellisenä ehtoona, ja jouduin vetämään puutarhaletkulla vettä talon takana olevasta ulkohanasta ikkunan kautta alakerran vessaan päästäkseni aamupesulle. Kaataessani jääkylmää vettä napolla saavista päähän mietin, että mikään ei voisi mennä tänään kurjemmin.

Saavuin juhlapaikalle kello 9, jolloin harjoitukset alkoivat. Lounaan jälkeen kaikki esiintyjät saivat käskyn sonnustautua esiintymisasuihin, ja pidimmme lehdistölle pukuharjoitukset, koska lehdistön edustajia ei päästetty enää myöhemmin varsinaiseen juhlaan. Minä tanssin virallisissa lehtikuvissa soihtu sammuneena, sillä päässäni olevasta kynttiläkruunusta oli ylin kynttilä mennyt rikki. Onneksi oli varakynttilä mukana, ja ehtisin toivottavasti vaihtaa sen ennen illan esitystä.

Pukuharjoitusten jälkeen vaihdettiin reippaasti iltapuvut päälle, ja juhla alkoi. Seurasi virallisia seremonioita, joiden tarkoitus jäi minulle yhtä hämärän peittoon kuin himmeä kynttiläkruununi. Meidät istutettiin riveihin pääsalin vieressä olevaan sivusaliin. Pomo oli ohjannut minut istumaan silikonirintaisen Miss Puerto Ricon viereen, koska siihen kohtaan kuulemma tulisivat TV-kamerat, ja hän halusi, että saisin paistatella televisiossa, kun juhlien seremoniallinen osuus näytettäisiin suorana lähetyksenä Thaimaan kaikilla uutiskanavilla.

Vaikka Miss Puerto Rico oli keskivartaloltaan ohuempi kuin minä, oli hänen rintavarustuksensa niin reilusti topattu, että minua tuskin näkyisi hänen takaansa, vaikka kamerat meidän vieressämme sattuisivat olemaankin. Enkä oikeastaan ymmärtänyt, mitä tekemistä Miss Puerto Ricolla oli ylipäätään näissä kekkereissä, mutta onneksi minun tehtäväni ei ollut ymmärtää vaan tanssia.

Kuninkaallinen organisaattori oli opastanut kaikkia esiintyjiä, kuinka kuninkaallisten edessä tuli käyttäytyä ja kuinka Suuren Herran nimeämältä prinssiltä käytiin hakemassa todistus esiintymisestä: Ensin tehtiin hoviniiaus punaisen maton reunalla, sitten otettiin kaksi rauhallista askelta kohti prinssiä, ja jälkimmäisellä askeleella laskeuduttiin polvi maahan ottamaan vastaan kunniakirja.

Entisen pääministerin tytär kävi asettelemassa hiukseni oikeaan asentoon maton reunalla seisoessani, jotta ne eivät peittäisi kasvojani sieltä suunnasta, mistä valokuvat otettiin. Hän oli tarkkana naisena huomannut, että kynttiläkruunun litistämät kutrini valahtivat kasvoille, kun kumarsin päätä prinssin edessä, ja hän veti koko tukkani taakse ja neuvoi minua hymyillen, että pitkät hiukset kannatti aina siirtää pois siltä puolelta kasvoja, missä kameramiehet seisoivat. Polvistumisen jälkeen konttasin takaperin takaisin punaisen maton reunalle, missä tein uuden hoviniiauksen, käännyin ympäri ja palasin omalle paikalleni riviin istumaan hiukset hyvässä järjestyksessä.

prinssi

Kun kaikki esiintyjät olivat käyneet hakemassa kunniakirjansa, otettiin viralliset ryhmäkuvat. Pomo määräsi minut kuvissa prinssin oikealle puolelle istumaan. Taas käveltiin, niiattiin maton reunalla, kontattiin polvihiihdolla prinssin viereen, istuttiin jalat sivussa jalkaterät prinssistä pois päin. Hoviorganisaattori kävi järjestelemässä kaikkien jalkoja oikeaan asentoon ennen kuin kameramiehiä päästettiin vauhtiin. Jalkojen oikea asento ja suunta ovat tärkeä asia.

prinssi2

Kun kuvat oli otettu, noustiin polville, kontattiin takaperin kasvot prinssiin päin maton reunalle ja hoiperreltiin ylös. Kumarrettiin vielä kerran ja käveltiin  pois. Ei mikään helppo nakki korkokengillä ja laahuspuvussa. Unelmanohuen silkkipukuni laahus repsotti riekaleena kiinni korossa, joka oli lävistänyt sen edestakaisen konttailun tiimellyksessä.

Eräs iäkkäämpi kunniakirjan noutaja kompastui prinssin edessä omaan helmaansa ja olisi rojahtanut kasvoilleen Hänen Korkeutensa syliin, ellei kaksi hovin edustajaa olisi sännännyt rohkeasti punaiselle matolle tarraamaan naispoloista kainaloista kiinni. Miss Puerto Rico vieressäni räjähti hysteeriseen nauruun. Hänen mielestään kaikki oli aivan liian hauskaa. Hyssyttelin hänet hiljaiseksi.

Sen jälkeen juhlaväki siirtyi saliin ja action alkoi. Juoksin lähimpään vessaan vaihtamaan tanssipukua päälle ja sytyttämään päässäni olevia kynttilöitä, kun en olisi mitenkään ehtinyt kymmenessä minuutissa talon toisessa siivessä sijaitsevaan pukuhuoneeseen ja takaisin. Mahtipontinen joulushow pyörähti käyntiin, ja se oli menox, sanoi Annie Lennox.

kynttilakruunu

Show ei ollut lainkaan niin sekava kuin miltä se oli keskeneräisenä näyttänyt. Lopputulos oli kekseliäs ja taidokkaasti ohjattu hengellinen kokonaisuus, jossa kuljettiin läpi maailman viemässä ilosanomaa, ja minun osani oli olla itämainen tanssija itäisellä maalla kera tähteä seuraavien tietäjien. Olin luullut tanssivani soolon, mutta yhtäkkiä kanssani oli koko joukko taivaallista sotaväkeä. Itämaan tietäjien, missien ja miesmallien lisäksi lavalle vaelsi vielä hunnuttettuja arabinaisia. Näin vasta jälkikäteen valokuvista, keitä esityksessäni oli oikein ollut mukana, sillä minulla ei ollut tanssiessani aavistustakaan, mitä takanani samanaikaisesti tapahtui.

joululahjatthaitanssi

Kun esitys oli päättynyt, otettiin paljon valokuvia. Kauniit naiset kuvauttivat itseään eri kokoonpanoilla, enkä viitsinyt kiilata mukaan kuviin, kun tunsin itseni joukkoon kuulumattomaksi. Lumikit olivat pitkiä kuin lipputangot korkokengät jalassa, minä olin tarinan kääpiö avojaloin. Nuoret kaunottaret linkuttivat polvet koukussa varpaat kenkien puristuksesta hellinä ja valittivat kruunujen kiristävän päätä, kun niissä oli piikkejä. Tukat piti tupeerata sen takia, etteivät piikit pistäisi niin kovasti. Huolensa kullakin. Myös Miss Puerto Rico valitti, että hänen kruununsa painoi liikaa ja siitä tuli pää kipeäksi. Totesin hänelle, että tuo kruunu oli monen pikkutytön suurin unelma.

Kuvien ottamisen jälkeen pääsin viimein juhlapöytään. Annokseni oli siinä vaiheessa kylmennyt. Pöytään oli huomaavaisesti tuotu illan alkaessa minun paikalleni ruoka-annos, mutta koska en voinut syödä ennen finalea, joutui annos odottamaan pari tuntia syöjäänsä. Sen lisäksi upouudet hopeakenkäni oli illan tuoksinassa ilmeisesti varastettu; olin jättänyt ne siististi pöydän alle esitykseni ajaksi, mutta lavalta palatessani niitä ei löytynyt mistään. Aterioin kuninkaallisessa juhlapöydässä paljain jaloin, mitä kukaan ei kuitenkaan onneksi voinut pitkän pukuni ja paksun valkean pöytäliinan alta havaita.

Kello 23 oli aika lähteä kotiin. Olin ollut juhlapaikalla neljätoista pitkää tuntia, valtaosan ajasta syömättä.

Kaikki oli kuin satua: Olin tavannut juhlissa prinssin, joka hymyili minulle lavalla. Kenkäni olivat kadonneet niin perusteellisesti, etteivät edes siivoojat seuraavana päivänä niitä löytäneet, ja palasin kotiin avojaloin juuri ennen kuin kello löi kaksitoista ja taika raukeaisi. Siinä kohden erosin alkuperäisestä Tuhkimosta, että seuraavana päivänä kuulin kotikylän siivoojalta olleeni televisiossa. Olin siis sittenkin näkynyt Miss Puerto Ricon rintojen takaa! Eikä minkään valtakunnan prinssi tullut koskaan kolkuttelemaan ovelleni kadonnut lasikenkä kädessään, vaan jouduin ostamaan uudet kengät aivan itse.

Äly hoi…

VAROITUS: Tämä teksti ei liity millään tavalla tämän blogin aiempiin kirjoituksiin!

Ruotsin kirkko on kehottanut papistoaan käyttämään sukupuolineutraalia kieltä viitatessaan Jumalaan. Vihdoinkin iänikuinen pyhä kolminaisuus Isä, Poika ja Pyhä Henki saatetaan ajan tasalle! Nyt odotamme kuumeisesti sitä hetkeä, jolloin myös Suomessa päästään nykyaikaan. Sitten saamme alkaa kirkon luvalla uskoa Vanhempaan, Lapseen ja Henkeen (sana pyhä on myös syytä poistaa käytöstä, näinä vakavina aikoinahan mikään ei ole enää pyhää).

Samaan syssyyn pääsemme eroon vanhahtavasta Isä meidän -rukouksesta. Enää ei tarvitse rukoilla vasten tahtoaan Isän nimessä, mikä saattaa loukata joitakin isättömiä lapsia tai sellaisia miehiä, jotka eivät ole saaneet tulla isäksi, sekä kaikkia naisia. Varmuuden vuoksi Isä meidän -rukouksessa myös sana meidän on syytä vaihtaa, koska siinäkin on olemassa vaara, että joku joukkoon kuulumaton voi pahoittaa mielensä, koska meidän ei ole sama kuin teidän.

Ehdotan siis, että rukoilemme vastedes seuraavin sanoin: “Henkilö kaikkien, joka olet jossain…” Myös sana taivas voi loukata sellaisia henkilöitä, jotka eivät sinne ole menossa, siksi sekin on syytä poistaa kielenkäytöstä. Samasta syystä sana helvetti on poistettava. Tämähän alkaa jo muutenkin mennä päin helvettiä!

On korkea aika uudistaa Aaronin aikainen Herran siunaus ja alkaa käyttää muotoa “Herra tai Rouva tai Neiti siunatkoon kaikkia ja varjelkoon kaikkia…”, sikäli kun koko siunausta enää tarvitaan, sillä eiväthän nykyihmiset halua tulla väkisin siunatuiksi. Ehdotan, että poistamme koko Sukupuolettoman Olennon Siunauksen Raamatusta tarpeettomana ja ajan henkeen sopimattomana.

Ylipäätään koko Raamattu kannattaisi lailla kieltää tänä modernin uskonnonvapauden aikana, jottei kukaan vain pahoittaisi mieltään mistään ja – mikä vielä pahempaa – jottei kukaan vain vahingossa joutuisi taivaaseen.

bible

67. Ruusuilla tanssien

Olin valmistautunut esiintymään viiden oppilaani kanssa prinsessan syntymäpäiväjuhlassa. Koska saisin kunnian toimia tilaisuudessa myös virallisena lahjanojentajana, olisi minun oltava asianmukaisesti pukeutunut. Oletin ilman muuta, että saisin hankkia asuni itse, mutta alati huolehtivainen esimieheni ilmoitti, että hänellä oli minulle jo puku ja kengät valmiina. Olin toki kiitollinen, että minusta pidettiin hyvää huolta, vaikka samalla hien kihotessa otsaan mietin, mistä hän tiesi kokoni, kun kukaan ei ollut ottanut mittoja, saati tyylini. Mies lupasi tuoda puvun suoraan juhlapaikalle säästääkseen minulta kuljetusvaivan, mutta sisäinen hälytyskelloni vaati saada nähdä juhlaluomuksen etukäteen.

Länsimaalaisten naisten kokoluokitus alkaa thaimaalaisten mielestä koosta L ja kengännumerosta 38. Vaikka kuinka väitin kenkäkaupoissa kokoni olevan 35-36, niin yleensä eivät uskoneet ja salakuljettivat aina takahuoneesta kenkälaatikossa numeron 38 tai 39 ja sitten hämmästelivät, kun molemmat jalkani mahtuivat yhteen kenkään. Olin melko varma, että esimieheni minulle varaama puku putoaisi päältä.

Arvaukseni ei heittänyt kauas: Puku osoittautui noin puoli metriä liian pitkäksi. Ohut, venyvä, sähkönsininen kangas nuoli ihoa tuoden jokaisen vartalon poimun epämairittelevasti esiin. Kaula-aukko roikkui niin alhaalla, että yhtä säädyllisesti olisin voinut vyöttää itseni rintaliiveillä puvun päältä. Kengät oli suunniteltu jättiläiselle, joka haluaa olla vielä jättiläisempi korkeilla koroilla. Jalkani olisivat mahtuneet niihin poikittain. Koska en halunnut loukata esimieheni kasvoja, totesin harmitellen, että niin puku kuin kengät olivat valitettavasti aavistuksen verran liian isot eikä meillä ollut enää aikaa pienentää niitä; onneksi minulla oli kuitenkin kotona tilaisuuteen sopiva asiallinen mekko. Sain kuin sainkin luvan huolehtia omasta vaatetuksestani.

SAMSUNG CSC

Oli huhtikuu. Olin tilannut vatsatanssiesitystäni varten Englannista vatsaverkon. Kullankimalteinen nailonsukka peittäisi keskivartaloni, koska yleisö olisi sen luokkaista, ettei paljaan navan esittely tuntunut soveliaalta. Vatsaverkko saapui viime tipassa kiirastorstaina, päivää ennen kenraaliharjoituksia. Päivänsankari oli jostain syystä valinnut syntymäpäiväjuhlansa ajankohdaksi pääsiäissunnuntain, vaikka hänen todellinen syntymäpäivänsä oli ollut jo aiemmin huhtikuussa.

Olin yleensä systemaattisesti kieltäytynyt tanssiesityksistä kahtena päivänä vuodessa: jouluna ja pääsiäisenä. Nyt olin tilanteessa, jossa kieltäytyminen ei ollut mahdollista eikä edes tullut mieleen, ja ylösnousemuspäivää juhlistaakseni olin valinnut esiintymispuvukseni itse suunnittelemani, Turkissa mittatilaustyönä tehdyn, valkopohjaisen luomuksen. Omaan soolotanssiini olin piilottanut teemaan sopivaa kristillistä symboliikkaa.

Kuningashuoneen edustajan oli tarkoitus tulla pitkäperjantaina seuraamaan pukuharjoituksiamme studiolle. Hänen piti tarkastaa kaikkien puvut ja esiintymisnumerot ja suoda armollinen hyväksyntänsä, jotta meidät voitaisiin kelpuuttaa kruunuväen eteen. Vedimme harjoitukset läpi kuin mielipuolet, vaikka kukaan ei tullut meitä katsomaan. Jätin oman soolonumeroni harjoittelematta, koska tanssisin sen joka tapauksessa improvisaationa eikä se olisi koskaan kahta kertaa samannäköinen. Vietimme salilla koko pitkän perjantain. Tuntui, että kohta menisi taju nälästä ja väsymyksestä.

Työnantajani on läheisissä väleissä kuningasperheen kanssa ja nauttii niin suurta luottamusta, että kukaan ei vaivautunut tarkastamaan esitystämme. Pomolle annettiin vapaat kädet tanssinumeroiden ja pukujen suhteen. Koska olin ulkomaalainen, häntä kehotettiin antamaan minulle etikettikoulutusta, jotta osaisin käyttäytyä kuninkaallisten edessä. Voi kuinka toivonkaan, että olisin saanut tuota koulutusta!

Lauantaina menimme varhain aamulla juhlapaikalle käymään läpi kenraaliharjoitukset puvut päällä ja kampaukset päässä. Kävelin sisään ilman että kukaan teki minulle turvatarkastusta tai skannasi tavaroitani. Seisoin hämilläni aulassa ja katsoin, kun muut jonottivat sisään metallinpaljastinten ja kaiken maailman piippauskaappien luona, mutta minuun ei kukaan kiinnittänyt huomiota, vaikka olin marssinut sisään jonojen ohi röyhkeästi kuin terroristi raskasta tanssiarsenaalia matkalaukussa raahaten, fundamentaaliset papiljotit mustan turbaanin alle kätkettyinä.

Salissa istui väkeä seuraamassa harjoituksiamme, heidän joukossaan muutama tyylikäs leidi. En kiinnittänyt heihin huomiota, kuten ei kukaan muukaan. Koikkelehdin heidän edessään jaellen oppilaille ohjeita. Heitin kengät jalasta daamien eteen lattialle ja loikkasin lavalle ja sitten taas alas. Hääräsin keskellä salia tukkien heidän näkökenttänsä pohtimatta sen kummemmin asiaa. Naiset hymyilivät minulle rakastettavasti ja arvelin, ettei touhuiluni häirinnyt heitä. Esiintymislava oli poikkeuksellisen matala, koska kukaan ei voinut olla korkeammalla kuin kuninkaalliset, joiden istuimet nököttivät rivissä lavaa vastapäätä. Muut juhlavieraat istuisivat sivummalla.

Harjoitusten jälkeen saimme kehotuksen mennä syömään lounasta, jonka talo meille tarjoaisi. Kävelin oppilaitteni kanssa lounassaliin, missä oli pitkä tiski täynnä ruokaa. Kävelin suoraan tiskille aikeenani tilata annoksen, kun yksi oppilaistani kuiskasi, että emme me saaneet ottaa ruokaa ennen prinsessaa! Mitä prinsessaa?! Eihän täällä ollut tänään prinsessoja. Kotvan kiltisti pöydissä odotettuamme sisään astelivat ne samat tyylikkäät leidit, joiden eteen olin heittänyt likaiset sandaalini. Ruokalan henkilökunta niiasi syvään. Tunsin painuvani niiauksen voimasta syvälle maan alle.

Siniveriset eivät toki syöneet samassa huoneessa meidän kanssamme mutta tarkastivat ruoan ja antoivat nyökäten hyväksyntänsä ja vaihtoivat pari sanaa henkilökunnan kanssa. Seurueen poistuttua me nälkäiset pääsimme hakemaan annoksemme.

Minulla on synkkä historia huonosta käytöksestä kuninkaallisten lähettyvillä. Asuin menneinä vuosina jonkin aikaa Arabiemiraateissa, missä eräs krikettipainotteinen urheilulehti Dubain Media Citystä halusi lähettää minut edustajakseen Abu Dhabin vuotuisille metsästysmessuille. En tiennyt kriketistä mitään, eivätkä metsästysaiheiset messutkaan olleet minun juttuni, sillä jo hyönteisen tappaminen sai minussa syyllisyyden kalvamaan.

En kuitenkaan voinut kieltäytyä kunniasta, koska tuon urheilulehden kustantaja oli hyvä ystäväni, ja hän oli päättänyt haluta vaalean länsimaalaisen naisen edustajakseen ja messupöytänsä houkuttimeksi. Niin päädyin absurdiin tilanteeseen, jossa esitin krikettiasiantuntijaa arabimiehille Abu Dhabin metsästysmessuilla, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, millainen peli oli kriketti, enkä siinä vaiheessa enää kehdannut kysyä keneltäkään.

– Mitä minun on siellä tarkoitus tehdä? kysyin päätoimittajalta, joka myös oli tuttuni.

– Seisot vain lehtipisteen edessä, hymyilet, ojennat ilmaisen näytenumeron ja näytät asiantuntijalta. Sinä olet meidän vetonaulamme.

– Ai jaa, ymmärsin; se oli tämä tukanväri. – Entä jos minulta tullaan kysymään jotain? En osaa vastata mihinkään urheilua tai edes lehteänne koskeviin kysymyksiin.

– Sitten vain vastaat, että “teillä on nyt ainutlaatuinen tilaisuus esittää kysymyksenne suoraan päätoimittajalle”, ja ohjaat heidät minulle tai jollekin muulle meistä. Me vastaamme kaikkiin kysymyksiin. Älä huolehdi, me emme jätä sinua yksin.

Koska syön terveellisesti, päätin ottaa messuille mukaan evääksi porkkanan. Olin pukeutunut mustiin housuihin ja mustaan neulejakkuun, ja kädessä minulla oli pieni musta käsilaukku. Käsilaukkuun mahtui juuri ja juuri huulipuna, puuteri sekä iso, paperiin kääritty porkkana. Istuessani autossa matkalla Sharjah’n emiirikunnasta, missä asuin, kohti Abu Dhabia minulle tuli yhtäkkiä nälkä, ja kaivoin hiljaa evääni esiin laukusta. Istuin yksin takapenkillä ja haukkasin porkkanaa. Intialainen autonkuljettaja katsoi minua peilistä tyrmistyneenä:

– Mikä tuo ääni oli? Aivan kuin joku olisi haukannut porkkanaa. Et kai sinä vain haukannut porkkanaa?!

– Kyllä haukkasin.

– Ei voi olla totta: Sinä haukkasit porkkanaa! Eihän kukaan syö raakaa porkkanaa! En ymmärtänyt, mikä siinä oli niin omituista, ja mitä se kuljettajalle kuului, mitä minä söin. Haukkasin demonstroiden porkkanaa uudelleen mahdollisimman kovaäänisesti jääden rouskuttamaan sitä nautinnollisesti hampaiden välissä.

– Sinä siis haukkaat tuosta noin vaan porkkanaa! jatkoi kuljettaja pystymättä olemaan vaiti. – Ei voi olla totta! Tämä on aivan uskomatonta, en ole koskaan kuullut mitään vastaavaa!

– Sinäkin saat haukata tästä jos haluat, sanoin ojentaen porkkanaa miehelle.

– Yäk! hän huusi. – En ikinä!

Koska levollinen syömähetkeni oli näin brutaalisti häiriintynyt, käärin porkkanan takaisin paperiin ja laitoin käsilaukkuun. Siitäkös mies innostui lisää:

– Laitoitko sinä nyt sen saman porkkanan takaisin laukkuun?

– Kyllä vain.

– Yäk yäk yäk! Sinä siis ensin syöt porkkanaa ja sitten vielä laitat sen takaisin laukkuun?

– Niin, koska aion syödä sen myöhemmin loppuun, vastasin rauhallisesti.

– Hyi oksetus! mies yökkäili. – Sinulla on puoliksi syöty porkkana laukussa ja aiot vielä myöhemmin jatkaa syömistä?

– Niin aion.

Ajoimme sisään tarkoin vartioidulle messualueelle. Minulla oli rinnassa edustamani urheilulehden nimikyltti. Paikalla näytti olevan pääasiassa parrakkaita miehiä. Minulla ei parta vielä kasvanut. Yritin näyttää mahdollisimman vaalealta ja krikettihenkiseltä. Ulko-oven eteen levitettiin juuri punaista mattoa.

– Miksi tuo matto? kysyin opastajaltani.

– Saudi-Arabian prinssi on juuri saapumassa messuille, se on häntä varten. Utelias väkijoukko alkoi kerääntyä ovien ympärille, ja minäkin yritin arvuutella, kuka liinapäisistä herroista voisi olla saudiprinssi. En päässyt asiasta selvyyteen, ja kun tilanteessa ei tapahtunut mitään edistystä eikä kukaan näyttänyt haluavan mennä ovista sisään, en jaksanut enää odottaa. Astuin kenenkään estelemättä punaiselle matolle, jonka molemmilla sivuilla oli liinapäisten miesten muodostama kunniakuja, ja kävelin korkokengilläni mattoa pitkin väkijoukon ohi suoraan metallinpaljastimen ja läpivalaisukoneen luokse. Kamerat räiskyivät. Tunsin itseni suureksi julkkikseksi, vaikka en tiennyt sen paremmin kuin kameramiehetkään, kuka julkkis olin.

Käsilaukkuni joutui hihnaa pitkin läpivalaisuun ja viipyi siellä melkoisen pitkän tovin ottaen huomioon, että se sisälsi ainoastaan huulipunan, puuterin ja puoliksi syödyn porkkanan. Turvamiehet eivät kysyneet eväistäni mitään, eikä ilmekään värähtänyt heidän kasvoillaan heidän ojentaessaan minulle laukkuani ja porkkanaani takaisin. Saudi-Arabian prinssi saapui matolle minun perässäni. En jäänyt odottamaan häntä.

Nyt ei oltu Arabiemiraateissa vaan Thaimaassa prinsessan syntymäpäiväjuhlissa. Vietin juhlapaikalla kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä tultiin esiintymislavan kanssa tutuiksi, toisena päivänä pantiin juhlat pystyyn. Tätä varten olin elänyt kaksi viimeistä kuukautta; tämä olisi tähänastisen urani huippukohta.

Saavuin juhlapaikalle pääsiäissunnuntaina kello 12. Minulla oli kaksi tuntia aikaa laittautua valmiiksi. Esiintyjille oli annettu käyttöön tilavat pukeutumis- ja kampaustilat. Vaikka kyseessä oli yksityistilaisuus, esiintymisväkeä oli kunnioitettava määrä. Minä ja oppilaani emme olleet suinkaan ainoat lavanvalloittajat.

SAMSUNG CSC

Kaikilla muilla oli omat kampaajat, meikkaajat ja valokuvaajat mukana. Minä olin ainoa, joka oli tullut paikalle yksin, ja väkersin vessassa tukkaani ja meikkiäni tuntien itseni pesunkestäväksi Pohjanmaan juntiksi. Minulle ei ollut tullut mieleenkään ottaa mukaan omaa kampaajaa, meikkaajaa, pukijaa ja valokuvaajaa; en ollut edes tiennyt, että se oli sallittua. Olin kantanut matkalaukkunikin paikalle ihan itse. Meikkini ja tukkani näyttivät surkeilta verrattuna muihin, ja tunsin itseni rumaksi vanhaksi harpuksi. Muut esiintyjät olivat minua vähintään parikymmentä vuotta nuorempia.

mimi

Kello 14 oli kaikkien oltava valmiina, sillä prinsessat saapuisivat kello 15 ja seremoniat alkaisivat. Pääsin oppilaitteni kanssa aulaan katsomaan prinsessojen sisääntuloa yhdessä kutsuvieraiden kanssa. Paikka oli täynnä turvamiehiä. Valokuvata ei saanut. Kaikki eivät kiellosta piitanneet ja ottivat salaa kuvia, kun prinsessat marssivat sisään ja kiitivät ohitsemme luomatta meihin silmäystäkään.

sisääntulo

Panin merkille, ettei juhlapaikalla ollut ainuttakaan buddhalaisalttaria saati munkkia, jotka yleensä kuuluivat poikkeuksetta thaimaalaiseen seremonialliseen juhlintaan. Ennen minun esiintymisvuoroani lavalla kajauttiin hepreankielinen ylistyslaulu.

Kaikki esiintyjät laitettiin seisomaan lavan taakse valmiiksi esiintymisjärjestyksen mukaisiin jonoihin, ja siellähän sitten seisottiin. Lavan takana oli kuvaruudut, joilta saimme seurata muiden esityksiä. Koska olin huhun mukaan tilaisuuden pääesiintyjä, oli minun ryhmäni esitys sekä soolotanssini sijoitettu loppuun koko valtavan spektaakkelin huipentumaksi. Vuoromme koitti viimein kello 19 jälkeen. Olin rikkonut oman standby-ennätykseni seisomalla lavan takana jonossa odottamassa vuoroani neljä tuntia! Onneksi ei silloin pissattanut.

Minut kuulutettiin nimeltä ennen esitystä. Muita esiintyjiä ei kuulutettu, vaan tanssijat, laulajat ja soittajat ilmaantuivat lavalle tasaisena virtana osana showta. Kiitos rakkaan pomoni ja esimieheni, joka oli suonut minulle tämän odottamattoman ja ansaitsemattoman kunnian. Ennen meidän vuoroamme show keskeytettiin siksi aikaa, että spiikkaaja kuulutti mikrofoniin taiteilijanimeni, etunimeni, sukunimeni… from Finland! Ja sitten sukelsin esiin.

soolo

Yleisö oli melko iäkästä. En ollut varma, kenelle minun tulisi ensisijaisesti tanssia, koska lava oli niin leveä, että olin eksyä sinne, ja suurin osa yleisöstä istui lavan sivuilla. Ainoastaan siniveriset seurasivat showta edestä. Lavan keskiviiva oli jouduttu siirtämään sivuun, vaikka lavasteet oli rakennettu keskelle, koska korkea-arvoisin prinsessa sattui istumaan sivummalla. Näin ollen kaikkien esitysten paikkaa jouduttiin siirtämään. Minulle ei ollut tästä tiedotettu, ja tanssin pääasiassa väärässä kohtaa lavaa. Sosiaalinen hierarkia näkyi myös siinä, että kuninkaallisten istuinten korkeus vaihteli arvojärjestyksen mukaan.

veiled

Esityksen jälkeen esiintyjät kumartuivat maahan kasvoilleen osoittamaan kunnioitusta prinsessoille. Pomo oli kysynyt minulta etukäteen, oliko se minulle ok. Olin iloinen siitä, että minulle tarjottiin vaihtohtoa kieltäytyä; muilla esiintyjillä tuskin tällaista vaihtoehtoa oli. Olin ainoa ulkomaalainen. Totta kai kumarsin muiden mukana. Pomoni oli opettanut minulle kädestä pitäen, miten rituaalinen maahankumarrus tuli suorittaa, ja tein sen uskoakseni tyylipuhtaasti.

Sen jälkeen jonotettiin taas. Tällä kertaa istuimme polvillamme yhden iäkkäämmän prinsessan takana. Hän ei kiinnittänyt huomiota meidän läsnäoloomme vaan katsoi toiseen suuntaan. Häntä ei sopinut häiritä, ja odotimme pienen ikuisuuden. Ihailin hänen kampaustaan. Pitkästä hopeanvärisestä tukasta oli kierretty takaraivolle kaksi taidokasta ruusukuviota. Sitten prinsessa kääntyi meihin päin hymyillen. Kumartelimme hänelle tovin pomoni keskustellessa hänen kanssaan tuttavallisesti. Me muut saimme ohjeen katsoa lattiaan. Sitten pomoni halusi esitellä minut, vaikka minut oli jo kertaalleen esitelty tanssiesitykseni yhteydessä. Prinsessa nyökkäsi minulle.

takaa

Seurasi todistusten jako. Minun olisi pitänyt vaihtaa lennossa tanssipuku iltapukuun, sillä joutuisin hetken kuluttua kävelemään jonon jatkona prinsessan eteen kuin Linnan juhlissa konsanaan. Kahdella oppilaallani ei ollut iltapukuja. He olivat tavallisista thaimaalaisista perheistä olevia tyttöjä, jotka olivat laittaneet parasta päälleen vain huomatakseen, ettei se ollut riittävän hienoa näihin kekkereihin. He päättivät mennä ottamaan todistukset vastaan lainaksi saamissaan vatsatanssipuvuissa, sillä se oli kauneinta, mitä heillä oli. Tein nopean päätöksen kantaa häpeän heidän kanssaan, ja niin minäkin jätin tanssipuvun päälleni.

Kun tuli minun vuoroni astua prinsessan eteen, tein pomolta saamieni ohjeiden mukaan. Kävelin tuolilla istuvaa prinsessaa vastapäätä jääden vajaan kymmenen metrin päähän seisomaan. Odotin, että pomo kuulutti nimeni, ja niiasin syvään painaen pääni alas. Prinsessa silmäili minua päästä varpaisiin saaden minut hyvin tietoiseksi siitä, että seisoin hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä avojaloin, pelkkä vatsatanssipuku päällä, keskivartalo paljaana. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili ystävällisesti. Onneksi oli edes se vatsaverkko! Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Kävelin hänen eteensä, kumarsin ja otin todistukseni.

Prinsessa ojensi jokaiselle esiintyjälle todistuksen esiintymisestä kuninkaallisessa tapahtumassa. Koska hän ei voinut tietää, kuka kukin oli, annettiin kullekin sattumanvaraisesti jonkun esiintyjän todistus, ja sen jälkeen kaikkien todistukset kerättiin pois ja ne järjestettiin uudelleen niin, että nimillä varustetut todistukset löysivät oikeat omistajansa.

Viimeisenä oli vuorossa virallinen lahjan ojennus. En saanut enää tilaisuutta vaihtaa tanssipukua matkalaukkuni pohjaa koristavaan iltapukuun vaan jouduin osallistumaan seremoniaan surullisen kuuluisassa vatsaverkossani.

Tällä kertaa prinsessan eteen ei kävelty vaan kontattiin. Se oli ainoa oikea tapa, jolla pattipolvinen, känsäkätinen, riisiä viljelevä kansa voi lähestyä Thaimaan kuninkaallisia virallisissa yhteyksissä. Kuiskasin pomolle hädissäni, että hän neuvoisi, mitä minun piti tehdä. Hän rauhoitteli minua sanoen tulevansa kanssani. Konttasin rinta rinnan pomoni kanssa prinsessan eteen pitäen käsilläni hameen sivuhalkioista kiinni, jotteivät alushousuni olisi näkyneet, ja asetuin prinsessan sivulle oikealle puolelle. Kuningas oli lähettänyt kukkatervehdyksen, jonka alle me asetuimme polvillemme.

Minut esiteltiin prinsessalle – kolmannen kerran illan aikana. Ensimmäisellä kerralla olin liihotellut pää pilvissä lavalle, toisella kerralla kävellyt kumartaen prinsessan istuimen eteen, ja viimeisellä kerralla kontaten suoraan jalkojen juureen. Edelleen olin ainoa paikallaolijoista, joka ylipäätään esiteltiin. Minkä erityisen kunnian pomoni olikaan minulle suonut! Jäisin hänelle tästä ikuiseen kiitollisuudenvelkaan.

Takanani oleva palvelija ojensi minulle kultaisella alustalla lahjapaketin, joka minun tuli ojentaa prinsessalle. Tarrasin pakettiin kiinni reippaaseen eteläpohjalaiseen tapaan, mikä sai prinsessan avustajan hätääntymään. Olinko tehnyt jotain väärin? Kukaan ei puhunut mitään, mutta aistin ilmassa hämminkiä. Takana oleva palvelija tyrkytti minulle kultaista alustaa ja luulin, että minun pitäisi antaa vati prinsessalle, ja yritin tarjota sitä hänelle, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Pomoni koetti viestittää minulle hienostunein elein, että laittaisin lahjapaketin takaisin kultatarjottimen päälle ja ojentaisin koko helahoidon kohti prinsessaa. Olin saanut palvelijajoukon hetkelliseen kaaokseen, sillä kukaan ei osannut tai uskaltanut ohjata minua. Lopulta ymmärsin, mitä minun haluttiin tekevän. Siinä vaiheessa olin jo viittä vaille vainaa häpeästä.

Kukaan ei ollut kertonut, etten minä kuolevainen saanut koskea pyhään pakettiin, vaan minun tuli ottaa palvelijan ojentama kultatarjotin ja ojentaa se kohti prinsessaa, joka ottaisi lahjapaketin sen päältä, ja sen jälkeen minä antaisin kultatarjottimen takasin palvelijalle. Kaikki tämä tapahtui juuri näin turkkilaisessa napatanssipuvussa kameroiden räiskeessä. Niitä kuvia ei arvattavasti koskaan julkaistu missään lehdissä.

Kun kerran olin jo rikkonut tahattomasti kaikkia mahdollisia etikettisääntöjä, en voinut olla avaamatta suutani lahjaa ojentaessani. Katsoin prinsessaa lattian sijaan suoraan silmiin ja toivotin hänelle pääsiäisen kunniaksi Jumalan siunausta.

Jouduimme jäämään hetkeksi lattialle polvi-istuntaan prinsessan jalkojen juureen poseeraamaan kameroille. Minun yrittäessäni vajota huomaamattomasti maan alle pomoni elehti, että rinta ylös, vatsa sisään! Sekin vielä! Oliko tässä illassa mikään mennyt oikein? No kenties tanssiesitykseni, josta olin sentään saanut kiitosta.

Juhlasalin ulkopuolella, missä käytävä parveili valokuvaajia, kaksi kauniisti pukeutunutta nuorta miestä lähestyi minua. Toinen heistä ojensi minulle sellofaanissa valkoisen lahjapaketin ja sanoi sen olevan lahja minulle. Imarreltuna kiitin ajatellen, että se oli kiitos hienosta tanssiesityksestäni. Kun pojat pyysivät luvan saada ottaa kuvan minusta, suostuin mielelläni. Aioin laittaa paketin sivuun kuvanoton ajaksi, mutta he halusivat minun nimenomaan pitävän pakettia edessäni, niin että teksti näkyi. Kamera räpsyi. Poikien mentyä vilkaisin saamaani lahjaa ja totesin juuri mainostaneeni kameran edessä “ihoa valkaisevaa ja kohottavaa” kasvovoidetta “kuivalle ja ikääntyvälle iholle”.

Viimein sain vaihtaa vaatteet ja lähteä kotiin, vaikka bileet jatkuivat edelleen. Kello oli 21:30. En ollut ehtinyt syödä koko päivänä mitään. Vatsaan koski nälästä. Esiintyjille olisi kyllä ollut jossain juhla-ateria tarjolla, mutta emme olleet päässeet siitä nauttimaan, kun olimme käyttäneet kaiken ajan lavan takana jonossa seisomiseen.

Seisoin matkalaukun kanssa ovien luona ja otin prinsessasta etäältä pari salakuvaa. Hän huomasi sen ja hymyili ja katsoi suoraan kameraan antaen minulle sanattomasti luvan ottaa lisää kuvia. Hänestä säteili rauhallista lempeyttä, ja jotenkin ymmärsin ensimmäistä kertaa, miksi thaimaalaiset ovat niin kiintyneitä kuninkaallisiinsa. Olin törttöillyt hänen etikettisääntöjensä kanssa kuin suurin ääliö, mutta hän ei ollut moksiskaan.

Prinsessa katsoi minua koko matkan mennessäni ovesta aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta välissämme oli syvä siniverinen kuilu. Minun olisi tehnyt mieli mennä halaamaan häntä tai edes vilkuttaa hyvästiksi, mutta se olisi varmasti ollut vihoviimeinen etikettivirheeni.

66. Hetki ennen hermoromahdusta

Olin vetämässä tavanomaista viikkotuntia tanssistudiolla Bangkokissa, kun studioemäntä Phi Kan käveli saliin keskeyttäen tunnin ja ilmoitusluontoisesti kuulutti, että sinä-ja-sinä päivänä oppilaasi sitten tanssivat kuninkaalliselle nimeltä X kuninkaallisessa palatsissa. Samalla hän esitteli minulle edellisvuoden Miss Thaimaan ilmoittaen tämän olevan “master in belly dance“, olihan tämä harrastanut vatsatanssia jo yli vuoden, ja tämä liittyisi oppilaitteni joukkoon esiintyjävahvistukseksi. Niin minä kuin Miss Master in Belly Dance olimme vähintään yhtä kiusaantuneita tilanteesta.

Sain julmetun thai-päänsäryn, jollainen aiheutuu yleensä siitä, kun työnantajani keksii jotain hienoja ideoita, joista ei tiedoteta ajoissa asianosaisille saati että kysyttäisiin, sopiiko. Ohimennen vain ilmoitetaan, että viilatkaapas kahdessa kuukaudessa upea itämainen vatsatanssikoreografia esiintymiskuntoon oppilaille, jotka ovat harrastaneet tanssia vajaat puoli vuotta eivätkä ole koskaan esiintyneet, ja esittäkää se viimeisteltynä ja ammattitaidolla maan kuninkaallisille sekä ylimystölle.

Olin samoihin aikoihin saanut kutsun esittää Tšaikovskin Pähkinänsärkijää napatanssien täysimittaisella teatterilavalla bangkokilaiselle balettiyleisölle, mutta se oli lasten leikkiä tämän rinnalla, ja pelkäsin, että tästä tulisi jotain vielä katastrofaalisempaa.

Se mikä ahdisti, oli thaimaalainen tapa hoitaa asioita, mikä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että vain kaksi viidestä valitusta esiintyjästä osasi ylipäätään vatsatanssia ollen omia oppilaitani. Loput kolme olivat entisiä kauneuskuningattaria, joilla ei ollut mitään tekemistä tanssimisen kanssa. En tietenkään saanut itse valita esiintyjiä, eikä mieleenikään tullut protestoida esimieheni valintaa, joka oli laki.

Thaimaassa kauneus kulkee käsi kädessä tanssitaitojen niin kuin kaikkien muidenkin taitojen kanssa, ja niinpä korkeat lavat ovat täynnä toinen toistaan kauniimpia ihmisiä, jotka laulavat, soittavat, näyttelevät, pitävät puheita, edustavat ja toimivat erilaisissa kulturelleissa tehtävissä. Vanha ystävänhakuilmoituksista tuttu totuus “Rumat älkööt vaivautuko” kulminoituu kirkkaasti tässä maassa.

Nyt ei muuta kuin preppaamaan missit kahdessa kuukaudessa esiintymiskuntoon. Aiempaan kokemukseen perustuen arvelin, että saisin heidät oppimaan tuossa ajassa itämaisen tanssin perusasennon ja kenties sulokkaan käsivarsien kannattelun.

Huomionarvoista oli, että oppilailtani ei kysytty, halusivatko he esiintyä kyseisessä tilaisuudessa. He esiintyisivät, koska niin oli käsky käynyt. Myöskään minulta ei kysytty missään vaiheessa mitään. Oli jo selvää, että siitä tulisi vuosisadan esitys, niin hyvässä kuin varsinkin pahassa.

Seuraavalla viikolla aloitimme tanssitreenit. Sain kokea rajun yllätyksen, sillä aiemmista missikokemuksistani poiketen nämä neidot olivatkin tosissaan! Annoin heille kovaa kyytiä, eivätkä he edes inahtaneet. Ainoastaan nuorimman esipuberteettisen kaunottaren kanssa kävin lievää peitsen vääntöä, sillä hän oli sisäistänyt olemassaolonsa sulautuvan yhteen galaksin keskipisteen kanssa eikä ottanut vastaan ohjeita tavalliselta kuolevaiselta opettajalta, joka pyöri häiritsevästi hänen kauniin maailmansa laitamilla. Olisin tiputtanut hänet esiintymisryhmästä pois ilman armoa, sillä hän ei useimmiten edes viitsinyt saapua tunneille, mutta se ei käynyt päinsä, koska hän oli työnantajani suosikki, ja hänet oli laitettava koreografiassa eturiviin.

Tässä vaiheessa minulle paljastettiin, että tilaisuus olisi Thaimaan rakastetuimman prinsessan yksityinen syntymäpäiväjuhla.

Verkkaisista ja mukavuudenhaluisista thaimaalaisista löytyy yllättävää ruutia, kun ovat kuninkaalliset kyseessä. Prepattuani kolme viikkoa tanssioppilaita esiintymään prinsessalle oli pakko todeta, että en ollut koskaan nähnyt oppilaitani yhtä tosissaan. Tästä taitaisi sittenkin tulla kaikkien aikojen esitys. Päänsärkyä aiheuttanut stressikin oli jo vähentynyt puoleen.

Olin ollut siinä luulossa, että oppilaani saisivat säihkyä lavalla keskenään, mutta nyt tuli ylhäältä uutta valoa: Tanssisin itse samassa kaartissa. Olin jo ehtinyt kyhätä kasaan koreografian viidelle enkä muutenkaan olisi halunnut esiintyä yhteisessä kokoonpanossa oppilaitteni kanssa, sillä tasoero meidän välillämme oli liian räikeä ja saisi aloittelijoiden esityksen näyttämään parhaimmillaankin keskinkertaiselta. Koska minulta ei kuitenkaan kysytty, halusinko esiintyä vai en, minun ei auttanut muu kuin ujuttaa koreografian sisään hyväksi katsomani soolonumero itselleni.

Jotta stressini ei pääsisi laantumaan liikaa, sain myös kuulla, että esiintymisnumeromme olisi juhlan kohokohta ja minä illan pääesiintyjä.

Siitä lähtien minua ilahdutettiin joka viikko uusilla yllätyksillä. Noin neljän viikon kuluttua sain kuulla, että minun olikin tarkoitus koreografioida koko kuninkaallinen syntymäpäiväshow alusta loppuun. Käytettävissäni olisi 7 jazztanssijaa, 4 laulajaa, 6 missiä, 3 lapsimissiä, 2 vatsatanssijaa sekä minä, joka yllättäen saisin myös kunnian toimia kuninkaallisena lahjanojentajana.

zar

Erityisen haasteelliseksi tilanteen teki eräs pikkuseikka: en nimittäin ollut koskaan elämässäni tehnyt yhtään ainoaa koreografiaa! Olen niin impro-tanssija kuin voi olla ja tanssin lähes kaikki esitykseni tilanteen ja fiiliksen mukaan improvisoiden. Suomeksi sanottuna vihaan koreografioita ja niiden ohella ryhmäesityksiä, sillä ryhmäesityksiä ei voi tehdä ilman koreografioita. Olin siis todella otettu tästä edessä olevasta kunniatehtävästä, sillä kukapa olisi arvannut, että parikymmenvuotisen tanssijanurani ensimmäinen koreografia tultaisiin esittämään suoraan siniverisille.

Jotta vasta heränneet koreografintaitoni pääsisivät oikein kunnon voiteluun, olin ensin käskystä laatinut koreografian viidelle tanssijalle, minkä jälkeen jouduin lisäämään mukaan itseni. Sen jälkeen sain muuttaa koko koreografian ja laatia uuden 21 tanssijalle, joista osa oli lapsia. Kaikki tämä tapahtui noin kuukauden sisällä.

lapsitanssijat

Ja jotta todellisuus ei pääsisi unohtumaan, että oltiin Thaimaassa, missä kaikki oli mahdollista, niin juuri kun olin saanut luotua virtuaalisesti upean spektaakkelin 21 tanssijalle, ilmoitettiin minulle, että ryhmätanssiin tulisikin vain kolme henkeä. Loput 18, eli ne nykyiset ja entiset Miss Thaimaat, seisoisivat lavalla missikruunut päässä laulamassa vatsatanssin tahtiin… Siis kyllä, luitte aivan oikein: laulaisivat arabiaksi “Sana hilwa ya gamil“…! Minulla ei ollut tähän enää mitään lisättävää.

Oltiin siinä pisteessä, että meillä oli jäljellä kaksi harjoituskertaa ennen H-hetkeä, kun tilanne tarkentui vielä entisestään. Kävi kuulutus, että toinen esitettävistä kappaleista oli vaihdettu! Olin siis koreografioinut aivan eri kappaleen ja prepannut tanssijoita kaksi kuukautta siihen musiikkiin, joka oli alunperin ilmoitettu. Nyt meillä oli kaksi harjoituskertaa eli tasan kolme tuntia aikaa opetella uusi tanssi uuteen lauluun. Pian taidettaisiin sittenkin päästä lähelle sydäntäni eli improvisoimaan. Hallelujaa! sanoin minä, kun en muutakaan voinut.

Uskalsin sentään ehdottaa, että jos kuitenkin otettaisiin se alkuperäinen laulu takaisin, ja kun muotoilin sanani oikein kauniisti ja ihanin korulausein, sain armollisen suostumuksen. Ehdotin tästä rohkaistuneena, että mitä jos palautettaisiin myös ne 18 paikallaan seisovaa laulajaa tanssijoiksi, kuten oli ollut alkuperäinen ohje. Vastaus oli “Yritetään”. En ollut varma, mitä yrittäminen tässä kontekstissa tarkoitti, enkä uskaltanut kysyä, mutta arvasin sen tarkoittavan kieltävää vastausta. Thaimaassahan ainoastaan myöntävät vastaukset ilmaistaan suoraan.

En tämän jälkeen enää tiennyt, preppaisinko kolmea tanssijaa vaiko kahtakymmentäyhtä. Ei niin, että olisin ennen tätäkään tiennyt asiasta yhtään mitään, eikä sillä ollut itse asiassa mitään väliäkään, koska harjoituskertoja oli enää jäljellä ne kaksi. Harras rukoukseni oli vain: “Älkää muuttako enää mitään! Älkää vaihtako musiikkia, tanssijoita älkääkä puvustusta, ei mitään!

Meillä olivat menossa toiseksi viimeiset treenit ennen prinsessan syntymäpäiväjuhlaa, ja kaikki kauhuskenaariot olivat vielä mahdollisia. Olin tehnyt jälleen uuden koreografian kolmelle tanssijalle aiemman 21 sijaan ja sydän kurkussa odotin, mitä arpanumeroita seuraavaksi vedettäisiin esiin. Noissa toiseksi viimeisissä treeneissä selvisi ainakin se, että pari missiä kenties laitettaisiinkin takaisin tanssimaan, ja esityksessä saattaisi olla kolmen sijaan viisi. Mutta sekään ei ollut varmaa. Mikään ei ollut elämässä niin varmaa kuin se, ettei mikään ollut varmaa.

Eräs ystäväni ihmetteli tuolloin, miten pääni ei poksahtanut tämän kaiken keskellä. Kirjoitan tätä blogia nimenomaan siksi, että jäisi jotain todistusaineistoa sitten, kun lopullisesti poksahtaa. Olen vielä toistaiseksi täällä, ja tarina jatkuu.

 

 

65. Terroristien suojeluksessa

Oli kevät, vuosia ennen arabikevättä. Asuin tuolloin Mombasassa Kenian etelärannikolla. Islamilaisen Mombasan tunnelma oli alkanut kiristyä Irakin tilanteen takia. Amerikkalaiset avustustyöntekijät olivat lähteneet Mombasasta päivän varoitusajalla ja siirtyneet Pohjois-Keniaan turvallisemmalle vyöhykkeelle. He tiesivät jotain mitä minä en.

Mombasan oli vallannut selvästi aistittava vihamielinen ilmapiiri länsimaalaisia valkoihoisia kohtaan, ja sain siitä itsekin osani joutumalla kuulemaan päivittäin kitkeriä kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä kadulla. En voinut enää kävellä asunnoltani kaupunkiin. Minua heitettiin kivillä ja huudettiin: – Häivy tiehesi, amerikkalainen! En edes yrittänyt vakuuttaa olevani syytön Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan; tuskin minua kukaan olisi halunnut kuunnellakaan.

Eräs tuttu brittiläinen elokuvaohjaaja, joka oli parhaillaan Mombasassa tekemässä dokumenttia ja jonka kuvauksissa toimin päivisin juoksupoikana, sai Nairobista kaksi vakavasti otettavaa puhelinsoittoa, joissa varoitettiin al-Qaidan aikovan iskeä lähiaikoina yksittäisiin ulkomaalaisiin kohteisiin Mombasassa. Kaupungissa asui tuon ääri-islamilaisen järjestön kannattajia virallisten tietojen mukaan parisataa, mutta epävirallisten arvioiden mukaan huomattavan paljon enemmän.

Miten tämä minuun liittyi? Siten, että lähes kaikki kaverini Mombasassa kuuluivat al-Qaidan tukijoihin. Henkivartijaltani Ahmedilta udeltiin paikallisessa moskeijassa, minkämaalainen minä oikein olin. Olennaista oli se, olinko amerikkalainen vai ei-amerikkalainen.

Perjantai-illat olivat kaikkein pahimpia. Kun yksinkertainen ja vilpittömästi uskova kansa oli kiihotettu pyhään vihaan kaikkia vääräuskoisia kohtaan, ei kukaan terveen itsesuojeluvaiston omaava länsimaalainen ihminen halunnut silloin olla ulkona. Kuuntelin ihokarvat pystyssä moskeijan kovaäänisistä ulos kadulle kaikuvaa saarnaa. Ymmärsin sanoista riittävästi vakuuttuakseni, että en halunnut kuulla enempää.

Turvallisuudestani vastaava Ahmed pyrki pitämään minut näkymättömissä ja poissa tietyiltä alueilta. Hänen amerikkalainen naisystävänsäkin oli kadonnut maan alle.

Vaikka ilma viileni sadekauden alkaessa, henkinen ilmapiiri sen sijaan kuumeni kuumenemistaan, kunnes Mombasassa päätettiin järjestää massiivinen mielenosoitus kristittyjä vastaan. Joku kristitty piispa jossain päin Keniaa oli päästänyt suustaan sammakon, joka oli paisunut niin valtaviin mittasuhteisiin, että vaikka kukaan tuskin enää muisti, mitä tuo piispa oli oikeasti sanonut, muslimit huusivat yhtenä rintamana kostoa rautainen veren maku suussaan.

Koko kaupunki pelkäsi, että tästä alkaisi Itä-Afrikassa uusi sota, joka saattaisi levitä ties minne saakka. Muslimit olivat raivoissaan ja halusivat ajaa kaikki kristityt ulos omasta kaupungistaan. Heidän mielestään Mombasa kuului heille. Moskeijoissa pauhattiin, kuinka Mombasan ei todellisuudessa pitäisi edes kuulua Keniaan eikä kristittyjen Mombasaan, ja kirkot olisi poltettava ja kristityt ajettava tiehensä ja Mombasan irrottauduttava Keniasta omaksi islamilaiseksi valtiokseen.

Kun mielenosoituspäivä läheni, saapui osanottajia laivoilla Somaliasta. Lisäksi Sudan, Libya, Uganda, Tansania, Sansibar, Jemen ja Oman olivat luvanneet tukensa, mikäli tilanne oikeasti puhkeaisi sodaksi. Intomielisimmät odottivat osanottajia tulevan kaikkiaan 1,5 miljoonaa.

Mielenosoituksen virallinen syy oli poliittinen, jotta asia saataisiin hoidettua siististi ja lakipykälien mukaan, eikä julkisuudessa hiiskuttu sanaakaan siitä, mitä kansanjoukkojen sisällä kohistiin ja pyhän sodan nimessä julistettiin – kuolemaa vääräuskoisille. Kauan sitten vuonna 1986 oli Mombasassa järjestetty vastaavanlainen mielenosoitus, jolloin kristittyjä oli valeltu bensiinillä ja poltettu elävältä.

Rakas henkivartijani Ahmed kertoi minulle nauraen sairaan hurmioitunut katse silmissään, kuinka hän oli vuonna 1986 saanut olla mukana mielenosoituksessa ja kuinka hän oli kokenut sanoinkuvaamatonta iloa saadessaan katsella vierestä, kun kristittyjä otettiin kiinni, heitettiin bensiiniä päälle ja tuikattiin tuleen. Hän hehkutti, ettei ollut koskaan kokenut niin suurenmoista onnen tunnetta ja Jumalan läheisyyttä kuin tuolla hetkellä nähdessään tuskasta huutavien kristittyjen roihuavan liekeissä. Minua puistatti päästä varpaisiin.

Ahmed ja kaikki muutkin kaverini aikoivat osallistua mielenosoitukseen. He puhuivat keskenään, että minut pitäisi viedä turvaan, sillä asuin intialaisten asuinalueella, joka ei kenties olisi turvallinen mielenosoituksen aikana, sillä mikäli tilanne riistäytyisi käsistä, saisivat väkijoukkojen raivosta osansa niin kristityt kuin hindut. He vakuuttelivat minulle, ettei heillä ollut mitään minua vastaan henkilökohtaisesti ja että olin heidän silmissään hyvä ihminen, mutta olisi parempi, jos en tuona päivänä olisi omassa kodissani vaan jossain turvallisemmassa paikassa. Ahmed totesi, että turvallisin paikka olisi al-Qaidan ydinalue, sillä sieltä tapahtumien polttopisteestä kukaan ei keksisi etsiä minua.

Mielenosoituspäivän aamuna pukeuduin mahdollisimman peittäviin ja huomiota herättämättömiin vaatteisiin sekä huiviin yrittäen näyttää jos en muslimilta niin ainakin mahdollisimman konservatiiviselta. Ahmed ja eräs toinen veitsenheiluttelija tulivat hakemaan minut kotoani ja kuljettivat minut huomaamattomasti tuohon fundamentalismin keskipisteeseen, islamilaisten ääriliikkeiden ydinalueelle, lähelle sitä piilopaikkaa kiviportaiden alla, missä hartaat Mombasan miehet kävivät salaa käryttelemässä kannabista.

SAMSUNG CSC

Ahmed ja hänen ystävänsä piilottivat minut kauppaan, jonka omistaja oli kristitty mies, ja sinne minä jäin istumaan pienelle puujakkaralle kolmen afrikkalaisen kristityn kanssa, kun muslimiystävämme salpasivat rautaovet ja ikkunaluukut ulkoa päin kiinni. Emme pääsisi ulos vaikka haluaisimmekin. Huoneessa oli pimeää. Rautaportin raoista pilkisti valoa. Istuimme hiljaisen jännityksen vallassa kuiskaillen keskenämme. Muutama ihminen tiesi, että olimme siellä sisällä, ja turvallisuutemme ja kenties henkemmekin oli heidän käsissään.

Minulla oli pitkä historia muslimien kanssa ja olin aina luottanut heidän uskollisuuteensa ystävyydessä. Olin vakuuttunut, ettei Ahmed suurimmankaan hulluutensa hetkellä ilmiantaisi minua, vaikka pimeässä istuessani aikani kuluksi leikittelinkin ajatuksella, kuinka rautaisen oven salvat avattaisiin ja täyteen raivoonsa kiihotettu ihmismassa vyöryisi sisään raahaten meidät poloiset ulos ja repien meidät kappaleiksi tuhansien vihasta leimuavien silmäparien edessä.

Allahu akbar! Jumala on suurempi! Ulkoa kuului hillitön kansanjoukon jalkojen töminä ja huuto. Toistin sanat mielessäni. Rautaportin raoista vilahteli valonkajo ja varjo vuoronperään, ja oli mahdotonta yrittää arvailla, montako sataa ihmistä ohitsemme marssi. Tuntui kuin ulkona olisi mylvinyt vapaaksi päästetty villiintynyt sonnilauma. Ja siinä me istuimme vain parin metrin päässä heidän jaloistaan. Siellä marssivat kaikki ystäväni. Rukoilin mielessäni. Totesin, että olisin valmis kuolemaan jos niin oli tarkoitus, ja mieleni oli tyyni.

Oli vaikea arvioida, kuinka kauan me siellä istuimme. Aika lakkasi kulkemasta. Joskus paljon myöhemmin kansanjoukkojen hiljennyttyä ja auringon laskiessa Ahmed tuli avaamaan ovet ja hakemaan minut ulos. Hänen marssitoverinsa pyysivät minulta anteeksi. Tilanne oli rauhoittunut. Ilmeisesti mielenosoitus oli mennyt hyvin eikä ketään ollut tapettu. Kaupungin ulkopuolella maaseudulla oli poltettu pari kirkkoa ja tuhottu yksi turistibussi, mutta Ahmedin ja monen muun pettymykseksi ihmishenget Mombasassa olivat säästyneet.

Paloin halusta saada kuulla tapahtuman virallisen uutisoinnin ja seuraavana päivänä etsin käsiini kaikki mahdolliset sanomalehdet. Missään ei ollut sanaakaan mielenosoituksesta. Televisiouutisissakaan ei mainittu, että mitään mielenosoitusta olisi koskaan ollutkaan. Myöskään internetistä ei löytynyt pienintäkään mainintaa asiasta. Näin koko tapahtuma pyyhittiin pois maailmankartalta.

En tiedä, kuinka on mahdollista, ettei edes kansainvälinen media tiedottanut tapahtumasta, sillä liikkeellä oli kuitenkin monituhatpäinen aggressiivinen ihmisjoukko, vaikkei lukema varmasti hiponutkaan odotettua 1,5 miljoonaa mielenosoittajaa. Mikä taho pystyy vaientamaan kansainvälisen median niin täydellisesti?

Ahmed oli edelleen huolissaan minusta ja päätti, että jos Irakin poliittinen tilanne jatkuisi tai pahenisi, hän toisi minulle siskonsa mustan kaavun ja huivin, jotta voisin naamioitua muslimiksi. Hänen äitinsä lupasi, että voisin mennä heille asumaan milloin tahansa. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi piiloutua kaavun alle. Eikä minun tarvinnutkaan, sillä pian mielenosoituksen jälkeen minut siirrettiin Tansanian puolelle Dar es Salaamiin.

Viimeisenä päivänä Ahmed, joka oli suojellut minua vahtikoiran lailla kuukausien ajan, järjesti minulle yllätyksen, vaikka ei se oikeastaan ollut mikään yllätys: Hän tunnusti aikoneensa ryöstää minut ensi kerran tavatessamme. Toki olin tiennyt, ettei Ahmed ollut mikään pyhäkoulupoika; olinhan itse valinnut hänet itselleni turvamieheksi. Hänen ulkoisessa olemuksessaan ei ollut mitään luottamusta herättävää ja hän näytti stereotyyppiseltä rikolliselta. Mutta kuudes aistini oli vakuuttanut ensi kerran kohdatessamme, että hän pitäisi minusta hyvää huolta.

Hän oli suunnitellut vievänsä minut autiolle uimarannalle, kalauttavansa minut hiljaiseksi ja ottavansa rahani. Palasin kuitenkin uimarannalta rahojeni kanssa. Olin vetänyt maton hänen ryöstösuunnitelmansa alta kertoessani hänelle suhteestani Jumalaan, ja hän oli liikuttunut sanoistani niin, ettei ollut voinutkaan nostaa kättään minua vastaan. Hänen sisällään oli herännyt ritari, ja hän oli päättänyt, että hänen tehtävänsä olisi vastedes suojella minua kaikkea maailman pahaa vastaan.

Ahmed tutustutti minut ensitöikseen ihmisiin. Hän halusi kaikkien näkevän minut ja tietävän kuka olen, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan minut, ja jos minulle joskus sattuisi jotain, koko kaupunki rientäisi apuun. Olin jo saanut tuta, mitä Mombasan kadut pitivät sisällään, kun kimppuuni oli vuosi aiemmin käyty Mombasassa veitsen kanssa, ja olin tapellut vastaan pääkadun reunassa selälläni maaten, kunnes autoliikenne oli seisahtunut ja väkijoukko rientänyt avukseni. Nyt minun turvanani olivat al-Qaidan miehet.

Ahmed jakoi kaiken tietonsa kanssani ja koulutti minut parhaansa mukaan selviytymään pahassa maailmassa. Hänen mielestään olin lapsellisen hyväuskoinen ja luottavainen. Hän tunsi rikollismaailman lait ja taskuvarkaiden tavat ja opetti minulle, miten toimia pahojen ihmisten kanssa. En koskaan kysynyt häneltä, mistä hän oli itse oppinsa saanut, sillä arvasin sen. Hän ei millään tavalla yrittänyt käyttää minua hyväkseen vaan suojeli ja puolusti minua kaikin mahdollisin tavoin. Hän ei myöskään koskaan lähennellyt minua.

Ahmed usein kärtti minulta, miksi minä niin sokeasti luotin häneen. Vastasin, että Jumala tietää kenet valitsee. Se liikutti joka kerta Ahmedia yhtä paljon. Hän myös hoiti minua, kun riuduin yksin malarian kourissa.

– Haluatko, että kannan sinua? hän kysyi löytäessään minut kadulta, kun raju malariakuume oli yllättänyt minut ja tuntui siltä että pääni kiehui, silmäni heittivät volttia, ja koko ruumis oli valahtanut heikoksi, enkä olisi selvinnyt yksin kotiin.

– Ei, kyllä minä selviän. Kävellään hitaasti. Ahmed riisui oman paitansa ja antoi sen minulle hampaideni kalistessa auringon helteessä. Tärisin vilusta, vaikka kehoni oli tulikuuma. Jalat eivät toimineet, nivelet jäykistyivät ja liikkeet hidastuivat. Ahmed harppoi edellä eikä näyttänyt ymmärtävän, että en päässyt etenemään normaali-ihmisen vauhdilla. Hän nauroi minulle, kun näytin hänen mielestään aivan kuolemaa tekevältä mummolta. Juuri sellainen oli myös oloni.

Vein Ahmedin tuolloin ensimmäistä kertaa asunnolleni. Hän otti mukaansa jotain äidiltään saamia kansanparantajien popparohtoja malariaa vastaan, ja minä päätin luottaa itseni hänen käsiinsä, kun muut vaihtoehdot olivat vähissä. Ahmedia huvitti ajatus, että hän voisi nyt halutessaan tappaa ja ryöstää minut. Ihmettelin, mistä sellainen tuli hänen mieleensä. Olin niin heikko, että en olisi yhtään pannut vastaan.

En ollut varautunut odottamattomiin vieraisiin ja olin jättänyt kaiken maallisen omaisuuteni läpinäkyvässä muovitaskussa makuuhuoneen peilipöydälle luottaen alaoven vartijan konetuliaseeseen. Ahmed silmäili paksua rahanippua, joka loisti pöydällä kuin valomerkki, mutta en siirtänyt sitä piiloon. Shillinkiäkään ei kadonnut.

Muistin kuulleeni, että aivomalaria tappaa 24 tunnissa. Sitä minä sekavana mietin, kun Ahmed pakotti minut ottamaan äitinsä neilikkaöljystä ja yrteistä tekemää rohtoa, joka parantaisi malarian. Uskoin häntä. Ahmed ja muut al-Qaidan miehet poimivat minulle vielä joukolla arobaini-puun lehtiä, jotka kertoman mukaan parantavat 40 sairautta. Noista lehdistä Ahmed keitti minulle kitkerää teetä, jota minun piti juoda lasitolkulla, ja lojua kuumassa kylvyssä puunlehtien seassa. Kunnes kolmen päivän kuluttua olin tolpillani.

Tulisieluinen arabihenkivartijani sai elantonsa samalla tavoin kuin lähes kaikki muutkin kouluja käymättömät, työttömät miehet siinä kaupungissa, eli hän teki mitä tahansa keikkaa, mistä maksettiin, laillista tai laitonta. Hän oli aiemmin opettanut sukellusta, nyt hän ajoi välillä taksia tai vei turisteja kierrokselle.

Olipa hän joskus myynyt itsensäkin, kun keski-iän ylittänyt brittinainen oli leväyttänyt hänen eteensä paksun setelitukon ja sanonut, että nämä ovat sinun, jos otat housut pois. Ahmed ei ollut ottanut. Nainen oli tuplannut summan ja ojentanut Ahmedille viskipullon. Siinä pöydällä oli afrikkalaisen miehen vuosipalkka ja enemmänkin. Ahmed tarttui pulloon. Tapahtumasta oli jo vuosia, mutta Ahmed ei ollut koskaan päässyt sen yli. “Myin itseni rahasta – RAHASTA!” hän muistaisi varmaan kuolemaansa saakka.

Mombasa oli vilkas rannikkokaupunki, jonne valkoiset miehet tulivat ostamaan itselleen nuoria mustia tyttöjä ja valkoiset naiset nuoria mustia poikia. Kun äiti ja isä näkevät nälkää, jää kiltin perhetytön moraali toissijaiseksi. Kadunkulmissa seisoskelivat öisin farkkuasuiset kristittyjen perheiden tytöt rinta rinnan mustiin, kasvot peittäviin huntuihin pukeutuneiden muslimityttöjen kanssa metsästämässä itselleen asiakkaita. En edes viitsinyt kysyä, mihin hintaan.

Ahmed oli viettänyt vuosia vankilassa. Hän oli kauan sitten tappanut kaksi miestä ampumalla heitä päähän. Kertoessaan tarinaa tuttavuutemme alkuaikoina hän osoitti minua sormella silmien väliin nauraen kolkosti. Sitten hän katui puheitaan, veti sanansa takaisin ja vakuutti, että se oli vain vitsi ja että hän halusi testata minua, pelkäisinkö häntä ja luottaisinko häneen. Vastasin hänelle, että minua ei kiinnostanut, oliko hän menneessä elämässään tappanut kaksi tai kaksituhatta ihmistä, sillä Jumala oli antanut hänet minulle vartijaksi, ja häneen minä olin luottanut. Tappajan silmät kostuivat.

Ahmed myönsi seonneensa vankilassa, eikä hänen päänsä ollut sen jälkeen ollut enää kunnossa. Hän kertoi pelänneensä välillä, että saattaisi vahingossa tappaa jonkun viattoman, ja monta kertaa hänelle oli tullut ajatuksena pakkomielle, että hän haluaisi tappaa minut, ja hän oli joutunut pakenemaan paikalta ennen kuin menettäisi tilanteen hallinnan.

Muistin hänen joskus sännänneen pois luotani kuin häiriintynyt eläin, eikä hän ollut pystynyt selittämään syytä käytökselleen. Hän oli näyttänyt vaarallisen mielipuoliselta ja mutissut, että nyt oli pakko mennä, muuten tapahtuisi jotain kauheaa. Ja hän oli rynnännyt puolijuoksua ovesta ulos jättäen minut yksin seisomaan ymmälläni.

Kaksi tai kolme kertaa oli myös käynyt niin, että poliisi oli tullut ja vienyt Ahmedin ilman mitään selitystä, kun hän oli kävellyt kadulla kanssani, ja hänet oli viety vangittuna poliisilaitokselle, mistä ystävät tai perheenjäsenet olivat myöhemmin käyneet ostamassa hänet vapaaksi. Oli selvää, että hän oli poliisin vanha tuttu. Jotkut Ahmedin kavereista olivat yrittäneet myös vaivihkaa varoittaa minua hänestä, vaikka he samalla pelkäsivät häntä.

– En voinut vahingoittaa sinua, kun näin, kuinka sokeasti luotit minuun. Silloin päätin, että en koskaan tekisi sinulle mitään pahaa, hän sanoi vakavana.

– Jumala tietää kenet valitsee, vakuutin ja hymyilin Ahmedille. Lausuin samana päivänä hyvästit Mombasalle ja siirryin rajan yli Tansaniaan.

 

64. Hikiset juomarahat

Thaimaalaiset kulttuuritapahtumat ovat mielenkiintoisia. Sain kutsun esiintymään Egypti-teemaiseen festivaaliin, jossa taustamusiikkina soitettiin The Banglesin kappaletta “Walk Like an Egyptian” sekä tietenkin kaiken egyptiläisen musiikin äitiä, Shakiraa. Thaimaassa minkä tahansa pulla-kakkukekkerien egyptiläistämiseksi riittää, että tapahtuman nimessä on sana Egypti.

Tämä festivaali oli kuitenkin kunnostautunut asteen verran vakavammin, sillä juhlapaikka oli koristeltu faaraopatsain ja muumioin, ja sen lisäksi paikalla kuljeskeli salaperäisiä kasvoista hunnutettuja thainaisia sekä paidattomia thaimiehiä lannevaatteissa. Kun kysyin, mitä nämä yläosattomat nuoret sankarit esittivät, sain kuulla heidän olevan pyramidien rakentajia. Lisäksi tietenkin esiintymislavalla pyörähteli eräs egyptiläinen vatsatanssija Suomesta.

Jos thaimaalaisten kulttuurintuntemus aiheutti minulle ajoittain hiustenlähtöä, loistivat Lähi-idän asiakkaat sen sijaan ajanhallinnassa. Kiitos thaimaalaisille asiakkaille siitä, että he tilasivat minut tapahtumiinsa esiintyjäksi yleensä viikkoja etukäteen ja maksoivat varausmaksut ajallaan. Lähi-idän miehet olivat siinä onnellisessa käsityksesssä, että vatsatanssijat päivystävät vuorokauden ympäri täydessä tällingissä, meikit ja tukka valmiiksi laitettuina, puhelin kädessä odottamassa keikkoja illalle.

Kun asiakkaat haluavat tilata vatsatanssijan ravintolaansa esiintymään, olisi varaus hyvä tehdä muutamaa päivää tai viikkoa aikaisemmin. Lähi-idän miesten mielissä tämä on tarpeetonta, sillä sotaan lähdetään soitellen ja tanssijalle soitetaan usein vasta samana aamuna. Eräs asiakas soitti 28. joulukuuta pyytäen minua uuden vuoden keikalle. Minut oli valitettavasti buukattu jo vuotta aikaisemmin tammikuun ensimmäisenä päivänä heti edellisen uuden vuoden shown jälkeen.

Toinen libanonilainen mies soitti minulle tiistaina. Kello oli vähän yli viisi iltapuolella.

– Moneltako tulet tänään? hän ärisi luuriin.

– Mitä tarkoitat?

– Esiinnyt tänä iltana. Moneltako saavut paikan päälle?

– Esiinnyn tänä iltana?! Tiistaina? Ei kukaan ole tilannut minua tälle illalle!

– Kyllä on. Soitin sinulle viime viikolla.

Tietäisin varmasti, jos joku olisi soittanut minulle ja tilannut minut esiintymään. Oikaisin hänen käsityksensä ja mies alkoi huutaa. Hän karjui tilanneensa minut varmasti tälle illalle, ja minä olin aivan varma, ettei ollut, mutta en viitsinyt sanoa enempää. Totesin vain, että nyt ei onnistu; olin vielä koululla enkä pääsisi lähtemään vähään aikaan. Mies raivosi lisää; heillä oli ryhmä VIP-vieraita tulossa, nämä olivat varta vasten tilanneet vatsatanssijan, ja minun esitykseni alkaisi kello 21.30.

Mitä voin tehdä? Riskeerata sen, että menettäisin pitkäaikaisen libanonilaisen asiakkaani? Thaimaassa ei yleensä sanottu ei.

Laskematta puhelinta kädestäni järjestin kiireesti lapsenhoidon illaksi ja lähdin rientämään kotia kohti. En asunut aivan lähellä. Ulkona satoi ja myrskysi ja kadut tulvivat vedestä. Kesti kaksi pitkää tuntia päästä kotiin kaiken ukkosmyrskyn aikaansaaman liikennekaaoksen keskellä.

Pikasuihku, hiustenlaitto ja meikki. Tanssipuvut matkalaukkuun. Ei ollut aikaa valita musiikkikappaleita saati harjoitella. Tämä oli varmasti kaikkien aikojen huonoiten valmistelemani esitys. Ehdin ravintolaan ajoissa, juoksin pukuhuoneeseen ja sain vedettyä setit läpi lennosta. En muista, mitä kappaleita tanssin, en myöskään, keitä oli yleisössä. Luulen hämärästi muistavani, että kuitenkin tanssin.

Kaikki ei mennyt aivan putkeen, kuten ei koskaan minun keikoillani. Jouduin kesken iloisen karkelon pohtimaan sellaista seikkaa, mitä tehdään silloin, kun hame on liian löysällä ja alkaa valua alas. Antaako valua ja toivoo, ettei kukaan huomaisi – vaikka alushousujen reuna alkaisi pilkistää hameen vyötärön alta? (Tästä syystä muuten käytin aina nudenvärisiä pikkuhousuja tanssipuvun alla.) Vai pitäisikö tarrata hameeseen kiinni ja vetää sitä ylöspäin, niin että kaikki viimeistään huomaisivat?

Minun oli pakko turvautua jälkimmäiseen keinoon, sillä en ollut varma, millä lonkankorkeudella hameeni lepäsi, enkä voinut kesken tanssin kumartua tutkailemaan lantiotani tarkistaakseni asiaa. Tiesin vain jotain olevan pielessä, koska hameen etuhelma laahasi jalkojeni alla. Koska esiintymislavalla oli jättimäiset peilit enkä voinut piiloutua mihinkään korjaamaan hameen asentoa, siirryin lavan etureunaan, pidin pokan, tartuin hameeseen molemmin käsin ja vedin. Niin että kaikki varmasti näkivät! Ikävää on se, että vedin voimani tunnossa hameen vyötärön vahingossa liian ylös.

Hameen vyötärönauhan on syytä olla tiukka toisestakin syystä, sillä sen alla säilytetään yleisön antamia juomarahoja. Jotkut vatsatanssijat eivät pane pahakseen, vaikka innokas miesyleisö tulisi käpälöimään ja tunkemaan seteleitä hameen vyön tai yläosan olkaimen alle. Itse en tästä riemastu, ja jos joku yrittää tulla liian lähelle, peräännyn kauemmaksi ja jätän tipin ottamatta, ellei mies ymmärrä latoa seteleitä käteeni. Kohteliaat tippaajat ymmärtävät tämän sanomattakin.

tipit

Aina en ehtinyt tehdä rajojani selväksi. Esiinnyin kerran Pattayalla ulkoilmaravintolassa joukolle turkkilaisia turisteja. Yleisö oli mukavaa ja minullakin oli hauskaa, kunnes minua pyydettiin nousemaan pöydälle, niin kuin Turkissa on tapana.

Yritin tasapainoilla juomalasien ja ruuantähteiden välissä liukkaalla, huteralla pöydällä, jolloin joukko Mehmettejä saartoi minut. Huomioni keskittyessä pystyssä pysymiseen en ehtinyt tehdä mitään, kun ensimmäinen tulinen ottomaani sujautti setelin vyöni alle. Sen jälkeen muut seurasivat perässä. Koko Turkin sulttaanikunta kävi minuun joukolla käsiksi ja alkoi survoa vimmatusti seteleitä tanssipukuni sisään. Olisin huutanut apua, mutta taustalla seisovan agentin katse hillitsi minut. Tämä oli maan tapa, ja suu suppuun.

Kukaan ei kuitenkaan yrittänyt käpälöidä eikä käyttäytynyt sopimattomasti, eikä imaamikaan pyörtynyt. Ja sain päivän päätteeksi muhkean joskin ruttuisen kasan juomarahaa.

 

Arabien tapa kiittää tanssijaa ei ole juuri turkkilaista miellyttävämpi: He heittävät kasan seteleitä tanssijattaren päälle kesken esityksen. Setelit tarttuvat paljaisiin jalkapohjiin, jolloin niistä tulee ns. kusiluistimet. Koska vatsatanssijan kuuluu teeskennellä ikään kuin hän kylpisi kullassa ja timanteissa omasta takaa eikä hän piittaa toisten ripottelemista pikkuhiluista, on tanssin jatkuttava vaikka luistellen.

Erityisen vaarallista arabien rahasade on Thaimaassa, missä on maailman tiukin majesteettirikoslaki ja seteleissä rakastetun ja kunnioitetun kuninkaan kuva. Jos Thaimaassa astuu setelin tai kolikon päälle, seuraavat siitä vähintään sakot jos ei vankilatuomio majesteettirikoksesta.

Toinen syy, miksi en pitänyt arabien tavasta lingota rahaa päälleni oli se, että en sen jälkeen koskaan nähnyt noita rahoja. Kun poistuin lavalta takahuoneeseen vaihtamaan pukua, noukki ravintolan henkilökunta auliisti minulle tarkoitetut juomarahat omiin liiveihinsä.

Thaimiehet olivat siitä hurmaavia, että sen sijaan että he olisivat tunkeneet lompakkoaan tanssijattaren alusvaatteisiin tai hukuttaneet tämän pään paperiroskaan, ojensivat he tälle ruusun. Sain toisinaan kantaa keikoilta kotiin punaisia ruusuja, joilla ujot mutta romanttiset aasialaismiehet olivat minua ilahduttaneet.

63. Tyttöpoikia ja syntiä kirkossa

Ihmiskauppatiimimme eksyi pari kertaa ladyboy-baariin, vaikka se ei varsinaisesti kuulunut meidän toimialaamme. Vastaanotto oli aina yhtä riemullinen, ja meidät johdatettiin kulkueessa kädestä pitäen suoraan ovelta pöytään. Lavalla tanssi pitkiä, hoikkia poikia valkoisissa bikineissä ja paksuissa meikeissä, irtoripsissä ja pitkät tukat kauniisti kammattuina.

Osa oli käynyt läpi sukupuolenkorjausleikkauksen, osa ei, ja jälkimmäisestä kieli vessan seinässä oleva lappu, jossa muistutettiin, että teipit tuli heittää roskikseen eikä WC-pyttyyn. Teippiä käytettiin miehisten elinten piiloon teippaamiseen.

Monilla leidipojista ei ollut aikomustakaan vaihtaa sukupuoltaan naiseksi; he olivat identiteetiltään leidipoikia, eivät naisia eivätkä miehiä. He söivät hormoneja muuttuakseen naismaisemmiksi, laitattivat silikonirinnat ja antoivat plastiikkakirurgin rakentaa kasvonsa uudelleen, eikä harjaantumaton silmä olisi tiennyt heidän syntyneen pojiksi muutoin kuin kurkistamalla hameen alle. Olipa jokunen länsimaalainen mies mennyt erehdyksessä naimisiinkin leidipojan kanssa tietämättä, ettei rakas morsian ollut aivan sitä miltä vaatteet päällä näytti.

Nämä leidipojat olivat noin kaksikymppisiä, kauniita kuin kuvapatsaat ja hyvin ystävällisiä. He vilkuttelivat meille itsevarman viehkosti ja olivat kaikkea muuta kuin kainot, lapsenomaisesti tirskuvat thaitytöt. Viereeni baarissa istui kummallekin puolelle yksi komistus, ja aloin jututtaa heitä. He eivät olleet varmoja, olinko lesbo vai mikä, ja kun selvisi, että en ollut naisista kiinnostunut, tunnelma vapautui; olimme siis kaikki tyttöjä, jotka olivat kiinnostuneita pojista.

Peea piti kättä polvellani ja kertoi avoimesti elämästään. Vaikka hän oli syntynyt pojaksi, oli hän kokenut lapsesta asti olevansa tyttö, ja hän oli aikuistuttuaan käynyt läpi sukupuolenkorjausleikkauksen hormonihoitoineen ja silikonirintoineen. Ilman ennakkovaroitusta hän leväytti paitansa auki ja veti rintansa esiin luvaten, että saisin vapaasti koskea. Ei kiitos! Laitoin käteni äkkiä piiloon. Hän pyysi maksua vilauttamisesta. En maksanut; en itse asiassa ollut edes halunnut nähdä hänen rintojaan, sillä minulla oli itsellänikin kaksi sellaista.

Peea oli 24-vuotias tanssija, joka oli ennen baariin tuloaan työskennellyt Kiinassa kabareessa. Hän oli tullut kuukausi sitten Bangkokiin baariin, jossa hän ansaitsi 200 euroa kuussa tanssimalla seitsemänä iltana viikossa miehille. Työsopimukseen kuului, että hänen oli maattava kuukauden aikana vähintään kymmenen miehen kanssa. Hän sanoi pitävänsä tanssimisesta.

Peea asui muiden leidipoikien kanssa. Tämä yhteisö oli heidän perheensä. Hänellä oli hyvät välit myös biologiseen perheeseensä Pohjois-Thaimaassa, ja hän kävi heitä katsomassa aina kun sai vapaapäiviä eli kahtena päivänä kuukaudessa. Hän myönsi olevansa aivan erityisen onnekas sikäli, että hänellä oli hyvä, rakastava perhe, joka hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli.

Kaikilla eivät olleet asiat yhtä hyvin, ja monessa perheessä leidipoika oli ainoastaan rahasampo, jonka standardisukupuolista poikkeava ruumis elätti perheen ja suvun. Oli olemassa niitäkin tapauksia, joissa vanhemmat olivat päättäneet tehdä aivan tavallisesta pikkupojastaan tytön, koska viihdealalla kysyttyä tavaraa olevat leidipojat ansaitsivat monin verroin enemmän kuin keskiverto duunaripoika.

Kaikki eivät suhtautuneet meihin yhtä rakastettavasti kuin Peea ja hänen kaverinsa. Baarin ulkopuolella seisoi joukko leidipoikia, joilla oli zombin kuollut katse. Nuo synkät enkelit tuijottivat meitä silmät selällään hämähäkkiripsiensä takaa, kasvot valkoiseksi puuteroituina ja vahvassa meikissä ja huumeissa, ja näytti siltä kuin he olisivat halunneet lävistää meidät pitkillä, terävillä kynsillään. Jostain syystä he tuntuivat vihaavan meitä, vaikka me emme olleet tehneet heille mitään pahaa. Heidän sisällään rajun maskin alla oli tavoittamaton, rikkinäinen ihminen, joka on työnnetty syvälle piiloon.

Kävin sunnuntaisin Bangkokissa paikallisessa kirkossa. Pieni thaimaalaisista koostuva seurakunta kokoontui tavallisen asuintalon alakertaan rakennetussa kirkkosalissa. Jumalanpalvelus poikkesi koko lailla suomalaisesta luterilaisesta messusta muistuttaen enemmän vapaakirkollista tai helluntailaista kokousta maallikkosaarnaajineen ja todistuspuheenvuoroineen.

Jumalanpalveluksen päätteeksi istuttiin kirkon lattialle levitetyille matoille ja käytiin jokasunnuntaiselle yhteiselle aterialle, joka oli olennainen osa seurakunnan yhteen kokoontumista. Thaimaassa syöminen on kaiken A ja O, ja sitä harrastetaan aina, kaikkialla ja kaikkien kanssa. Yleensä kirkossa syötiin riisiä ja kalaa. Erään kerran sain eteeni kulhollisen rapeiksi paistettuja heinäsirkkoja, jotka pienen alkukangistelun jälkeen katosivat suuhuni.

Minulle selvisi jumalanpalveluksen ja sen jälkeisen kirkkoriisin aikana monia uusia asioita:

Evankelistan tehtäviin kuului evankelioinnin lisäksi muun muassa ilmanraikastinhajusteen suihkuttaminen kirkkosaliin jumalanpalveluksen aikana, sikäli kun seurakuntalaiset alkoivat haista liian pahalle. Kesken jumalanpalveluksen evankelista nousi nöyrästi kumarrellen seisomaan, hiipi 90 asteen kulmassa penkistä kirkkosalin seinustalle ja alkoi suihkuttaa. Kuului vain vaimea suhina, ja kirkko tuli hetkessä täyteen raikasta kukkaistuoksua.

Thaimaalaiset ovat hyvin herkkiä pahoille hajuille eivätkä kestä minkäänlaisia epämiellyttäviä tuoksuja. Monet kulkevat aina omat hajustetuubit mukana ja nuuhkivat niitä silloin, kun paikalla on liian monta ihmistä, jotka saattavat tuoksua jollekin muulle kuin ruusulle. Thaimaalaiset eivät myöskään tavatessaan halaa toisiaan siitä syystä, että toinen saattaisi haista pahalle, ja olisi aivan liian hirveää joutua lähelle toisen ihmisen kehon luontaista aromia.

Vaikka eiväthän thaimaalaiset haise. He käyvät suihkussa monta kertaa päivässä pitäen huolen siitä, ettei heidän kehonsa koskaan pääse levittämään minkäänlaista ei-toivottua tuoksua. Farangit ovat niitä jotka haisevat – rumat, lihavat ja pahanhajuiset farangit – mutta sitä thaimaalaiset eivät tietenkään koskaan sano ääneen. He vain hymyilevät farangeille kauniisti.

Kirkossa opin myös sen, että kun eteen tuodaan hyvin suomalaisen näköistä kahvipullaa, on osattava varautua siihen, että pullan sisältä saattaa löytyä nakki. Thaimaalaisiin nakkipulliin törmää kaikkialla. Kerran ostin nälissäni evääksi kaksi sokeroitua munkkia, joiden sisältä paljastui hillon sijaan prinssinakki ketsuppikastikkeella. Ja pääsinpä myös kerran maistamaan pullaa, jonka päälle oli levitetty vaniljakreemi ja sisälle kinkunpaloja. Thaimaalaiset makumieltymykset ovat kovin rikkaat ja monivivahteiset.

Olin elänyt Suomessa aikaa, jolloin tanssiminen oli joissakin Etelä-Pohjanmaan seurakunnissa syntiä. Sitä, että olin jättänyt kunniallisen työni opettajana ja ryhtynyt tanssijaksi, ei kaikissa piireissä katsottu hyvällä silmällä. Thaimaassa ei mikään ollut syntiä. Kun minua lähestyi Hua Hinissa pastorin vaimo, joka pyysi, voisinko ohjata seurakunnan joulujuhlaa varten tanssiesityksen naisille, suostuin oitis.

Niin sain oppilaikseni viisi iältään viidenkymmenen molemmin puolin olevaa hurmaavaa rouvaa, joista neljä ei ollut koskaan elämässään ottanut ainuttakaan tanssiaskelta. Yksi oli harrastanut aerobicia. Harjoittelimme tunnin viikossa parin kuukauden ajan yksinkertaista koreografiaa ja saimme aikaan Kristuksen Sotilaat -esityksen, jolla annoimme viime jouluyönä huahinilaiselle kirkkokansalle shokkihoitoa. Tuo esitys on tallennettu allaolevalle videolle.

 

Minut oli ajettu teini-iässä pois lapsuuteni seurakunnasta Etelä-Pohjanmaalla sopimattoman pukeutumisen vuoksi. Jalassani kun olivat tuolloin synnilliset, polvista auki revityt farkut. Silloin mieleeni ei olisi tullut edes villeimmissä kuvitelmissa nousta tanssimaan kirkon alttarille. Nyt tuona jouluyönä seurakunnan edessä jammaillessa mietin, millainen rovio olisi Etelä-Pohjanmaalla sytytetty tällaisen esityksen johdosta. Eipä niin, että sillä olisi ollut enää mitään väliä.

62. Karjamarkkinat

Olen lopen kyllästynyt thaimaalaisten ulkonäön palvontaan. Asiaa ei auta yhtään, että työskentelen alalla, jolla ulkonäön merkitys korostuu äärimmilleen; koulutan nimittäin thaimaalaisia missejä. Kyllä, minä, joka olen aina halveksinut kauneuskilpailuja ynnä muita karjanäyttelyitä. En itsekään ole aivan varma, miten olen tähän noloon tilanteeseen päätynyt.

Joitakin vuosia sitten aloin opettaa vatsatanssia bangkokilaisessa akatemiassa, joka on erikoistunut kauneuskilpailuihin pyrkivien tyttöjen ja poikien preppaamiseen. Sain silloin oppilaikseni nuoria tyttöjä, jotka olivat aivan tavallisia ns. pulliaisen näköisiä kirkasotsaisia koululaisia. Heidän kasvoissaan ei ollut mitään erityistä eivätkä he vartalon mittasuhteiltaankaan olisi kelvanneet länsimaalaisiin kauneuskilpailuihin alkukarsintoja pitemmälle. Silloin tuli selväksi, että Thaimaassa missikisoihin eivät mene kaupungin säihkyvimmät pimatsut vaan ne, joiden isällä on tiukka takatasku. Tyttö voi olla naamaltaan kuin paviaanin peräpuoli, mutta missi hänestä tehdään, koska äiti niin haluaa. Ja pappa betalar.

catwalk1

Juttelin tanssistudion oleskelutilassa useiden äitien kanssa, joiden tarina toisti itseään: Koillis-Thaimaan perukoilla kasvanut äiti oli nuorena haaveillut missikisoista, mutta ei ollut saanut siihen syystä tai toisesta mahdollisuutta. Hän oli onnistunut kuitenkin pääsemään hyviin naimisiin ja eli nyt unelmaansa oman teini-ikäisen tyttärensä kautta.

Tyttöjen kauneuskilpailuihin preppaaminen aloitettiin varhain, alle kouluikäisenä, ja heidät kirjattiin sisään kalliiseen persoonallisuudenmuokkausohjelmaan, joka kesti vuosia ja jossa heistä koulittiin kauniisti käveleviä ja sievästi istuvia nukkeja. Heidät opetettiin puhumaan englanniksi ihania tyhjänpäiväisyyksiä maailmanrauhasta ja ihmisten välisestä harmoniasta ja hymyilemään kuin jakoavaimet. Heidät riisuttiin omasta persoonallisuudesta ja tilalle annettiin universaali, kaikkia miellyttävä kuori, joka oli päältä suloinen mutta sisältä pelottavan ontto.

pikkumissi1pikkumissi2

Paitsi thainaisen myös thaitytön kuuluu olla seksikäs. Lapsimisseille rakennettiin omat portfolio-kansionsa, joissa oli kuvia alle puberteetti-ikäisistä tytöistä pyllistämässä minihameessa ja verkkosukissa kameralle. Näitä pikkuhuoraotoksia tyttöjen äidit ylpeinä esittelivät minulle. Olen asunut vajaat kymmenen vuotta Thaimaassa, mutta en muista koskaan kuulleeni thaimaalaisen naisen käyttävän sanaa kaunis kuvaillessaan toista naista. Sen sijaan seksikäs on sana, joka on kaikkien huulilla ja mielissä, ja se liitetään myös nuoriin tyttöihin, jopa lapsiin.

Kun yritin opettaa missitytöille tanssiaskelten alkeita, ahdistukseni kipusi kattoon, sillä nuo sileäraajaiset ihmislapset liikkuivat notkeasti kuin rautakanget ja yhteenkootut Meccano-laitteet. He toistivat kuuliaisesti, mitä ohjaaja käski heidän tehdä, mutta muuten he viis veisasivat tanssillisuudesta saati musiikista tai rytmiikasta. He opiskelivat tanssia, koska missien on sitä osattava.

Osa heistä näytti kummallisilta, sillä he olivat jo aloittaneet tulevan kauneusleikkausten sarjan. Langanlaihalla teinitytöllä oli pornotähden rinnat ja kavennettu, varresta kohotettu nenä sekä uudelleenmuotoillut poskien luut. Rakastava äiti ja isä kannustivat tyttöä pyyteettömästi uralla eteenpäin ja veivät nuoren naisen plastiikkakirurgille, jotta tämän itsetunto saataisiin pumpattua kohdilleen.

Yllätin kerran kaksi oppilastani vertailemasta kasvojaan peilin edessä. Kumpikin oli jo käynyt veitsen alla useammin kuin kerran, ja kun kysyin, miksi he nipistelivät kasvojaan, toinen totesi haluavansa näyttää samalta kuin ystävättärensä. Hän mittaili tämän poskipäitä ja suunnitteli, millaisen lisäoperaation hän tarvitsisi saadakseen samanlaiset posket, leukaperät ja huulet kuin tällä.

Yksi oppilaistani laitatti itselleen kaksi numeroa isommat silikonirinnat, koska hän oli voittanut Universum-kisojen osakilpailun ja oli lähdössä Yhdysvaltoihin kisaamaan. Hän oli huolissaan siitä, että olisi liian pieni länsimaalaisiin kilpasiskoihinsa verrattuna. Minun teki mieli sanoa, ettei hänen ongelmansa valitettavasti ollut horisontaalinen vaan vertikaalinen. Rintojen suurennus ei helpottanut millään lailla sitä tosiasiaa, että thaimissit olivat keskimäärin aivan liian lyhyitä pärjätäkseen kansainvälisissä kauneuskilpailuissa. Eivätkä jossain tapauksessa aivoimplantitkaan olisi olleet pahitteeksi.

Samassa tanssistudiossa mainostettiin vatsatanssituntejani seinässä olevalla julisteella. Keski-ikäinen, pyylevä intialaisnainen huomasi mainoksen, innostui ja halusi tulla kokeilemaan, mutta studion vastaanottovirkailija tyrmäsi hänet jyrkästi ilmoittamalla, ettei tällä hetkellä ollut menossa alkeiskursseja – ei ainakaan puoleen vuoteen. Se ei ollut totta. Opin tuolloin, että studio valitsi itse omat oppilaansa. Studion imago kärsisi, jos oppilaskunnassa olisi lihavia, rumia ja vanhoja naisia, sillä se näyttäisi ikävältä ulospäin. Satunnaiset ohikulkijat näkivät lasiseinien läpi, millaista väkeä tanssitunneilla kävi, eikä tämä nainen edustanut toivottua kohderyhmää.

Olin noiden missinraakileiden elämässä mukana vain heidän varhaistaipaleellaan. En tiedä, mitä heistä tuli isoina vai tuliko mitään. Ehkä hekin löytäisivät rahakkaan puolison kuten äitinsä, eikä heidän tarvitsisi tehdä koko elämänsä aikana mitään muuta kuin näyttää hyvältä. Showbisneksessä lohduttomimmassa asemassa ovat missit ja mallit, sillä kauneus rapistuu ja katoaa vanhetessa, ja jos tytöllä ei ole muita avuja, pyyhkiytyy hän pois pelistä kuin tyhjä muovipussi.

modeling

Juuri sen paremmassa jamassa eivät ole tanssijat, koska tanssi on visuaalista taidetta. Vanhaa, ryppyistä tanssijaa ei kukaan katsele. Iän myötä keikat loppuvat, sille ei voi mitään. Tanssinopettajana voi toki jatkaa, mutta jos on tottunut olemaan lavojen kuningatar ja jakamattoman huomion keskipiste, voi olla vaikea saada tyydytystä alkeiskurssien veivaamisesta ummehtuneissa kellarisaleissa. Näyttelijöillä voi olla upea ura vielä vanhanakin, samoin laulajilla, joista monet jopa paranevat vanhetessaan. Viihdeartisteista laulajat ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa, sillä he voivat porskuttaa lavoilla niin kauan kuin henki pihisee ja karisma kestää.

Thaimaassa ulkonäkö menee taitojen edelle sata-nolla. Kun tanssijaa lähdetään markkinoimaan asiakkaille, haluavat nämä aina ensimmäiseksi valokuvat aasialaisista tanssijoista. Länsimaalaisten naisten etupuolella ei ole väliä, koska länsimaalaiset ovat eksoottisia sellaisenaan. Farangit arvioidaan eri mittapuulla kuin thaimaalaiset, ja olen varmasti kiitänyt monen lahjakkaan thaimaalaisen tanssijattaren ohitse pelkällä tukanvärillä.

Joskus esiintyessäni kokeilin huvikseni, miten yleisö reagoisi, jos en tarjoaisikaan heille stereotyyppistä läpikuultavaan sifonkiin verhottua turkkilaisesta haaremista karannutta napatanssijaa vaan peittäisin vartalon, kasvot ja hiukset. Ihmeekseni yleisö ei reagoinut mitenkään. Ainoastaan yksi juopunut mies yritti tulla repimään kasvoverkkoa päästäni pois, koska hänen mielestään näytin paremmalta ilman.

 

Thaimaassa on hyvin samanlainen lannistava ja taitoa, lahjakkutta ja yritteliäisyyttä vähättelevä ilmapiiri kuin Suomessa, kenties vielä pahempi. Esimerkiksi vanhemmat tai opettajat eivät koskaan kehu lapsia, jotteivät nämä vain kuvittelisi olevansa parempia kuin muut. Thaimaalaisen on oltava ennen kaikkea nöyrä ja pidettävä päänsä matalalla kuninkaan, opettajien, vanhempien ja muiden auktoriteettien edessä. Toisaalta Thaimaan 70 miljoonaisesta kansasta ei ole koskaan noussut yhtään merkittävää artistia, urheilijaa, tiedemiestä, kirjailijaa, ajattelijaa, poliitikkoa tai ylipäätään ketään, kenellä olisi mitään kansainvälistä merkitystä. Täällä on tasapäistäminen ja lahjakkuuden lyttääminen viety äärimmilleen.

Thaimaan vahvin vientituote ovat kauniit naiset, jotka päihittävät länsimaalaiset naiset mennen tullen vaimomarkkinoilla. Jos thainainen ei ole kaunis, hänet leikellään kauniiksi. Ja jos hän ei ole nainen, hänet leikellään naiseksi! Thaimaan kauneimmat naisethan ovat tunnetusti miehiä.

tiffanyt

Loppujen lopuksi Kaakkois-Aasian tanssimarkkinoilla kaikki on keinotekoista: Se naama, joka aamulla katsoo peilistä, on lavalla hädin tuskin tunnistettavissa. Paksu meikki, irtoripset, irtolisäkkeet, peruukit, värilliset piilolinssit, liivien toppaukset, lantion ja pepun toppaukset, kiristävät vartalosukat ja vatsaverkot. Tanssivideot editoidaan ja niistä poistetaan epämairittelevat kohdat. Valokuvat photoshopataan. Nettisivuilla ylistetään itseä ja liitetään omaan nimeen myyviä iskulauseita: “Belly Dance Icon of Indonesia”, “Miss Belly Dance of Hong Kong”, “Asian Queen of Belly Dance”. Sellaisen ihmisen, joka on todellisuudessa jotain suurta, ei tarvitse lisätä nimeensä ylistäviä attribuutteja, sillä häntä ylistävät muut; hänen itsensä ei tarvitse.

Olen käynyt vuosia samalla thaikampaajalla. Menen sinne yleensä naturellina ilman meikkiä. Kampaaja oli joltain kuullut, että olen tanssija ja oli nähnyt tanssikuviani netissä. Seuraavalla kerralla hän päivitteli isoon ääneen: “En voi uskoa, että olet sama ihminen kuin niissä kuvissa! Kuvat ovat niin upeita, vaikka et oikeasti ole minkään näköinen!” Aina niin kohtelias aviopuolisonikin ihmetteli tanssikuvani nähdessään, että kuka tuo on.

Ja kuin pisteenä i:n päällä oli tanssistudiolla saatu kohteliaisuus: “Sinähän näytät tänään nuorelta”. Thaimaalaiset kun osaavat tuon kohteliaisuuksien lausumisen taidon jalommin kuin ketkään muut. (Lue lisää thaikohteliaisuuksista TÄÄLTÄ.)

Previous Older Entries

Haluatko tietää, miten tarina jatkuu? Kirjoita alle sähköpostiosoitteesi, niin pysyt juonessa mukana.

Follow Hadassa on WordPress.com

Täällä on käyty

  • 59,124 kertaa