76. Hätä väärässä paikassa

Minulla on ihmeellinen taipumus ajautua kruunupäiden tielle. Sen lisäksi, että sain leikkiä Japanissa Egyptin kuningatarta ja minua ovat kestinneet Lähi-idän matkoillani eräiden arabimaiden prinssit ja prinsessat, tuntui väistämättömältä kohtalolta törmätä myös Thaimaan kuninkaallisiin, vaikka tavallinen kansa näkee heitä vain aniharvoin elävässä elämässä.

Siitä oli jo vuosia aikaa. Olin kerran menossa Bangkokissa oopperaan, vaikka en mikään suuri oopperan ymmärtäjä ollutkaan. Olin ystäväni kanssa ostanut liput hattuhyllylle. Kun yritimme päästä paikoillemme, meidät ohjattiin ystävällisesti mutta tiukasti alas permannolle. Mikäs siinä – saimme erinomaiset paikat alhaalta. Arvelimme, että joku kuninkaallisista olisi paikalla, sillä kukaan ei saanut istua heitä ylempänä; siitä syystä parvet oli tyhjennettävä tavallisista kuolevaisista.

Thaimaassa kaikki viralliset konsertit, tanssiesitykset, elokuvat, ynnä muut alkavat kuninkaan ylistyslaululla, ja hymnin ajaksi kansa nousee seisomaan osoittamaan kunnioitustaan. Tällä kertaa emme päässeet edes hymniin asti, sillä yleisö lukittiin oopperasaliin odottamaan noin puoleksi tunniksi ilman selitystä. Viimein kuninkaan hymni alkoi kajahdella, ja nousimme seisomaan. Loppusävelten vaietessa kaikki kääntyivät ympäri ja kumarsivat kohti parvea. Siellä autioiden penkkirivien keskellä istui ylvään majesteettisena itse kansakunnan äiti, Thaimaan kuningatar.

Oopperan aikana minua piinasi vessahätä, ja heti ohjelman loputtua ponkaisin ylös ja lähdin ystäväni kanssa kiiruhtamaan ulos salista, jotta pääsisin asialle ennen oopperayleisön vyörymistä samaan suuntaan. Vartijat painoivat salin jykeviä ovia kiinni juuri kun olimme säntäämässä ulos, sillä salista ei saanut poistua ennen kuningatarta. Ihmiset lukittiin sisään siksi aikaa, kunnes kuningatar olisi poistunut paikalta. Vartijat yrittivät pysäyttää meidät, mutta survoin itseni heidän käsiensä välitse vakuuttaen kuolemaa uhmaten, että minua pissatti. Hämmentyneinä he päästivät minut läpi.

Raivoisa vessahätäni keskeytyi kuitenkin yllättäen, sillä huomasin aulaan levitetyn punaisen maton, joka johti suoraan salista ulko-ovelle. Sen molemmille puolille oli asettunut uniformuihin pukeutuneita miehiä juhlalliseen rivistöön. Sen sijaan että olisin tällä kertaa rohjennut astella itse punaiselle matolle, kuten olin kerran tehnyt saudiprinssin nenän edestä (Lue lisää TÄÄLTÄ.), asetuin kenenkään estelemättä vartiokaartin rivin jatkoksi maton laidalle. Seisoin tiukassa rivissä tikkujäykkänä kuin sotilas, ja hetken kuluttua kuningatar tuli ulos salista ja lipui editseni kosketusetäisyydeltä. Oikeat sotilaat rinnallani tekivät kunniaa, minä kumarsin.

En ollut joukon poikkeavin: BMW:n johtaja, joka myös sattui olemaan paikalla, harppasi jostain taaempaa muina miehinä punaiselle matolle suoraan kuningattaren eteen kättelemään häntä rehvakkaasti ja esittelemään itsensä. Hänen majesteettinsa ei ollut huomaavinaan farangin törkeää etikettivirhettä vaan hymyili ystävällisesti ja vastasi miehen kättelyyn. Etäämmällä vapisivat thaimaalaiset kumartuen maahan saakka ja painaen otsansa lattiaan jumalolennon edessä, toiset tekivät syviä hoviniiauksia. Minä jäykkä pohjalainen pysyin jotenkuten pystyssä, mutta kokemus oli vaikuttava ja ikimuistoinen. Sitten hänen majesteettinsa katosi jättikokoiseen kermanvalkeaan Rolls Royceen ja poistui paikalta punaisen autoletkan saattelemana.

kuningatar

Kerran olin aikeissa ylittää Bangkokin halkovaa Chao Phraya -jokea veneellä. Asuin tuolloin joen varressa olevassa tornitalossa, jolla oli oma asukkaita kuljettava yksityisvene. Tuona päivänä vartija ilmoitti sen kummempia selittelemättä, että vene ei kulkisi muutamaan tuntiin. Minulla ei ollut aikaa jäädä tilannetta ihmettelemään, vaan riensin läheiseen jokisatamaan, josta kulkivat lautat joen yli vartin välein. Yli oli päästävä ja pian. Satama oli suljettu, eikä selitystä tarjottu taaskaan. Kihisin äänettömästä kiukusta. Hymyjen maassa ei sopinut kihistä ääneen.

Päätin kiivetä sillalle ja kävellä sitä pitkin vastarannalle. Vartija esti kulkuni. Huomasin, ettei tavallisesti vilkkaasti liikennöidyllä monikaistaisella sillalla ollut ainuttakaan autoa.

Kävelin takaisin ihmetellen, mistä oikein oli kyse. Kauan minun ei tarvinnut ihmetellä, sillä pitkin rantaviivaa näytti liikkuvan epätavallisen paljon poliiseja ja sotilaita, ja joen reunamille alkoi kerääntyä ihmisiä, jotka ohjattiin maahan polvilleen. Kiiruhdin takaisin 30. kerroksessa sijaitsevaan asuntooni ennen kuin minutkin komennettaisiin kyykkyyn. Kaivoin esiin kameran ja parkkeerasin itseni ikkunan ääreen odottamaan, sillä arvasin, mitä oli tapahtumassa.

people

Koko joki samoin kuin joen yli kulkevat sillat oli tyhjennetty liikenteestä. Ensiksi vettä halkoivat armeijan pikaveneet. Sitten tuli yhä enemmän isompia ja pienempiä aluksia. Näytti siltä kuin Thaimaa olisi ollut valmistautumassa vesitse käytävään sotaan. Lopulta jokea pitkin lipui vene, jonka kannella paljaan taivaan alla istui kuningas Bhumibol. Thaimaan kaikkien aikojen rakastetuin hallitsija, kansalleen kuin Jumala, oli suoraan silmieni alla kameran laukaisuetäisyydellä. Hänen sivullaan istui lähes yhtä rakastettu prinsessa Sirindhorn. Molemmilla oli kamerat kädessä. Kansa joen kummallakin rannalla painoi päänsä alas osoittaen äänetöntä kunnioitustaan. Vaatimattoman oloinen suuri hallitsija seilasi viimeisen kerran kaupunkinsa halki.

Kuningas Bhumibol, Rama IX, kuoli 13. lokakuuta 2016.

king on board

Advertisements

75. Kleopatraksi Nipponiin

Kun karateohjaajani oli palannut Iraniin jouduttuaan jättämään dojonsa, joka revittiin hänen vaimonsa toimesta maan tasalle, aloin minä etsiä Bangkokista uutta treenipaikkaa. Löysinkin sellaisen ja pyysin saada päästä mukaan treenaamaan. Minut otettiin ystävällisesti vastaan. Olin karateseuran ainoa länsimaalainen ja toiseksi ainoa nainen. Mutta koska oltiin Thaimaassa, ei mikään voinut mennä liian helposti, ja jo toisella treenikerralla minulta otettiin luulot pois.

Seuran pääohjaaja, viidennen asteen mustan vyön haltija, alkoi nolata ja haukkua minua, oli syytä tai ei – aivan kuten minulle oli tehty kauan sitten thaikielikoulussa. (Lue kauhutarina thaikielen opiskelusta täältä.) Minulle on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi, miksi thaimaalaisten on niin vaikea hyväksyä joukkoonsa sellaisia henkilöitä, jotka osaavat jotain. Sen sijaan että iloittaisiin toisten taidoista ja kannustettaisiin eteenpäin, lyödään kaikki normin ylittävät alas.

Karateohjaaja haukkui minua heiveröiseksi ja pilkkasi lyöntieni heikkoutta laittaen minut lyömään itseään täysillä vatsaan nauraen, että ei tunnu missään. Seuraavan viikon harjoittelin kotona kaikessa hiljaisuudessa lyöntejä säkkiin, ja kun viikon päästä menin treeneihin ja ohjaaja pyysi minua jälleen lyömään itseään täydellä voimalla vatsaan muita hauskuuttaakseen, olin valmis.

– Anna tulla täysillä vain! Et voi kuitenkaan satuttaa minua! hän huusi ivaten, ja tein työtä käskettyä. Mieheltä tulivat ilmat pihalle ja hän taipui kaksinkerroin maahan. Hän huusi yskien, että riittää! Sen jälkeen sain olla rauhassa.

Paljon myöhemmin minun jälkeeni dojoon tuli iäkkäämpi brittiläinen mies, jolla oli kyllä musta vyö mutta jolla oli ollut parinkymmenen vuoden treenitauko. Häneltä otettiin luulot pois niin perusteellisesti, että hän makasi tunnin päätteeksi maassa kiemurrellen tuskasta, kun oli saanut suoran potkun jalkoväliinsä. Muita treenaajia tilanne huvitti suuresti.

Lähes yhtä vakavaa treenimentaliteettia sain kokea, kun lähdin karaten kotimaahan Japaniin osallistuakseni mahtipontiseen tanssiprojektiin nimeltä Silk Road Show.

Bellyqueen New Yorkista oli tuomassa Tokioon ja Bangkokiin tunnettua tanssiproduktiota, joka yhdisti teatteria ja vatsatanssia, ja saatuani tästä tiedon olin ottanut yhteyttä ohjaajaan, joka antoi minulle kaksi päivää aikaa opetella yhden näytöksen tansseista, videoida sen ja lähettää hänelle näytteeksi. Sen perusteella minut valittiin yhteen päärooleista, Egyptin kuningattareksi.

 

En ollut koskaan käynyt Japanissa, mutta istuessani junassa matkalla Naritan lentoasemalta kohti Nipporia tiesin, että tulisin olemaan täällä kotonani. Kaikkialla oli siistiä ja kaikki toimi. Minun oli määrä jakaa hotellihuone amerikkalaisen tanssijan Shoshannan kanssa, joka lentäisi Tokioon Atlantasta. Emme tunteneet toisiamme ennalta, ja ensikohtaamisemme oli varsin epäsovinnainen:

Olin nukkumassa, kun oveen koputettiin myöhään yöllä. Menin yöpaidassa avaaman oven ja toivotin Shoshannan tervetulleeksi. Esittelin itseni ja osoitin minimaalisen pienen huoneen ainoaa sänkyä ilmoittaen, että tilanne oli sellainen, että me nukkuisimme molemmat siinä. Se ei ollut parisänky.

Vaikka Shoshanna ei ollut koskaan ennen elämässään käynyt Yhdysvaltain rajojen ulkopuolella saati jakanut vuodetta ventovieraan fennougrin kanssa, hän oli cool ja vastasi, että ok. Huone oli niin ahdas, ettei sinne edes mahtuisi toista sänkyä. Niin meidän ystävyytemme alkoi siitä, että vaikka tiesimme toisistamme vasta etunimet, kömmimme saman peiton alle ja nukuimme kylki kyljessä sen ja kaikki tulevat Tokion yöt.

Meillä oli Shoshannan kanssa tiedossa riemulliset viikot. Olimme Bellyqueenin lisäksi ainoat länsimaalaiset tanssijat; muut tytöt oli värvätty eri puolilta Japania. Saimme tuta, miten treenataan nousevan auringon maassa. Tanssiharjoitukset alkoivat aamulla kymmeneltä ja päättyivät illalla kymmeneltä, eikä välissä ollut lounas-, päivällis- tai muita taukoja. Joinakin päivinä treenit aloitettiin jo pari tuntia aiemmin ja vedettiin neljätoista tuntia yhteen putkeen.

Ensimmäisenä päivänä tanssijat seulottiin moneen otteeseen, ja pudotuspeli alkoi. Jokaiselle oli määrätty ennalta useampi tanssirooli, jotka meille oli ilmoitettu etukäteen, jotta harjoittelisimme ne kotona videoiden avulla. Minä olin erehtynyt luulemaan, että roolit oli fiksattu ja että niitä ainoastaan hiottaisiin paikan päällä Japanissa. Olin ottanut rennosti ja opetellut omat roolini hatarasti jotenkuten, sillä tiesin pystyväni omaksumaan yksityiskohdat ennen näytöstä nopeasti.

Japanilaiset eivät ottaneet rennosti eivätkä olleet opetelleet roolejaan jotenkuten, vaan selvisi pian, että heitä oli prepattu kuukausitolkulla tulevaan. He osasivat KAIKKI näytöksen koreografiat ulkoa. Minä olin opetellut ainoastaan omat roolini ja käyttänyt siihenkin vain pari viikkoa. Tiedostin, että olin soolotanssija enkä sopinut suuriin, identtisesti liikkuviin ryhmiin, mutta olin halunnut tulla vaihteeksi ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltäni.

SAMSUNG CSC

Kaksi ensimmäistä päivää meitä seulottiin ja karsittiin ilman sääliä. Kaikki laitettiin tanssimaan kaikki tanssit, ja huonoimmat tiputettiin kättelyssä pois. Sitten jäljelle jääneet tanssivat samat tanssit uudelleen, ja taas epäonnistuneet heitettiin pois, kunnes lopulta jäljellä olivat ainoastaan ne, jotka tanssivat täydellisesti. Virheille ei ollut aikaa. Eikä tunteilulle.

Japanilaiset kivikasvot murentuivat pukuhuoneessa, ja tytöt itkivät katkerasti pudotessaan pois tanssirooleista, jotka heille oli alunperin luvattu, kun he eivät joko muistaneet jotain osaa koreografiasta tai eivät oppineet uutta riittävän nopeasti. Se oli hirvittävä häpeä ja kasvojenmenetys täydellisyyttä tavoittelevalle harakiri-kansalle.

Minäkin tipuin yhdestä tanssista pois, mikä luonnollisesti harmitti. Kyseessä oli huivitanssi. Olin epähuomiossa jättänyt oman huivini kotiin ja sotkeuduin lainahuiviin, koska se oli paljon isompi kuin mihin olin tottunut, ja haahuilin sen kanssa koetanssissa miten sattuu. Tiesin jo sillä hetkellä, että saisin kylmää kenkää. Kaikki tippuivat jostain. Ei se ollut niin vakavaa. Paitsi japanilaisille se oli haudanvakavaa.

Lopulta roolit asettuivat oikeille henkilöille. Minä sain pitää muutaman sivuroolin ohella ennalta luvatun roolini Egyptin kuningattarena, koska ”you have that royal look”. Ohjaajan mukaan näytin aivan Monacon ruhtinasperheen jäseneltä. Se oli uutta tietoa. Katsoin illalla peiliin peläten, että sieltä tuijottaisi takaisin ruhtinas Albert.

Olin ostanut Bangkokista varta vasten tätä roolia varten peruukin, koska olin varma, ettei oma tukkani kelpaisi, mutta ohjaaja oli sitä mieltä, että vaalea tukanväri oli hyvä Egyptin kuningattarelle; se tekisi hienon kontrastin muiden tanssijoiden mustiin hiuksiin. Olin eri mieltä, mutta pysyin vaiti kuin sfinksi.

silkroad3

Treenasimme kuin hullut kaksitoista tuntia päivässä. Näimme unta tansseista, ja päässämme soi tauotta esityksen musiikki. Vietin petikaverini Shoshannan kanssa 24 tuntia vuorokaudessa, ja oli onni, että meillä synkkasi hyvin, muuten olisimme tappaneet toisemme. Päivien edetessä treenaaminen kävi vieläkin intensiivisemmäksi. En tuntenut enää pohkeitani ja reisilihaksiani; tiesin niiden olevan tallella ainoastaan, koska silmäni väittivät niin olevan.

Elimme onigiri-riisikolmioilla ja hotkimme niitä milloin aikataulultamme ehdimme. Join vihreää teetä suoraan kahden litran pulloista pari pulloa päivässä ja ihmettelin ensimmäisinä öinä, kun ei uni tullut. Olin niin täynnä virtaa, että 12-14 tunnin tanssitreenien jälkeen lähdin iltakävelylle. Se oli ainoa mahdollisuus nähdä Tokiosta edes vähän muutakin kuin pelkkä juna-asema ja tanssisali. Mittailin öisiä Nipporin katuja, kunnes jalkani eivät kantaneet. Sen pitemmälle en koskaan päässyt. Jalat vapisivat liikaa.

Joinakin iltoina en jaksanut edes kävellä läheiseen ruokakauppaan ostamaan itselleni iltapalaa, sillä se oli liian kaukana parin korttelin päässä. Ystävälliset tuntemattomat japanilaiset auttoivat minua ruokaostosten tekemisessä. Öisin kaaduin Shoshannan kanssa puolikuolleena sänkyyn katsomaan lisää unia päivän koreografioista.

Monilla tanssijoista oli punaiset silmät; joko he eivät nukkuneet tai he olivat yöllä itkeneet, tai molempia. Joskus joku itki satunnaisesti pukuhuoneessa, kun tanssijoita siirrettiin spontaanisti rooleista pois tai eturivistä takariviin.

Japanilaiset tanssijat eivät osanneet improvisoida – saman olin todennut aiemmin thaimaalaisista tanssijoista. Kun teimme ohjaajan johdolla improvisaatioharjoituksia, japanilaiset menivät lukkoon, eikä olisi koskaan uskonut, että kyseessä oli joukko ammattitanssijoita. He tekivät joitakin jähmeitä, mekaanisia liikkeitä ja keskittyivät suoritukseensa niin, etteivät pysyneet edes rytmissä. Sen sijaan kopioida he osasivat paremmin kuin xeroxit. He oppivat kaiken ulkoa liki täydellisesti, eikä minulla fiilistanssijalla ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla siinä lajissa heidän kanssaan.

silkroad4

Toiseksi viimeisenä päivänä siirryimme harjoittelusalista teatteriin. Ryhmän henki oli hioutunut kaiken rääkin keskellä timanttiseksi. Alkupäivien kilpailuasetelman jälkeen kaikki puhalsivat yhteen hiileen, ja japanilaiset pitivät Shoshannasta ja minusta huolta, ettemme sekoilisi vieraassa maassa enemmän kuin oli välttämätöntä. Vietimme teatterissa kaksi pitkää päivää ja olimme kuin yksi perhe. Kaikki auttoivat ja kannustivat toisia. Mitään sellaista selän takana mutinaa ja naamanvääntelyä, mihin olin Thaimaan tanssipiireissä tottunut, en havainnut.

SAMSUNG CSCSAMSUNG CSC

Kun lopulta levitimme kahden tunnin mittaisen tanssiteoksen teatterin lavalle kahtena näytöksenä, oli lopputulos häikäisevä. Illan viimeisen näytöksen jälkeen japanilaiset itkivät meikkinsä poskille toistensa kaulassa. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut hetken aikaa itsekin japanilainen.

silkroad7

Emme ehtineet jäädä nostamaan voitonmaljaa, sillä edessä oli sama uusintana Bangkokissa seuraavalla viikolla. Kiiruhdin suoraan teatterista lentokentälle lavameikit naamassa, ja päivän suurin helpotuksen tunne koitti, kun sain repiä irtoripset pois.

SAMSUNG CSC

Edessä oli vastaavanlainen viikko toisella tanssijakokoonpanolla. Tunnelma Bangkokissa oli täysin erilainen. Entinen keikka-agenttini ja arkkivihaajani Som oli shown paikallinen koordinaattori ja hän oli ollut vastuussa tapahtuman markkinoinnista ja tanssijoiden värväyksestä Thaimaassa. Jälkimmäisen hän oli toteuttanut lähettämällä pienelle suljetulle ryhmälle viestin, jossa kertoi Bellyqueenin tuovan kuuluisan Silk Road Shown Bangkokiin ja etsivän siihen tanssijoita. Ihme kyllä, minä olin mukana tuossa listassa.

Vaikka esiintymistilaisuus oli ainutlaatuinen, olin päättänyt olla osallistumatta Bangkokin näytöksiin, koska uskoin Somin hovineitoineen olevan mukana tanssijakaartissa, enkä halunnut repiä vanhoja haavoja auki. (Lue lisää täältä.) Viime tipassa muutin kuitenkin mieleni. En tuolloin tiennyt, että esityksessä ei tulisi olemaan yhtään Somin tanssijoista, sillä hän ei ollut edes tarjonnut heille mahdollisuutta osallistua; hän ei ollut kertonut heille koko projektista.

Somin tanssijat saivat tiedon liian myöhään, kun roolit oli jo täytetty. Entistä tanssipariani Annaa harmitti suunnattomasti, sillä hän olisi halunnut päästä mukaan, mutta hän oli edelleen niin kaikkivaltiaan Isosisko Somin pauloissa, ettei hetkeäkään epäillyt, että tämä olisi voinut tahallaan pimittää tietoa. Kun Somin tanssijat viimein kuulivat Silk Road Shown tulosta Bangkokiin ja ottivat asian Isosiskon kanssa puheeksi, kielsi tämä yksiselitteisesti heitä osallistumasta siihen. Hän kertoi heille jättävänsä näytökset myös itse väliin. Siinä hän valehteli, sillä hänelle oli tarjottu Kiinan keisarinnan roolia, josta hänellä ei ollut aikomustakaan kieltäytyä.

Isosisko Som piti huolen, ettei yksikään hänen omista tanssijoistaan pääsisi loistamaan hänen rinnalleen esitykseen, jossa hän tanssisi yhden päärooleista. Minut oli tietenkin tiputettu Bangkokissa Egyptin kuningattaren roolista pois, sillä olisihan ollut aivan liian härskiä, jos olisin saanut jakaa lavan arkkivihaajani rinnalla toisena näytöksen kuningattarista.

silkroad10

Muut Bangkokin tanssikoulut boikotoivat tapahtumaa, koska Som oli siinä koordinaattorina. Newyorkilainen ohjaaja ihmetteli, miten vaikeaa oli löytää Bangkokin kokoisesta kaupungista tanssijoita näin valovoimaiseen spektaakkeliin. Kyseinen show oli kiertänyt ympäri maailmaa, ja kaikkialla muualla oli roolia havittelevia kokelaita parveillut tungokseen asti. En viitsinyt kommentoida, sillä en halunnut rikkoa ohjaajan ja Somin välejä, ja tuskin minua olisi uskottukaan.

Som valehteli ohjaajalle tehneensä kaikkensa markkinoidakseen tapahtumaa. Minusta näytti siltä, että hän oli tehnyt parhaansa, jottei kukaan vain saisi tietää kyseisestä tapahtumasta, sillä se uhkasi pahasti hänen omaa asemaansa Bangkokin ja koko Thaimaan suurena tanssitapahtumien järjestäjänä. Hän ei markkinoisi mitään, missä ei komeillut hänen brändinsä nimi päällimmäisenä.

Bangkokin näytöksiin myytiin ennätysvähän lippuja, ja sen lisäksi, että Somin valitsema sali oli surkean pieni, se oli puoliksi tyhjä. Kukaan ei edes tiennyt, missä teatteri oli ja mistä lippuja sai ostaa, sillä esitystä ei mainostettu missään.

Tanssijat tuntuivat jakautuneen pieniin ryhmiin. Minä kuljin omia teitäni ja menin aina harjoitusten jälkeen kotiin, sillä minua ei huvittanut kulkea Somin ryhmän mukana seksibaareissa ja strippauspaikoissa, joihin Isosisko tyttöjä iltaisin vei, koska arveli sellaisen heitä kiinnostavan. Myös Shoshanna jätti ne järkyttyneenä väliin.

Muistelin haikeana Tokion shown sisarellista ilmapiiriä ja sitä täydellistä antautumista, jolla japanilaiset tanssijat laittoivat itsensä likoon. Thaimaassa oli vaikea saada tanssijoita aamulla ajoissa treenipaikalle, he halusivat pitää pitkiä ruoka- ja välipalataukoja ja väsyttyään he liukenivat salaa kotiin ilman ohjaajan lupaa. Merkittävin yhteinen piirre näissä kahdessa paikassa oli, ettei kukaan koskaan valittanut, eikä yksikään hymy hyytynyt ennen viimeisen esiripun laskeutumista.

silkroad11

74. Karatemiestä vyön alle

Kuljin joka perjantai Bangkokissa töihin mennessäni erään ostoskeskuksen ohi, jonka ulkoseinässä luki suurin kirkkaanpunaisin kirjaimin KARATE. Mielessäni käväisi, josko menisin kysymään, olisivatko he kiinnostuneita ottamaan ohjelmistoonsa vatsatanssitunnit, keitä he sitten olivatkin, sillä karatesalissa oli tanssitunteihin soveltuvat peilit. Olihan itämaista vatsatanssia ennenkin veivattu karatemattojen päällä. Jo parikymmentä vuotta aiemmin Helsingin yliopistossa oli napatanssittu samassa salissa, jossa itämaisten taistelulajien taitajat ottivat mittaa toisistaan, ja muistin vieläkin elävästi, miten vaikea oli tanssahdella päkiöiden varassa pehmeän tatamin päällä.

Niin, ja olihan minulla itsellänikin kamppailulajitausta, vaikka en yleensä tehnyt siitä suurta numeroa. Hikoilin kaikki varhaisteini- ja nuoruusvuoteni judo-, jujutsu- ja kickboxing-saleilla sekä potkin iltaisin autotallissa säkkiä valvottaen seinän takana uinuvia vanhempiani.

Kamppailulaji-innostukseni katosi kuitenkin salamannopeasti eräänä kauniina päivänä, kun olin harjoittelemassa Helsingin Kaapelitehtaalla pampputekniikkaa ja satuin kuulemaan, kuinka miespuolinen jujutsuvalmentajani naureskeli toiselle valmentajalle minua katsoessaan: ”Mitähän se tekee tuon pampun kanssa kotona iltaisin?” Miehet hekottelivat loistavalle aivoitukselleen, ja minä en jäänyt asiaa heille lähemmin havainnollistamaan, vaan marssin ulos salilta korvat savuten, ja niin pukuni kuin vyöni sekä valmentajani fantasioissa elävä pamppu saivat kyytiä, eikä minulla tullut niitä sen koommin ikävä.

Näissä muisteloissa kuljin kävelysiltaa pitkin Bangkokin katujen yllä ohittaen punaisen karatekyltin, eikä minulla ollut aavistustakaan, että oma tanssikuvani tulisi pian komeilemaan tuon kyltin vieressä suurena mainosjulisteena.

Hämmästykseni oli suuri, kun sähköpostiini ilmestyi viesti, jossa kerrottiin, että tuohon samaiseen karatesaliin etsittiin vatsatanssinopettajaa! Karatesalin omistaja oli iranilainen mies, joka oli avannut kaksi kuukautta aiemmin ravintolan, ja hän halusi aloittaa paitsi karatesalillaan vatsatanssitunnit naisille myös säännölliset vatsatanssiesitykset ravintolassaan. Menin viivana tapaamaan herra Saeidia sekä hänen thaimaalaista vaimoaan.

Charmikas, kaljupäinen Saeid oli pitkän linjan karatemestari, jolla oli neljännen asteen musta vyö. Hän oli nuoruudessaan paennut jalkapatikassa Iranin islamilaista vallankumousta ja päätynyt Saksaan, missä hän oli raivannut tiensä paitsi karatepiireihin myös saksalaiseen yhteiskuntaan ja saavuttanut lopulta Saksan kansalaisuuden. Hän oli sittemmin päätynyt liikemieheksi ja karateopettajaksi New Yorkiin, missä hän oli tavannut viehättävän thaimaalaisen naisen, ja he olivat menneet naimisiin.

He olivat eläneet onnellisina New Yorkissa toistakymmentä vuotta, kunnes vaimo oli alkanut vihjata Saeidille, että elämä lämpimässä Thaimaassa olisi paljon parempaa kuin New Yorkissa. Vähitellen Saeid oli vakuuttunut asiasta, vaikkei ollut koskaan Thaimaassa käynytkään. Vaimo tiesi, että peltomaa Koillis-Thaimaassa oli halpaa, ja ehdotti, että Saeid sijoittaisi eläkesäästönsä sinne, jotta heillä lapsettomana pariskuntana olisi tuottoisa ja taattu vanhuuden turva. Saeidista se kuulosti hyvältä idealta. Niin hän pakkasi vaimonsa matkaan huomattavan summan käteistä, jotta tämä sijoittaisi sen heidän nimissään peltomaahan Isaanissa, ja lähetti vaimon edeltä Bangkokiin.

Turhia jahkailematta vaimo lähetti paluupostissa paperit Saeidille allekirjoitettavaksi, ja pian mies oli onnellinen thaimaalaisen peltomaan omistaja. Samaan syssyyn vaimo ehdotti, että Saeid lähettäisi lisää rahaa, sillä maa oli niin halpaa, että siihen kannattaisi sijoittaa kaikki, mitä heillä oli. Maan arvo tulisi moninkertaistumaan, ja he eläisivät loppuelämänsä mukavasti. Saeid ajatteli, että mikä ettei; hänen vaimonsa oli taitava liikenainen.

Jonkin ajan kuluttua myös Saeid jätti New Yorkin taakseen ja muutti vaimonsa perässä Thaimaahan. Hän oli saanut liikunnanopettajan paikan maineikkaasta thaimaalaisesta urheiluyliopistosta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Illuusio ei kuitenkaan kestänyt lukuvuotta pitempään, sillä Saeidin katsellessa, miten ylipainoiset thaimaalaiset liikunnanopettajat laittoivat opiskelijat juoksemaan rinkiä samalla kun itse ajoivat mopolla edessä tupakka suussa, hän tunsi myötähäpeää koko opettajakunnan puolesta. Ja kun hänelle selvisi, että opiskelijat läpäisivät kursseja joko rahalla tai seksillä, eikä ilman jompaa kumpaa herunut yliopiston tutkintotodistusta, häntä alkoi oksettaa niin, ettei hän voinut jatkaa virassaan.

Saeid muutti vaimoineen Bangkokiin, ja he päättivät sijoittaa viimeiset pennosensa karatesaliin ja Lähi-idän ruokaa tarjoilevaan kattoterassiravintolaan, jossa minä nyt istuin tekemässä sopimusta vatsatanssituntien aloittamisesta sekä joka viikonloppuisista tanssiesityksistä. Eikä mennyt kauan, kun lajistaan poikamaisen innnostunut karatemestari onnistui houkuttelemaan minut myös monen vuoden tauon jälkeen takaisin tatamille.

karate class

Sitten Saeidin vaimo pisti töpinäksi. Muutaman kuukauden kuluttua hän yhtäkkiä soitti minulle ilmoittaakseen, että karatetunnit oli peruttu. Soitin puolestani Saeidille kysyäkseni, mistä oikein oli kyse, mutta tämä ei tiennyt asiasta mitään. Sen perään vaimo perui myös minun vatsatanssituntini. Olin yhtä ymmälläni kuin Saeid. En ollut koskaan tiennyt, että vaimo oli sairaalloisen mustasukkainen miehestään, sillä hän oli aina ollut minua kohtaan ystävällinen. Nyt sain kuulla, ettei hän pitänyt siitä, että keskustelin hänen miehensä kanssa karatesalissa kirkkaassa päivänvalossa työasioista; hän ei pitänyt siitä, että hänen miehensä keskusteli ylipäätään kenenkään naisen kanssa.

Seuraavan kerran kun saavuin karatetunnille, oli vaimo lukinnut salin oven eikä päästänyt oppilaita sisään. Seisoimme oven takana odottamassa Saeidia. Kun tämä saapui, ei hän uskonut silmiään: ovessa oli lappu, jossa ilmoitettiin, että karatetunnit oli lopetettu. Saeidilla ei ollut saliin avainta ja hän soitti vaimolleen, mutta tämä ei tarjonnut mitään selitystä.

Vaimo alkoi käyttäytyä yhä sekavammin. Hän halusi ottaa välittömästi avioeron ja yritti heittää Saeidin ulos heidän yhteisestä kodistaan tuoden sinnne thaimaalaisen perheen asumaan. Sen lisäksi hän rukoili päivittäin kuusi tuntia yhteen putkeen kotialttarinsa edessä, eikä häntä saanut häiritä.

Saeidin kärsivällisyys alkoi tulla päähänsä. Hän ei enää tunnistanut vaimoaan samaksi, jonka kanssa oli jakanut elämänäsä toistakymmentä vuotta. Hän yritti epätoivoisesti löytää liiketiloilleen ostajaa saadakseen edes rahansa takaisin ja päästäkseen lähtemään Thaimaasta ja palaamaan New Yorkiin. Hän suostuisi antamaan vaimolleen puolet kaikesta, kunhan tämä piina päättyisi. Minä aloin pelätä, ettei asiassa kävisi edes niin onnellisesti.

Karatesalin ulkopuolelle ilmestyi näyttävä juliste, jossa mainostettiin, että sille paikalle avattaisiin supermarket. Oli selvää, että vaimo oli jo myynyt liiketilat, samaan aikaan kun Saeid vielä etsi niille ostajaa, missä minä yritin häntä auttaa. Voimattomana Saeid katsoi, kuinka rakennusmiehet alkoivat repiä alas hänen dojoaan, johon hän oli laittanut sydänverensä, niin kuin hän itse sanoi. Rahoista hän ei nähnyt vilaustakaan. Kaikki tuhoutui hetkessä: kehystetyt valokuvat dojon seinältä, Saeidin vyöarvotodistukset ja kilpailupalkinnot, vanhat japanilaiset puumiekat, valtava määrä tatamimattoja.

karate dojo

Viimeisenä oljenkortenaan Saeid kiikutti minulle sopimuspaperin, jolla hän oli ostanut peltomaita Koillis-Thaimaasta vaimonsa avustamana. Onneksi hänellä oli edes nuo maat, jotka hän voisi nyt hädissään realisoida. Käännätin paperin thaista englanniksi pahinta peläten. Se ei ollut helppo puhelinsoitto, kun jouduin kertomaan totuuden Saeidille.

– Meidän on parempi tavata ja jutella kasvokkain, sanoin empien.

– Toivottavasti sinulla on minulle hyviä uutisia! kuului Saeidin innostunut ääni puhelimen toisesta päästä. Hän ei koskaan menettänyt iloista optimismiaan. En ollut eläessäni tavannut hänen kaltaistaan ihmistä. Kaiken sen jälkeen, mitä vaimo oli hänelle tehnyt, hän ei sanallakaan haukkunut tai kironnut tätä tai puhunut tästä pahaa. Eikä hän suostunut uskomaan, että asiat eivät voisi päättyä hyvin, vaikka hän itse joutui sairaalaan äkillisen korkean verenpainen vuoksi. Hän nauroi tilanteelle, koska – kuten hän sanoi – muuten hän itkisi.

– Ei ole hyviä uutisia, vastasin, – mutta puhun mieluummin kasvokkain, sillä tästä tulee pitkä ilta.

– Anna minulle toivoa! hän rukoili.

Nyt hän istui kahvilassa minua vastapäätä, kun yhdellä hengenvedolla murskasin hänen toivonsa. Kerroin hänelle, että paperi, jonka hän oli allekirjoittanut New Yorkissa ostaessaan maata Koillis-Thaimaasta, paljasti, että nuo maat oli ostettu yksinomaan hänen vaimonsa nimiin. Saeidin allekirjoituksella paperissa ei ollut mitään muuta merkitystä kuin todistaa aidoksi hänen vaimonsa allekirjoitus. Näin Saeidin elinikäiset säästöt olivat siirtyneet hänen rakkaalle vaimolleen, joka oli suunnitellut koko juonen jo ennen heidän New Yorkista lähtöään.

Vaimo otti Saeidista eron ja heitti hänet pennittömänä ulos. Saeid ei jaksanut vastustaa. Hänen ainoa jäljellä oleva omaisuutensa oli reppu, jossa oli T-paita, shortsit ja lippalakki, ja hän lainasi kaveriltaan rahaa, jolla osti menolipun Teheraniin. Kun hän lähti, itki ex-vaimo hysteerisenä mutta ei katunut mitään.

Saeid ei halunnut myöntää olevansa katkera. Hänen optimismiaan ei tappaisi mikään. Hän totesi naurahtaen, että hänelle oli käynyt juuri niin kuin niille tuhansille ja tuhansille tyhmille ulkomaalaisille miehille, jotka thainaiset olivat lypsäneet vararikkoon, ja joista hän oli aina kuullut, mutta ei olisi koskaan uskonut, että hänelle itselleen kävisi niin.

Samalla hän oli menettänyt minua ja yhtä iranilaista miestä lukuunottamatta kaikki ystävänsä, sillä hänen vaimonsa oli järjestänyt sellaisen mustamaalauskampanjan häntä vastaan, että hänen niin sanotut ystävänsäkin Thaimaassa olivat kadonneet. Myös viranomaiset olivat kääntyneet häntä vastaan, sillä vaimo oli tekaissut hänestä rikosilmoituksen, joka onneksi raukesi todisteiden puuttuessa.

Saeid palasi Iraniin, ja tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että hän löysi sieltä sukulaisten myötävaikutuksella ihanan lakinaisen, ja he rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. Ennen kuin Saeid vei vaimonsa New Yorkiin, he tulivat häämatkalle Thaimaahan, ja Saeid omaan veijarimaiseen tapaansa marssi muina miehinä uuden vaimonsa kanssa ravintolaan, joka oli kerran kuulunut hänelle, pahaa-aavistamattoman ex-vaimon silmien alle. He istuivat pöytään kuin ketkä tahansa asiakkaat, ja vähältä piti, ettei ex-vaimo saanut sydänkohtausta tajutessaan, kuka oli tullut sisään. Hän joutui menemään ulos terassille vetämään henkeä. Saeid huusi iloisesti hänen peräänsä:

– Tarjoilija, minne sinä menit; etkö tuo meille ruokalistaa? Haluamme syödä! Ex-vaimo palasi sisään kalpeana kuin lakana, toi heille lasilliset vettä, ja Saeid esitteli hänelle kauniin iranilaisen vaimonsa, joka ojensi kätensä ja sanoi hänelle hymyillen olevansa iloinen tavatessaan viimein puolisonsa ex-vaimon, josta oli kuullut niin paljon. Saeid nauroi kertoessaan minulle, että hän oli saanut sillä hetkellä kostonsa nähdessään ex-vaimon ilmeen.

Noin puolitoista vuotta myöhemmin karma hoiti loput, sillä Saeidin ex-vaimo tuli huijatuksi thaimaalaisten liikekumppaneidensa toimesta ja menetti kaiken sen, minkä oli vaivalla itselleen haalinut.

73. Suuri Valkoinen Metsästäjä

Kun nyt Yhdysvaltain nykyiset ja entiset presidentit vuoronperään vierailevat Suomessa, en voinut olla kaivamatta päiväkirjani kätköistä esiin tapahtumaa menneiltä vuosilta, jolloin kerran sattumalta käytin samaa makuuhuonetta erään entisen presidentin, Bill Clintonin, kanssa. Onneksi kuitenkin eri aikaan.

Bill

Oli heinäkuu vuonna X. Olin matkalla Itä-Afrikan edustalla sijaitsevalle Sansibarin saarelle, missä olin asunut aiemmin yhden vaiheen elämästäni. Koska tuolla saarella oli edelleen merkittävä paikka sydämessäni, vietin siellä kaikki kesäni. Tänä vuonna Sansibarilla oli rauhallisempaa kuin edellisvuonna, jolloin saarella oli poltettu yksi luterilainen kirkko, töhritty lehmänsonnalla katolinen kirkko sekä tehty ilkivaltaa katoliselle koululle ja heitetty granaatti Mercury-ravintolaan. Niin, ja ammuttu joku britti kotiinsa.

Nairobin lentokentällä konetta vaihtaessani mustat miehet toppatakeissa ja pipoissa muistuttivat siitä, että Afrikassa oli talvi, vaikka Helsinki kylpi helleaallon kourissa.

Sansibarin kentällä minua oli vastassa paikallinen liikemiesystävä, joka vei minut hotelliin, josta sain mukavan kolmen hengen huoneen, vaikka minulle olisi riittänyt pienempikin. Pääasia, että huoneessa oli toimiva ilmastointi ja suihkussa lämmin vesi. Ei tullut kuuloonkaan, että minun olisi annettu maksaa huoneesta.

Pikasuihkun jälkeen minut kiidätettiin vanhaan tuttuun Mercury-ravintolaan, josta löysin kohta itseni 40-henkisestä shiia-ismailiittien seurueesta juhlimasta Aga Khania. Sulauduin hienosti joukkoon ja nautin ystävien vieraanvaraisuudesta seuraavat kolme päivää. Kolmen päivän kuluttua muutin omilleni Stone Townin keskustaan, mistä vuokrasin itselleni asunnon viiden dollarin vuorokausihintaan.

Kävelin kulman taakse vanhan kantapaikkani, Africa Housen, terassille ihailemaan auringonlaskua. Illan hämärtyessä oviaukon täytti raamikas ilmestys. Pitkä valkoinen mies harppoi sisään kuin olisi ollut maailman omistaja. Hän seisahtui baaritiskin viereen juttelemaan jonkun kanssa ja lepuutti katsettaan välinpitämättömästi väkijoukossa, ja minä yksinäisenä nuorena naisena totesin mielessäni, että Elämäni Mies näyttäisi kutakuinkin tuolta.

Noin sekunnissa mies oli kävellyt terassin poikki luokseni, pyytänyt lupaa saada lainata vieressäni olevaa vapaata istuinta ja vienyt tuolin mennessään. Minä jäin hölmistyneenä yksin pöytääni istumaan. Mies ei vilkaissutkaan minua vaan keskusteli vähän matkan päässä kaverinsa kanssa istuen tuolilla, jonka hän oli juuri ryöstänyt minulta, vaikka terassi oli täynnä vapaita tuoleja.

Myöhemmin mies palasi tuoleineen takaisin ja istuutui viereeni lupaa kysymättä. Hän ojensi kätensä ja esittäytyi Markiksi. Minä olin ehtinyt jo nimetä hänet Suureksi Valkoiseksi Metsästäjäksi, sillä sellaiselta hän minusta näytti. Täällä tummaihoisten maassa valtavankokoinen tarzanmainen valkoihoinen mies ei voinut olla muuta kuin suurriistan metsästäjä Etelä-Afrikasta. Ensimmäinen arvaus meni pieleen, mutta Kapkaupungista hän oli.

En voinut olla kysymättä, miksi hän oli vienyt alkulämmittelyksi tuolin pöydästäni, kun niitä olisi ollut muuallakin tarjolla. Hän vastasi, ettei ollut halunnut kenenkään iskevän minua sillä aikaa, kun hän joutui hoitelemaan työasioita. Hän kertoi olevansa minulle Mr. Right.

Istuimme pitkän tovin testaamassa, kumpi saisi toisen ensin verbaalisesti polvilleen, sillä olimme yhtä suoraviivaisia ja -sanaisia. Jotenkin tuli puheeksi, että pian olisi syntymäpäiväni, ja kuultuaan, ettei minulla ollut mitään suunnitelmia tuolle päivälle, Suuri Valkoinen Metsästäjä pyysi lupaa saada järjestää minulle syntymäpäiväyllätyksen. En toki kieltäytynyt, olihan hän potentiaalinen Elämäni Mies, ja hän ehdotti lounastreffejä saaren ykköshotelliin, Serenaan.

Tapasimme Serenassa syntymäpäiväni aattona. En ollut ennen nähnyt sellaista pokkurointia, kun astuimme sisään ja henkilökunta, joka selvästi tunsi hänet, alkoi pörrätä ympärillämme. Hotellin johtaja, joka oli Suuren Metsästäjän hyvä ystävä, tuli pitämään meille seuraa, ja saimme osaksemme täydellistä viiden tähden kohtelua.

Lounaan jälkeen Suuri Valkoinen Metsästäjä halusi esitellä minulle hotellia, ja teimme pienen kierroksen, joka päättyi ylimpään kerrokseen. Mies avasi kulmahuoneen oven, ripusti huoneen avaimen käteeni ja toivotti hyvää syntymäpäivää pahoitellen, ettei voinut jäädä viettämään sitä kanssani. Sitten hän suuteli kättäni ja poistui jättäen minut pöllämystyneenä seisomaan keskelle upeaa sviittiä. Mies oli lähtiessään kehottanut minua tilaamaan itselleni illallisen ja syntymäpäiväkakun huoneen laskuun.

Ihmeteltyäni hetken aikaa tyrmäävää syntymäpäivälahjaa tuntemattomalta mieheltä menin varaamaan pöydän romanttisesta ravintolasta hotellin kattoterassilta, jossa illallistin itseni seurassa ja söin kakkua katsellen tummaa Intian valtamerta. Vietin yhden ikimuistoisen, yksinäisen yön Serenan sviitissä, jonne olisi mahtunut nukkumaan vaikka koko suku.

Serena

Jotta yksinäisyyteni olisi ollut vielä silmiinpistävämpi, oli koko huoneeni kerros tyhjennetty muista asukkaista, koska parin päivän päästä Sansibarille saapuisi herra Bill Clinton, ja hänen käyttöönsä oli varattu sama huone, jossa vietin ruhtinaallisen yöni. Minä olin ainoa sen kerroksen käytävillä harhaileva sielu lukuunottamatta Yhdysvaltain salaisen palvelun miehiä, jotka norkoilivat joka kulmalla ja kyttäsivät minua epämiellyttävästi eivätkä selvästi olleet mielissään siitä, että olin tunkeutunut tuolle kielletylle alueelle ilman heidän lupaansa.

Heidän kiusakseen jaloittelin yöllä pitkin aution kerroksen käytäviä itsekseni lauleskellen, kunnes sain oman salaisen agentin hiippailemaan perässäni. Vielä lisää heitä kiusatakseni harkitsin, josko kirjoittaisin megakokoisen vuoteen katoksen sisään henkilökohtaisen tervehdyksen herra ex-presidentille. Se olisi kuulunut näin: “Jos sinulla on tylsää, pirauttele!”, ja alla puhelinnumero. Asiaa hetken pohdittuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei minulla ollut Bill Clintonille mitään asiaa.

Seuraavana päivänä menin aamiaisen jälkeen hotellin aulaan palauttaakseni avaimen. Kun olin aikeissa lähteä, vastaanottovirkailija ilmoitti kohteliaasti, että huone oli vielä maksamatta, samoin illallislasku. Kylmä hiki kihosi otsalleni ja otin tiskistä tukea. Vastasin änkyttäen, että Mark hoitaisi laskun.

– Mark kuka? kysyi virkailija hymyillen. Tajusin, etten edes tiennyt tuntemattoman miehen sukunimeä.

– Mark… siis Mark Etelä-Afrikasta. Mistä minä tiesin, oliko se edes hänen oikea etunimensä!

Yritin selittää virkailijalle, että ystäväni Mark oli järjestänyt minulle huoneen; hän oli hotellin johtajan ystävä, ja hotellin johtaja, jonka nimeä en tiennyt, oli luvannut minulle huoneen. Tajusin hyvin, miten typerältä kuulostin. Virkailija pelasti minut ahdingosta löytämällä tiskiltä kirjekuoren, jonka päällä oli jonkun nimi. Hän kysyi, tämäkö se oli, ja minä vastasin kyllä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, kenen nimi kuoressa luki.

En tiedä, mitä kirjeessä sanottiin, mutta tuo Salaperäinen Valkoinen Metsästäjä oli kuitannut laskuni. Virkailija totesi, että kaikki oli kunnossa ja voisin kirjautua huoneesta ulos. Kävin vielä kiittämässä hotellin johtajaa loistokkaasta syntymäpäivälahjasta, ja hän pyysi minua kertomaan Markille terveisiä. Olisin mielelläni kertonut, jos olisin tiennnyt, kuka tuo Mark oli.

Tuntematon Valkoinen Metsästäjä oli kadonnut yhtä perusteellisesti kuin oli ilmestynytkin, ja minä muutin pois Bill Clintonin tieltä takaisin omaan vaatimattomaan viiden dollarin vuokra-asuntooni romahtaneen talon, kaatopaikan ja New Happy -nimisen ilotalon väliin.

Sansi

 

 

72. Tavallinen ilta

Olin ollut vierailulla Kuwaitissa. Hiekkamyrsky vangitsi minut useaksi päiväksi hotelliini ja muistutti omalta osaltaan siitä, miten elämä Thaimaassa on loppujen lopuksi aika miellyttävää. Ainakin niille, jotka ovat syntyneet ns. onnellisten tähtien alla.

Tiistai-iltana olin Bangkokissa palaverissa ihmiskauppajärjestön toimistolla, kun paikalle saapui yllättäen näyttelijätär Angelina Jolien manageri, joka kertoi Angelinan olevan käymässä Thaimaassa, ja hän oli kuullut tekemästämme työstä ihmiskaupan uhrien parissa ja haluaisi tulla tapaamaan tiimiämme. Mikäs siinä; toivotimme hänet tervetulleeksi. Toiminnanjohtajamme Cindy antoi managerille tiukan pikaluennon yleisistä periaatteistamme, mikä sai aikaan sen, että joko manageri tai Angelina itse säikähti kristillistä taustaamme, ja Angelina muutti mielensä eikä halunnutkaan lähteä kenttätiimimme matkaan. Hyvä niin, sillä olisihan meidän ollut aika vaikea hiipiä näkymättöminä Bangkokin bordelleissa, jos paparazzien unelma olisi hiipinyt rinnallamme.

Ilta oli mitä tavallisin. Olimme kokoontuneet toimistolle auringon laskiessa kuten muinakin iltoina. Olimme hiljattain saaneet uudet hienot toimitilat, ja nyt järjestömme omistuksessa oli kaksi taloa, jotka sijaitsivat aivan Bangkokin punaisten lyhtyjen alueen sydämessä.

Meitä oli uhannut häätö aiemmasta tukikohdastamme, sillä kiinalainen vuokraemäntä ei ollut mielissään siitä, että hänen omistamassaan talossa pidettiin salaista – joskin laillisesti rekisteröityä – käsityöpajaa, joka työllisti entisiä prostituoituja. Hän oli päättänyt ajaa meidät vilppiä käyttämällä talosta ulos, ja kaoottisessa tilanteessa yhden päivän aikana pakattiin koko 80 naista työllistävän pienoistehtaan tavarat kasaan tietämättä, minne suunnistaa seuraavaksi.

Järjestöllämme oli ollut jo pitkään huutava pula lisätiloista, sillä seksityöläiset odottivat jonossa pääsyä pois baarihelvetistä ja pajaamme töihin, mutta meillä ei ollut heille tilaa. Nyt tässä sekavuuden keskellä järjestölle tarjottiin yllättäen mahdollisuutta ostaa kaksi taloa strategisilta paikoilta. Anteliaiden rahalahjoitusten avulla pystyimme viimein toteuttamaan haaveemme toiminnan laajentamisesta ja sen lisäksi aloittamaan kokonaan uuden työmuodon ja perustamaan toiseen taloon tukikeskuksen ihmiskaupan uhreina oleville naisille ja lapsille.

Kiipesin portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja istuin pienen, kodikkaasti sisustetun huoneen lattialle. Meitä oli paikalla viisi naista. Vaihdettuamme kuulumiset rukoilimme yhdessä, kuten teimme aina ennen työillan alkamista. Rukouksen aikana mieleeni nousi eräs swahilinkielinen laulu, jonka olin oppinut muinoin Tansaniassa. En saanut laulua millään pois mielestäni ja aloin hyräillä sitä itsekseni muiden rukoillessa.

Yön pimetessä lähdimme ulos. Olimme poikkeuksellisen raihnainen joukkio: Cindy linkutti edellä kainalosauvoilla, sillä hän oli ollut hiljattain onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen polvilumpionsa murtui. Thaimaalainen työparini Bank oli ollut teini-iässä autokolarissa, jossa hänen koko alaruumiinsa halvaantui, ja vaikka hän ihmeen kautta nousi pyörätuolista ja pystyi nykyään kävelemään ilman apua, liikkui hän vaivalloisesti ja kärsi jatkuvista kivuista. Susan oli kompuroinut tänään ensin uuden päämajamme jyrkissä rappusissa venäyttäen nilkkansa ja sitten vielä toistamiseen kynnyksessä venäyttäen toisenkin nilkkansa. Emma oli telonut aiemmin viikolla kätensä. Ja minä niskani.

Olimme kuin joukko sairaalasta karanneita potilaita, kun jalkauduimme Bangkokin yöhön täynnä Pyhää Henkeä. Päätimme eliminoida enemmät riskit ja pysyä tänä yönä poissa liian korkealentoisista baareista ja kompuroida pelkästään katutasossa.

katu

Päädyimme erääseen hotelliin, jonka kerroksissa pyöri venäläinen tyttökauppa. Koska olimme nälkäisiä, levittäydyimme alakerran ravintolan pöytään ja pyysimme tarjoilijalta ruokalistaa. Pyyntöämme ei noteerattu millään lailla – eihän tuohon ravintolaan kukaan koskaan tullut syömään, siellä istuskeltiin aivan muissa merkeissä. Lopulta tarjoilija tajusi, että me ihan oikeasti halusimme tilata ruokaa emmekä ihmislihaa, ja saimme eteemme yhden kappaleen hienoja englanninkielisiä ruokalistoja.

Se oli pelkkää kulissia, sillä ei ravintolasta todellisuudessa saanut ruokaa, koska siellä ei edes ollut toiminnassa olevaa keittiötä. Niinpä me tyydyimme ihailemaan hienoa listaa ja kuvittelemaan nälissämme, millä täyttäisimme vatsamme. Bangkokissa voi mennä tiettyjen hotellien kahvilaan istumaan ilman, että kukaan koskaan tulee kysymään, mitä haluaisi tilata, sillä tarjoilijat ovat siellä lähinnä koristeina ja ruokalistat mielikuvituksen tuotetta. Todellinen myyntiartikkeli ovat entisen Neuvostoliiton alueelta tuotetut naiset, joita miehet voivat ostaa tuoreina suoraan tiskin alta sutenöörin kanssa sopimaansa hintaan. Meistäkin vaaleakutrisista erehdyttiin tekemään välillä ostotarjouksia.

Kun olimme riittävän pitkään toistelleet haaveissamme olevaa ruokatilausta koriste-tarjoilijoille, saimme lopulta eteemme paistettua riisiä, jota oli luultavasti haettu meille jostain lähistöllä sijaitsevasta katukeittiöstä. Kun pyysimme aterian jälkeen laskua, tarjoilija ilmoitti, että paikan johtaja oli jo hoitanut laskumme.

Venäläisnaisia yläkerrassa lukkojen takana pitävä mies ja näille miesasiakkaita kiikuttava sutenööri oli vanha tuttumme, ja menimme hänen pöytäänsä kiittämään häntä ruuasta. Hän kuittasi asian heilauttamalla kättään. Hän tiesi hyvin, keitä ja millä asialla olimme, ja hän oli aina toivottanut meidät tervetulleiksi hotelliinsa kertomaan lisää Jeesus-juttuja. Hän piti meistä, koska me puhuimme häpeilemättä Jumalasta paikassa, jossa kukaan muu ei sitä uskaltanut tehdä.

Ulkoa saapui viereiseen pöytään joukko niukasti pukeutuneita, tiukkailmeisiä uzbekistanilaisia naisia sekä yksi venäläinen. Aloimme jututtaa heitä, ja kopeat ilmeet lämpenivät vähitellen keskustelun edetessä. Rupattelimme niitä näitä. Lopuksi vaihdettiin puhelinnumeroita, kunnes tytöt siirtyivät takaisin kadulle kalastamaan asiakkaita.

Päässäni soi edelleen sama swahilinkielinen laulu, “Cha kutumaini sina”, joka oli hiertänyt siellä koko illan, ja minulla oli omituinen tunne, että minun pitäisi laulaa se jollekin. Kertasin mielessäni sanoja varmistaen, että muistin neljän säkeistön sanat ulkoa. Eihän täällä kukaan edes osannut swahilia! Menimme ulos.

Seisahduimme tienvarteen suunnittelemaan jatkoa, kun Cindy huomasi tien vieressä aidalla istumassa kaksi nuorta afrikkalaista prostituoitua ja meni juttelemaan heille. Kävi ilmi, että he olivat Mombasasta, Keniasta. Olin asunut Mombasassa kauan sitten. Käännyin heidän puoleensa ja sanoin jotain swahiliksi. Toisella tytöistä kihosivat kyyneleet silmiin hänen kuullessaan odottamatta äidinkieltään. Kerroin, että minulla on häntä varten laulu – ja tartuin tuota Nisha-nimistä nuorta naista käsistä ja aloin laulaa laulua, joka oli vaivannut minua koko illan. Voi olla, että veisuuni meni himppasen nuotin vierestä; siksi alla autenttisempi versio samasta kappaleesta (alk. 0:29):

 

Laulun sanat kertovat siitä, kuinka Jeesus on turvakallio, joka kestää, vaikka maailman myrskyt heittelevät, ja kuinka Jeesus vie viimein Isän luokse perille. Kenialaisen muslimitytön kyyneleet virtasivat vuolaina pitkin poskia sotkien meikit mennessään, eikä hän edes yrittänyt peitellä niitä.

Kun lopetin, tyttö nikotteli, että Jeesus rakastaa häntä tosi paljon. Vastasin, että niin rakastaa; hän on Jeesuksen silmissä tosi arvokas ja kallis. Nisha takertui minuun kykenemättä lopettamaan itkuaan tai puhumaan mitään. Pidin vain häntä sylissä ja halasimme pitkään kadulla seisoen. Jotkut ohikulkevat arabimiehet nauraa räkättivät meille. Toinenkin kenialaistyttö itki. He halusivat, että me rukoilisimme heidän puolestaan, ja niin me teimme.

Sen jälkeen kävimme katsomassa erästä tuttua ugandalaista prostituoitua, joka työskenteli toisella kadulla vähän matkan päässä. Hänen sutenöörinsä, joka kyttäsi kadunkulmassa ja vahti häntä haukkana etäältä, ei pitänyt meistä, mutta nainen ei piitannut siitä.

Hän ilahtui meidät nähdessään, ja joka kerta kohdatessamme hän pyysi, että rukoilisimme hänen puolestaan, ja sitä hän halusi nytkin. Keräännyimme ringiksi naisen ympärille ja rukoilimme keskellä jalkakäytävää, kaikkien seksibaarien edessä, sisään ja ulos kävelevien miesasiakkaiden sekä baarityttöjen virratessa ohitsemme, emmekä olisi voineet vähempää välittää miesten katseista ja kommenteista saati vähän matkan päässä hampaitaan kiristelevästä sutenööristä.

Nainen käänsi päänsä pois yrittäen peittää silmiinsä nousevat kyyneleet. Hän oli saanut meiltä aiemmin lahjaksi Raamatun, jonka hän nyt kaivoi käsilaukustaan esiin heiluttaen sitä ilmassa, ja sanoi, että hänen ystävänsä halusi samanlaisen. Myös nuo kaksi kenialaista muslimityttöä, jotka olimme tavanneet hetki aikaisemmin, olivat pyytäneet Raamattuja. Useimpina iltoina raahasimme mukanamme isoja englanninkielisiä Raamattuja, koska afrikkalaiset prostituoidut kerjäsivät niitä, mutta tällä kertaa meillä ei ollut yhtään mukana. Teimme naisten kanssa treffit toiselle päivälle.

hylly

Tiimimme jakautui, ja löysin itseni perinteisestä tyttöbaarista. Uudet tulokkaat oli helppo erottaa vanhoista konkareista. Nuori, laiha thaityttö seisoi baarin keskelle rakennetulla lavalla kuin hyllyllä. Hän näytti siltä kuin hänet olisi laitettu siihen vahingossa. Hän oli kapea yläruumis paljaana, päällään ainoastaan pikkuriikkiset alushousut. Raskas, hypnoottinen musiikki hakkasi kovaäänisistä, ja tyttö yritti liikkua hiukan musiikin tahtiin, kuten häntä oli käsketty tekemään, mutta ujous sai vallan, ja hän puristi metallitangosta kaksin käsin kiinni yrittäen piiloutua sen taakse. Häntä vapisutti ja pelotti. Hartiat olivat kääntyneet eteenpäin yrittäen piilotella alastonta yläruumista.

Tyttö ei ollut tottunut tällaiseen: Hänen isänsä ikäiset miehet katsoivat häntä arvioiden, minkä hinnan olisivat valmiit hänestä maksamaan. Tyttö oli 15-vuotias ja ollut muiden tyttöjen kertoman mukaan baarissa töissä kaksi päivää. Kun istuin työparini kanssa pöydässä ja seurasimme katseellamme tuota tankoa puristavaa, vapisevaa tyttöä ja luulimme olleemme kovinkin karaistuneita, meillä nousi pala kurkkuun. Jouduin kääntämään katseeni pois.

Baarin toisella puolella istui epäsiistin näköinen länsimaalainen mies. Hänellä oli pitkä tukka ja hän näytti hikiseltä ja juopuneelta. Mies oli tarkkaillut hetken aikaa pientä, lapsenkasvoista tyttöä ja ilmiselvästi piti näkemästään. Raha vaihtoi omistajaa, tytön manageri, mamasan, kävi kertomassa tytölle, että hänet oli ostettu baarista yöseuraksi. Seurasimme tilannetta voimatta puuttua siihen. Kun Cindy näki keski-ikäisen miehen kävelevän baarista ulos aran pienen teinitytön kanssa, hän rukoili mielessään, että tapahtuisi jotain, että miehen suunnitelmat muuttuisivat ja hän päästäisi tytön menemään. Että hänen omatuntonsa alkaisi kolkuttaa ja hän ymmärtäisi, mitä oli tekemässä.

Jotain tapahtui, sillä tyttö palasi hetken kuluttua takaisin baariin. Myöhemmin palasi myös mies, ja hän näytti äreältä. Tyttö luikki takaisin miehen viereen. Hän kaivautui syvälle tekonahkapenkin uumeniin yrittäen kadota sinne kokonaan. Hän näytti, jos mahdollista, vieläkin pelokkaammalta.

Mamasan ja mies kävivät tiivistä keskustelua, ja setelinippu vaihtoi taas omistajaa. Emme olleet varmoja, mitä oli tapahtunut; tiesimme ainoastaan sen, että tyttö oli lähtenyt miehen matkaan, koska se kuului sopimukseen, mutta oli sitten jostain syystä jättänyt miehen ja palannut takaisin. Mies todennäköisesti tuli perässä, koska halusi rahansa takaisin. Tai sitten hän halusi tytön takaisin. Emme nähneet, kuinka tilanne päättyi. Pakotettiinko tyttö lähtemään uudestaan miehen matkaan? Mitä sen jälkeen tapahtui? Saisiko tyttö rangaistuksen?

Arvasin, etten taaskaan saisi yöllä nukuttua. Kuva tuosta pelosta vapisevasta tytöstä piiloutumassa ohuen rautatangon taakse piinasi mieltäni. En ollut koskaan nähnyt tyttöbaarissa noin säälittävää olentoa. En edes tiennyt hänen nimeään. Hänellä oli rinnassa numerolappu, jonka mukaan miehet voivat ostaa hänet kuin eläimen. Tämä kaikki oli yhtä suurta infernaalista eläintarhaa.

setä

zoo

“Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh. 1:5)

71. Syntymäpäivien sulttaani

Sain puhelinsoiton asiallisen kuuloiselta naiselta, joka puhui virheetöntä englantia ilman thaiaksenttia. Hän kertoi tarvitsevansa vatsatanssijan yksityistilaisuuteen torstai-illaksi. Oli tiistai ja olin juuri tullut edellisyönä Pattayalta keikalta Bangkokin kautta Hua Hiniin ja olin pohjattoman väsynyt pitkän keikkaputken jälkeen. Yritin keksiä verukkeita kieltäytyä. Ilmoitin olevani kiireinen ja palaavani asiaan myöhemmin. Nainen pommitti minua pitkin iltaa tekstiviesteillä, joihin en reagoinut. Hän soitti seuraavana päivänä uudelleen ja maanitteli luvaten maksaa pari tuhatta bahtia ylimääräistä, jos tulisin.

Pyysin häntä kuvailemaan tarkemmin, millaisesta tilaisuudesta oli kyse. Nainen kertoi, että hänen pomollaan oli syntymäpäivät, ja tämä oli toivonut juhliin vatsatanssiesitystä. Halusin tietää pomon kansallisuuden, koska sillä oli paljonkin merkitystä siihen, miten juttu etenisi, ja nainen vastasi miehen olevan ranskalainen. Lisäsin, ettei raha ollut ongelma, en yrittänyt tässä puristaa asiakkaalta ylimääräisiä tuhatlappusia, en vain ollut varma, jaksaisinko lähteä ajamaan taas seuraavana päivänä takaisin Bangkokiin.

Nainen vakuutti, että hän halusi ehdottomasti maksaa minulle pyytämäni esiintymispalkkion lisäksi ainakin taksimatkan Hua Hinista Bangkokiin; hän laittaisi rahat tililleni saman tien, kunhan vain tulisin juhliin esiintymään. Hän oli niin epätoivoisen sinnikäs, että myönnyin lopulta.

Pakkasin tanssipukuni uudelleen matkalaukkuun ja otin torstaina iltapäivällä suunnan kohti Bangkokia. Nainen oli pyytänyt minua saapumaan paikalle puoli kahdeksaksi. Tajusin vasta hänen lähettäessään osoitteen ja kartan, että en ollutkaan menossa tanssimaan viiden tähden hotelliin kuten yleensä vaan tuntemattoman ihmisen kotiin!

Nainen soitteli minulle vähän väliä varmistaakseen, että olin tulossa ja etten vain olisi myöhässä. Hän oli ihmeen hermostunut. Hänen hermostuneisuutensa tarttui minuun, ja alkoi tuntua siltä, että tässä oli jotain omituista. En saanut hienovaraisista uteluistani huolimatta mitään tietoja juhlasta tai juhlayleisöstä lukuunottamatta sitä, että illan sankari olisi Ranskasta, ja tämän huomautuksen tarkoitus oli ilmeisesti saada minut luottamaan, että kaikki olisi niin kuin piti.

Illalla puoli kahdeksalta istuin Bangkokin keskustassa hienon yksityisresidenssin ala-aulan sohvalla odottamassa kuin teuraslammas, että minut tultaisiin hakemaan ylös. Mietin, että nyt oli viimeinen tilaisuus paeta, sillä tämä saattoi olla jokin kauhea loukku, josta en koskaan palaisi. En ollut kertonut kenellekään osoitetta, mihin olin menossa. En tavallisesti koskaan mennnyt keikoille yksityisasuntoihin tarkistamatta ensin asiakkaan taustoja, mutta tämä tapaus oli tullut niin yllättäen, etten ollut ehtinyt tehdä selvityksiä. Jos katoaisin, ei kukaan tietäisi, missä olin viimeksi ollut ja mistä etsiä ruumista.

Vastapäiselle sohvalle ilmaantui pitkä, hymytön mies, joka pyysi saada passini.

– Passini? Miksi? En minä kanna passia mukana.

– Muukin henkilötodistus kelpaa, mies vastasi kuivasti.

– Ei minulla ole mitään henkilötodistusta mukana, valehtelin. Mielessä välähteli kuvia ihmiskaupan uhreiksi joutuneista naisista, joilta otettiin ensimmäiseksi henkilöpaperit pois, jotta nämä eivät voisi paeta. Kuka ihme tämä tyly hyypiö oli ja miksi hän halusi passini? Tivasin mieheltä syytä. Minua ärsytti hänen ylimielinen käytöksensä.

Mies ei vastannut vaan ilmoitti, että siinä tapauksessa hänen oli otettava minusta kuvia. En halunnut tuntemattoman miehen valokuva-albumiin, mutta viereeni ilmestynyt nainen vinkkasi minulle varoittavasti silmää, ja päätin olla iisisti. Mies käski minun katsoa kameraan; hän otti kuvan edestä ja sivuprofiilista, sitten kokovartalokuvan matkalaukkuineni. Aivan kuin minun olisi pelätty lähtevän livohkaan – mikä ei ollut kaukana siitä, mitä päässäni juuri sillä hetkellä liikkui. Arvelin päätyväni johonkin epätoivottuun rekisteriin.

Vakavahenkisen kuvaustuokion päätyttyä luokseni käveli hymyilevä säkkärätukkainen nainen, joka ojensi kätensä ja esittäytyi Ayaksi. Hän oli sama nainen, jonka kanssa olin puhunut puhelimessa.

Aya ohjasi minut pienestä sivuovesta kummalliseen takahuoneeseen, jonne oli piilotettu privaattihissi. Minua kylmäsi. Tämähän ei mennyt enää ollenkaan minkään kaavan mukaan! Nyt oli viimeinen tilaisuus paeta. Nainen vaikutti mukavalta ja normaalilta, mutta niinhän ihmiskauppiaat olivat aina. Voisin vielä pinkaista pakoon ja päästä ulos, mutta mitä tekisin painavalle matkalaukulleni, jos ottaisin spurtin? Laukun sisällä oli tanssipukuja tuhasien eurojen arvosta. Sitäpaitsi aulassa kyyläsi se kauhuelokuvasta karannut valokuvaajamies kahden vartijan kera. Nämä pelasivat varmasti kaikki samassa liigassa.

Minulle tuli mieleen eräs matkani Dubaihin, jolloin olin löytänyt hotellin hissin takaseinästä avautuvan oven takaa salaisen kerroksen, jota ei ollut merkitty hissin numeronappuloihin ja johon pääsi vain salaisella koodilla. Virallisesti tuota kerrosta ei ollut olemassakaan; kunniallinen hotelli palveli asiakkaitaan nuhteettomasti, vaikkakin viranomaisten epäilysten olisi luullut heräävän siitä seikasta, että tuossa hotellissa majaili yhden suomalaisen naisolennon lisäksi lähinnä vain yksinäisiä miesasukkaita. Salaisessa kerroksessa sijaitsi laiton yökerho ja bordelli, joka pyöritti kansainvälistä ihmiskauppaa. Täydellinen äänieristys takasi sen, ettei kukaan asiaton saanut tietää tuosta synkästä ihmemaasta, jonne Lähi-idän miehet katosivat aina yöaikaan silmät palaen.

Nyt oli myöhäistä tehdä mitään. Bangkokilaisen hissin ovi sulkeutui takanani äänettömästi. Olin tuhoon tuomittu! Ehdin tajuta Ayan painavan nappulaa numero 28. Se olisi viimeinen asia, joka painautuisi tietoisuuteeni ennen kuolemaa: hissin nappula numero 28. Ehtisinkö vielä soittaa poliisille ja huutaa luuriin nimeni ja numeron 28?! Aya yritti keventää tunnelmaa juttelemalla, mutta mikään ei keventynyt minun päässäni, joka oli raskas kuin kivi. Hississä oli Ayan ja minun lisäkseni silmää vinkannut tyttö aulasta, thaimaalainen Meesaa. Aya kevensi lisää kertomalla olevansa puoliksi nigerialainen. Tämähän muuttui aina vain pahemmaksi! Nigerialaiset myyvät Thaimaassa huumeiden ohella ihmisiä ja sisäelimiä.

Kun pääsin hissistä ulos, hengitykseni kulki katkonaisesti. Heti hissin oven takana olivat vastassa ilmapallot ja kynttilät – ainakin asunnossa olisi oikeasti jonkun syntymäpäiväjuhla! Tämä ei ollutkaan ansa? Kävelin eteisen poikki olohuoneeseen, jonne oli rakennettu romanttinen verhokatos. Sen oli ilmeisesti tarkoitus jäljitellä Hollywood-tyylistä haaremifantasiaa. Katoksessa oli punaiset verhot, ja lattiaa peittivät itämaiset matot ja tyynyt.

harem

– Tässäkö siis tanssin? kysyin.

– Kyllä. Tanssit isännälle ja hänen vaimolleen. Aya ohjasi minut ja tarjoilijatyttö Meesaan olohuoneen ohi yhteen makuuhuoneista, josta tuli meidän pukeutumishuoneemme. Lukitsin oven ja aloin laittautua valmiiksi. Aya toi meille juotavaa. Kysyin häneltä, kuka oli ollut se omituinen passia tivannut kyylä ala-aulassa. Aya vastasi hänen olevan isännän henkivartija. Kysyin, miksi ranskalainen mies tarvitsi henkivartijaa, mutta Aya vaihtoi puheenaihetta. Hän ei myöskään vastannut kysymykseen siitä, mitä isäntä teki työkseen.

Olin valmis. Isäntä ei ollut vielä saapunut residenssiin. Paikalla oli henkilökuntaa, nuoria miehiä, jotka parveilivat asunnossa kuin kotonaan. Yksi heistä tuli meidän pukeutumishuoneeseemme, avasi vaatekaapin ja vaihtoi työvaatteet mustaan bileasuun. Tällaisia yksityisjuhlia järjestettiin siis useamminkin. Olohuoneessa pauhasi musiikki. Illan emäntä oli saapunut paikalle. Luvatun vaimon sijaan isännän seurana olisikin tänä iltana thaimaalainen tyttöystävä, joka oli selvästi maksullinen nainen. Kello oli noin yhdeksän. Isäntää ei kuulunut. Odotin tunnin lisää.

Lopulta Aya tuli ilmoittamaan innostuneena, että esitykseni alkaisi kymmenen minuutin kuluttua, juhlakalu oli saapunut paikalle. Vartin päästä Aya tuli uudelleen kertoakseen, että isäntä ja emäntä olivatkin siirtyneet isännän makuuhuoneeseen, eikä ollut tietoa, milloin he tulisivat sieltä ulos. DJ soitteli musiikkia olohuoneessa itsekseen.

Kohta emäntä hoippuroi makuuhuoneesta ja tuli meidän pukeutumishuoneeseemme nauraen hysteerisenä. Hän oli joko juovuksissa tai jossain iloisemmissa aineissa. Hän kertoi naureskellen, että isäntä halusi hänen tanssivan minun kanssani yhden tanssin, ja vastasin, että mikäs siinä, kaksin aina kauniimpi. Lupasin laittaa hänelle rauhallisen tasatahtisen musiikin, jota olisi helppo seurata. Toivoin, että emännällä pysyisi puku päällä; se oli yläosasta niin niukka, että koko nainen saattaisi pompsahtaa kuosista ulos milloin tahansa. Nainen huomasi katseeni ja hekotteli silmät harittaen. Hänellä oli vaalennettu tukka, värilliset piilolinssit ja hammasraudat.

Viimein tuli minun vuoroni. Oli kulunut yli kolme tuntia siitä, kun minun oli pyydetty olevan valmiina paikalla. Esitin eteeristä huivitanssia yhden hengen haaremille, jossa edellä mainittu neito makasi punaisen verhokatoksen alla olohuoneen lattialla isännän syleilyssä. Mies oli ilmiselvästi Lähi-idän veljiä eikä suinkaan mikään patonkia puputtava Pierre-Pascal. Rahasade lensi ylleni, ja lattia täyttyi satasen seteleistä, jotka tarttuivat paljaisiin jalkapohjiin tehden askeltamisen epämiellyttäväksi. En ollut koskaan pitänyt arabien tavasta sadettaa setelinippuja tanssijan päälle. Mieluummin otin tippini suoraan käteen.

blue veil

Ensimmäinen tanssiosuus päättyi. Vaihdoin puvun ja huulipunan värin ja palasin kuhertelevan haaremiväen eteen. Isäntä, emäntä ja pääasiassa miehistä koostuva henkilökunta seurasivat hartaina toista esitystäni. Tajusin silmäkulmasta vilkuillen, että kaikki nuo mustiin pukeutuneet siviiliasuiset miehet taisivat olla henkivartijoita. Hain emännän tanssimaan, kuten oli pyydetty, ja isäntä joutui auttamaan hänet ylös, koska neidon jalat eivät tahtoneet kantaa. Hänen rintansa olivat jo karanneet ulos liian tiukasta puvun korsetista, mikä ei näyttänyt haittaavan ketään. Onnellisen näköinen isäntä videoi duettomme, ja iloisesti naureskeleva emäntä pysyi juuri ja juuri pystyssä.

Ihme kyllä, huolestuttavasti alkanut ilta sujui ilman selkkauksia. Sain pyytämättä loppuosan sovitusta maksusta sekä juomarahani, jotka henkilökunta oli ystävällisesti poiminut lattialta ja toi minulle pukuhuoneeseen; tanssijahan ei itse kumarru nostelemaan lattialta pennosiaan. Kävin kiittämässä illan isäntää ja toivotin hänelle hyvää syntymäpäivää Ayan hoputtaessa minua poistumaan paikalta. Minua vaivasi edelleen, kenelle oikein olin tanssinut ja keneltä häntä niin monen henkivartijan toimesta suojeltiin, mutta tajusin, että niihin kysymyksiin en tulisi saamaan vastausta.

Olin tyytyväinen päästessäni lähtemään yhtenä kappaleena kotiin. Helpotuksen vallassa moikkasin mennessäni ala-aulassa odottavaa tympeää valokuvaaja-henkivartijaa ja iskin hänelle silmää. Hän ei iskenyt takaisin.

 

70. Toinen jalka haudassa

Olin esiintymässä intialaisissa häissä, kun kesken esityksen kahdeksanvuotias tyttö ilmestyi eteeni ja halusi tietää, mikä minun nimeni oli, mistä olin kotoisin ja olinko yli 50-vuotias. Silloin käväisi mielessä, pitäisköhän minun alkaa harkita tanssiuran lopettamista, jos näytin yleisön mielestä yli 50-vuotiaalta.

Lapset olivat ennenkin luulleet minun olevan paleoliittiselta kaudelta, eikä ollut epätavanomaista sekään, että täysi-ikäiset thaimaalaiset tulivat arvuuttelemaan ikääni, koska se oli heistä täysin korrektia ja koska asia kiinnosti heitä suunnattomasti. Vastasin yleensä olevani jo yli kahdenkymmenen.

Erään esiintymisen jälkeen hotellin henkilökuntaan kuuluva nuori mies hiippaili perässäni pukuhuoneeseen ja tiedusteli kohteliaasti, saisiko hän esittää minulle yhden kysymyksen. En vastannut, koska tiesin, että silloin kun kysymys alkoi tuolla lauseella, vaihtoehtoja oli yleensä kaksi: A. – Oletko naimisissa? B. – Kuinka vanha olet? Tällä kertaa miestä kiinnosti ainoastaan jälkimmäinen aihe. Tuijotin häntä ääneti hampaattoman mummon katseella, kunnes hän ymmärsi tehdä nopean U-käännöksen ja kompuroida ulos pukuhuoneestani. Harmitti, etten ollut kertonut täyttäväni pian 67 vuotta.

Sitten minulta pyydettiin haastattelua ja valokuvaussessiota nuorille suunnattuun Seventeen-lehteen. Ihme kyllä, ikääni ei sillä kertaa kysytty, ja toivoin, etteivät he olettaneet minun olevan seitsemäntoistavuotias! Minua kehotettiin etukäteen pukemaan haastattelupäivänä jotain kaunista päälle ja näyttämään hyvältä valokuvissa. Ilmeisesti en näyttänyt riittävän hyvältä, koska lehtijutun yhteydessä minusta ei julkaistu yhtään kuvaa.

Jouduin myös toiseen thaimaalaislehteen, joka oli suunnattu yläluokkaiselle aikuisväelle. Lehden valokuvaaja kävi ottamassa minusta kuvia tanssiessani iranilaisessa ravintolassa. Haastattelun jälkeen toimituksesta tuli pyyntö ottaa kuvaussessio uusiksi, koska kuvat eivät olleet riittävän seksikkäitä; he halusivat minun leiskuvan valkoisen sijaan punaisessa asussa ja näyttävän “tulisemmalta”. Kieltäydyin tulisesta uusinnasta, jolloin he joutuivat tyytymään oheiseen kuvaan.

magazine

Keikkoja kuitenkin riitti, ja työtahtini oli välillä sellainen, että en olisi ehkä parikymppisenä siitä selvinnyt: myöhäisillan shown päälle 2,5 tunnin yöunet, aikainen herätys aamulla ja kahdeksan tuntia tanssitreeniä, sen jälkeen illalla uusi täysimittainen show, jonka yhteydessä videokuvaus ja haastattelu Thammasat-yliopiston tutkimukseen. Ja seuraavana aamuna taas aikainen herätys ja lisää tanssitreeniä.

Thaimaassa yli kolmekymppiset ovat auttamattomasti OUT. Heitä ei tahdota huolia edes tanssitunneille puhumattakaan siitä, että he rohkenisivat nousta esiintymislavalle nolaamaan itsensä, sukunsa ja kotikylänsä.

Minulla oli yksityisoppilaana hurmaava kuusikymppinen ruotsalaisrouva, joka asui Hua Hinissa hulppeassa kartanossa golfkentän laidalla. Kävin kerran viikossa vetämässä hänelle yksityistunteja hänen omassa varta vasten noita tunteja varten rakentamassaan tanssisalissa. Hänen syynsä vatsatanssin harrastamiselle olivat pelkästään terveydelliset, eikä hänellä ollut minkäänlaista ambitiota koskaan nousta lavalle tai edes esitellä taitojaan kavereilleen.

Olin menossa esiintymään Hua Hinin Rotaryklubille, kun huomasin vieraslistasta ruotsalaisrouvan puolisoineen olevan kutsuvieraiden joukossa. Harmittelin, etten ollut tiennyt asiasta aiemmin; olisimme voineet harjoitella yhdessä jonkin yllätysnumeron. Nainen totesi, että mehän voimme harjoitella nyt! Meillä oli puolitoista tuntia aikaa kyhätä kasaan jotakin, mikä näyttäisi kohtalaisen valmiilta esitykseltä ottaen huomioon, että toinen meistä oli harrastanut tanssia vasta muutaman kuukauden.

Kävimme läpi musiikin ja yksinkertaisia liikesarjoja, ja kehotin häntä keskittymään tekniikan sijaan fiilikseen ja liikkeitten oikeaan ajoitukseen. Harjoittelimme 90 minuuttia, ja seuraavan kerran tapasimme esiintymislavalla. Olimme sopineet, että hakisin hänet oman showni puolivälissä yleisön joukosta lavalle kaikkien yllätykseksi. Lopputulos on nähtävissä allaolevalta videolta:

 

Hurraa ja hatunnosto kuusikymppiselle naiselle, joka ei ollut koskaan elämässään esiintynyt ja joka oli harrastanut tanssia vasta muutaman kuukauden aloittaen nollasta! Minulla itselläni ei olisi ollut rohkeutta nousta yleisön eteen vastaavista lähtökohdista – ei vaikka takanani olisi ollut vain puolet hänen ikävuosistaan.

Näytin tuota videota ylpeänä bangkokilaisella tanssistudiolla, jossa opetin thaimaalaisia oppilaita. Sen sijaan, että ruotsalaisrouvan rohkeutta tai taitoa olisi ihasteltu, studion valtasi vaivautunut hiljaisuus, jonka jälkeen studioemäntä Phi Kan puki sanoiksi sen ainoan heille merkityksellisen asian: – Hänhän on lihava!

Eräänä päivänä töihin mennessäni Phi Kanilla oli minulle uutisia:

– Kurssillesi olisi tulossa uusi oppilas, mutta hän on hiukan vanha… 39-vuotias. Sopiiko se sinulle?

– Totta kai sopii!

– Eikö hän ole liian iäkäs oppimaan vatsatanssia?

– Ei ollenkaan.

– No hyvä. Hän olisi halunnut mennä alunperin hip hop -tunnille, mutta estin häntä, koska hän on siihen liian vanha, ja sitten hän halusi kokeilla vatsatanssia. En ollut varma, mitä sinä siitä sanot; vieläkö tuon ikäinen voi oppia vatsatanssia? Miten vanhoja oppilaita ylipäätään huolit tunneillesi?

– Satavuotiaita ja siitä ylöspäin, jos pystyvät kävelemään. Kuuden- ja seitsemänkymmenen välillä oleva kiinalaisleidi Phi Kan haukkoi henkeään, ja keskustelu päättyi siihen.

Taannoin samaisella tanssistudiolla minua ilostuttivat oppilainani kolme thaimaalaista naista suoraan ylenevässä polvessa: nuori tyttö ja hänen äitinsä sekä mummonsa. Mummo tunnusti, että se oli itse asiassa hän, joka oli halunnut tanssitunnille, mutta hän ei ollut kehdannut tulla yksin ja oli painostanut tyttärensä ja tyttärentyttärensä mukaan. Nuori tyttö ei kuitenkaan kauan jaksanut innostua lantionpyörittelystä, ja kun hän lopetti, lopettivat äiti ja mummokin, koska olisi ollut aivan liian noloa, jos joku olisi luullut heidän haluavan harrastaa vatsatanssia vielä tuossa iässä.

Menin kerran itse balettitunnille, joka oli tarkoitettu aikuisille. Thaimaalainen opettaja aloitti ensimmäisen tunnin mahtipontisella julistuksella:

– Tehdään tämä nyt heti selväksi: Teidän on syytä ymmärtää, että teistä ei tule koskaan balettitanssijoita. Te olette siihen liian vanhoja. Teidän olisi pitänyt aloittaa baletti neljävuotiaana. Jos haaveilette tanssivanne joskus Joutsenlammessa, minun on valitettavasti pudottettava teidät pilvistä, sillä niin ei tule koskaan tapahtumaan. Teidän kannattaa heti alkuunsa unohtaa sellaiset haaveet ja hyväksyä realiteetit. Minä voin opettaa teille balettiliikkeitä, mutta oikeita balettitanssijoita teistä ei tule koskaan!

Olin tyrmistynyt. Tuonkaltainen tunnelmanlatistus oli aivan tarpeeton. Toki me kaikki tiesimme, ettei meistä koskaan tulisi ammattiballerinoja, mutta entä sitten! Me halusimme oppia balettia, ja jos opettaja oli sitä mieltä, että meidän balettimme oli turhanpäiväistä tätijumppaa, sellaista siitä varmasti tulisikin. Se jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi tunnikseni kyseisen opettajan ohjauksessa. Onneksi löysin Bangkokista toisen balettiopettajan, kiinalaisen klassisen baletin mestarin, joka otti kaikenikäiset oppilaat tosissaan. Jos opettaja ei usko oppilaaseensa, ei oppilaalla ole tulevaisuutta.

Kun sain myöhemmin tanssia soolon Pähkinänsärkijässä, olisi minun tehnyt mieli mennä näyttämään tuolle ensimmäiselle opettajalle pitkää nenää – oikein todella pitkää! Täytin samana vuonna neljäkymmentä.

 

69. Pähkinöiden särkijä

Itämaisen vatsatanssin arvostus on Thaimaassa suunnilleen yhtä korkealla kuin strippauksen, ja ammattinimike belly dancer saa useimmiten aikaan vaivautuneen hiljaisuuden ainakin naisväen keskuudessa. Onpa käynyt niinkin, että tavatessani uuden naishenkilön ja ojentaessani tälle käyntikorttini tälle on tullut äkillinen kiire poistua seurastani. Ettei tauti vain tarttuisi.

Tilannetta ei auta yhtään, että osa tuntemistani thaimaalaisista vatsatanssijoista tekee myös eroottisia SM-esityksiä. Ja nekin vatsatanssijat, jotka eivät suoranaisesti riisuudu lavalla, mainostavat esityksiään “seksikkäinä”. Minun on ollut vaikea sovittaa itseäni tähän kuvioon kaikkine klassisine Mahmoud Reda -taustoineni.

Olin opettanut vatsatanssia pitkään arvostetussa bangkokilaisessa balettikoulussa. Tunneillani kävi viikoittain pieni mutta uskollinen joukko naisia rullaamassa vatsaa. Kyseinen balettikoulu ei koskaan mainostanut tuntejani missään ilmeisesti siinä pelossa, että pikkutytöistä ammattiballerinoja leipovan koulun maine saattaisi tahraantua, ja tein sen johtopäätöksen, että meidän lantionveivaustamme hävettiin mutta kuitenkin siedettiin, koska toimme studion kassaan kahisevaa.

Niinpä olin ällikällä lyöty, kun koulun johtajatar yllättäen kysyi, kiinnostaisiko minua esittää Arabialainen tanssi Pähkinänsärkijä-baletissa. Totta kai minua kiinnosti, vaikka minulla ei ollut minkäänlaista balettitaustaa. Jopa äitini vihjaisi vähemmän kannustavasti, että minun iässäni ballerinat tapasivat yleensä jäädä eläkkeelle. Vihjaisin takaisin, että minä sen sijaan tässä iässä vasta aloittelin balettiuraani.

nutcracker

Joka tuntee Tshaikovskin musiikin Pähkinänsärkijä-balettiin, tietää, että Arabialainen tanssi on kaikkea muuta kuin arabialainen. Itämaista vatsatanssia, joka tukeutuu vahvasti rytmiin, on äärimmäisen vaikea sovittaa musiikkiin, josta ovat unohtuneet rytmisoittimet pois. Kun sain tunteikkaana laahaavan kappaleen harjoiteltavakseni, en tiennyt, mistä kohdasta ottaa kiinni, koska kappaleessa ei ollut minkäänlaista tarttumakohtaa vatsatanssijalle.

Päädyin kuitenkin esittämään balettiyleisölle vatsatanssia. Tunsin jonkinasteista alemmuutta muita tanssijoita kohtaan; he olivat sentään oikeita balettitanssijoita, minä vain viheliäinen napatanssija. Ensi-iltana teatterin pukuhuoneessa keijunkeveän, eteerisen sukkahousuväen keskellä tunsin olevani norsu posliinikaupassa; vähän kuin strippari olisi vieraillut Kansallisbaletissa.

Nutcracker snowNutrcacker veil

Kun laskeuduin oman soolonumeroni jälkeen lavan alapuolella olevaan pukuhuoneeseen peläten vaivautunutta hiljaisuutta tai muuten vain halveksivaa reaktiota muiden tanssijoiden taholta, hämmästyin ja suorastaan liikutuin, kun koko tanssijakaarti nousi seisomaan hurraten ja antoi minulle raikuvat aplodit. Ohjaaja kertoi kaikkien seuranneen esitystäni pukuhuoneen televisioruudulta suut auki. He eivät olleet koskaan ennen nähneet vatsatanssia. Tuskin olen milloinkaan saanut niin konkreettista arvostusta tanssi- tai missään muissakaan piireissä. Sama arvostus näkyi myös palkkiokirjekuoressani.

 

Ilmapiiri backstagella oli täynnä juhlaa. Tarjolla oli shampanjaa ja ruokaa, ja viimeisen esityspäivän jälkeen menimme vielä muiden solistien kanssa yhdessä ns. voittolounaalle. En voinut olla vertaamatta tunnelmaa entisen agenttini Somin kanssa tekemiini esityksiin, hänellä kun oli tapana näytösten jälkeen viedä vain thaimaalaiset tanssijansa ulos syömään ja lähettää minut yksin kotiin nuolemaan näppejäni. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)

Nutcracker finale

Thaimaalainen mies Pattayalta soitti pyytääkseen vatsatanssitunteja. Ei ollut vaikea arvata, miksi hän niitä halusi; sain aina silloin tällöin puhelinsoittoja eroottisilta miestanssijoilta tai seksibaareissa työskenteleviltä leidipojilta, jotka halusivat oppia heiluttamaan peppua oikeaoppisesti. Vaikka pyrin pitämään itämaisen tanssin niin kaukana strippauksesta kuin itä on lännestä, en voinut kieltäytyä opettamasta ihmisiä, jotka halusivat sitä oppia, oli heidän motiivinsa mikä tahansa. Tehtäväni oli opettaa oppilaat arvostamaan sekä itseään että tätä tanssilajia, heidän vastuulleen jäi joko ottaa oppi vastaan tai myydä itsensä ja taitonsa.

Jos tanssija – tai kuka tahansa – ei kunnioita itseään, on hänen turha odottaa saavansa kunnioitusta myöskään muilta. Jos nainen tai mies esiintyy ja käyttäytyy kuin edellisen kesän hutsu, pitävät myös muut häntä sellaisena. Oman filosofiani mukaan vatsatanssijan ensisijainen tehtävä ei ole miellyttää ketään. Se on yksi niistä asioista, jotka pyrin saamaan läpi nuorille oppilailleni. Thaimaassa äidit laittavat pikkutyttöjä vatsatanssitunneille samoin kuin mallikursseille yhtenä tarkoituksenaan, että nämä oppisivat miellyttämään miehiä ja pärjäisivät paremmin avioliittomarkkinoilla. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)

En olisi suoraan sanottuna edes halunnut opettaa noita todellisuudesta vieraannutettuja lapsia, mutta jollen se olisi minä, se olisi joku toinen. Kenties voin valaa heihin erilaista asennetta: Sinä tanssit vain, jos haluat ja jos pidät siitä, et siksi, että äitisi haluaa sinun tulevan joksikin, mitä et ole. Sinä et tanssi miellyttääksesi ketään – et äitiäsi etkä varsinkaan miehiä.

Kun kuusivuotiaan Sasha-tytön äiti otti minuun yhteyttä, en hennonut käännyttää häntä pois, etenkään kun hän kertoi Sashan halunneen oppia vatsatanssia neljävuotiaasta saakka. Kukaan ei ollut suostunut ottamaan niin nuorta oppilaakseen, mitä en yhtään ihmetellyt. Minäkään en innostunut lapsioppilaasta, mutta otin tytön kuitenkin yksityisopetukseen, koska hän vaikutti niin motivoituneelta äitinsä kertoman mukaan. Hän oli nuorin oppilaani koskaan.

Ensimmäiselle tunnille saapuessaan tyttö oli niin peloissaan, että melkein alkoi itkeä nähdessään minut. Nyt tiesin, miltä hammaslääkäreistä tuntuu lasten edessä. Sasha takertui äitinsä helmaan ja puristi siitä kiinni kuin kuoleva. Mietin, oliko häntäkin pienenä peloteltu olemaan kiltisti, tai muuten farangi tulee ja vie. Äiti joutui pakottamaan hänet tanssisaliin, ja aloin epäillä, oliko tyttö sittenkään itse halunnut tulla tänne, vai oliko se taas äiti.

Yritin olla niin kiltti ja lempeä kuin osasin. Kehuin tyttöä yrittäen saada hänet rentoutumaan. Turha toivo. Hän oli niin jäykkä, ettei pystynyt edes nostamaaan käsivarsiaan ylös. Hartiat olivat umpilukossa. Jalat sentään onneksi liikkuivat, ja hän erotti vasemman ja oikean. Niistä päästiin jonkinlaiseen alkuun. Lantiokin liikkui pienen alkuyrityksen jälkeen aavistuken verran oikealle ja vasemmalle.

Sasha kävi tunneillani kymmenen viikkoa. Hän ei oppinut noiden tuntien aikana mitään. Studioemäntä Phi Kan kehui tytön vanhemmille, kuinka kovasti tämä edistyi, vaikka itse en nähnyt mitään edistystä. Säälin pientä tyttöä, jonka täytyi joka sunnuntai herätä aikaisin aamulla ehtiäkseen tanssitunnille, ja vatsatanssitunnin jälkeen kiitää toiseen paikkaan hip hop -tunnille. Sen lisäksi häntä kuljetettiin viikon aikana baletissa, jazztanssissa ja muissa harrastuksissa.

Yritin vihjata vanhemmille, että tytön olisi paras odottaa muutama vuosi ja keskittyä vain leikkimiseen ilman ylenpalttista ohjattua harjoittelua, mutta vahemmat olivat sitä mieltä, että hän niin kovasti halusi harrastaa. Vastaavaan ilmiöön olin törmännyt balettikoulussa, missä japanilaiset kotiäidit istuivat illasta toiseen seuraamassa tytärtensä balettiharjoituksia. Noilla pienillä tytöillä ei ollut juuri muuta elämää kuin koulu ja balettitunnit. Eikä kovin kummoista elämää ollut heidän äideilläänkään.

Juttelin erään tällaisen paikalleen kivettyneen japanilaisäidin kanssa studiolla yrittäen houkutella häntä vatsatanssitunnille sen sijaan että hän istui kaiket illat studion eteisessä pää kumarassa puhelinta tuijottaen. Hän nauroi hermostuneesti olevansa liian vanha aloittamaan enää mitään uutta; hänhän oli jo pitkästi yli kolmenkymmenen. Hän kertoi haaveilleensa lapsena baletista, mutta vanhemmat olivat kieltäneet tanssitunnit. Kun hän oli sitten saanut oman tyttären, oli hän vienyt tytön balettikouluun heti kun tällä oli riittävästi ikää. Ja nyt teini-iän kynnyksellä oleva tyttö tanssi eturivissä ryhmänsä parhaiden joukossa.

– Tyttäresi on varmasti perinyt innostuksensa balettiin sinulta, sanoin.

– Ei lainkaan. Hän inhoaa balettia. Joudun joka päivä pakottamaan hänet tunnille ja istumaan täällä katsomassa, että hän varmasti tekee kaiken mitä opettaja käskee.

Studioemäntä Phi Kan yritti painostaa kuusivuotiaan Sashan vanhempia maksamaan uuden kymmenen viikon paketin, jotta tyttö saataisiin jatkamaan vatsatanssitunteja, mutta onneksi tytön isä tuli järkiinsä eikä tuonut väsynyttä lasta enää sunnuntaiaamuisin tanssistudiolle eteeni haukottelemaan.

Niille oppilaille, jotka olivat riittävän vanhoja ymmärtämään, yritin opettaa oman arvon tuntemista. Se oli vaikeaa, sillä jokainen thaimaalainen on pienestä pitäen aivopesty uskomaan, että hänen ensisijainen tehtävänsä on miellyttää toisia. Kiltiksi kasvatettu thaityttö uhrautuu loputtomiin perheensä ja itseään hierarkiassa ylempänä olevien puolesta.

Arvosta itseäsi ja muut arvostavat sinua myös. Älä kerjää kenenkään rakkautta, vaadi sen sijaan kunnioitusta. Naiset, jotka juoksevat rakkauden perässä, joutuvat myymään itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Siirry pois sieltä, missä sinua siedetään; mene sinne, missä sinua arvostetaan. Älä heitä helmiä sioille. Nämä ovat olleet omia mottojani, joilla olen tullut tähän saakka.

Toinen kerta, kun tunsin olevani tanssijana arvostettu ja hyväksytty oli, kun rakas ystäväni Amina kutsui minut esiintymään Helsingissä kesällä 2018 järjestettävään Helwa-festivaaliin. Olisi ollut ihana tanssia soolo Aleksanterin teatterin lavalla, mutta kieltäydyin suoralta kädeltä. En ollut enää vuosiin ollut lavaperformanssien tekijä, vaan olin pitkän Thaimaassa olon jälkeen muokkautunut fiilispohjalta tanssivaksi viihdyttäjäksi. Minun täytyi saada kontakti yleisööni, mieluiten lattialla ihmisten tasolla, ei kaukana lavan korkeuksissa, enkä nauttinut enää parrasvaloissa olemisesta. Amina ymmärsi oikein hyvin.

 

68. Tuhkimotarina

Olin vasta ehtinyt toipua pääsiäisen aiheuttamasta stressitilasta, kun palatsista kuului taas kummia: minut kutsuttiin oppilaineni esiintymään kuninkaalliseen joulujuhlaan. Oli elokuu, ja meillä olisi ruhtinaallisesti aikaa sorvata tanssinumerot tapahtuman henkeen sopiviksi. Tällä kertaa minun ei tarvitsisi piileskellä backstagella mustien verhojen uumenissa vaan saisin kunnian olla yksi juhlan kutsuvieraista.

Olin innoissani. Kun uutinen ilmoitettiin oppilailleni – samoille, jotka olivat menestyksekkäästi esiintyneet kanssani prinsessan syntymäpäivillä – eivät he kiljuneet riemusta vaan menivät sanattomiksi ja alkoivat kuiskailla keskenään. Arvelin heidän mykistyneen hurmiosta. Viikkoa myöhemmin he tulivat ilmoittamaan minulle anteeksi pyydellen, että he olivat päättäneet lopettaa tanssimisen eivätkä valitettavasti voisi esiintyä kanssani.

Ilmoitus tuli minulle kuin salama päähän, enkä ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, kuinka lahjakkaat nuoret naiset yhdessä päättävät lopettaa kokonaan tanssimisen voidakseen kieltäytyä esiintymästä kuninkaallisessa joulujuhlassa maan kumarretuimpien edessä – häikäisevimmässä tapahtumassa, joka heidän eteensä todennäköisesti koskaan tulisi. Yrittäessäni kysyä selitystä sain vastaani vaivautuneen hiljaisuuden.

Studiolla alkoi kuumeinen oppilaiden etsintä. Asiaa ei suinkaan helpottanut, että en voinut kuuluttaa kirkonmäellä hakevani tanssijoita kuninkaalliseen performanssiin, kun näistä asioista ei yleensä puhuttu ääneen. Eikä minun mielipidettäni oppilaiden etsinnässä kysytty muutenkaan, koska tanssijoiden oli täytettävä ensisijaisesti vain oikeat ulkonäkö- ja käyttäytymiskriteerit.

Minulla oli ollut alunperin neljä kuukautta aikaa valmistautua showhun, mutta lopulta jäljelle jäi vain kaksi kuukautta, kun lokakuussa sain viimein uudet tytöt eteeni. Nämä olivat aloittelijoita: lähtötaso pyöreä nolla. Huhhuh. Tunsin äkillisiä kuumien aaltojen väristyksiä, vaikka vaihdevuodet olivat vielä kaukana edessä.

Harjoitukset alkoivat. Luvatusta neljästä tanssijasta neljättä ei näkynyt mailla halmeilla. Olin tehnyt koreografian neljälle sekä itselleni. Kun harjoituskertoja oli jäljellä kuusi, ei neljäs tyttö ollut vieläkään näyttäytynyt. Lisäksi olin tilannut saiditanssiin yhden miestanssijan, mutta en tiennyt tuossa vaiheessa sitäkään, saisinko miestä mukaan vai en. Pahimmassa tapauksessa joutuisin tanssimaan koreografiaan sovittamani miesroolin itse.

Harjoituskertoja oli jäljellä viisi. Kaksi tanssijaa oli ilmoittanut tulevansa treeneihin, kolmas ei ehtinyt/jaksanut/viitsinyt, tai ei muuten vain huvittanut. Sen sijaan minulle kerrottiin, että puuttuva rengas eli se mystinen neljäs tanssija ehkä tulisi. Tässä vaiheessa alkoivat hiukset lähteä päästä.

Neljättä tanssijaa ei tietenkään (onneksi!) näkynyt, kuten ei myöskään salskeaa saidimiestä. Näytti siltä, että joutuisin kasvattamaan jouluksi viikset. Olin luopunut toivosta, että saisin ryhmääni yhtään vakavasti otettavaa tanssijaa. Meillä oli enää neljä treeenikertaa jäljellä ennen kuin pitäisi astua kuninkaallisten eteen esiintymään, ja harjoituksissa oli paikalla yksi henki, jonka ruumiin läsnäolosta en ollut varma.

Kaiken kruunuksi minulle ilmoitettiin, että ryhmään laitettaisiin tässä vaiheessa vahvistukseksi entinen Miss Thaimaa kompensoimaan puuttuvia tanssijoita. Rukoilin hartaasti, että Neiti Miss ei saapuisi paikalle, ja kiitos Herralle, rukoukseni kuultiin!

Sen sijaan sain tiedon, että tuo missi sekä eräs toinen entinen missi tulisivat toimimaan tanssiesityksessäni taustakaunistuksena, ja he seisoisivat lavan reunoilla vatsatanssipuvuissa pyörittelemässä ilmassa harsoista silkkihuntua kuin vimmatut tuulimyllyt minun esitykseni aikana! Eikä minun tarvitsisi edes koreografioida heidän huntuperformanssiaan, sillä kokeneempi misseistä oli koreografioinut sen jo itse! En osannut päättää, mikä tässä oli pahinta. Tanssiesitykseni ohessa lavalla pyörisi siis samaan aikaan eksoottinen hunnunheilutusesitys, eikä näillä kahdella esityksellä ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Herttileijaa!

Ryhmässäni oli jäljellä yksi tanssija, eikä hänkään pysynyt rytmissä. Yritin olla niin kärsivällinen kuin ihminen voi olla, mutta en rehellisesti sanottuna tiennyt, mitä tehdä, kun tanssija ei edelleenkään muistanut, montako jalkaa hänellä oli. Olimme saaneet koreografian juostua loppuun, ja Puifai-niminen nuori naisenalku oli ahkeroinut kovasti liikkeiden kanssa, mistä hänelle täydet pisteet, mutta eihän nollatason tanssijasta tehdä ammattilaista kahdessa kuukaudessa. Joistakin ei koskaan. Eikä ryhmätanssia oikein voinut tanssia yhden hengen ryhmällä vaikka kyseessä olisi ollutkin ammattilainen.

Käännyin esimieheni puoleen ja ilmaisin hänelle huoleni. Hän oli tehokas pakkaus, jolla ei ollut aikaa turhaan tunteiluun, ja hän ilmoitti välittömästi, että siinä tapauksessa tanssisin soolon. Thaimaalaiseen tapaan kukaan ei halunnut kertoa Puifai-paralle, että hänet oli tiputettu esityksestä pois, ja ikävän uutisen välittäminen jäi minun vastuulleni. Viimeisen kerran näin Puifain, kun hän itki tanssistudion eteisessä, ja hänen äitinsä riiteli vastaanottovirkailijan kanssa. Sen jälkeen hän ei enää palannut studiolle.

Pomo ilmoitti, että hän lähettäisi minulle seuraavana päivänä uuden musiikkikappaleen, johon saisin tehdä itselleni tanssin. Eihän tässä ollut kuin vasta pari kuukautta treenattu toisen musiikin tahtiin. Liki täydelliseksi viilatulla ryhmäkoreografiallani sain heittää vesilintua.

8. joulukuuta alkoi mitta tulla täyteen. Kuninkaallinen joulujuhla olisi seuraavalla viikolla, enkä ollut vieläkään lukuisista pyynnöistä huolimatta saanut musiikkia, joka pitäisi koreografioida ja esittää. Viralliset kenraaliharjoitukset olisivat sunnuntaina, ja tuolloin paikalla olisi jo kuninkaallisia.

Turvauduin omankädenoikeuteen ja päätin valita itse oman musiikkini, jonka esittäisin kenraaliharjoituksissa. Jos tuolloin pomo viimein tarjoaisi tilalle jotain muuta, olisinko ylpeä suomalainen ja kieltäytyisin, vai olisinko kiltti ja nöyrä thaimaalainen, joka sanoo hymyillen, että totta kai sopii, vaihdetaan vain musiikki – taas kerran – kaksi päivää ennen H-hetkeä? Valitsin arvokkaaseen tilaisuuteen sopivan uusklassisen egyptiläisen kappaleen, ja helpotukseni oli sanoinkuvaamaton, kun sain viimein ohjat takaisin omiin käsiini ja aloin harjoitella sooloani varten. Olin hetkellisesti oman elämäni herra.

10. joulukuuta saapui ilosanoma: Harsoista silkkihuntua esityksessäni hulmutteleva Miss Thaimaa otti minuun yhteyttä ja kertoi pomon viimein paljastaneen, mihin sulosäveliin hän halusi minun esittävän egyptiläisen vatsatanssin: Annie Lennox ja God Rest Ye Merry Gentlemen!

Menin shokkiin. Istuin pitkään tietokoneen ääressä kirjoittamassa pomolle ammatillista itsemurhaviestiä, jossa kieltäydyin tekemästä niin sekasortoista esitystä. Muutin kuitenkin viime hetkessä mieleni, ja ennen kuin luoti lähti matkaan, päätin pistää Lennoksi ja antaa palaa. Olkoon mitä vain, miten vain, hällä väliä ja mitä tahansa, kunhan ei Kulkuset ja napatanssia tonttulakki päässä.

Kaikki mopot uhkasivat karata käsistä. Hovista oli alunperin vaihdettu juhlan päivämäärä. Sitten pomo oli vaihtanut tanssiryhmän kokoonpanon ja esitettävän kappaleen. Sen jälkeen hovi vaihtoi juhlia emännöivän prinsessan toiseen. Siihen mennessä tapahtumapaikkaa ja minua ei ollut vielä vaihdettu, lähes kaikki muu oli saanut osansa elämän katoavaisuudesta. Viisi päivää ennen juhlaa tuli tieto, että erinäisistä syistä johtuen ei ollut enää varmaa, pidettäisiinkö koko tilaisuutta lainkaan. Sitten ilmoitettiin, että juhla pidettäisiin, mutta emäntä vaihtuisi isännäksi. Ja Suuri Herra nimesi varttuneemman prinssin hoitamaan kaikki muodollisuudet.

Kenraaliharjoitukset pidettiin paikallisessa helluntaiseurakunnassa, ja ällistyneenä sain todeta, että kuninkaallisille ei ollut tulossa mitään kulkusten kilkatuksessa kirmaavia poroja ja savupiipussa hohottavia joulupukkeja vaan ehtaa gospelia ja Jeesusta, ja siinä missä helluntaiseurakunnan pastori esitti nokkahuiluun eli pasuunaan puhaltavaa enkeliä, Annie Lennox veisasi virren. Ja minulla oli taustavahvistuksena kaksi napatanssivaa missiä sekä joukko nuoria miesmalleja, jotka esittivät tanssiesityksessäni komeita mutta viisaita itämaan tietäjiä. Heidän mukanaolostaan ei luonnollisesti kukaan ollut muistanut minulle mainita.

harjoitukset

Esiintymislava oli rakennettu ylhäältä katsottuna ristin muotoiseksi, ja illan ohjelmassa oli niin Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuskertomus kuin Jeesuksen syntymä ja pätkä The Passion of the Christ -elokuvasta. Ketään ei jätetty kylmäksi, ja sovitusta tarjottiin kaikille. Siniverisessä joulushowssa käytiin koko Raamattu tiivistettynä läpi, aina lähetyskäskyyn asti. Jotta radikaali sanoma olisi iskeytynyt vielä vakuuttavammin yleisön verkkokalvoihin, heijastettiin salin seinille raamatunlauseita.

Juhla-aamu koitti. Jotta kaikki olisi täydellistä, oli kotitaloni vesijohto paukahtanut sopivasti edellisenä ehtoona, ja jouduin vetämään puutarhaletkulla vettä talon takana olevasta ulkohanasta ikkunan kautta alakerran vessaan päästäkseni aamupesulle. Kaataessani jääkylmää vettä napolla saavista päähän mietin, että mikään ei voisi mennä tänään kurjemmin.

Saavuin juhlapaikalle kello 9, jolloin harjoitukset alkoivat. Lounaan jälkeen kaikki esiintyjät saivat käskyn sonnustautua esiintymisasuihin, ja pidimmme lehdistölle pukuharjoitukset, koska lehdistön edustajia ei päästetty enää myöhemmin varsinaiseen juhlaan. Minä tanssin virallisissa lehtikuvissa soihtu sammuneena, sillä päässäni olevasta kynttiläkruunusta oli ylin kynttilä mennyt rikki. Onneksi oli varakynttilä mukana, ja ehtisin toivottavasti vaihtaa sen ennen illan esitystä.

Pukuharjoitusten jälkeen vaihdettiin reippaasti iltapuvut päälle, ja juhla alkoi. Seurasi virallisia seremonioita, joiden tarkoitus jäi minulle yhtä hämärän peittoon kuin himmeä kynttiläkruununi. Meidät istutettiin riveihin pääsalin vieressä olevaan sivusaliin. Pomo oli ohjannut minut istumaan silikonirintaisen Miss Puerto Ricon viereen, koska siihen kohtaan kuulemma tulisivat TV-kamerat, ja hän halusi, että saisin paistatella televisiossa, kun juhlien seremoniallinen osuus näytettäisiin suorana lähetyksenä Thaimaan kaikilla uutiskanavilla.

Vaikka Miss Puerto Rico oli keskivartaloltaan ohuempi kuin minä, oli hänen rintavarustuksensa niin reilusti topattu, että minua tuskin näkyisi hänen takaansa, vaikka kamerat meidän vieressämme sattuisivat olemaankin. Enkä oikeastaan ymmärtänyt, mitä tekemistä Miss Puerto Ricolla oli ylipäätään näissä kekkereissä, mutta onneksi minun tehtäväni ei ollut ymmärtää vaan tanssia.

Kuninkaallinen organisaattori oli opastanut kaikkia esiintyjiä, kuinka kuninkaallisten edessä tuli käyttäytyä ja kuinka Suuren Herran nimeämältä prinssiltä käytiin hakemassa todistus esiintymisestä: Ensin tehtiin hoviniiaus punaisen maton reunalla, sitten otettiin kaksi rauhallista askelta kohti prinssiä, ja jälkimmäisellä askeleella laskeuduttiin polvi maahan ottamaan vastaan kunniakirja.

Entisen pääministerin tytär kävi asettelemassa hiukseni oikeaan asentoon maton reunalla seisoessani, jotta ne eivät peittäisi kasvojani sieltä suunnasta, mistä valokuvat otettiin. Hän oli tarkkana naisena huomannut, että kynttiläkruunun litistämät kutrini valahtivat kasvoille, kun kumarsin päätä prinssin edessä, ja hän veti koko tukkani taakse ja neuvoi minua hymyillen, että pitkät hiukset kannatti aina siirtää pois siltä puolelta kasvoja, missä kameramiehet seisoivat. Polvistumisen jälkeen konttasin takaperin takaisin punaisen maton reunalle, missä tein uuden hoviniiauksen, käännyin ympäri ja palasin omalle paikalleni riviin istumaan hiukset hyvässä järjestyksessä.

prinssi

Kun kaikki esiintyjät olivat käyneet hakemassa kunniakirjansa, otettiin viralliset ryhmäkuvat. Pomo määräsi minut kuvissa prinssin oikealle puolelle istumaan. Taas käveltiin, niiattiin maton reunalla, kontattiin polvihiihdolla prinssin viereen, istuttiin jalat sivussa jalkaterät prinssistä pois päin. Hoviorganisaattori kävi järjestelemässä kaikkien jalkoja oikeaan asentoon ennen kuin kameramiehiä päästettiin vauhtiin. Jalkojen oikea asento ja suunta ovat tärkeä asia.

prinssi2

Kun kuvat oli otettu, noustiin polville, kontattiin takaperin kasvot prinssiin päin maton reunalle ja hoiperreltiin ylös. Kumarrettiin vielä kerran ja käveltiin  pois. Ei mikään helppo nakki korkokengillä ja laahuspuvussa. Unelmanohuen silkkipukuni laahus repsotti riekaleena kiinni korossa, joka oli lävistänyt sen edestakaisen konttailun tiimellyksessä.

Eräs iäkkäämpi kunniakirjan noutaja kompastui prinssin edessä omaan helmaansa ja olisi rojahtanut kasvoilleen Hänen Korkeutensa syliin, ellei kaksi hovin edustajaa olisi sännännyt rohkeasti punaiselle matolle tarraamaan naispoloista kainaloista kiinni. Miss Puerto Rico vieressäni räjähti hysteeriseen nauruun. Hänen mielestään kaikki oli aivan liian hauskaa. Hyssyttelin hänet hiljaiseksi.

Sen jälkeen juhlaväki siirtyi saliin ja action alkoi. Juoksin lähimpään vessaan vaihtamaan tanssipukua päälle ja sytyttämään päässäni olevia kynttilöitä, kun en olisi mitenkään ehtinyt kymmenessä minuutissa talon toisessa siivessä sijaitsevaan pukuhuoneeseen ja takaisin. Mahtipontinen joulushow pyörähti käyntiin, ja se oli menox, sanoi Annie Lennox.

kynttilakruunu

Show ei ollut lainkaan niin sekava kuin miltä se oli keskeneräisenä näyttänyt. Lopputulos oli kekseliäs ja taidokkaasti ohjattu hengellinen kokonaisuus, jossa kuljettiin läpi maailman viemässä ilosanomaa, ja minun osani oli olla itämainen tanssija itäisellä maalla kera tähteä seuraavien tietäjien. Olin luullut tanssivani soolon, mutta yhtäkkiä kanssani oli koko joukko taivaallista sotaväkeä. Itämaan tietäjien, missien ja miesmallien lisäksi lavalle vaelsi vielä hunnuttettuja arabinaisia. Näin vasta jälkikäteen valokuvista, keitä esityksessäni oli oikein ollut mukana, sillä minulla ei ollut tanssiessani aavistustakaan, mitä takanani samanaikaisesti tapahtui.

joululahjatthaitanssi

Kun esitys oli päättynyt, otettiin paljon valokuvia. Kauniit naiset kuvauttivat itseään eri kokoonpanoilla, enkä viitsinyt kiilata mukaan kuviin, kun tunsin itseni joukkoon kuulumattomaksi. Lumikit olivat pitkiä kuin lipputangot korkokengät jalassa, minä olin tarinan kääpiö avojaloin. Nuoret kaunottaret linkuttivat polvet koukussa varpaat kenkien puristuksesta hellinä ja valittivat kruunujen kiristävän päätä, kun niissä oli piikkejä. Tukat piti tupeerata sen takia, etteivät piikit pistäisi niin kovasti. Huolensa kullakin. Myös Miss Puerto Rico valitti, että hänen kruununsa painoi liikaa ja siitä tuli pää kipeäksi. Totesin hänelle, että tuo kruunu oli monen pikkutytön suurin unelma.

Kuvien ottamisen jälkeen pääsin viimein juhlapöytään. Annokseni oli siinä vaiheessa kylmennyt. Pöytään oli huomaavaisesti tuotu illan alkaessa minun paikalleni ruoka-annos, mutta koska en voinut syödä ennen finalea, joutui annos odottamaan pari tuntia syöjäänsä. Sen lisäksi upouudet hopeakenkäni oli illan tuoksinassa ilmeisesti varastettu; olin jättänyt ne siististi pöydän alle esitykseni ajaksi, mutta lavalta palatessani niitä ei löytynyt mistään. Aterioin kuninkaallisessa juhlapöydässä paljain jaloin, mitä kukaan ei kuitenkaan onneksi voinut pitkän pukuni ja paksun valkean pöytäliinan alta havaita.

Kello 23 oli aika lähteä kotiin. Olin ollut juhlapaikalla neljätoista pitkää tuntia, valtaosan ajasta syömättä.

Kaikki oli kuin satua: Olin tavannut juhlissa prinssin, joka hymyili minulle lavalla. Kenkäni olivat kadonneet niin perusteellisesti, etteivät edes siivoojat seuraavana päivänä niitä löytäneet, ja palasin kotiin avojaloin juuri ennen kuin kello löi kaksitoista ja taika raukeaisi. Siinä kohden erosin alkuperäisestä Tuhkimosta, että seuraavana päivänä kuulin kotikylän siivoojalta olleeni televisiossa. Olin siis sittenkin näkynyt Miss Puerto Ricon rintojen takaa! Eikä minkään valtakunnan prinssi tullut koskaan kolkuttelemaan ovelleni kadonnut lasikenkä kädessään, vaan jouduin ostamaan uudet kengät aivan itse.

Äly hoi…

VAROITUS: Tämä teksti ei liity millään tavalla tämän blogin aiempiin kirjoituksiin!

Ruotsin kirkko on kehottanut papistoaan käyttämään sukupuolineutraalia kieltä viitatessaan Jumalaan. Vihdoinkin iänikuinen pyhä kolminaisuus Isä, Poika ja Pyhä Henki saatetaan ajan tasalle! Nyt odotamme kuumeisesti sitä hetkeä, jolloin myös Suomessa päästään nykyaikaan. Sitten saamme alkaa kirkon luvalla uskoa Vanhempaan, Lapseen ja Henkeen (sana pyhä on myös syytä poistaa käytöstä, näinä vakavina aikoinahan mikään ei ole enää pyhää).

Samaan syssyyn pääsemme eroon vanhahtavasta Isä meidän -rukouksesta. Enää ei tarvitse rukoilla vasten tahtoaan Isän nimessä, mikä saattaa loukata joitakin isättömiä lapsia tai sellaisia miehiä, jotka eivät ole saaneet tulla isäksi, sekä kaikkia naisia. Varmuuden vuoksi Isä meidän -rukouksessa myös sana meidän on syytä vaihtaa, koska siinäkin on olemassa vaara, että joku joukkoon kuulumaton voi pahoittaa mielensä, koska meidän ei ole sama kuin teidän.

Ehdotan siis, että rukoilemme vastedes seuraavin sanoin: “Henkilö kaikkien, joka olet jossain…” Myös sana taivas voi loukata sellaisia henkilöitä, jotka eivät sinne ole menossa, siksi sekin on syytä poistaa kielenkäytöstä. Samasta syystä sana helvetti on poistettava. Tämähän alkaa jo muutenkin mennä päin helvettiä!

On korkea aika uudistaa myös Aaronin aikainen Herran siunaus ja alkaa käyttää muotoa “Herra tai Rouva tai Neiti siunatkoon kaikkia ja varjelkoon kaikkia…”, sikäli kun koko siunausta enää tarvitaan, sillä eiväthän nykyihmiset halua tulla väkisin siunatuiksi. Ehdotan, että poistamme koko Sukupuolettoman Olennon Siunauksen Raamatusta tarpeettomana ja ajan henkeen sopimattomana.

Ylipäätään koko Raamattu kannattaisi lailla kieltää tänä modernin uskonnonvapauden aikana, jottei kukaan vain pahoittaisi mieltään mistään ja – mikä vielä pahempaa – jottei kukaan vain vahingossa joutuisi taivaaseen.

bible

Previous Older Entries

Haluatko tietää, miten tarina jatkuu? Kirjoita alle sähköpostiosoitteesi, niin pysyt juonessa mukana.

Follow Hadassa on WordPress.com

Täällä on käyty

  • 67,199 kertaa