82. Hooria Hoorassa

desert

Olin lähenyt Bahrainiin tuulettamaan itseäni. Se ei ollut ensimmäinen Bahrainin-matkani (Lue lisää TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ), mutta uhkasi jäädä viimeiseksi, sillä passivirkailija Manaman lentoasemalla ei halunnut päästää minua maahan. Minulla oli kynät ja paperit kunnossa, tarvitsin vain maahantuloleiman, mutta viranomainen panssarilasin takana pälyili minua epäluuloisena:

– Miksi haluat tulla Bahrainiin? hän tiukkasi mustan partansa uumenista.
– Tulin tapaamaan ystävääni sekä haluan shoppailla.
– Mikä on ystäväsi nimi? Onko hän mies? Asutko hänen luonaan? Mitä hän täällä tekee? Mistä tunnet hänet ja kauanko olette tunteneet? Mitä aiot ostaa ja mistä? Tuletko tänne töihin? Ei kukaan tule Bahrainiin shoppailemaan!
– Minä tulen. Aion ostaa souqista khaleegitoobeja. Olen ostanut niitä ennenkin. Ne ovat täällä maailman parasta laatua.

Mies kätki orastavan hymynpoikasen partakarvoihinsa jatkaen tenttaamista. Hän oli päättänyt olla uskomatta, että olin kunniallisella asialla. Tiesin kyllä, että Bahrain oli Lähi-idän prostituution mekka, ja hän selvästi epäili, että olin tulossa tänne ansaitsemaan taskurahaa. Tuijotin häntä epäuskoisena. Missä kohdeltiin maahan saapuvia naisturisteja näin ala-arvoisesti?!

Virkaintoinen kuulustelija seisotti minua edessään tunnin verran yrittäen käännyttää minua takaisin Thaimaahan, mutta en suostunut lähtemään, koska hänellä ei ollut mitään perusteita torjunnalleen. Lopulta minulta paloivat päreet ja korotin ääneni. Vaadin saada puhua johtajan kanssa. Mies ei lotkauttanut korvaansa, joten otin oikeuden omaan käteen ja marssin mustaparran ohitse takahuoneeseen, jossa olin nähnyt miehiä uniformuissa.

Mies hätääntyi ja syöksyi ulos panssarilasikoppinsa suojasta perääni, mutta minut oli jo nähty. Toiset partamiehet sivuhuoneessa halusivat kuulla, mitä asiaa minulla oli. Kerroin, ettei virkailija suostunut leimaamaan passiani ja että olin seisonut tässä jo tunnin kinastelemassa siitä, pääsenkö maahan vai en.

Yksi sivuhuoneen herroista kysyi minun piinaajaltani, mistä oli kyse, ja kun asiaa oli hetken aikaa puitu syvin seemiläisin kurkkuäänin, hän käski piinaajan leimata passini, ja maksettuani viisumimaksun pääsin maahan. Hupi ei kuitenkaan loppunut siihen. Kuten aina, tarkistin passiini lyödyn leiman ja huomasin, että mies oli myöntänyt minulle vain viikon viisumin. Palasin takaisin ja väittelin piinaajan kanssa hiukan lisää, kunnes sain samalla rahalla kolme kuukautta riemua ja vapaan maahantulon.

Otin taksin Hooran kaupunginosaan, mistä ystävättäreni Souriya oli järjestänyt minulle huoneen. Souriya oli yksi Bahrainin harvoja laillisia vatsatanssijoita, mutta siitä huolimatta hän varoi visusti kertomasta kenellekään ammattiaan. Minäkään en ollut kertonut Souriyasta passivirkailijalle yksityiskohtia, en edes hänen oikeaa nimeään, sillä naisartistien stigma tässä maailmankolkassa oli kirvelevä huutomerkki otsassa.

Souriya ei ollut minua vastassa. Minut ohjattiin nuhjuiseen huoneeseen, jossa kävin suihkussa ja panin pitkäkseni. Heräsin neljän tunnin kuluttua, kun ilta alkoi hämärtää. Lähdin ulos etsimään ruokaa. Hoora oli minulle melko vieras kaupunginosa. Koko kaupungissa näytti olevan vain kaksi naista. Siitä huolimatta kukaan ei tuijottanut tai huudellut perääni, ja sain kävellä rauhassa. Söin surkeaa muka-libanonilaista ruokaa ja menin istumaan iltaa ja juomaan mansikkamehua kahvilaan, jossa oli minun lisäkseni ainoastaan vesipiippua polttelevia saudimiehiä.

mansikkamehu

Viimein Souriyalta tuli viesti, jossa hän käski minun laittautua valmiiksi. En ollut varma, mihin olimme menossa. Kello oli yli kymmenen illalla. Souriya oli bahrainilaisten tapaan epäluuloinen. Maassa, jossa jättimäinen isoveli Saudi-Arabia valvoo kaikkea, vallitsee yleinen epäluuloisuuden ilmapiiri, ja vaikka ihmiset ovat ystävällisiä, kukaan ei tunnu luottavan kehenkään. Olin kokenut aikoinaan vastaavaa vuosituhannen alussa Albaniassa, missä lähes jokainen kansalainen oli jonkun vakooja. Bahrainin ja Saudi-Arabian välillä vallitsi ikuinen viha-rakkaussuhde.

Souriyalla oli oma autonkuljettaja. Se oli välttämätöntä hänen turvallisuutensa takia, sillä hän esiintyi yökerhossa auringon laskettua, ja vaikka hän pukeutui ulkona pitkään, mustaan kokovartalokaapuun, abayaan, ei kunniallinen nainen tässä maassa liikkunut yksin ulkona yöaikaan.

Yritimme näyttää niin kunniallisilta kuin kykenimme, kun hyppäsimme meitä noutamaan tulleeseen pikkubussiin, jossa oli tummennetut lasit. Meidän mukanamme bussiin nousi kaksi ns. business-ladya eli marokkolainen ja egyptiläinen prostituoitu. He olivat Souriyan työtovereita. Souriya oli varoittanut minua kertomasta kenellekään itsestään mitään. Hän puhui kaikille englantia ja uskotteli olevansa italialainen tanssijatar, ja se sopi minulle.

Souriya oli hyvin säädyllinen. Saavuimme yökerhoon takaovesta. Souriya esitteli minut paikan johtajalle ja otti tämän kanssa pari valokuvaa. Sitten hän heitti kaavun pois paljastaen sen alla olevan niukan vatsatanssipuvun. Hän tanssi tunnin ajan libanonilais-syyrialaisen bändin tahtiin, veti kaavun takaisin päälle ja poistui paikalta yhtä nopeasti ja matalalla profiililla kuin oli tullutkin. Hän ei antanut minun ottaa itsestään valokuvia, mutta hän sanoi, että voisin videoida hänen tanssiesityksensä, jos onnistuisin tekemään sen salaa puhelimella niin, ettei kukaan huomaisi. Yökerhossa kun ei saanut kuvata.

SAMSUNG CSC

Souriyalla oli hieno taito huomioida kaikki asiakkaat shownsa päätteeksi. Vaikka hän ei saanut seurustella miesasiakkaiden kanssa – sitä varten olivat olemassa business-ladyt – hän sai kiertää näiden joukossa siveyspoliisin eli rumpalinsa kanssa ja kerjätä flirttailemalla rumpuun maksimaaliset juomarahat, jotka jaettiin tasan muusikoiden ja ravintolan johtajan kesken.

Souriyan esityksen jälkeen lavalle nousivat marokkolainen ja egyptiläinen business-lady, jotka aloittivat oman esityksensä rintaliiveissä ja minihameessa. Souriya ei antanut minun katsoa, sillä esitys inhotti häntä. Yökerho oli täynnä ns. shaabihuoria, hotellin palkkaamia arabiprostituoituja, jotka olivat paikalla teeskennellen olevansa asiakkaita ja pitävänsä tyttöporukalla hauskaa, vaikka todellisuudessa he olivat siellä uistimina saudimiehille.

Minut Souriya oli piilottanut perimmäiseen loosiin ja varoittanut puhumasta kenellekään tai katsomasta kehenkään päin. Katsoin siitä huolimatta nähdäkseni, kuinka yksi liinapäisistä saudimiehistä heilutteli hartaana rukoushelminauhaansa musiikin tahtiin ihaillessaan seksikästä vatsatanssijaa.

Bahrainilaiset ravintolat ja yökerhot voivat saada laillisen taiteilijaviisumin enintään kolmelle ulkomaalaiselle tanssijalle. Todellisuudessa he ottavat laittomia businessnaisia paljon enemmän, sillä saudimiehet eivät tulisi yökerhoon kolmen naisen takia. Yökerhojen päämäärä on repiä humalaisilta saudeilta rahat pois, kun nämä vieraanvaraisina kestitsevät naisia ostamalla heille kiskurihinnalla ruokaa ja juomaa ja hukuttavat heidät kukkiin. Viranomaiset yrittävät puuttua tähän järjestämällä ratsioita, mutta kun poliisit ilmestyvät pihaan, soitetaan rakennuksessa hälytyssireeni, ja kaikki paitsi kolme laillista naista katoavat takahuoneeseen.

Meitä saapui noutamaan Souriyan ”partneri”, joka oli Souriyaa ainakin kolmekymmentä vuotta vanhempi bahrainilaisherra. Hän jäi minulle koko lailla mysteeriksi, mutta hän kohteli meitä kahta kuin prinsessoja.

Menimme seuraavana päivänä miehen kotiin, jossa Souriya asui, vaikka uskotteli asuvansa samassa talossa, jossa minä pidin majaa. Moderni valkoinen omakotitalo oli tyylikäs; mies keräili taidetta. Souriya käyttäytyi eri lailla miehen läsnäollessa. Hän oli muulloin ylpeä ja kulki pää takakenossa, mutta miehen seurassa hän oli hyvin nöyrä ja kaikesta kiitollinen. Ehkä niin kuului olla bahrainilaisen miehen partnerina. Tämä ei ainakaan ollut mikään köyhä mies.

En tiennyt, mitä Souriya ansaitsi tanssimisellaan. Hän tanssi tunnin setin viikon jokaisena yönä. Muun ajan hän oli vapaa. Samassa hotellissa, jossa hän esiintyi, sijaitsi myös venäläinen yökerho, jossa esiintyi joukko Venäjältä tuotettuja showtanssijoita. Nämä saivat pohjapalkakseen 800 dollaria kuussa. Sen päälle tulivat provisiot asiakkaiden ostoksista, mikä teki yhteensä keskimäärin 3000 dollaria. Sen lisäksi he joutuivat ottamaan kuukaudessa vähintään kymmenen miesasiakasta. Eikä heillä ollut liikkumisvapautta.

Nämä venäläiset tytöt tanssivat ja lauloivat klo 21-02 joka yö, ja muut ajat he olivat lukittuina hotellihuoneeseensa. Ulos he pääsivät vain valvojan saattamana. Olin nähnyt heidän esityksiään. He olivat nuoria, koulutettuja tanssijoita ja laulajia, alansa parhaimmistoa, ja oli sääli, että he joutuivat tuhlaamaan lahjansa humalaisille saudimiehille, joita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa heidän esityksensä ammattimaisuus.

Tämä oli hyvin samantyyppistä tanssityötä, jota oli tarjolla kaikissa arabimaissa ja myös Thaimaassa ulkomaalaisille tanssijoille. Souriya oli Bahrainin ainoa vapaa artisti – hiukan samaan tapaan kuin minä olin Thaimaassa. Itse asiassa Bahrainissa oli koko Persianlahden alueen ainoa paikallinen ammattitanssija. Souriyaa eivät koskeneet samat säännöt kuin muita tanssityttöjä, ja hän sai mennä ja tulla miten tykkäsi. Eikä hänen tarvinnut viihdyttää miesasiakkaita.

Kotikatuni Exhibition Avenue Hoorassa oli kuin entinen Aleksis Kiven katu Helsingissä. Se oli Manaman kaupungin suurin lihatiski, vaikkei sitä olisi heti uskonut, sillä naisia ei näkynyt missään. He olivat pääasiassa sisällä hierontapaikoissa, joiden ikkunoissa mainostettiin käsittelyjä ”healthy massage”, ”only for men”. Niissä thaitytöt ja -pojat tarjosivat terveellistä thaihierontaa arabimiehille. Nainen ei tällä avenuella saanut hierontaa, vaikka olisi ollut kuinka pahassa lihaskrampissa.

SAMSUNG CSC

Prostituoidut olivat pääasiassa kiinalaisia, filippiiniläisiä ja thaimaalaisia – kolme suurinta ryhmää tässä järjestyksessä. Lisäksi oli tietysti marokkolaisia, egyptiläisiä ja venäläisiä, jotka eivät työskennelleet hierontapaikoissa vaan yökerhoissa.

Kadun varressa istuskeli tuoleilla bangladeshilaisia sutenöörejä. Saudimiehet ajoivat hienot autonsa näiden viereen, rullasivat ikkunan alas ja järjestivät tyttökaupat suoraan ratin takaa. Toiminta oli aivan avointa ja tapahtui päiväsaikaan. Bahrain on sikäli turvallinen maa yksinäiselle länsimaalaiselle naismatkaajalle, että kukaan ei ahdistele naisia kadulla, koska maksullisia naisia on tarjolla kaikkialla. Minulle huudeltiin vain satunnaisesti autoista, ja huutelijat olivat nuoria miehiä, jotka eivät olleet vielä oppineet käytöstapoja eivätkä erottaneet lintua kalasta.

Kaikki kyllä tarkkailivat. Aistin jokaisen silmäparin kuopissaan tuijottavan minua, vaikka kukaan ei katsonut avoimesti tai suoraan kohti. Kukaan ei erehdyksessäkään silmäillyt yksinäistä ulkomaalaista naisolentoa. Silti nuo poispäin käännetyt haukansilmät näkivät kaiken.

liinapäät

Tilanne oli toinen Helsingin Aleksis Kiven kadulla, missä mentiin suoraan asiaan. Kerran nuorena opiskelijatyttönä seisoin talvella toppavaatteissa pussibysäkillä pizzalaatikko kädessä odottamassa bussia, kun suomalainen miesautoilija pysähtyi kohdalle kysyen hintaa. Minulle jäi epäselväksi, oliko hänellä mielessä nainen ja pizza vaiko pelkkä pizza.

 

 

2 Comments (+add yours?)

  1. AaHoo
    Feb 16, 2020 @ 19:20:54

    Kirjoitat niin hyvin, sen lisäksi että tarinasi ovat aivan uskomattomia, mielenkiintoisia, surullisia ja kaikkea mahdollista. Odotan aina, että sinulta tulee uusi postaus! Nyt vasta näin, että sulta on tullut kirja, pitää heti mennä ostamaan tuo e-kirja.

    Reply

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Täällä on käyty

  • 80,201 kertaa
%d bloggers like this: