80. Kaljut ja kuolleet

Ama oli hiukan yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka oli syntynyt ja asunut koko ikänsä Bangkokissa. Hänen elämänsä oli alkanut hyvin vaatimattomasti köyhän yhdeksänlapsisen kiinalaisperheen tyttärenä. Niin kuin kiinalaiseen mentaliteettiin kuului, hänet oli opetettu tekemään työtä pienestä pitäen, ja hän hikoili nuoruutensa päivät tehdasompelijana ja auttaen iltaisin isäänsä kaupassa sekä tehden myöhemmin monenlaista sekalaista bisnestä. Työnsä ohella hän oli naimisiin mentyään kasvattanut neljä lasta.

Vaikka hän oli saavuttanut ankaralla työnteolla sellaisen varallisuuden, että olisi voinut ikääntyessään jo höllätä ja jättäytyä eläkkeelle, ei hän osannut vähentää työntekoa, sillä ei ollut koskaan elämässään muuta tehnnyt. Hän ei myöskään koskaan unohtanut, mistä oli tullut, ja hän käytti huomattavan osan omaisuudestaan ja ajastaan vähempiosaisten auttamiseen tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Myöhään eräänä iltana hän oli ajamassa Bangkokin syrjäisemmän laidan halki väsyneenä pitkän työpäivän jälkeen, kun hän näki pimeällä tiellä vanhan miehen työntämässä kärryä, joka oli täynnä tyhjiä muovipulloja. Hän pysäytti auton ja käveli miehen luo huomaten, että tämä oli vielä vanhempi kuin hän oli luullut – lähes hänen oman isänsä ikäinen.

Ama ihmetteli, mitä mies teki yksin ulkona tähän aikaan yöstä, eikö hänen pitäisi olla kotona nukkumassa. Mies vastasi, ettei hänellä ollut kotia, ja hän kertoi keräävänsä ojista ja roskiksista pulloja, jotta voisi myydä ne muovinkeräykseen pientä korvausta vastaan. Ama kysyi, miksi miehen lapset eivät pitäneet hänestä huolta. Mies vastasi, että hänen lapsensa asuivat kaukana Bangkokista. Entä muut sukulaiset? Hänellä ei ollut kaupungissa sukulaisia.

Aman kävi miestä sääliksi ja hän tarjosi tälle rahaa, mutta mies kieltäytyi sanoen, ettei hän ollut kerjäläinen. Hän kertoi olevansa yli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ja elättäneensä aina itsensä omalla työnteollaan. Hän ei ollut koskaan pyytänyt keneltäkään mitään, eikä hän halunnut apua nytkään. Ama yritti suostutella häntä, mutta mies oli lujana; vaikka hän ei omistanut mitään, hänellä oli ylpeytensä. Hän ei pystynyt enää tekemään työtä, mutta pulloja hän pystyi keräämään.

Ama oli turhautunut ja surullinen. Hän halusi auttaa miestä, mutta se näytti olevan mahdotonta, koska tämä ei suostunut ottamaan apua vastaan. Mies jatkoi matkaansa työntäen kärryään tyhjällä öisellä kadulla, ja Ama nousi takaisin autoonsa ja ajoi pois.

homeless

Seuraavana aamuna Ama tarttui puhelimeen ja soitti sukulaisilleen pyytäen, että nämä säästäisivät vastedes kaikki tyhjät muovipullot, hän tulisi hakemaan ne. Sukulaiset olivat ymmällään. Ama kertoi heille öisestä kohtaamisesta ja totesi, ettei keksinyt muuta vaihtoehtoa auttaa kuin viedä miehelle muovipulloja, koska niitä tämä keräsi, jotta tämä voisi itse ansaita omat rahansa. Näin minäkin tulin huomaamattani osalliseksi tästä tarinasta, sillä Ama oli minun anoppini.

Ama valjasti koko suvun keräämään pulloja, ja vaikka kaikki eivät ymmärtäneetkään hänen palavaa haluaan auttaa tuntematonta miestä, eivät sukulaiset kehdanneet olla osallistumatta. Kuljetimme tyhjät muovipullot muovikasseissa Amalle, ja tämä kuusikymppinen nainen kokosi ne autoonsa ja ajoi yöllä samalle kadulle, jolla oli kohdannut miehen. Hän ei aluksi löytänyt miestä, koska kodittomana tämä vaelteli ympäriinsä, ja Ama joutui kiertämään monta korttelia ennen kuin löysi tämän.

Siellä vanha mies laahusti kärrynsä kanssa. Ama pysäytti auton ja meni tarjoamaan miehelle rahaa uudemman kerran toivoen, että tämä olisi nöyrtynyt ja tullut katumapäälle. Mies ei kuitenkaan suostunut edelleenkään ottamaan rahaa vastaan. Ama kysyi, voisiko hän ottaa muovipulloja. Mies vastsi myöntävästi. Miehen ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, kun Ama käveli autonsa peräluukulle ja nosti sieltä esiin säkkikaupalla tyhjiä pulloja.

Sama toistui siitä eteenpäin useana yönä – vuosien ajan. Vaikka Amalla oli sydän täyttä kultaa, hän välillä manaili, miksei mies voinut vain ottaa yksinkertaisesti rahaa vastaan, sillä hänen elämänsä oli jo ennestäänkin kiireistä ja työntäyteistä, ja nyt hän joutui kaiken lisäksi ajelemaan öisin ympäri kortteleita etsimässä miestä viedäkseen tälle pulloja. Siitä huolimatta hän teki sen, sillä hän ei voinut olla tekemättä toisin.

Ama jatkoi pulloprojektiaan monta vuotta, kunnes hänen omistukseensa päätyi eräiden sattumien summana kaksikerroksinen liikerakennus, jonka katutasossa sijaitsi yleinen vessa. Ama keksi, että pullonkerääjämies voisi ryhtyä vessanhoitajaksi: hän pitäisi vessan siistinä ja saisi ottaa vastaan vessamaksut, jotka olisivat hänen palkkansa. Ennen sitä Ama teetti vessassa täyden remontin, jotta se olisi ollut priimakunnossa ja houkutellut enemmän käyttäjiä ja siten tuottanut enemmän. Hän itse ei halunnut vessan tuotosta itselleen mitään.

Niin loppui Aman öinen pullojen kuljettaminen, kun pullonkerääjävanhus sai ylennyksen vessanhoitajaksi. Mutta auttaminen ei suinkaan loppunut siihen. Eräs toinen autettava oli köyhä romukauppias, joka istui kadunvarressa myymässä kaikenlaista vanhaa romua. Myös hänelle Ama keräsi kotoaan ja sukulaisiltaan käytettyjä kodinkoneita, puhelimia, astioita ynnä muuta tarpeettomaksi tullutta, ja vei niitä miehelle myytäväksi. Sen lisäksi hän vieraili säännöllisesti hylättyjen vammaisten lasten koulussa sekä monissa muissa paikoissa, joista hän ei koskaan kertonut meille.

Sellainen oli minun anoppini. Hän jätti lähtemättömän jäljen kaikkien kohtaamiensa ihmisten elämään. Jos maan päällä on koskaan ollut enkeliä ihmisruumiissa, oli se hän. Kun Ama kuoli yllättäen nopeasti edenneeseen verisyöpään, romahti monen elämä. Siitä alkoi myös minun jyrkkä alamäkeni.

Tuon pienen, vaatimattoman thaimaankiinalaisen naisen kuolema kosketti minua enemmän kuin kenenkään muun kuolema koskaan aikaisemmin. Ei ole tavallista, että kiinalainen anoppi hyväksyy ei-kiinalaisen miniän perheeseen ja sukuun ehdoitta, mutta Ama oli ollut minulle vieraassa maassa asuvalle hylkiölle toinen äiti. Kun Ama meni pois pääsiäispäivän aamuna, tuntui kuin suojelusenkelini olisi lähtenyt.

Menetin elämäniloni. Olin kokenut monenlaisia takaiskuja niin Bangkokin tanssiyhteisössä kuin epärehellisten asiakkaitteni taholta, ja tämä oli viimeinen korsi. En jaksanut enää tanssia. Itse asiassa alamäkeni oli alkanut jo siitä viimeisestä viheliäisestä illasta, kun tanssin Alin arabiravintolassa Bangkokin punaisten lyhtyjen alueella. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)  Olin silloin asettautunut itse lähtökuoppiin.

Muistan kävelleeni tuona yönä töiden jälkeen tympiintyneenä pitkin baarien reunustamaa huorakatua miettien, mitä Ama ajattelisi, jos näkisi, missä olin ja miten minua kohdeltiin, ja tunsin häpeää. Ama ei sitä nähnyt eikä kuullut. Hän makasi tuolloin jo sairaalassa paksun mustan tukkansa kemoterapialle menettäneenä. Näin hänet sinä viikonloppuna viimeisen kerran. En ehtinyt edes hyvästellä.

Putosin synkkään masennuksen kuiluun. Suunnittelin vakavissani tanssimisen lopettamista kokonaan. Muistelin, miten olin aiemmin noussut agentti Somin ikeen alta ja raivannut tieni pohjalta ylös, mutta nyt tuntui, että en jaksaisi enää nousta. Oli tapahtunut vähittäinen loppuunpalaminen, joka oli saanut päätepisteensä. Voimat olivat lopussa, ja tunsin kuoleman läsnäolon kaikkialla.

En ehtinyt vajota aivan pohjalle saakka, kun yllättäen uusi elämä nosti päätään, ja huomasin jonkin ajan kuluttua olevani raskaana. Olin käynyt edellisvuonna läpi kuukausien hormonihoidot yrittäessäni saada toista lasta ja lopulta luovuttanut. Nyt pimeys muuttui valoksi ja ilo palasi elämääni.

Minut oli tilattu Rotaryklubin vuosijuhlaan esiintymään, ja Aman kuolemaa seuranneesta lamaannuksesta huolimatta olin odottanut tuota tapahtumaa, sillä tiesin yleisön odottavan minua innolla, ja se loi minuun positiivista energiaa. Olisin juhlan pääesiintyjä, ja olin suunnitellut illan esityksen parhaani mukaan. Kaikki oli valmista.

inred

Neljä päivää ennen juhlatilaisuutta syntymätön vauvani kuoli. Olin juuri tullut asiakkaan kanssa tapaamisesta, jossa lyötiin lukkoon esitykseni yksityiskohdat, kun havahduin uuteen painajaiseen. En peruuttanut esitystä, sillä se ei kuulunut tapoihini. Olin nuo neljä päivää niin sairas, etten pystynyt kunnolla kävelemään. Hirvitti, miten selviäisin. Pysyisinkö lavalla vai romahtaisinko alas. Pelkäsin valuvani verta kuiviin.

Minun ei ollut koskaan ollut yhtä vaikea nousta lavalle. Vuodin verta niin sisältä kuin ulkoa, mutta vedin settini alusta loppuun punaisessa puvussa. Lopulta laskeuduin alas lavalta, sillä minua oli pyydetty hakemaan Rotaryklubin italialainen presidentti eteen L’italiano-kappaleen säestyksellä. Vaikka kappale ei liittynyt esitykseeni mitenkään, en kieltäytynyt, ja tuo tanssi on ikuistettu oheiselle videolle. Selvisin juuri ja juuri loppuun saakka.

 

Maailmani oli luhistumassa. Olin pitkään polttanut kynttilääni täydellä liekillä molemmista päistä, vaikka olin sisältä aivan tyhjä. Jatkoin keikkailua, ja vajaa puoli vuotta meni kuin sumussa. Thaimaan poliittisesta tilanteesta johtuen viihde-elämä jouduttiin hetkellisesti jäädyttämään, ja minunkin keikkani joutuivat katkolle. Päätin tehdä matkan Bahrainiin. Vähän ennen matkaa huomasin olevani uudelleen raskaana. Olin ollut niin poissaoleva, että en ollut huomannut asiaa aikaisemmin.

Jotta sirpaleet olisivat hajonneet vielä lisää, menetin Bahrainissa toisenkin lapseni. Se tapahtui ilman ennakkovaroitusta ollessani kävelyllä Manaman kaupungin laidalla keskellä ei-mitään. Raahauduin pakokauhun vallassa parin kilometrin matkan Bahrainin kansallismuseon vessaan, ja sinne jäi toinen kuollut vauvanalkuni. Se päivä sattui olemaan isänpäivä.

Hiukseni olivat jo jonkin aikaa lähteneet isoina tukkoina. Ne lähtivät puolen vuoden aikana niin pahasti, että jouduin leikkaamaan ne melko lyhyiksi. Hyvää tarkoittavat tuttavat harmittelivat, miksi menin leikkaamaan ihanan, pitkän tukkani. En vastannut siihen mitään. Kukaan asiaa kokematon ei voinut tietää, miten kipeää kaikki oli. Mietin tuolloin ironisesti, oliko minut kaikkien niiden vastoinkäymisten jälkeen, jotka eivät olleet onnistuneet nujertamaan minua, tuomittu lopettamaan tanssiminen siihen, että minusta tulisi kalju!

Minua ei kuitenkaan ennenkään ollut kukaan tai mikään estänyt tanssimasta, ja vannoin lopettavani vasta sitten, kun itse päättäisin lopettaa. Edes äärimmäiset olosuhteet eivät olleet koskaan sanelleet minulle, mitä voin tehdä ja mitä en. Nyt marssin kauppaan ja ostin itselleni peruukin. En olisi koskaan kuvitellut tanssivani jonain päivänä karvalakki päässä, mutta tässä olin uudessa, hienossa tupeessani. Kukaan ei huomannut tekokuontaloa, sillä se näytti aivan omalta tukaltani, ja nauroin mielessäni kohtalolleni. Kuten eräs ystäväni oli keskellä elämänsä tragediaa sanonut – nauroin, koska muuten olisin itkenyt.

”Vasta kun olet juonut hiljaisuuden joesta, alat laulaa.
Ja kun olet saavuttanut vuorenhuipun, alat kiivetä.
Ja vasta kun maa vaatii sinun raajasi,
silloin sinä todella tanssit.”

– Kahlil Gibran

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Täällä on käyty

  • 74,777 kertaa
%d bloggers like this: