83. Saudikarkelot

Majapaikkani Bahrainin Hoorassa oli outo kummitustalo. Siellä ei näyttänyt olevan ketään muita kuin minä, ja usein tuli sellainen tunne kuin huoneessani olisi käyty, vaikka kaiken järjen mukaan siellä ei ollut käynyt kukaan. Ystävättäreni Souriya haki minut päivittäin miesystävänsä kotiin, missä Souriya opetti minulle perinteistä saudiarabialaista tanssia, khaleegia, ja tanssimme olohuoneessa sillä aikaa, kun hänen miesystävänsä laittoi meille ruokaa. Välillä mies vei meitä italialaiseen ravintolaan meren rannalle tai ajelulle tai shoppailemaan basaariin.

SAMSUNG CSC

Olisin halunnut ostaa basaarista kultaisen riipuksen arabiankielisellä tekstillä, mutta kultakaupat eivät olleet halukkaita palvelemaan minua. Kun pyysin saada katsella kultakoruja, minulle tarjottiin hopeaa tai kehotettiin menemään hopeakauppoihin. En ymmärtänyt, mistä kiikasti. En halunnut hopeaa vaan kultaa! Souriyan miesystävä tarjoutui ostamaan riipuksen minulle. Kieltäydyin. Hän oli ollut jo aivan liian avokätinen. Lähi-idän miesten tapaan hän kuljetti meitä ympäriinsä ja vaati saada maksaa kaiken. Ainoastaan yökerhoon hän ei tullut mukaan, kun menin öisin katsomaan Souriyan vatsatanssiesityksiä.

Lauantaina kävelin kaupungin laidalle Bahrainin suurmoskeijaan. Siellä innokas Mona-niminen opas esitteli minulle hienoa rakennusta ja teki parhaansa saadakseen minut käännytetyksi muslimiksi. Hän oli innoissaan siitä, että olin suomalainen, sillä hänen kertomansa mukaan Suomen muslimiyhteisöllä ja Bahrainilla oli erityisen lämpimät välit, ja Bahrain aikoi rahoittaa Suomen suurmoskeijan rakennusprojektin sitten, kun Suomen valtio näyttäisi sille vihreää valoa. Ja Islamin Valo saisi vallata Suomen. Monan silmät loistivat.

– Oletko varma, että Suomeen rakennetaan suurmoskeija? kysyin epäillen. – Eikö se hanke ole jo kuopattu?
– Tottakai rakennetaan. Kaikki on meidän puoleltamme valmista. Täällä oli viime viikolla delegaatio Suomesta, ja rahoitus on jo valmiina, itse asiassa olemme jo lahjoittaneet heille osan. Suurmoskeija on vain ajan kysymys, mutta varmaa on, että se vielä nousee Suomeen. Meidän täytyy olla kärsivällisiä. Meillä on maailman paras uskonto, ja haluamme viedä sen kaikkialle. Bahrain on rahoittanut useita moskeijoita eri puolilla Eurooppaa. Sitten Mona vaihtoi aihetta:

– Haluaisitko sinäkin palata islamiin? Olin odottanut tätä kysymystä.
– Kiitos vain, mutta en. Eihän teillä ole paratiisipaikkoja naisille. Mona naurahti hyväntahtoisesti:
– Se on Allahin kädessä. Hän tietää, mikä on meille parasta. Elämä muslimina on niin antoisaa, kun saa palvella Allahia. Sinunkin elämäsi saisi täyttymyksensä. Haluaisitko lausua uskontunnustuksemme? Voin opastaa sinua.
– Osaan kyllä uskontunnustuksenne, mutta minulla on omani.
– On hienoa, että olet vakaumuksellinen kristitty, teilläkin on yksi Jumala. Mutta tiedät varmaan, että teidän Raamattunne on väärennetty. Allah antoi profeetalleen Muhammedille – rauha hänen ylleen – alkuperäisen väärentämättömän ilmoituksensa. Siinä on ainoa totuus. Teille kristityille niin kuin juutalaisillekin on opetettu asiat väärin, koska teidän kirjoituksenne…

– Kuule, keskeytin hänet, – minä en tule kertomaan teille, että te uskotte väärin ja että teidän kirjanne on väärennetty. Jos kunnioitatte muita, tekään ette halveksi heidän uskoaan. Minulla on minun uskoni enkä tarvitse toista. Kuulen mielelläni sinun uskostasi, mutta en halua olla käännytyksen kohteena. Tulin tutustumaan tähän moskeijaan, koska olen kiinnostunut sen arkkitehtuurista.
– Hyvä on, kuten haluat, Mona sanoi hymyillen edelleen kuin jakoavain. En ollut koskaan tavannut yhtä hymyilevää moskeijaopasta. Mona oli tehnyt tehtävänsä, mutta valitettavasti minä vääräuskoinen en halunnut palata islamiin, joten me hyvästelimme toisemme kaikessa ystävyydessä ja jatkoimme eri suuntiin.

SAMSUNG CSC

Sain viikon kuluttua tarpeekseni Hoorasta. Olin luullut asuvani samassa talossa Souriyan kanssa, ja vaikka hän virallisesti asuikin siellä, hän todellisuudessa majaili salaa miesystävänsä luona, joten minä jouduin olemaan paljon itsekseni. Kaipasin ympärilleni enemmän elämää.

Kävelin joka päivä eri puolilla kaupunkia. Luonnollisesti juuri sellaisena päivänä, kun olin lähtenyt pitkälle kierrokselle sitomatta hiuksia kiinni, Saudi-Arabiasta puhalsi raivoisa hiekkamyrsky, joka riepotteli kampaukseni aivan uuteen malliin ja antoi minulle kaupanpäällisiksi kasvokuorinnan. Pakenin silmät ja suut täynnä hiekkaa souqiin, Manaman keskustassa sijaitsevaan basaariin, jossa olin asunut aiemmilla Bahrainin-reissuillani.

Menin käymään vanhassa tutussa hotellissa ja kysyin huvikseni huonetta. Mies tiskin takana vihjaili merkitsevästi, että tämä on kunniallinen perhehotelli. Vastasin tietäväni sen ja että juuri siitä syystä olin tullut. Kerroin olleeni täällä aiemmin ja muistavani hänet. Lamppu miehen päässä syttyi. Hänkin muisti minut. Täällä oli niin vähän yksinäisiä naismatkaajia, että jokainen jäi mieleen. Sen kummempia jahkailematta varasin huoneen, pakkasin seuraavana aamuna kaikessa hiljaisuudessa tavarani ja jätin Hooran haamut taakseni. Muutin elämää sykkivään basaariin, jossa ikinuori Walesin prinssi Charles käyskenteli Camillansa kanssa juuri samalla hetkellä.

Lähellä hotellia oli ravintola, jossa tiesin soittavan yhden kaupungin parhaista bändeistä. Egyptiläiset muusikot soittivat alkuillasta egyptiläisiä klassikoita ja myöhemmin yöllä, kun paikka oli täyttynyt humalaisista saudimiehistä, he vaihtoivat khaleegimusiikkiin. Päätin mennä sinne illalla syömään. Saavuin paikalle liian aikaisin. Eteisaula oli täynnä valkokaapuisia saudimiehiä ja aasialaisia prostituoituja. Olin lievästi ulkopuolinen. Kun istahdin hetkeksi aulan sohvalle, yksi valkokaavuista rojahti kylkeeni, ja vaihdoin liukkaasti sohvaa. Tuijotus kävi niin intensiiviseksi, että piilouduin vessaan. Se oli yhtä saastainen komero kuin Bangkokin tyttöbaarien vessat, ja teki tiukkaa toimittaa siellä minkäänlaista asiaa.

Astuin sisään ravintolaan, joka oli juuri avannut ovensa, ja kävin varmistamassa hovimestarilta, että heillä oli tänään livemusiikkia. Sain vastauksen kyllä – sama orkesteri kuin viime vuonna. Mistä ihmeestä mies saattoi muistaa minut? Hän huusi lavalla laitteitaan säätävälle laulajalle:

– Hei, täällä on se tanssiva tyttö! Laulaja Munir tuli luokseni, ilahtui minut nähdessään ja kysyi:
– Miksi olit niin kauan poissa? Muukin henkilökunta tuli ihmettelemään, olinko se todella minä. Olin vuotta aiemmin käynyt täällä pari kertaa tanssimassa, mutta en ollut kuvitellut kenenkään muistavan minua.

Vaikka ravintola avattiin ruokailijoille alkuillasta, varsinainen action alkoi vasta yhdeksän jälkeen, jolloin bändi ryhtyi soittamaan. Tuolloin vietiin ruoka- ja juomalistat pois, ja hinnat pomppasivat pilviin. Paikalle valui jo valmiiksi juopuneita saudimiehiä, jotka eivät piitanneet siitä, millainen tukku dinaareja yössä paloi. Heitä tuli joka ilta tasainen autoletka Saudi-Arabian puolelta Bahrainiin juhlimaan, sillä tämänkaltainen ilottelu oli heidän kotimaassaan syntiä, mutta täällä ei. Myös jokunen nainen eksyi paikalle. (Lue saudeista lisää TÄÄLTÄ.)

Ravintolassa oli erillisiä looseja, joihin säädylliset naissukupuolen edustajat saattoivat halutessaan piiloutua. Koska minun ei tehnyt mieli kyyhöttää yksin x-kromosomieni kanssa pimeässä peränurkassa, valitsin keskellä ravintolaa olevan pöydän, joka oli rakennettu hienon arabialaisen katoksen alle. Huvimajastani oli suora näköyhteys lavalle.

Viereiseen pöytään saman katoksen alle istui mustaa kasvohuntua käyttävä kaavutettu nainen kera miesseuralaisen, joka ei varmasti ollut hänen aviomiehensä. He tilasivat oluet. Kun juoma saapui pöytään, heitti nainen kasvohunnun syrjään ja alkoi kallistaa lasia reippaaseen tahtiin.

Munir istui kosketinsoittimensa taakse ja alkoi laulaa. Hänellä oli taivaallinen ääni. Hän viittasi minut tanssimaan. Koska yksi saudimiehistä tanssi jo, rohkenin liittyä seuraan. En halunnut herättää pahennusta. Noustessani eteen sain saudiyleisöltä hillittömät aplodit. Musiikin soidessa yhä kiihtyvämmällä temmolla saudit alkoivat taputtaa erikoista monikerroksista taputustaan, johon yhdyin saaden aikaan ällistyneitä katseita. Ei minulle ollut khaleegirytmi vieras. Taputin yhtä railakkaasti kuin saudit.

khaleegitoobi

Viereisen pöydän mustakaapuinen saudinainen oli jo melko tukevassa humalassa siinä vaiheessa, kun pyysin häntä tanssimaan kanssani, sillä näytimme olevan kutakuinkin paikan ainoat naiset. Ympärillemme kerääntyi iloisena taputtava kuoro valkoisiin enkelimekkoihin pukeutuneita miehiä, jotka pitivät meihin kunnioittavan etäisyyden. Joku afrikkalainen mies alkoi ottaa meistä videota, mistä tanssiseuralaiseni säikähti niin, että palasi pöytäänsä, veti kasvohunnun takaisin verhokseen ja vaihtoi pian maisemaa.

Koko ilta oli yhtä juhlaa. Olin tanssinut jo lähes viisi tuntia. Herra naapuripöydästä tilasi minulle juomia ja pyysi tanssimaan lisää ja lisää. Tanssin koko aamuyön. Saudimiehet pitivät minut mehussa ja tarjosivat puhelinnumeroitaan ja hotellihuoneidensa avaimia. Mitä jyrkemmin torjuin kaikki, sitä kovemmin he hurrasivat. Heillä oli kestänyt hetken aikaa tajuta, että länsimaalainen nainen ei juonut alkoholia, ja kun palautin pöytääni tuodut pullot yksi toisensa perään koskemattomina, pöytäni alkoi pian täyttyä tuorepuristetusta appelsiinimehusta.

Missä muussa maailmankolkassa yksinäinen nainen menee ravintolaan syömään, ja tarjoilija alkaa kantaa hänelle juomia, joita tuntemattomat mieshenkilöt ympäri ravintolaa ovat hänelle tilanneet. Ja kun hän pyytää laskun, hänelle kerrotaan, että viereisen pöydän seurue on jo maksanut hänen ruokansakin. Saudit ovat aivan toisella tasolla.

Minusta pidettiin huolta siihen malliin, että kun yli-innostunut tanssijamies yritti tulla pöytääni istumaan, muut saudit ärähtivät ja käskivät hänen jättää minut rauhaan, ja etiopialainen tarjoilija kävi kysymässä, haluaisinko minä, että mies heitettäisiin ravintolasta ulos. Myös bändin jäsenet vahtivat minua lähestulkoon mustasukkaisella hartaudella. Tarjoilijoita lukuunottamatta kukaan ei uskaltanut tulla minusta puolentoista metrin säteelle.

Paikalle oli vähitellen ilmestynyt thaimaalaisia prostituoituja. Yksi heistä komennettiin tanssimaan kanssani. Yritin auttaa häntä tanssimaan khaleegia, mutta tyttö hämmentyi omituisesta rytmistä. Kun juttelimme, tein kardinaalivirheen ja mainitsin asuvani Thaimaassa. Tyttö meni lopullisesti lukkoon ja pakeni paikalta. Muutkin thaitytöt katosivat saman tien. He pelkäsivät minun paljastavan heidät. Päätin, että minun oli aika mennä nukkumaan. Kävin kiittämässä naapuripöydän seuruetta siitä, että he olivat hoitaneet laskuni.

Arabialainen anteliaisuus jatkui omassa hotellissani, missä ravintolapäällikkö avasi minulle ruokasalin oven, toivotti tervetulleeksi aamiaispöytään ja julisti, ettei minun tarvinnut maksaa. Hänkin muisti minut edellisvuodelta.

Seuraavana iltana menin täynnä iloa tanssipaikkaani tasan kello yhdeksän. En halunnut menettää yhtään suosikkikappaleistani. Olin kuitenkin päättänyt tällä kertaa olla tanssimatta, jotten järkyttäisi liikaa konservatiivisempia partanaamoja. Tilasin mehun ja istuin kuuntelemaan Munirin ja poikien soitantoa sekä taputin rytmiä kilpaa saudien kanssa.

Vessassa tunisialainen laulajatar Warda tuli kertomaan pitäneensä kovasti tanssistani ja ihmetteli, miksen tanssinut tänään. En osannut selittää; minulla oli kummallinen tunne. Kun Wardan lisäksi myös Munir ja etiopialainen tarjoilija maanittelivat minua nousemaan esiin, tein sen lopulta vastahakoisesti. Sain raikuvat aplodit ja olin taas yhden illan tähti. Saudit olivat riemuissaan. Munir soitti minua varten yhden egyptiläisen kappaleen ja yhden khaleegin.

khaleegi_PS cut

Enempää en ehtinyt tanssia, kun tarjoilija tuli ilmoittamaan, että johtaja halusi keskustella kanssani. Vastasin, että hän oli toki tervetullut puheilleni. Ei, vaan hän halusi tavata minut toimistossaan. Ihmettelin, miksi minun oli mentävä tapaamaan johtajaa kesken parhaimman illan. En arvannut, mitä tuleman piti. Tervehdin miestä iloisesti. Arvelin hänen egyptiläisenä pitäneen egyptiläisestä tanssista.

Arvelin väärin. Hän oli raivoissaan. Hän sai vaivoin hillittyä itsensä ja kielsi minua enää tanssimasta, koska ”miehet saattaisivat katsoa minua”. Siis katsoa, mitä?! Mitä väärää katsomisessa oli? Ihmisillä on normaalisti silmät, ja kaikilla oli ollut hauskaa eikä kukaan ollut tehnyt mitään sopimatonta. Enempiä selittelemättä johtaja määräsi jyrkästi, että minun oli pysyttävä ravintolassa loosissani. Voisin kyllä istua hiljaa paikallani ja syödä ja kuunnella musiikkia, mutta minun oli pysyttävä piilossa.

– Nuo tuolla ovat arabimiehiä ja he voivat katsoa sinua pahasti! Tämä ei ole Amerikka!
– En kuvitellutkaan olevani Amerikassa, vastasin kuivasti. – Kaikki muutkin tanssivat, ja kaikki ovat olleet minua kohtaan pelkästään ystävällisiä. Tunsin itseni syvästi loukatuksi.
– He ovat miehiä, he saavat tanssia jos haluavat. Sinä olet eri asia.
– Ymmärrän, sanoin jäätävästi. Pyysin anteeksi ja kiitin oikaisusta. Pyysin samalla laskun. Maksoin laskuni ja poistuin.

Olin murtunut. Tuo ravintola, bändi, musiikki ja tanssi – etenkin tanssi oli yksi keskeisistä syistä, miksi olin tullut nimenomaan Bahrainiin. Missä muualla voisin oppia khaleegitanssia sen autenttisessa ympäristössä? Aitoa khaleegia ei opetettu missään. Koko maailmassa ei ollut ainuttakaan khaleegitanssikoulua, koska tanssikoulut olivat khaleegimaissa syntiä.

Jälleen kerran tanssiminen oli likaista ja sopimatonta, koska ihmisen oma mieli oli likainen. Minusta tehtiin ongelma, vaikka ongelma oli jonkun toisen pään sisällä. En voinut väittää vastaan ravintolan johtajalle, olihan se hänen ravintolansa. Minä olin vain asiakas, ja täällä asiakas oli väärässä, jos hänellä oli väärät kromosomit.

Olin viettänyt paljon aikaa elämässäni Lähi-idässä, eikä minulla ollut koskaan ollut ongelmia arabimiesten kanssa saati että joku olisi “katsonut minua pahasti”. En edes tiennyt, mitä se tarkoitti. Pukeuduin säädyllisesti peittäen itseni kaulasta varpaisiin, en puhunut miesten kanssa ilman asiaa, enkä lätrännyt alkoholilla. Arabit olivat aina kohdelleet minua kunnioittavasti.

Menin seuraavana aamuna hotellin aamiaiselle vähän ennen kuin ruuat korjattiin pois. Paikalla oli minun lisäkseni vain yksi kasvohunnuton saudinainen. Hän hymyili minulle ystävällisesti. Pian sen jälkeen hän puhkesi itkuun ja poistui paikalta. Olimme melko samoissa tunnelmissa. En tiennyt, mitä enää tein Bahrainissa.

Hiihtelin seuraavat päivät synkkänä basaarissa ja istuin yksikseni kadun varressa juomassa avokadomehua. Kuten aina Persianlahden maissa, kukaan ei puhunut tuntemattomalle, ja sain olla ypöyksin lukuunottamatta niitä päiviä, joina tapasin ystävättäreni Souriyan. Kävin edelleen hänen luonaan oppimassa khaleegitanssia, ja hän ihmetteli, miten uskalsin liikkua yksin ulkona pimeän aikaan ja mennä yksin ravintolaan. Hän ei koskaan mennyt mihinkään ilman miesystäväänsä.

kummitus

Seuraavalla viikolla näin unen, jossa ravintolan johtaja tuli pyytämään anteeksi ja kutsui minut takaisin tanssimaan. Herättyäni minusta tuntui kummalliselta, kuin uni olisi ollut totta, ja päätin, että en menisi ravintolaan, koska en uskonut ylpeän miehen olevan kykenevä ottamaan sanojaan takaisin, enkä halunnut elämääni ylimääräistä draamaa.

Myöhään samana iltana olin palaamassa kaupungilta hotelliin, kun kuulin jostain itseni ulkopuolelta sanat: Mene takaisin! Anna hänelle tilaisuus! En halunnut mennä samaan paikkaan uudelleen nöyryytettäväksi, mutta sanat toistuivat entistä painokkaammin. Kuin tahdoton nukke käännyin ympäri, ja jalkani veivät minut ravintolaan, jossa kohta istuin vakiopöydässäni. Päätin pysyä siinä kuin tatti. Voisin ainakin nauttia musiikista. Harmitti, kun en voinut liittyä muiden tanssijoiden joukkoon. Paikalleni kahlittuna katselin saudien hyväntuulista karkelointia. Heidän joukossaan tanssi kaksi arabinaista, jotka saivat heilua vapaasti kenenkään puuttumatta asiaan tai katsomatta heitä pahasti.

Kun Munir huomasi minun saapuneen paikalle, hän vaihtoi kappaleen lennossa egyptiläiseen baladiin, jonka tiesi olevan lempitanssimusiikkiani. Hän luritteli hetken hidasta baladia ihmetellen samalla ilmeillään, miksi en noussut tanssimaan. Ymmärsin kyllä hänen elekielensä, mutta en voinut tehdä mitään. Munir käski etiopialaisen tarjoilijan tulla sanomaan minulle, että hän halusi minun tanssivan, mutta vastasin tarjoilijalle, että en voinut. Muusikot näyttivät hämmentyneiltä ja yrittivät vuorotellen viittoilla minua lavalle. He eivät tienneet, että minä en enää tanssisi muutoin kuin johtajan itsensä pyynnöstä.

Viereisessä pöydässä istuva hiukseton saudimies tervehti minua. En reagoinut, sillä en tuntenut häntä. Hän ei reagoimattomuudestani piitannut vaan nousi paikaltaan ja tuli kysymään hyvällä englannilla, miksi en tanssinut niin kuin edellisviikonloppuna. Hämmästyin kysymystä, sillä en muistanut koskaan ennen nähneeni häntä, ja vastasin:

– Johtaja kielsi minua. Mies nauroi:
– Niinpä tietenkin, arvasin sen! Nuo kaksi marokkolaista naista ovat tämän ravintolan viralliset huorat, ja heiltä katoavat asiakkaat, jos sinä tanssit, sillä he eivät osaa tanssia yhtään! Mies jätti minut ja poistui paikalta. Tarjoilija tuli kertomaan, että hän oli maksanut mennessään juomani.

Hetken kuluttua johtaja asteli luokseni. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun säikähdin hänen tällä kertaa käskevän minun häipyä kokonaan hänen ravintolastaan.

– Olet vapaa tanssimaan, töksäytti johtaja ilman esipuheita.
– Mitä sanoit? En ollut varma, olinko kuullut oikein, sillä Munirin karhea ääni raikui täysillä kaiuttimista. Johtaja kumartui puoleeni ja huusi korvaani:
– Olet vapaa tanssimaan! Tämä on sinun tilasi. This is your space! Kiitin, nousin ylös ja olin jo menossa.

Viereisen pöydän saudimies palasi pöytäänsä. Kerroin hänelle, että johtaja oli juuri antanut minulle luvan tanssia. Mies hymyili leveästi:

– Tiedän. Kävin vähän jututtamassa häntä. Yritin udella, mitä mies oli johtajalle sanonut, mikä oli saanut tämän pään kääntymään, mutta hän vain nauroi ja vaihtoi aihetta.

Tapahtuneesta kiitollisena annoin miehen istua pöytääni tapojeni vastaisesti. Hän oli entinen Saudi-Arabian ilmavoimien lentäjä ja viettänyt pitkiä aikoja Yhdysvalloissa, mistä johtui hänen erinomainen englantinsa. Kun kerroin hänelle olevani tanssija ja tulleeni tänne oppimaan khaleegitanssia, hän veti minut keskelle ja alkoi opettaa minulle saudiarabialaista ja jemeniläistä tanssia, aina sen mukaan, mitä bändi kulloinkin soitti, ja vietin loppuillan hänen askelkuvioissaan.

Ravintolan johtaja oli määrännyt turvamiehen pitämään minua silmällä, aivan kuin olisin ollut hengenvaarassa, ja seipään niellyt vartija valvoi vieressäni koko loppuyön valomerkkiin saakka. Saudit heittivät päälleni rahaa, kun tanssin. Valomerkin jälkeen lentäjä saattoi minut aulaan, kättelimme ja lausuimme hyvästit. Kiitin häntä vielä uudelleen siitä, mitä hän oli tehnyt, ja hän vastasi, että kaikki paikan miehet olisivat tehneet saman, jos olisivat tienneet, miten törkeästi johtaja oli edellisellä kerralla kohdellut minua. Hän sanoi olevansa iloinen saadessaan minut jälleen tanssimaan.

Palasin ravintolaan vielä seuraavana iltana. Se oli viimeinen ilta ennen lähtöäni. Kaikki ruokani ja juomani maksettiin jälleen tuntemattomien saudien toimesta, ilman taka-ajatuksia tai iskuyritystä. Kun lähdin loppukappaleen jälkeen ulos hyvästeltyäni bändin, seisoi johtaja ovella odottamassa. Kävelin hänen ohitseen. Hän huusi perääni, että hänellä oli asiaa. Minua ei enää tässä vaiheessa kiinnostanut hänen asiansa, mutta pysähdyin.

Hän kakisti ulos anteeksipyynnön. Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että oli ylireagoinut; hän oli vain ollut huolissaan turvallisuudestani. Niin tietysti. Hän jatkoi, että olisin aina tervetullut hänen ravintolaansa tanssimaan. Sitten hän tarjosi puhelinnumeroaan, johon voisin soittaa, “jos koskaan tarvitsisin mitään”. Kiitin tarjouksesta ja vastasin, etten koskaan tarvinnut mitään.

Mies tyrkytti käyntikorttiaan, mutta en halunnut sitäkään. Kerroin, että olin juuri menossa hakemaan matkatavaroitani ja lähtisin pian aamulennolla Bahrainista. Hän sanoi olevansa vapaa ja vievänsä minut mielellään lentokentälle. Vastasin järjestäneeni jo taksin, kiitos vain. Hän sanoi vielä, että jos ottaisin hänen käyntikorttinsa, voisin seuraavan kerran Bahrainiin tullessani soittaa hänelle etukäteen, ja hän järjestäisi minulle hotellihuoneen ja auton lentokentälle vastaan. Kieltäydyin kohteliaasti kiittäen ja sanoin löytäväni kyllä hänet, mikäli sellainen tarve joskus ilmenisi, mutta epäilin sitä suuresti.

 

82. Hooria Hoorassa

desert

Olin lähenyt Bahrainiin tuulettamaan itseäni. Se ei ollut ensimmäinen Bahrainin-matkani (Lue lisää TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ), mutta uhkasi jäädä viimeiseksi, sillä passivirkailija Manaman lentoasemalla ei halunnut päästää minua maahan. Minulla oli kynät ja paperit kunnossa, tarvitsin vain maahantuloleiman, mutta viranomainen panssarilasin takana pälyili minua epäluuloisena:

– Miksi haluat tulla Bahrainiin? hän tiukkasi mustan partansa uumenista.
– Tulin tapaamaan ystävääni sekä haluan shoppailla.
– Mikä on ystäväsi nimi? Onko hän mies? Asutko hänen luonaan? Mitä hän täällä tekee? Mistä tunnet hänet ja kauanko olette tunteneet? Mitä aiot ostaa ja mistä? Tuletko tänne töihin? Ei kukaan tule Bahrainiin shoppailemaan!
– Minä tulen. Aion ostaa souqista khaleegitoobeja. Olen ostanut niitä ennenkin. Ne ovat täällä maailman parasta laatua.

Mies kätki orastavan hymynpoikasen partakarvoihinsa jatkaen tenttaamista. Hän oli päättänyt olla uskomatta, että olin kunniallisella asialla. Tiesin kyllä, että Bahrain oli Lähi-idän prostituution mekka, ja hän selvästi epäili, että olin tulossa tänne ansaitsemaan taskurahaa. Tuijotin häntä epäuskoisena. Missä kohdeltiin maahan saapuvia naisturisteja näin ala-arvoisesti?!

Virkaintoinen kuulustelija seisotti minua edessään tunnin verran yrittäen käännyttää minua takaisin Thaimaahan, mutta en suostunut lähtemään, koska hänellä ei ollut mitään perusteita torjunnalleen. Lopulta minulta paloivat päreet ja korotin ääneni. Vaadin saada puhua johtajan kanssa. Mies ei lotkauttanut korvaansa, joten otin oikeuden omaan käteen ja marssin mustaparran ohitse takahuoneeseen, jossa olin nähnyt miehiä uniformuissa.

Mies hätääntyi ja syöksyi ulos panssarilasikoppinsa suojasta perääni, mutta minut oli jo nähty. Toiset partamiehet sivuhuoneessa halusivat kuulla, mitä asiaa minulla oli. Kerroin, ettei virkailija suostunut leimaamaan passiani ja että olin seisonut tässä jo tunnin kinastelemassa siitä, pääsenkö maahan vai en.

Yksi sivuhuoneen herroista kysyi minun piinaajaltani, mistä oli kyse, ja kun asiaa oli hetken aikaa puitu syvin seemiläisin kurkkuäänin, hän käski piinaajan leimata passini, ja maksettuani viisumimaksun pääsin maahan. Hupi ei kuitenkaan loppunut siihen. Kuten aina, tarkistin passiini lyödyn leiman ja huomasin, että mies oli myöntänyt minulle vain viikon viisumin. Palasin takaisin ja väittelin piinaajan kanssa hiukan lisää, kunnes sain samalla rahalla kolme kuukautta riemua ja vapaan maahantulon.

Otin taksin Hooran kaupunginosaan, mistä ystävättäreni Souriya oli järjestänyt minulle huoneen. Souriya oli yksi Bahrainin harvoja laillisia vatsatanssijoita, mutta siitä huolimatta hän varoi visusti kertomasta kenellekään ammattiaan. Minäkään en ollut kertonut Souriyasta passivirkailijalle yksityiskohtia, en edes hänen oikeaa nimeään, sillä naisartistien stigma tässä maailmankolkassa oli kirvelevä huutomerkki otsassa.

Souriya ei ollut minua vastassa. Minut ohjattiin nuhjuiseen huoneeseen, jossa kävin suihkussa ja panin pitkäkseni. Heräsin neljän tunnin kuluttua, kun ilta alkoi hämärtää. Lähdin ulos etsimään ruokaa. Hoora oli minulle melko vieras kaupunginosa. Koko kaupungissa näytti olevan vain kaksi naista. Siitä huolimatta kukaan ei tuijottanut tai huudellut perääni, ja sain kävellä rauhassa. Söin surkeaa muka-libanonilaista ruokaa ja menin istumaan iltaa ja juomaan mansikkamehua kahvilaan, jossa oli minun lisäkseni ainoastaan vesipiippua polttelevia saudimiehiä.

mansikkamehu

Viimein Souriyalta tuli viesti, jossa hän käski minun laittautua valmiiksi. En ollut varma, mihin olimme menossa. Kello oli yli kymmenen illalla. Souriya oli bahrainilaisten tapaan epäluuloinen. Maassa, jossa jättimäinen isoveli Saudi-Arabia valvoo kaikkea, vallitsee yleinen epäluuloisuuden ilmapiiri, ja vaikka ihmiset ovat ystävällisiä, kukaan ei tunnu luottavan kehenkään. Olin kokenut aikoinaan vastaavaa vuosituhannen alussa Albaniassa, missä lähes jokainen kansalainen oli jonkun vakooja. Bahrainin ja Saudi-Arabian välillä vallitsi ikuinen viha-rakkaussuhde.

Souriyalla oli oma autonkuljettaja. Se oli välttämätöntä hänen turvallisuutensa takia, sillä hän esiintyi yökerhossa auringon laskettua, ja vaikka hän pukeutui ulkona pitkään, mustaan kokovartalokaapuun, abayaan, ei kunniallinen nainen tässä maassa liikkunut yksin ulkona yöaikaan.

Yritimme näyttää niin kunniallisilta kuin kykenimme, kun hyppäsimme meitä noutamaan tulleeseen pikkubussiin, jossa oli tummennetut lasit. Meidän mukanamme bussiin nousi kaksi ns. business-ladya eli marokkolainen ja egyptiläinen prostituoitu. He olivat Souriyan työtovereita. Souriya oli varoittanut minua kertomasta kenellekään itsestään mitään. Hän puhui kaikille englantia ja uskotteli olevansa italialainen tanssijatar, ja se sopi minulle.

Souriya oli hyvin säädyllinen. Saavuimme yökerhoon takaovesta. Souriya esitteli minut paikan johtajalle ja otti tämän kanssa pari valokuvaa. Sitten hän heitti kaavun pois paljastaen sen alla olevan niukan vatsatanssipuvun. Hän tanssi tunnin ajan libanonilais-syyrialaisen bändin tahtiin, veti kaavun takaisin päälle ja poistui paikalta yhtä nopeasti ja matalalla profiililla kuin oli tullutkin. Hän ei antanut minun ottaa itsestään valokuvia, mutta hän sanoi, että voisin videoida hänen tanssiesityksensä, jos onnistuisin tekemään sen salaa puhelimella niin, ettei kukaan huomaisi. Yökerhossa kun ei saanut kuvata.

SAMSUNG CSC

Souriyalla oli hieno taito huomioida kaikki asiakkaat shownsa päätteeksi. Vaikka hän ei saanut seurustella miesasiakkaiden kanssa – sitä varten olivat olemassa business-ladyt – hän sai kiertää näiden joukossa siveyspoliisin eli rumpalinsa kanssa ja kerjätä flirttailemalla rumpuun maksimaaliset juomarahat, jotka jaettiin tasan muusikoiden ja ravintolan johtajan kesken.

Souriyan esityksen jälkeen lavalle nousivat marokkolainen ja egyptiläinen business-lady, jotka aloittivat oman esityksensä rintaliiveissä ja minihameessa. Souriya ei antanut minun katsoa, sillä esitys inhotti häntä. Yökerho oli täynnä ns. shaabihuoria, hotellin palkkaamia arabiprostituoituja, jotka olivat paikalla teeskennellen olevansa asiakkaita ja pitävänsä tyttöporukalla hauskaa, vaikka todellisuudessa he olivat siellä uistimina saudimiehille.

Minut Souriya oli piilottanut perimmäiseen loosiin ja varoittanut puhumasta kenellekään tai katsomasta kehenkään päin. Katsoin siitä huolimatta nähdäkseni, kuinka yksi liinapäisistä saudimiehistä heilutteli hartaana rukoushelminauhaansa musiikin tahtiin ihaillessaan seksikästä vatsatanssijaa.

Bahrainilaiset ravintolat ja yökerhot voivat saada laillisen taiteilijaviisumin enintään kolmelle ulkomaalaiselle tanssijalle. Todellisuudessa he ottavat laittomia businessnaisia paljon enemmän, sillä saudimiehet eivät tulisi yökerhoon kolmen naisen takia. Yökerhojen päämäärä on repiä humalaisilta saudeilta rahat pois, kun nämä vieraanvaraisina kestitsevät naisia ostamalla heille kiskurihinnalla ruokaa ja juomaa ja hukuttavat heidät kukkiin. Viranomaiset yrittävät puuttua tähän järjestämällä ratsioita, mutta kun poliisit ilmestyvät pihaan, soitetaan rakennuksessa hälytyssireeni, ja kaikki paitsi kolme laillista naista katoavat takahuoneeseen.

Meitä saapui noutamaan Souriyan ”partneri”, joka oli Souriyaa ainakin kolmekymmentä vuotta vanhempi bahrainilaisherra. Hän jäi minulle koko lailla mysteeriksi, mutta hän kohteli meitä kahta kuin prinsessoja.

Menimme seuraavana päivänä miehen kotiin, jossa Souriya asui, vaikka uskotteli asuvansa samassa talossa, jossa minä pidin majaa. Moderni valkoinen omakotitalo oli tyylikäs; mies keräili taidetta. Souriya käyttäytyi eri lailla miehen läsnäollessa. Hän oli muulloin ylpeä ja kulki pää takakenossa, mutta miehen seurassa hän oli hyvin nöyrä ja kaikesta kiitollinen. Ehkä niin kuului olla bahrainilaisen miehen partnerina. Tämä ei ainakaan ollut mikään köyhä mies.

En tiennyt, mitä Souriya ansaitsi tanssimisellaan. Hän tanssi tunnin setin viikon jokaisena yönä. Muun ajan hän oli vapaa. Samassa hotellissa, jossa hän esiintyi, sijaitsi myös venäläinen yökerho, jossa esiintyi joukko Venäjältä tuotettuja showtanssijoita. Nämä saivat pohjapalkakseen 800 dollaria kuussa. Sen päälle tulivat provisiot asiakkaiden ostoksista, mikä teki yhteensä keskimäärin 3000 dollaria. Sen lisäksi he joutuivat ottamaan kuukaudessa vähintään kymmenen miesasiakasta. Eikä heillä ollut liikkumisvapautta.

Nämä venäläiset tytöt tanssivat ja lauloivat klo 21-02 joka yö, ja muut ajat he olivat lukittuina hotellihuoneeseensa. Ulos he pääsivät vain valvojan saattamana. Olin nähnyt heidän esityksiään. He olivat nuoria, koulutettuja tanssijoita ja laulajia, alansa parhaimmistoa, ja oli sääli, että he joutuivat tuhlaamaan lahjansa humalaisille saudimiehille, joita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa heidän esityksensä ammattimaisuus.

Tämä oli hyvin samantyyppistä tanssityötä, jota oli tarjolla kaikissa arabimaissa ja myös Thaimaassa ulkomaalaisille tanssijoille. Souriya oli Bahrainin ainoa vapaa artisti – hiukan samaan tapaan kuin minä olin Thaimaassa. Itse asiassa Bahrainissa oli koko Persianlahden alueen ainoa paikallinen ammattitanssija. Souriyaa eivät koskeneet samat säännöt kuin muita tanssityttöjä, ja hän sai mennä ja tulla miten tykkäsi. Eikä hänen tarvinnut viihdyttää miesasiakkaita.

Kotikatuni Exhibition Avenue Hoorassa oli kuin entinen Aleksis Kiven katu Helsingissä. Se oli Manaman kaupungin suurin lihatiski, vaikkei sitä olisi heti uskonut, sillä naisia ei näkynyt missään. He olivat pääasiassa sisällä hierontapaikoissa, joiden ikkunoissa mainostettiin käsittelyjä ”healthy massage”, ”only for men”. Niissä thaitytöt ja -pojat tarjosivat terveellistä thaihierontaa arabimiehille. Nainen ei tällä avenuella saanut hierontaa, vaikka olisi ollut kuinka pahassa lihaskrampissa.

SAMSUNG CSC

Prostituoidut olivat pääasiassa kiinalaisia, filippiiniläisiä ja thaimaalaisia – kolme suurinta ryhmää tässä järjestyksessä. Lisäksi oli tietysti marokkolaisia, egyptiläisiä ja venäläisiä, jotka eivät työskennelleet hierontapaikoissa vaan yökerhoissa.

Kadun varressa istuskeli tuoleilla bangladeshilaisia sutenöörejä. Saudimiehet ajoivat hienot autonsa näiden viereen, rullasivat ikkunan alas ja järjestivät tyttökaupat suoraan ratin takaa. Toiminta oli aivan avointa ja tapahtui päiväsaikaan. Bahrain on sikäli turvallinen maa yksinäiselle länsimaalaiselle naismatkaajalle, että kukaan ei ahdistele naisia kadulla, koska maksullisia naisia on tarjolla kaikkialla. Minulle huudeltiin vain satunnaisesti autoista, ja huutelijat olivat nuoria miehiä, jotka eivät olleet vielä oppineet käytöstapoja eivätkä erottaneet lintua kalasta.

Kaikki kyllä tarkkailivat. Aistin jokaisen silmäparin kuopissaan tuijottavan minua, vaikka kukaan ei katsonut avoimesti tai suoraan kohti. Kukaan ei erehdyksessäkään silmäillyt yksinäistä ulkomaalaista naisolentoa. Silti nuo poispäin käännetyt haukansilmät näkivät kaiken.

liinapäät

Tilanne oli toinen Helsingin Aleksis Kiven kadulla, missä mentiin suoraan asiaan. Kerran nuorena opiskelijatyttönä seisoin talvella toppavaatteissa pussibysäkillä pizzalaatikko kädessä odottamassa bussia, kun suomalainen miesautoilija pysähtyi kohdalle kysyen hintaa. Minulle jäi epäselväksi, oliko hänellä mielessä nainen ja pizza vaiko pelkkä pizza.

 

 

81. Romanttiset joulutreffit

Joulunajan kevennykseksi tulin muistelleeksi hiukan toisenlaista joulua aikana, jolloin asuin Sansibarin saarella Itä-Afrikan edustalla ja päädyin elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran treffeille intialaisen miehen kanssa. Teksti on lainattu mukaillen omaelämäkerrallisesta romaanistani Hullut banaanit, josta on paperipainokset myyty loppuun mutta jota saa yhä e-kirjana.

Oli vaikea käsittää, että Suomessa oli samaan aikaan 34 astetta pakkasta, kun toisella pallonpuoliskolla lähellä päiväntasaajaa otsa valui hikeä ja rämisevä tuuletin pauhasi katossa yrittäen lieventää kuumuuden aiheuttamaa tuskaa. Taivas oli pudottanut raskaita vesipisaroita jo useana päivänä, mutta jouluaattona paistoi aurinko. Palmut huojuivat tuulessa, eikä missään näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että kristityt kaikkialla maailmassa kokoontuivat koteihinsa joulunviettoon.

stonetown dhow

Törmäsin sattumalta jouluaattona puheliaaseen intialaiseen merimieheen. Koska ajatus joulunvietosta yksin ei tuntunut mukavalta ja kaipasin seuraa, suostuin hänen illalliskutsuunsa. Hän vei minut meren rannalla sijaitsevaan intialaiseen ravintolaan syömään intialaista ruokaa. Sain lahjaksi kauniin, puusta tehdyn rannekorun.

Valitettavasti mies heittäytyi pian liian romanttiseksi, ja minun oli vaikea saada häntä ymmärtämään, että en ollut samassa juonessa mukana. Kun lähdimme illan päätteeksi kävelemään rantakatua pitkin, hän halusi minun katsovan haikeana kuuta. Siinä sitten seisoimme kadunvarressa luomassa kuuhun kaihomielisiä katseita, vaikka kaupungissa olisi ollut paljon mielenkiintoisempaakin katseltavaa.

Kesken taivaalle tuijottelun hän alkoi yhtäkkiä esittää romanttista runonlausuntaa. Se olisi voinut olla hyvin koskettavaa ja kaunista, jollei se olisi tapahtunut julkisella paikalla ja huomattavan kovalla äänellä. Ohi kulkevat ihmiset katsoivat meitä kummissaan. Mies elehti dramaattisesti ja löi rintaansa, ja minä yritin pysyä vakavana. Se oli hieno runo ja olisi sopinut paremmin johonkin toiseen tilanteeseen. Oikealle ihmiselle oikeassa paikassa esitettynä se olisi jopa saattanut tainnuttaa herkemmän sielun.

Valitettavasti runonlausuntakaan ei ollut kaikki, vaan mies halusi vielä laulaa minulle intialaisen rakkauslaulun. Kun hän viritti keskellä katua korkean nasaaliäänensä täyteen volyymiin ja alkoi lurittaa viisuaan, minun oli pakko pyytää häntä lopettamaan, niin romanttinen kuin esitys varmasti olikin. Kaikki tuijottivat meitä, jotkut nauroivat jo ääneen. Minun korviani särki. Se laulu oli esitetty aivan liian korkealta kimittäen.

Onneksi miehen laiva jatkoi samana yönä matkaansa, ja hän sai seilata lempeämmille vesille, sellaisille, joissa hänen romanttista tunteenpaloaan ymmärrettäisiin paremmin.

stonetown kids

Kävelin hiljakseen pitkin Stonetownin kujia. Kaupunki oli ihana sekoitus arabialaista, intialaista, portugalilaista, brittiläistä ja afrikkalaista historiaa. Kaupungin sisällä ei kulkenut autoteitä, ja koko vanhan kaupungin alue oli niin pieni, että sen läpi käveli varttitunnissa. Se oli kuitenkin niin tiiviiksi pakattu ja täynnä elämää, että todellisuudessa sen halki kulkemiseen saattoi vierähtää koko päivä.

Joka kulmalla oli pysähdyttävä juttelemaan kohteliaiden vanhojen herrojen kanssa, jotka istuivat kivipenkeillä talojensa edustoilla ja halusivat tervehtiä valkoihoista eli mzungua. Pitkissä valkeissa kaavuissaan, päähineissään ja parroissaan he tarkkailivat uteliaina maailman menoa. Nuo herrat halusivat aina tiedustella, mistä olin kotoisin ja mitä pidin heidän saarestaan. Ja pidinhän minä – kauniimpaa en ollut koskaan nähnyt.

stonetown mzee

Uudenvuodenaattona suuntasin askeleeni kohti tuttua internetkahvilaa. Olin paikan vakiokäyttäjä, ja minua oltiin jo ovella vastassa. Paikka oli nimetty Macrosoftiksi, ja se oli arabien omistama.

Kerran istuutuessani tietokoneen ääreen minua oli tuijottanut ruudusta oma kuvani. Macrosoftin pojat olivat kuvanneet minua salaa ja tehneet kasvoistani ruudunsäästäjän. Kun jotkut tuntemattomat kadulla vastaan tulleet ihmiset olivat kertoneet nähneensä minut tietokoneella, en ollut ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. Nyt ymmärsin. Pojat lupasivat hävittää kuvani. Kun toisen kerran satuin huomaamaan, kuinka yksi pojista pelasi kokovartalokuvallani palapeliä, tulistuin ja vaadin poikia poistamaan koneiltaan kaikki kuvani. En halunnut löytää naamatauluani seuraavaksi turistikojussa myytävän teemukin kyljestä.

Samassa internetkahvilassa jouduin viettämään uudenvuodenyöni, yksi paikan työntekijöistä, kehonrakentaja-Abdullah, nimittäin lukitsi minut sisälle. En ollut huomannut, että paikka oli tyhjennetty ihmisistä ja ulko-ovet vedetty säppiin. Olin ainoa jäljellä oleva asiakas ja naputtelin yksikseni tietokoneella. Huomasin vasta silloin, että jotain oli vialla, kun Abdullah liimaantui kylkeeni ja alkoi puhella levottomia. Pomppasin ylös ja marssin ovelle. Sekä rautaportti että raskas umpipuinen ulko-ovi olivat lukossa. Käskin Abdullahia tiukkaan sävyyn avaamaan ovet ja päästämään minut ulos. Hän nauroi ja heilutteli avainta korkealla ilmassa:

– Tule ottamaan! En liikahtanut. Hän yritti härnätä minua ja laittoi avaimen housuntaskuunsa. En ollut yhtään härnäystuulella ja yritin pysyä rauhallisena, vaikka mieli olisi tehnyt käydä tukevalla sormiotteella miestä kurkkuun kiinni ja tirvaista ohimoon.

– Avaa ovi! Yhtä hyvin olisin voinut puhua seinille. Miehellä oli hullu kiilto silmissä, ja hän alkoi huutaa minulle naurettavia käskyjä kuin olisin ollut jokin orja:

– Istu alas! Suutele minua! En uskaltanut nauraa, vaikka mieli olisi tehnyt, niin järjettömältä tilanne tuntui. Yritin puhua miehelle rauhallisesti ja saada hänet avaamaan oven, mutta vaikutti aivan siltä kuin hän ei olisi yhtäkkiä ymmärtänyt sanaakaan. Hän seisoi edessäni kuin valtava robotti, ja yritin työntää häntä turhautuneena sivuun, mutta en saanut miestä hievahtamaankaan. Hän sanoi aikovansa opettaa minulle asioita.

– Suutele minua – nyt heti! hän komensi uudelleen kuin hullu despootti leuka pitkällä, pää takakenossa kuvitellen ilmeisesti näyttävänsä puoleensavetävältä. Silloin mittani tuli täyteen ja minulla kiehahti yli. Aloin huutaa, että jos hän ei heti paikalla päästäisi minua ulos, heittelisin tietokoneet seinään yksi kerrallaan ja hajottaisin koko paikan.

Hormonein pumpattu arabimies seisoi edessäni otsa hikeä valuen eikä nauranut enää. Ei naurattanut minuakaan. Kiersimme kehää kuin kissa ja koira, mutta mies ei uskaltanut käydä minuun käsiksi. Seisoin lopulta selkä paksua ulko-ovea vasten ja huusin kovaa. Silloin mies kaivoi ripeästi avainnipun taskustaan, avasi ovet ja päästi minut ulos. Hän vielä hyssytteli minua olemaan hiljaa, etteivät naapurit kuulisi. Mieleni olisi tehnyt sylkäistä häntä päin naamaa. Naapurioven takana oli hänen nuori vaimonsa kotona pienen lapsen kanssa.

Kun pääsin ulos, oli vuodenvaihde jo ollut ja mennyt. Ihmiset olivat hurranneet ulkona ja ampuneet ilotulitusraketteja sillä aikaa, kun minä tappelin sisällä internetkahvilassa omanilaisen lihastenpullistelijan kanssa. Kihisin raivosta. Marssin tuttuun intialaiseen ravintolaan, jonka omistaja tarjosi minulle lohdutukseksi pullollisen Passion Fantaa ja ajoi minut autollaan takaisin kotiin.

stonetown night

Reilu puoli vuotta myöhemmin heinäkuussa olin käymässä Suomessa, missä minua odotti pitkän poissaolon aikaansaama kulttuurishokki. Tämä jälkimmäinen oli paljon pahempi kuin konsanaan Afrikkaan mennessäni.

Valkoiset ihmiset näyttivät omituisilta, liikenne kulki väärällä puolella, enkä osannut ylittää katuja. Tuntui, että olin kaikkialla toisten tiellä. Väki juoksi tukka putkella kauheassa kiireessä johonkin; muistin itsekin juosseeni aikoinani liukuportaita alas Helsingin metroon kuin henkeä olisi viety, vaikka metroja kulki parin minuutin välein. Ihmisten elämä riippui sekuntiviisarin varassa. Sen tahdissa synnyttiin ja kuoltiin. Oma askeleeni oli hidastunut rauhalliseksi. En tuntenut enää tarvetta ravata vauhkona hoitamassa sataa asiaa samaan aikaan.

Eräänä päivänä sain hämmästyttävän puhelinsoiton. Intialainen merimies, joka oli jouluyönä laulaa lurittanut minulle kimeästi kuutamolla, oli nyt seilannut Suomeen. Hän oli vaihtanut laivayhtiötä ja seilaili nykyään italialaisella risteilyaluksella pitkin Itämerta. Hän kutsui minut vierailulle alukseensa, ja vaikka pelkäsin pahinta, lupasin kohteliaasti mennä tapaamaan häntä.

Lähdin etsimään valkeaa loistoristeilijää Katajanokan satamasta. Astuessani sovittuun aikaan laivan ovesta sisään minua oli vastassa kunniakuja uniformuasuisia miehiä ja naisia. He kaikki hymyilivät minulle kuin joukko italialaisia hehkulamppuja. Ihmettelin moista ylitsepursuavaa intoa toivottaa yksi suomalainen nainen tervetulleeksi laivaan. Kapteeni itse seisoi koppalakki päässä ottamassa minua vastaan ja onnitteli vuolain sanoin. Olin aivan ällistynyt.

Kunniakujan hännillä seisoi tuttu kasvo hiukan nolona. Katsoin häntä kysyvästi ja astuin hänen eteensä. Kättelin häntä kuin ketä tahansa laivan henkilökuntaan kuuluvaa. Kapteeni nauroi, että noinkos sitä tervehditään rakastettua pitkän tauon jälkeen. Intialainen merimies johdatteli minut nopeasti sisälle laivan uumeniin.

– Olen pahoillani, mutta minun täytyi kertoa heille, että olet kihlattuni ja että olemme piakkoin menossa naimisiin.
– Mitä?!
– Kyllä, tiedän, mutta sinä et olisi muuten saanut lupaa tulla laivaan. Vain lähisukulaiset pääsevät sisälle. Se on turvallisuuskysymys.
– En pidä tästä.
– Tiedän, olen pahoillani. Mies ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin hän paistatteli silkasta tyytyväisyydestä, kun kaikki henkilökunta kävi vuorotellen onnittelemassa meitä iloisen uutisen johdosta.

– Ganesh kertoi, että vietätte häänne Intiassa, se on varmaan tosi eksoottista, miehen italialainen naiskollega hehkutti.
– En osaa sanoa, Ganesh ei ole kertonut asiasta minulle, vastasin kuivasti.
– Ai? nainen hämmästeli. – Milloin häänne pidetään?
– Ei aavistusta.

Intialainen sulhaseni katkaisi keskustelun ja yritti pelastaa tilanteen alkamalla kertoa riemua pursuaville kuulijoille, kuinka me olimme tavanneet toisemme Afrikassa ja kuinka romanttista kaikki oli ollut.

– Asutko sinä Afrikassa? nainen kysyi. – Voi kuinka eksoottista ja hurmaavaa!
– En asu.
– Ai, Intiassako asut?
– Ei kun täällä Helsingissä. En ole koskaan edes käynyt Intiassa. Tässä kohden Ganesh tarttui minua käsipuolesta ja ohjasi minut päättäväisesti pois paikalta.

Hän halusi seuraavaksi näyttää minulle hyttinsä. Se oli vihoviimeinen paikka, jonka laivassa halusin nähdä. Sisään päästyämme hän lukitsi pienen, ikkunattoman kopperon oven sekä vessan. Hänellä oli yhteinen vessa naapurihytin miehen kanssa. Molemmilla oli oma erillinen sisäänkäyntinsä, ja sulhoni ei ilmeisesti halunnut tulla yllätetyksi vessan kautta kesken mitä-hän-sitten-suunnittelikin. Tunsin oloni epämiellyttäväksi. Mies laittoi CD-soittimesta tulemaan romanttista musiikkia, jotain Celine Dionin tapaista, suihkutti kaulaansa pullokaupalla imelää parfyymia ja heittäytyi sitten selälleen sängylle. Saisin pian astmakohtauksen. Ellen oksentaisi ennen sitä.

– Mitä sinä aiot? kysyin vetäytyen ovensuuhun.
– Minua väsyttää, mies haukotteli ja levitti kätensä retkottaessaan sängyllä kuin avattu ahven. Nyt hän alkaa pian laulaa, ellen tee jotain, ajattelin kauhuissani. Mies hyräili jo melodiaa. Minua puistatti ja nauratti samaan aikaan. Halusin ennen kaikkea ulos tästä hytistä ja tästä laivasta.

– Eikö sinua väsytä? Tämä on mukava, pehmeä vuode, kokeile vaikka.
– Kiitos vain, mutta haluan lähteä.
– Ei kai nyt vielä? Levätään vähän.
– Minua ei juuri nyt satu väsyttämään ollenkaan. Päinvastoin. Haluan ulos!

Niin pääsin ulos hytistä, ja mies johdatti minut ilmeisessä synnintunnossa seuraavaksi laivan kappeliin. Siellä hän sai äkillisen hengellisen herätyksen ja kävi suorittamassa pari dramaattista kumarrusta katolisten pyhimyspatsaiden edessä sekä tekemässä ristinmerkkiä, vaikka hän ei edes ollut kristitty. Arvasin, että tarkoitus oli tehdä vaikutus kristittyyn morsioon, mutta valitettavasti falski hengellinen teatteri ei ollut koskaan ollut erikoisalaani.

Seremoniallisen kierroksen jälkeen astuin ulos laivasta ja päätin, että en koskaan enää haluaisi kuulla sanaakaan intialaisesta merimiehestä. Kun hän myöhemmin lähetti minulle kymmenittäin sähköposteja tukkien postiboksini, vaihdoin osoitetta.

 

 

 

80. Kaljut ja kuolleet

Ama oli hiukan yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka oli syntynyt ja asunut koko ikänsä Bangkokissa. Hänen elämänsä oli alkanut hyvin vaatimattomasti köyhän yhdeksänlapsisen kiinalaisperheen tyttärenä. Niin kuin kiinalaiseen mentaliteettiin kuului, hänet oli opetettu tekemään työtä pienestä pitäen, ja hän hikoili nuoruutensa päivät tehdasompelijana ja auttaen iltaisin isäänsä kaupassa sekä tehden myöhemmin monenlaista sekalaista bisnestä. Työnsä ohella hän oli naimisiin mentyään kasvattanut neljä lasta.

Vaikka hän oli saavuttanut ankaralla työnteolla sellaisen varallisuuden, että olisi voinut ikääntyessään jo höllätä ja jättäytyä eläkkeelle, ei hän osannut vähentää työntekoa, sillä ei ollut koskaan elämässään muuta tehnnyt. Hän ei myöskään koskaan unohtanut, mistä oli tullut, ja hän käytti huomattavan osan omaisuudestaan ja ajastaan vähempiosaisten auttamiseen tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Myöhään eräänä iltana hän oli ajamassa Bangkokin syrjäisemmän laidan halki väsyneenä pitkän työpäivän jälkeen, kun hän näki pimeällä tiellä vanhan miehen työntämässä kärryä, joka oli täynnä tyhjiä muovipulloja. Hän pysäytti auton ja käveli miehen luo huomaten, että tämä oli vielä vanhempi kuin hän oli luullut – lähes hänen oman isänsä ikäinen.

Ama ihmetteli, mitä mies teki yksin ulkona tähän aikaan yöstä, eikö hänen pitäisi olla kotona nukkumassa. Mies vastasi, ettei hänellä ollut kotia, ja hän kertoi keräävänsä ojista ja roskiksista pulloja, jotta voisi myydä ne muovinkeräykseen pientä korvausta vastaan. Ama kysyi, miksi miehen lapset eivät pitäneet hänestä huolta. Mies vastasi, että hänen lapsensa asuivat kaukana Bangkokista. Entä muut sukulaiset? Hänellä ei ollut kaupungissa sukulaisia.

Aman kävi miestä sääliksi ja hän tarjosi tälle rahaa, mutta mies kieltäytyi sanoen, ettei hän ollut kerjäläinen. Hän kertoi olevansa yli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ja elättäneensä aina itsensä omalla työnteollaan. Hän ei ollut koskaan pyytänyt keneltäkään mitään, eikä hän halunnut apua nytkään. Ama yritti suostutella häntä, mutta mies oli lujana; vaikka hän ei omistanut mitään, hänellä oli ylpeytensä. Hän ei pystynyt enää tekemään työtä, mutta pulloja hän pystyi keräämään.

Ama oli turhautunut ja surullinen. Hän halusi auttaa miestä, mutta se näytti olevan mahdotonta, koska tämä ei suostunut ottamaan apua vastaan. Mies jatkoi matkaansa työntäen kärryään tyhjällä öisellä kadulla, ja Ama nousi takaisin autoonsa ja ajoi pois.

homeless

Seuraavana aamuna Ama tarttui puhelimeen ja soitti sukulaisilleen pyytäen, että nämä säästäisivät vastedes kaikki tyhjät muovipullot, hän tulisi hakemaan ne. Sukulaiset olivat ymmällään. Ama kertoi heille öisestä kohtaamisesta ja totesi, ettei keksinyt muuta vaihtoehtoa auttaa kuin viedä miehelle muovipulloja, koska niitä tämä keräsi, jotta tämä voisi itse ansaita omat rahansa. Näin minäkin tulin huomaamattani osalliseksi tästä tarinasta, sillä Ama oli minun anoppini.

Ama valjasti koko suvun keräämään pulloja, ja vaikka kaikki eivät ymmärtäneetkään hänen palavaa haluaan auttaa tuntematonta miestä, eivät sukulaiset kehdanneet olla osallistumatta. Kuljetimme tyhjät muovipullot muovikasseissa Amalle, ja tämä kuusikymppinen nainen kokosi ne autoonsa ja ajoi yöllä samalle kadulle, jolla oli kohdannut miehen. Hän ei aluksi löytänyt miestä, koska kodittomana tämä vaelteli ympäriinsä, ja Ama joutui kiertämään monta korttelia ennen kuin löysi tämän.

Siellä vanha mies laahusti kärrynsä kanssa. Ama pysäytti auton ja meni tarjoamaan miehelle rahaa uudemman kerran toivoen, että tämä olisi nöyrtynyt ja tullut katumapäälle. Mies ei kuitenkaan suostunut edelleenkään ottamaan rahaa vastaan. Ama kysyi, voisiko hän ottaa muovipulloja. Mies vastsi myöntävästi. Miehen ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, kun Ama käveli autonsa peräluukulle ja nosti sieltä esiin säkkikaupalla tyhjiä pulloja.

Sama toistui siitä eteenpäin useana yönä – vuosien ajan. Vaikka Amalla oli sydän täyttä kultaa, hän välillä manaili, miksei mies voinut vain ottaa yksinkertaisesti rahaa vastaan, sillä hänen elämänsä oli jo ennestäänkin kiireistä ja työntäyteistä, ja nyt hän joutui kaiken lisäksi ajelemaan öisin ympäri kortteleita etsimässä miestä viedäkseen tälle pulloja. Siitä huolimatta hän teki sen, sillä hän ei voinut olla tekemättä toisin.

Ama jatkoi pulloprojektiaan monta vuotta, kunnes hänen omistukseensa päätyi eräiden sattumien summana kaksikerroksinen liikerakennus, jonka katutasossa sijaitsi yleinen vessa. Ama keksi, että pullonkerääjämies voisi ryhtyä vessanhoitajaksi: hän pitäisi vessan siistinä ja saisi ottaa vastaan vessamaksut, jotka olisivat hänen palkkansa. Ennen sitä Ama teetti vessassa täyden remontin, jotta se olisi ollut priimakunnossa ja houkutellut enemmän käyttäjiä ja siten tuottanut enemmän. Hän itse ei halunnut vessan tuotosta itselleen mitään.

Niin loppui Aman öinen pullojen kuljettaminen, kun pullonkerääjävanhus sai ylennyksen vessanhoitajaksi. Mutta auttaminen ei suinkaan loppunut siihen. Eräs toinen autettava oli köyhä romukauppias, joka istui kadunvarressa myymässä kaikenlaista vanhaa romua. Myös hänelle Ama keräsi kotoaan ja sukulaisiltaan käytettyjä kodinkoneita, puhelimia, astioita ynnä muuta tarpeettomaksi tullutta, ja vei niitä miehelle myytäväksi. Sen lisäksi hän vieraili säännöllisesti hylättyjen vammaisten lasten koulussa sekä monissa muissa paikoissa, joista hän ei koskaan kertonut meille.

Sellainen oli minun anoppini. Hän jätti lähtemättömän jäljen kaikkien kohtaamiensa ihmisten elämään. Jos maan päällä on koskaan ollut enkeliä ihmisruumiissa, oli se hän. Kun Ama kuoli yllättäen nopeasti edenneeseen verisyöpään, romahti monen elämä. Siitä alkoi myös minun jyrkkä alamäkeni.

Tuon pienen, vaatimattoman thaimaankiinalaisen naisen kuolema kosketti minua enemmän kuin kenenkään muun kuolema koskaan aikaisemmin. Ei ole tavallista, että kiinalainen anoppi hyväksyy ei-kiinalaisen miniän perheeseen ja sukuun ehdoitta, mutta Ama oli ollut minulle vieraassa maassa asuvalle hylkiölle toinen äiti. Kun Ama meni pois pääsiäispäivän aamuna, tuntui kuin suojelusenkelini olisi lähtenyt.

Menetin elämäniloni. Olin kokenut monenlaisia takaiskuja niin Bangkokin tanssiyhteisössä kuin epärehellisten asiakkaitteni taholta, ja tämä oli viimeinen korsi. En jaksanut enää tanssia. Itse asiassa alamäkeni oli alkanut jo siitä viimeisestä viheliäisestä illasta, kun tanssin Alin arabiravintolassa Bangkokin punaisten lyhtyjen alueella. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)  Olin silloin asettautunut itse lähtökuoppiin.

Muistan kävelleeni tuona yönä töiden jälkeen tympiintyneenä pitkin baarien reunustamaa huorakatua miettien, mitä Ama ajattelisi, jos näkisi, missä olin ja miten minua kohdeltiin, ja tunsin häpeää. Ama ei sitä nähnyt eikä kuullut. Hän makasi tuolloin jo sairaalassa paksun mustan tukkansa kemoterapialle menettäneenä. Näin hänet sinä viikonloppuna viimeisen kerran. En ehtinyt edes hyvästellä.

Putosin synkkään masennuksen kuiluun. Suunnittelin vakavissani tanssimisen lopettamista kokonaan. Muistelin, miten olin aiemmin noussut agentti Somin ikeen alta ja raivannut tieni pohjalta ylös, mutta nyt tuntui, että en jaksaisi enää nousta. Oli tapahtunut vähittäinen loppuunpalaminen, joka oli saanut päätepisteensä. Voimat olivat lopussa, ja tunsin kuoleman läsnäolon kaikkialla.

En ehtinyt vajota aivan pohjalle saakka, kun yllättäen uusi elämä nosti päätään, ja huomasin jonkin ajan kuluttua olevani raskaana. Olin käynyt edellisvuonna läpi kuukausien hormonihoidot yrittäessäni saada toista lasta ja lopulta luovuttanut. Nyt pimeys muuttui valoksi ja ilo palasi elämääni.

Minut oli tilattu Rotaryklubin vuosijuhlaan esiintymään, ja Aman kuolemaa seuranneesta lamaannuksesta huolimatta olin odottanut tuota tapahtumaa, sillä tiesin yleisön odottavan minua innolla, ja se loi minuun positiivista energiaa. Olisin juhlan pääesiintyjä, ja olin suunnitellut illan esityksen parhaani mukaan. Kaikki oli valmista.

inred

Neljä päivää ennen juhlatilaisuutta syntymätön vauvani kuoli. Olin juuri tullut asiakkaan kanssa tapaamisesta, jossa lyötiin lukkoon esitykseni yksityiskohdat, kun havahduin uuteen painajaiseen. En peruuttanut esitystä, sillä se ei kuulunut tapoihini. Olin nuo neljä päivää niin sairas, etten pystynyt kunnolla kävelemään. Hirvitti, miten selviäisin. Pysyisinkö lavalla vai romahtaisinko alas. Pelkäsin valuvani verta kuiviin.

Minun ei ollut koskaan ollut yhtä vaikea nousta lavalle. Vuodin verta niin sisältä kuin ulkoa, mutta vedin settini alusta loppuun punaisessa puvussa. Lopulta laskeuduin alas lavalta, sillä minua oli pyydetty hakemaan Rotaryklubin italialainen presidentti eteen L’italiano-kappaleen säestyksellä. Vaikka kappale ei liittynyt esitykseeni mitenkään, en kieltäytynyt, ja tuo tanssi on ikuistettu oheiselle videolle. Selvisin juuri ja juuri loppuun saakka.

 

Maailmani oli luhistumassa. Olin pitkään polttanut kynttilääni täydellä liekillä molemmista päistä, vaikka olin sisältä aivan tyhjä. Jatkoin keikkailua, ja vajaa puoli vuotta meni kuin sumussa. Thaimaan poliittisesta tilanteesta johtuen viihde-elämä jouduttiin hetkellisesti jäädyttämään, ja minunkin keikkani joutuivat katkolle. Päätin tehdä matkan Bahrainiin. Vähän ennen matkaa huomasin olevani uudelleen raskaana. Olin ollut niin poissaoleva, että en ollut huomannut asiaa aikaisemmin.

Jotta sirpaleet olisivat hajonneet vielä lisää, menetin Bahrainissa toisenkin lapseni. Se tapahtui ilman ennakkovaroitusta ollessani kävelyllä Manaman kaupungin laidalla keskellä ei-mitään. Raahauduin pakokauhun vallassa parin kilometrin matkan Bahrainin kansallismuseon vessaan, ja sinne jäi toinen kuollut vauvanalkuni. Se päivä sattui olemaan isänpäivä.

Hiukseni olivat jo jonkin aikaa lähteneet isoina tukkoina. Ne lähtivät puolen vuoden aikana niin pahasti, että jouduin leikkaamaan ne melko lyhyiksi. Hyvää tarkoittavat tuttavat harmittelivat, miksi menin leikkaamaan ihanan, pitkän tukkani. En vastannut siihen mitään. Kukaan asiaa kokematon ei voinut tietää, miten kipeää kaikki oli. Mietin tuolloin ironisesti, oliko minut kaikkien niiden vastoinkäymisten jälkeen, jotka eivät olleet onnistuneet nujertamaan minua, tuomittu lopettamaan tanssiminen siihen, että minusta tulisi kalju!

Minua ei kuitenkaan ennenkään ollut kukaan tai mikään estänyt tanssimasta, ja vannoin lopettavani vasta sitten, kun itse päättäisin lopettaa. Edes äärimmäiset olosuhteet eivät olleet koskaan sanelleet minulle, mitä voin tehdä ja mitä en. Nyt marssin kauppaan ja ostin itselleni peruukin. En olisi koskaan kuvitellut tanssivani jonain päivänä karvalakki päässä, mutta tässä olin uudessa, hienossa tupeessani. Kukaan ei huomannut tekokuontaloa, sillä se näytti aivan omalta tukaltani, ja nauroin mielessäni kohtalolleni. Kuten eräs ystäväni oli keskellä elämänsä tragediaa sanonut – nauroin, koska muuten olisin itkenyt.

”Vasta kun olet juonut hiljaisuuden joesta, alat laulaa.
Ja kun olet saavuttanut vuorenhuipun, alat kiivetä.
Ja vasta kun maa vaatii sinun raajasi,
silloin sinä todella tanssit.”

– Kahlil Gibran

79. Pimeyttä ja valoa

Oli taas se ilta viikosta, kun menin ihmiskauppajärjestön tiimin kanssa Bangkokin punaisten lyhtyjen alueelle leikkimään turistia. Astuimme muina naisina sisälle baariin neljän hengen voimin. Ovella meidät toivotti tervetulleeksi hiukan erikoisen näköinen leidi, jolla on jäykäksi lakattu pystytukka, sihteerimäinen jakkupuku, korkokengät ja pattipolvet. Hän oli mamasan, baarityttöjen manageri. Polvista tunnistin hänet mieheksi. Hän noteerasi meidän sisääntulomme, ja vaikka hän ei erityisemmin pitänyt meistä, hymyili hän meille muodon vuoksi. Olimme vanhoja tuttuja, ja hän tiesi, että me osasimme käyttäytyä siivosti.

Kerran joukkoomme oli tullut uusi amerikkalainen jäsen. Vaikka olimme kaikki allekirjoittaneet paperin, jolla sitouduimme noudattamaan sääntöjä, joista yksi oli, ettei kentällä saisi kuvata, uusi tulokas näki huikean tilaisuuden saada coolia somemateriaalia ja laittoi salaa videokameran baarin pöydän alle pyörimään. Mamasan huomasi sen, ja koko tiimimme lensi kuin leppäkeihäät kyseisestä baarista ulos loppuiäksi. Katuva videokuvaaja itki ja aneli anteeksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Hän palasi pian takaisin Amerikkaan kameroineen.

Lavalla tanssi tyttöjä vähissä vaatteissa, ja joku länsimaalainen mieskin oli heittänyt illan tiimellyksessä osan vaatteistaan pois. Paidaton mies istui sähköhärän selässä, puolialastomat naiset löivät ruoskilla härkään vauhtia. Vieressä leikki kaksi lasta, 5-vuotias poika ja 7-vuotias tyttö. Heidän isänsä oli länsimaalainen mies, jonka tarjoilija kertoi olevan baarin kanta-asiakas, ja tänä iltana hän oli tuonut jälkikasvun mukanaan baariin sänkyseuranhakumatkalle.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta; lapset olivat jo tottuneet näihin isän iloisiin iltoihin. He katsoivat vierestä, kuinka tämä iski baarityttöä. Pieni poika näytti hiukan hämmentyneeltä, mutta isä ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, sillä hänellä oli sillä hetkellä tärkeämpää ja kiinnostavampaa seuraa. Sitten baaritytöt veivät lasten huomion muualle kehottamalla näitä kiipeämään sähköhärän selkään, ja lapset kirkuivat innoissaan, kun puolialastomat thainaiset leikittivät heitä paukuttamalla ruoskia härän kylkiin.

Seurasimme tilannetta noin tunnin ajan, kunnes johtajattaremme Cindy nyökkäsi, että oli aika lähteä. Vaikka Cindy ei yleensäkään ollut mikään hymytyttö, nyt hän näytti vihaiselta. Baarin edessä istui virka-asuinen poliisi polttelemassa tupakkaa. Cindy meni kysymään häneltä tiukkaan sävyyn, miksi baarissa oli kaksi alaikäistä lasta, vaikka oven vieressä luki: ”Ei alle 20-vuotiaille”. Poliisi ei välittänyt vastata. Hän ei ollut paikalla kantaakseen huolta alaikäisten ongelmista vaan hän oli baarin asiakas. Hän istui siinä aivan häpeämättä virka-asussaan. Jos lapsia vietiin öisin seksibaareihin, oli vaikea raportoida asiasta kenellekään, kun virkavalta itse asioi samoissa baareissa.

platform

Menimme toiseen baariin. Annoimme katseemme kiertää rutiininomaisesti baaritytöissä seuloen joukosta rikkinäisimmät tapaukset. Kovannäköinen tyttö tanssi lavalla muiden joukossa. Vaalennettu tukka oli leikattu villisti kerroksittain. Tanssin loputtua ja tanssityttöjen vaihtaessa vuoroa hän tuli alas lavalta ja meni istumaan Cindyn viereen. He juttelivat pitkään.

Tyttö oli hoidellut vasta kolme miesasiakasta. Hänen oli maattava kuukaudessa vähintään kymmenen miehen kanssa, jotta saisi baarista 250 euron peruspalkkansa, ja hän tiesi jo, ettei saisi kiintiötään täyteen ja jäisi ilman palkkaa. Hän ei vain jaksanut yrittää enempää ja kilpailla muiden tyttöjen kanssa miesasiakkaista, joiden kanssa hän ei edes halunnut harrastaa seksiä.

Cindy antoi tytölle hengellisen traktaatin, jossa oli yhteyshenkilömme puhelinnumero. Tyttö vilkaisi traktaattia ja purskahti itkuun. Reaktio oli yllättävä. Thaimaalainen ei itke julkisesti, eikä varsinkaan kovaksi parkkiintunut baarityttö.

Cindy muistutti meitä aina, ettei yöllisen baarikierroksemme tarkoitus ollut vetää prostituoituja ulos baareista vaan viedä heille rakkautta ja toivoa ja kertoa, että joku välittää heistä. Sen jälkeen he saisivat itse arvioida elämänsä uudelleen ja päättää, haluaisivatko he tehdä elämällään jotain muuta kuin myydä sitä alihintaan.

Pääasiassa vapaaehtoisten työntekijöiden ja lahjoitusten varassa toimiva järjestö koulutti ja työllisti tällä hetkellä hiukan alle sata entistä prostituoitua, eivätkä resurssimme riittäneet enempään, vaikka jonossa oli yli kymmenen naista odottamassa pääsyä meille töihin. Tyttö, joka purskahti itkuun, jatkoi baarissa tanssimista myös seuraavana yönä yrittäen kovasti saada lisää miesasiakkaita, vaikka hän itsekin myönsi, että peli oli jo menetetty. Ainakin hän tiesi, että oli olemassa vaihtoehto, sitten kun paha olo kasvaisi liian suureksi.

door

Suoraan edessämme lavalla tanssi kaksi nuorta tyttöä tosissaan pannen parhaansa likoon. Hymyyn kivettyneet kasvot kätkivät alleen tunteet. Heidän vartalonsa huusivat epätoivoisesti asiakkaita, joita baarissa oli sadekauden aikaan, ennen turistisesongin alkua, aivan liian vähän.

Kohta verhon peittämästä ovesta astui sisään länsimaalainen mies, ja odottamaton ilo sytytti toisen tytön kasvot loistamaan. Hän tunsi tuon miehen! Mieskin tunnisti hänet ja tervehti häntä pienesti nyökäten. Tyttö oli innoissaan. Hetkeksi maski putosi hänen kasvoiltaan, ja hän hymyili miehelle leveästi näyttäen kaikille alhaalla oleville katsojille oman, paljaan itsensä.

Mutta miehen perässä sisään tuli thaimaalainen nainen, toinen prostituoitu, ja nuo kaksi asettuivat sohvalle baarin perälle ja alkoivat harrastaa kiihkeästi jotain seksin tapaista estoitta, muista piittaamatta. Lavalla tanssivan tytön kasvot valahtivat. Hän oli paljastanut innostuksellaan ja hymyllään sisimpänsä, ja hänet oli nolattu täydellisesti. Hän oli menettänyt kasvonsa kaikkien edessä. Hetken näytti siltä, että hän alkaisi itkeä.

Viettelevä tanssi oli keskeytynyt kuin seinään, ja tyttö pysähtyi vetämään henkeä ja nojaamaan peilimosaiikeilla koristeltua pylvästä vasten. Hän näytti sairaalta, haavoittuneelta linnunpoikaselta. Kesti hetken, ennen kuin hän pystyi taas kokoamaan itsensä ja jatkamaan tanssimista ja laittamaan viettelevän maskin uudelleen päälle. Hän oli jälleen kerran tullut muistutetuksi siitä, että hän oli huora, ei tyttöystävä. Hän oli olemassa vain hetkellistä huvia varten, eikä hänen miesasiakkaansa kunnioittanut häntä edes sen vertaa, että olisi vienyt seuraavan seksikumppaninsa johonkin toiseen baariin pois hänen silmiensä alta. Eihän hänellä, thaimaalaisella huoralla, ollut tunteita.

sad

Olimme kiinnittäneet illan aikana huomiota erääseen tyttöön, joka näytti siltä kuin hän olisi aivan uusi. Kun tuli hänen vuoronsa nousta tanssimaan miesten eteen, hän hämmentyi eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Työntekijä baaritiskin takana komensi hänet lavalle. Tyttö nousi vaivautuneena asiakkaiden eteen ja näytti eksyneeltä. Kun tanssivuoro päättyi ja hän sai astua lavalta alas, Cindy kutsui hänet pöytäämme. Tytön nimi oli Jaar. Hän oli 25-vuotias, ja olimme päätelleet oikein: tämä oli hänen ensimmäinen iltansa baarissa työssä. Häntä pelotti. – Pelottavaa tämä onkin! Cindy totesi hänelle.

Jaarin ainoa elossa oleva omainen oli 45-vuotias äiti, joka sairasti rintasyöpää. Syöpä oli edennyt jo viimeiseen vaiheeseen, äiti oli menettänyt kaikki hiuksensa, eikä hän enää jaksanut puhua. Lääkäri oli ennustanut Jaarin äidille kaksi viikkoa elinaikaa. Äiti oli ollut nyt kaksi kuukautta sairaalassa, ja hänelle annetiin kemoterapiaa.

Cindy kysyi, miksi kemoterapiaa jatkettiin, jos äidillä oli enää kaksi viikkoa elinaikaa jäljellä. Jaar sanoi kyyneleet silmissä, että äiti oli ainoa ihminen, joka hänellä oli, ja hän halusi tehdä kaiken voitavansa. Siksi hän oli tullut baariin töihin. Jaarilla oli ollut aiemmin työpaikka tehtaassa, mutta tehdastyöläisen palkka ei riittänyt sairaalahoidon kustannuksiin ja kemoterapiaan, ja kun hän kuuli kaveriltaan, että seksityössä voisi ansaita nopeasti paljon rahaa, hän oli päätynyt tähän baariin samana iltana kuin me.

Cindy tarjosi Jaarille mahdollisuutta tulla käsityöpajaamme töihin, mutta Jaar totesi, ettei palkka olisi riittävä sairaalakustannusten peittämiseen. Jaar sanoi jäävänsä baariin ainakin kahdeksi viikoksi ja katsovansa sitten, mitä tekisi. Hän uskoi voivansa tehdä paljon rahaa noiden kahden viikon aikana. Se oli harhaluulo, sillä aloittelijoille maksettiin huonosti, ja kokeneemmat prostituoidut valikoivat parhaat asiakkaat itselleen. Kilpailu oli kovaa, tyttöjä oli tuhansia, eikä kaikille riittänyt mieasiakkaita.

Jaar oli vielä viaton, ensimmäistä päivää töissä, ja hänen olisi helppo irrottautua nyt, ennen kuin virta imaisisi hänet mukaansa. Ennen pitkää hän alkaisi käyttää yhä enemmän alkoholia, myöhemmin huumeita – turruttaakseen prostituoituna työskentelyn aiheuttaman pahan olon, kuten useimmat baaritytöt tekivät – ja sen jälkeen kaikki alkaisi vähitellen tuntua merkityksettömältä. Kun ruumis oli myyty ja sielu turrutettu, ja iso raha kahisi kukkarossa, oli silmukka kiertynyt kaulaan eikä lähtisi enää irti. Pitkän linjan prostituoituja oli vaikea saada kiinnostumaan muusta, sillä he olivat turtuneita ja alkoholisoituneita, eivätkä he enää osanneet kuvitella, että olisi olemassa vaihtoehtoja.

after work

Myöhäisillan päätteeksi me rukoilimme baarissa Jaarin puolesta, joka taisteli kyyneleitä vastaan. Sen jälkeen erkanimme kukin tahoillemme.

Asiat saivat yllättäen nopean käänteen, sillä seuraavana iltapäivänä Jaar soitti hädissään Cindylle ja kertoi äitinsä kuolleen yöllä. Jaarin työpäivä baarissa oli päättynyt 02.00, minkä jälkeen hän oli mennyt sairaalaan katsomaan äitiään. Lääkäri kertoi äidin kuolleen 01.30. Jaar oli niin onneton, että matkalla kotiin hän osti pullon myrkkyä, jolla hän ajatteli päättää päivänsä ja seurata äitiään. Yhtäkkiä hän kuuli äänen sanovan, ettei hänen pitäisi tehdä sitä, ja hän päätti nukkua ensin hiukan. Unessa hän näki Cindyn ja päätti herättyään soittaa tälle.

Aamulla hänen täytyi kuitenkin viedä ensin äidin ruumis buddhalaistemppeliin polttohautausta varten. Hänellä ei ollut varaa tehdä asiaankuuluvia seremonioita, eikä hänellä ollut ketään sukulaisia, jotka olisivat voineet tai halunneet auttaa häntä. Kolmelta iltapäivällä hän oli saanut toimituksen päätökseen ja soitti itkien Cindylle. Cindy meni tapaamaan häntä ja toi hänet järjestömme päämajaan.

Jaar kertoi, ettei hän ollut edellisyönä baarissa kyennyt menemään miesten kanssa eikä ollut edes pystynyt puhumaan kenenkään kanssa, ja siten hän ei ollut myöskään saanut provisiotaan illasta. Hänellä ei ollut muuta rahaa kuin se, mitä Cindy oli hänelle antanut, jotta hän pääsisi töiden jälkeen kotiin. Hänestä tuntui, että hän oli yksin maailmassa eikä hänen elämällään ollut mitään arvoa. Isäkin oli hänet hylännyt. Cindy vakuutti, ettei Jaarin tarvinnut jäädä yksin; me olisimme hänen perheensä, hänen sisariaan. Cindy puhui Jaarille rakastavasta Jumalasta, kunnes Jaar oli saanut toivonkipinän takaisin ja uskalsi palata yöksi kotiin ilman itsetuhoisia ajatuksia.

Jaar ei halunnut mennä takaisin baariin. Järjestöllämme oli lista baaritytöistä, jotka olivat lopen kyllästyneitä elämäntapaansa ja jonottavat päästäkseen meille töihin. Vaikka meillä oli jo täyttä eikä paikkoja riittänyt kaikille, Jaar meni jonon ohitse, sillä hänen tilanteensa oli akuutti. Jaar oli jäänyt orvoksi, hän oli yksinäinen, peloissaan ja rahaton, ja lupasimme hänelle paikan järjestömme ylläpitämästä turvakodista, jotta hänen ei tarvitsisi jäädä asumaan yksin. Hänen oma vuokraemäntänsä uhkaa häätää hänet ulos asunnosta kuultuaan äidin kuolleen. Turvakodissa hän saisi paljon rakkautta ja huolenpitoa toisilta kovia kokeneilta naisilta.

Jos Jaarin äiti olisi elänyt vielä ne kaksi viikkoa, jotka lääkäri oli hänelle elinaikaa ennustanut, olisi Jaar jäänyt baariin töihin, ja hänen elämänsä olisi saattanut lähteä kulkemaan aivan toiseen suuntaan. Lisäksi Jaar olisi uhrannut itsensä turhaan, sillä äidin kuolema oli vääjäämätön.

Jaarin oli tarkoitus muuttaa turvakotiin seuraavana viikonloppuna, mutta hänestä ei kuulunutkaan mitään. Hän ei soittanut kuten oli luvannut. Cindykään ei soittanut hänelle, koska halusi jättää vastuun päätöksenteosta hänelle itselleen, vaikka olikin hiukan huolissaan tietäessään Jaarin hautoneen itsemurhaa. Jaaria ei näkynyt sunnuntaina, ei myöskään maanantaiaamuna.

Maanantaina iltapäivällä Bangkokiin ilmaantui raivoisa trooppinen myrsky. Yhtäkkiä Jaar seisoi päämajamme ovella. Hän oli likomärkä, ja thaimaalainen työntekijä Pon vei hänet vaihtamaan vaatteita. Jaar tärisi vilusta, ja hänelle annettiin kuiva pyyhe. Olosuhteista huolimatta Jaar vaikutti levolliselta. Hän sanoi haluavansa nyt kertoa sen osan tarinasta, jota ei ollut vielä aiemmin kertonut:

Sinä iltana kun Jaar oli päättänyt aloittaa työt seksibaarissa, hän oli noussut portaat ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan baariin ja nähnyt siellä hyvin suuren valkokaapuisen hahmon. Hän ei kyennyt näkemään hahmon päätä, mutta se oli hyvin kirkas. Hahmo oli ojentanut käden Jaaria kohti, ja Jaar oli ihmetellyt mielessään, mikä se oli – henkiolentoko? – Ei voinut olla, hän ajatteli, sillä henget olivat synkkiä ja pelottavia, eivät kirkkaita. Tuntia myöhemmin tiimimme saapui baariin, ja muutamaa tuntia myöhemmin Jaarin äiti oli kuollut.

Sitten seuraavana sunnuntaina Jaarin oli määrä muuttaa järjestömme turvakotiin, ja luulimme, että hän oli muuttanut mielensä, kun häntä ei kuulunut. Nyt hän kertoi tulleensa sunnuntaina etsimään meitä, mutta ei ollut löytänyt perille. Kulman takana oli thaimaalainen kirkko, ja Jaar oli kysynyt joltain paikalla olevalta, saisiko hän mennä sinne sisälle.

Kirkko oli hiljainen eikä siellä ollut ketään, joten Jaar käveli suoraan alttarille ja istui alas ristin juurelle. Jokin hyvin konkreettinen, käsinkosketeltava läsnäolo tuli istumaan hänen viereensä. Se oli täynnä valoa ja rauhaa. Jaar tunsi, miten joku piteli häntä käsivarsilla, ja hän nojasi tuota läsnäoloa vasten. Jaarin levätessä siinä hän kuuli äänen, ei naisen eikä miehen äänen mutta kauniin äänen, joka sanoi hänelle, ettei hänen tarvitsisi pelätä:

– Sinä et ole yksin. Elämäsi on arvokas. Olet oikealla tiellä. Seuraa tätä tietä, ja minä johdatan sinut hyvään.

Paljon muutakin ääni sanoi, ja Jaar pysyi siinä kuuntelemassa noin puoli tuntia. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen taakkansa olisi otettu pois ja heitetty menemään. Hän tunsi itsensä kevyeksi, rauhalliseksi ja ihmeen onnelliseksi. Tuosta isänsä hylkäämästä ja äidistään orvoksi jääneestä tytöstä tuntui kuin hänellä olisi yhtäkkiä ollut molemmat – sekä isä että äiti.

Kun Jaar käveli yksinään ulos tyhjästä kirkosta, hän hymyili ja nauroi ääneen, ja hän ajatteli, että ihmiset varmaan luulivat hänen olevan hullu. Sama ääni ohjasi hänen kulkuaan, ja yhtäkkiä hän törmäsi äitinsä työnantajaan, jonka palveluksessa äiti oli työskennellyt viimeiset kaksikymmentä vuotta. Työnantaja halusi osoittaa hyvyyttä entisen pitkäaikaisen työntekijänsä tyttärelle ja tarjosi Jaarille asuinhuonetta käyttöön veloituksetta. Jaar oli ihmeissään, miten asiat yhtäkkiä näyttivätkin menevän hyvin. Hän päätteli, että Jumala oli auttanut häntä, koska hän oli avannut sydämensä Jumalalle.

Kuuntelimme Jaarin kertomusta kosketettuina. Jaarilla oli paljon kysymyksiä. Cindy vakuutti Jaarille, ettei järjestössämme kenenkään edellytetty kääntyvän kristityksi, mutta Jaar sanoi, että hän uskoi tavanneensa Jeesuksen; hän oli löytänyt rauhan, eikä hänen enää tarvinnut olla yksin.

“Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.” (Matt. 18:10-11)

78. Alennusmyynti jatkuu…

Olin tehnyt sopimuksen säännöllisistä tanssikeikoista Bangkokin epämääräisimmän arabiravintolan kanssa. Sama meininki jatkui illasta toiseen. Paikan epämiellyttävyydestä huolimatta aloin saada kontaktia ravintolan perällä olevan synkän oven takana tanssiviin Bollywood-tyttöihin, joiden kanssa käytin yhteistä pukuhuonetta. He tuntuivat hyväksyneen minut joukkoonsa, ja jaoimme ahtaan pukukopin sulassa sovussa, eikä laukuistani kadonnut esitysteni aikana mitään.

Tytöt eivät halunneet puhua paljon itestään. Ei ollut vaikea kuvitella, minkälaisia ihmiskohtaloita noiden suttuisesti meikattujen kasvojen taakse kätkeytyi.

Tyttöjen silmät olivat sameat; heidät oli huumattu jollakin. Meikit tummissa silmissä olivat hirveät. Luonnonkauniista tytöistä saa uskomattoman rumia räikeällä sotamaalauksella, vaikka heidän pyrkimyksensä oli epäilemättä kaunistaa itseään. Kaikki tekivät meikkinsä itse. Talo tarjosi käyttöömme kaksi kampaajaa. Nämä olisivat suihkuttaneet lakalla tönköiksi minunkin hiukseni, jos olisin päästänyt heidät riittävän lähelle. Ihailin tyttöjen pitkiä mustia hiuksia yrittäen pitää omani kuosissa trooppisessa hikimajassa.

salon

Tytöt asuivat saman talon yläkerrassa, jossa me tanssimme. Heiltä oli tavalliseen tapaan otettu passit pois, jotteivät he karkaisi. En tiedä, oliko heillä ylipäätään lupaa astua talosta ulos. Kun kysyin heiltä asiasta, he mutisivat jotain sekavaa ja vaihtoivat aihetta. Tiesin, että heitä oli kielletty puhumasta. Meillä kaikilla oli jonkinasteinen vaitiolovelvollisuus. Näin heitä ainoastaan sisätiloissa. He nukkuivat päivät ja heräsivät myöhään iltapäivällä syömään, tulivat alas pukuhuoneeseen laittamaan meikit ja hiukset, ja sitten he tanssivat iltakymmenestä aamukuuteen – seitsemänä yönä viikossa – sekä tekivät muuta, mitä Ali halusi heidän tekevän.

Vaikka me olimme kaikki tanssijoita, meidän asemamme erosi kuin yö ja päivä. Nuo huumatut neidot olivat köyhiä nuoria tyttöjä, jotka olivat eri vaiheiden kautta päätyneet Nepalista ja Pakistanista tähän helvetin esikartanoon leikkimään tanssijaa. Sen lisäksi, ettei heillä ollut tanssijan koulutusta tai edes taitoja, heillä ei ollut mitään oikeuksia. Ali omisti heidät, ja heidän oli tehtävä, mitä Ali käski. Heidän henkensä oli kirjaimellisesti Alin kädessä. Aina silloin tällöin noilla kulmilla katosi tai kuoli tanssityttöjä. Niistä ei kerrottu uutisissa, sillä ketäpä sellaiset uutiset olisivat kiinnostaneet. Alati tehokas poliisi ratkaisi kuolinsyyt nopeasti: itsemurhia kaikki. Raha vaihtoi omistajaa.

Ei noilla tytöillä ollut oikeastaan myöskään suunnitelmaa omaa elämäänsä varten. Jokainen päivä oli eloonjäämistaistelua. Heillä oli ruokaa ja katto pään päällä; joillekin se riitti. Huumeiden vaikutuksen alaisena he eivät edes miettineet asiaa. Heitä nauratti vain. He yrittivät saada minua nauramaan kanssaan, mutta minua ei naurattanut.

Joskus oman esitykseni päätyttyä en lähtenyt heti kotiin vaan jäin katsomaan heidän Bollywood-showtaan. He eivät osanneet tanssia, mutta ei se ketään haitannut. Pääasia, että he olivat nuoria ja kauniita. He tepastelivat lavalla edestakaisin seksikkäissä vaatteissa heilutellen käsivarsiaan rytmikkään Bollywood-musiikin tahtiin ja tekivät parhaansa miellyttääkseen salissa istuvia yksinäisiä pakistanilaismiehiä.

Kävin jututtamassa joitakin noista miehistä, sillä yritin ymmärtää heitäkin. He tulivat tänne yö toisensa jälkeen istumaan yksin pöytään pimeässä salissa ja juomaan itsensä humalaan ja katsomaan lavalla heiluvia huumattuja tyttöjä. Heidän mielestään tämä oli mahtava show, tytöt ihania, ja ilo ylimmillään. Minusta siinä oli ihmiskunnan rappiotila hyvin tiivistettynä.

Minä olin itse valinnut tieni. Tein itse sopimukseni Alin kanssa ja sovin itse omista ehdoistani. Ali sen paremmin kuin kukaan muukaan mies ei tulisi metrin säteelle minusta. Voin mennä ja tulla miten halusin, eikä Ali nähnyt vilaustakaan passistani, millä hän olisi voinut kontrolloida minua. Hänellä ei ollut valtaa minuun. En minäkään silti halunnut ärsyttää Alia liikaa, sillä en halunnut poliisin toteavan pian minunkin tehneen itsemurhan. Ali oli arvaamaton. Hänessä oli selvästi havaittavaa psykopaatin vikaa.

Bollywood-luolan manageri huomasi minun seisovan pimeän salin perällä katselemassa tyttöjen esitystä. Hän tarkkaili minua hetken ja kutsui sitten luokseen. Hän näytti minulle puhelimestaan joukon minusta otettuja kuvia, jotka olivat tallennettuina omaan erilliseen kansioonsa, ja osoitti minua sormella nyökäten kuin salaliittolainen. Hymyilin kuin asia olisi ollut minulle yhdentekevä. Vaikka olin järkyttynyt, en antanut miehen huomata sitä. Jätin kysymättä, miksi tuon irvokkaan luolan johtajalla – ihmiskauppiaalla, jota en ollut koskaan ennen tavannut – oli puhelimessaan minun kuviani. Arvelin, ettei sitä kysymystä kannattanut esittää. Sen sijaan kehuin hänen tanssityttöjään.

Mies oli minua kohtaan erittäin ystävällinen, kuten kaikki muukin paikan henkilökunta, mutta en ollut varma, miten minun olisi pitänyt häneen ja hänen kuvakokoelmaansa suhtautua. Oliko hän yksi Alin koirista vaiko itsenäinen alan mies – sillä tuskin oli merkitystä. En pitänyt näistä mafian verkostoista.

lanterns

En vielä tiennyt, että se tuli olemaan viimeinen iltani siinä luolassa. Tanssin juuri hyvässä fiiliksessä libanonilaiseen pop-kappaleeseen, joka oli yksi suosikeistani, kun pääpomo Ali alkoi viittilöidä minulle vartiopaikaltaan ulko-oven luota kiukkuisen näköisenä. En ymmärtänyt elettä, vaan jatkoin tanssia. Ali nousi valtaistuimeltaan kuin myrskyn merkki ja vääntäytyi luokseni. Hän liikkui aina vaivalloisesti, sillä hän painoi ainakin kaksisataa kiloa.

– Mitä helvettiä sinä teet? hän huusi minulle keskeyttäen esitykseni kaikkien asiakkaiden ja henkilökunnan edessä. Sitten hän alkoi ilvehtiä ja kiroilla arabiaksi koettaen saada arabiasiakkaat puolelleen pilkkaamaan minua. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Hän antoi DJ:lle käskyn vaihtaa heti kappaletta. Kaikki tuijottivat minua. Hyvä tunnelma oli mennyttä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olin tehnyt väärin. Loppuilta meni päin mäntyä. Päättelin Alin nolanneen minut, koska olin tanssinut hänen mielestään huonosti. Yleisöstä en ollut huomannut mitään merkkiä siitä, etteivät he olisi pitäneet esityksestäni, pikemminkin päinvaston.

Tauolla Ali kävi vielä haukkumassa minua lisää, ja silloin selvisi syy: hän ei ollut pitänyt kyseisestä musiikkikappaleesta. Tuo libanonilainen pop-kappale ei hänen mukaansa ollut vatsatanssimusiikkia, ja hän ivasi, olinko minä mikään vatsatanssija lainkaan, kun en ymmärtänyt musiikista mitään. Vastasin olevani tietoinen, ettei tuo kappale ollut varsinaisesti vatsatanssimusiikkia, kuten ei ollut valtaosa muustakaan arabiankielisestä musiikista, jota vatsatanssijat ympäri maailman  käyttivät, mutta olin valinnut se siksi, että halusin musiikkivalikoimani olevan mahdollisimman monipuolinen ja palvelevan mahdollisimman monenlaista yleisöä. Ali puhisi minulle halveksivasti. En jaksanut väitellä hänen kanssaan.

Tanssin luvatut settini loppuun parhaani mukaan. Vaihdoin vaatteet ja varmistin, etten jättänyt mitään pukuhuoneeseen. Päätin ottaa tanssikeppini mukaan kotiin siltä varalta, etten jostain syystä enää palaisikaan. Minulla oli kummallinen aavistus. Kävelin Alin luokse. Hän ojensi minulle kirjekuoreni. Hän oli taas aivan normaali ja ystävällinen itsensä. Hän tuntui unohtaneen koko episodin. Mitään positiivista palautetta tai kiitosta en kuitenkaan saanut, kuten en koskaan ennenkään.

Bollywood-tyttöjä en saanut hyvästeltyä, sillä heillä oli oma shownsa meneillään toisessa salissa, enkä minä tuntenut enää itseäni tervetulleeksi sinne managerin osoitettua, että hän tunsi minut paremmin kuin minä hänet.

Kun jätin Alin valtakunnan taakseni ja pääsin ulos kadulle, mietin, olisiko minun pitänyt puhua suuni puhtaaksi ja lausua Alille suorat sävelet, mitä hänen käytöksestään ajattelin. Se oli ollut aivan kielen päällä. Ehkä oli hyvä, että hillitsin itseni. Hänen kaltaisensa ihminen ei kuitenkaan ymmärtäisi. Enkä halunnut hänen lähettävän verikoiriaan perääni antamaan minulle opetusta, mikäli hänelle jäisi jotain hampaankoloon.

Kävelin kaljabaarien reunustamaa katua ja mietin, mitä minä täällä oikein tein. En ollut saanut mitään aikaiseksi. Olin suunnitellut, että olisin ajan kuluessa auttanut nuo viisitoista Bollywood-tyttöä vapauteen, mutta tajusin, että käteni olivat sidotut. Minua oli tarkkailtu ja minut oli merkitty jo ennen kuin olin edes tullut taloon.

street

Kadulla baarien edessä parveili onnellisen näköisiä länsimaalaisia miehiä enemmän tai vähemmän humalassa niukasti pukeutuneiden prostituoitujen keskellä. Minä puikkelehdin egyptiläinen tanssikeppi kainalossa heidän välissään raahaten painavaa matkalaukkua, ja näytin varmaankin omituiselta säädyllisessä arkimekossani. Yhtäkkiä matkantekoni keskeytyi, kun nuori aasialainen mies pysäytti minut ja ojensi minulle hymyillen kaksi punaista ruusua. Se oli niin odottamatonta, että ehdin hädin tuskin kiittää, kun tuntematon herrasmies oli mennyt menojaan.

Katsoin vielä ihmeissäni hänen jälkeensä ja samalla hetkellä tunsin jonkun tunkevan kätensä väkivalloin jalkoväliini. Tanssikeppi viuhahti ilmassa, ja iskin virnuilevaa länsimaalaista miestä kepillä vatsaan, ennen kuin hän ehti tajuta, mitä tapahtui. Hänen seurassaan olevat thaimaalaiset leidipojat rähähtivät nauruun. Mies tuijotti minua hölmistyneenä kuin uskomatta, että olin lyönyt häntä. Kohotin kepin uudelleen ilmaan ja olisin lyönyt lisää, lujempaa ja alemmaksi, mutta mies lähti perääntymään kiroillen ja solvaten minua jykevällä amerikkalaisella aksentilla. Tuo järjen jättiläinen oli halunnut testata siinä keskellä jalkakäytävää, kumpaa sukupuolta olin.

Aivan vieressä oli baarin terassi täynnä länsimaalaisia miehiä, jotka olivat seuranneet tilannetta ilmeisen huvittuneina. Yksikään ei tehnyt elettäkään tullakseen kysymään, olinko kunnossa tai tarvitsinko apua. Avonaisesta käsilaukustani oli lentänyt tapahtuman tuoksinassa tavaraa kadulle. Tien varressa istuva pieni myyjätäti poimi pudonneet tavarat ja toi ne minulle sanoen jotain ja hymyillen rohkaisevasti. Hän oli selvästi mielissään reaktiostani. Katutytöt eivät olleet mielissään. Olin lyönyt heidän potentiaalista asiakastaan. Meidän tyttöjen tehtävähän oli miellyttää miehiä, ei hakata heitä kepillä.

Minua ahdisti koko punaisten lyhtyjen alue. Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin, montako viikkoa vielä jaksaisin tätä, ja mietin, miksi minä oikeastaan haaskasin aikaani tanssimalla näille oksettaville olennoille. Kaikki ne vuodet, jotka olin opiskellut tanssia, olin kuvitellut olevani artisti. Sinä iltana jokin ovi sulkeutui peruuttamattomasti, ja minusta tuntui, että lähtölaskentani oli alkanut.

Olin ilmoittanut Alille, etten olisi seuraavana viikonloppuna käytettävissä, sillä minulla oli muita suunnitelmia. Yllättäen Ali kuitenkin soitti perjantaina kymmenen aikaan illalla sekavan puhelun:

– Hadassa-darling, olen pahoillani, mutta emme tarvitsekaan sinua. Soita minulle takaisin, kun olet vaihtanut vaatteet.

– Mitä tarkoitat? olin ymmälläni. Olin kotona ja menossa nukkumaan. Ali puhui nopeasti ja kuulosti hätäänyneeltä:

– Olen todella pahoillani! Sinun on lähdettävä heti pois! Vaihda vaatteet ja soita minulle, kun olet valmis. Hän kuulosti melkein pelokkaalta.

– En ymmärrä. Mitä on tapahtunut? Luuliko Ali minun olevan pukuhuoneessa valmistautumassa esiintymään? Ali pyyteli moneen kertaan nöyrästi anteeksi ja sulki luurin. Se oli sen tarinan loppu. En soittanut takaisin enkä koskaan enää kuullut Alista.

dance cane

 

77. Napatanssija alennusmyynnissä

Kyllähän itämaiselle vatsatanssijalle Thaimaassa keikkoja piisaa vaikka kyllästymiseen asti; riippuu vain siitä, kuinka halvalla haluaa lähteä esimerkiksi Phuketiin. Tiedän tanssijoita, jotka suostuvat köröttelemään hikisen bussin peräpenkillä yli kaksitoista tuntia Bangkokista Phuketiin vain yhden keikan takia, koska hinnoittelevat itsensä alakanttiin pihille agentille. Itse en tee keikkamatkoja bussilla, vaan asiakkaani saavat kustantaa matkan pituudesta riippuen joko taksin tai lentokoneen.

Olen onnistunut pääsemään korkeille lavoille, koska olen pitänyt oman tasoni korkeana. Se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi esiintyä vaikka kaljabaarissa, mutta kaikki riippuu ilmapiiristä, artistin kunnioituksesta ja siitä, millainen asiakaskunta kuppilalla on.

Olin kauan haaveillut säännöllisistä viikkokeikoista, koska oli väsyttävää mennä joka kerta uuteen paikkaan ja opetella aina uudet systeemit. Olin valmis antamaan vakiokeikoista isonkin alennuksen. Neuvottelin pitkään erään libanonilaisen ravintolan kanssa kolmesta esiintymisestä viikossa ja lopulta pitkin hampain lupasin 75% alennuksen. Asiakas sanoi miettivänsä vielä. Se tuntui vähän samalta, kuin olisin luvannut Ferrarin Fiatin hintaan, eikä asiakas ollut varma, halusiko maksaa Ferrarista niin paljon.

Tunsin itseni nöyryytetyksi, sillä olin jo alittanut oman rimani. Mies moitti minua kalliiksi vihjaten, että Bangkokissa on paljon hyviä ja halpoja arabitanssijoita. Onhan heitä; yleensä heitä kutsutaan marokkolaisiksi pepunpyörittäjiksi. He ovat Marokosta Thaimaahan arabimiehille tuotettuja prostituoituja, jotka tanssivat yökerhoissa arabialaisen musiikin tahtiin, ja jotkut silmälasien puutteessa erehtyvät luulemaan heitä vatsatanssijoiksi.

Vuosien varrella tanssipukuni olivat muuttuneet yhä kalliimmiksi, vaikkakin olin aina panostanut laadukkaisiin pukuihin, joista eivät paljetit varisseet lattialle kesken piruetin. Muistan vieläkin elämäni ensimmäisen vatsatanssipuvun – ostin sen Hennan basaarista 330 eurolla, mikä lohkaisi silloisen opiskelijan budjettiin huomattavan loven. Nykyään pukuni maksoivat tonnin paikkeilla. Bangkokissa ei tanssittu kiinalaisessa toririhkamassa, sillä äveriäs hi-so-yleisö vaati luksusta, ja tanssijan haluttiin loistavan kullassa ja timanteissa. Kun egyptiläiset puvut eivät olleet riittävän ylellisiä, aloin teettää pukuni yhdellä maailman nimekkäimmistä luksuspukujen tekijöistä, Bellalla, Turkissa.

gold bellablue coin bella

Minulla oli Bangkokin-kodissani vaatehuone pelkästään tanssipukujen ja tanssitarvikkeiden säilytystä varten. En kuitenkaan ollut vielä lähelläkään egyptiläisen Fifi Abdon luokkaa, joka vuonna 2004 tanssilavat jättäessään omisti viisi tuhatta pukua. Näistä kallein oli 40.000 dollarin arvoinen. Fifin koti Kairon keskustassa oli niin täynnä tanssipukuja, ettei hän enää itse mahtunut sinne. Siksi hän joutui ostamaan toisen asunnon itselleen asumistarkoitukseen. Olivat toki Fifin 10.000 dollarin esiintymispalkkiotkin omaa luokkaansa.

Aikomukseni ei ollut olla mikään pukubimbo. Pidin rekissä kerrallaan korkeintaan kaksikymmentä tanssipukua, joita kierrätin tiuhaan. Koska puvut olivat arvokkaita, pidin niistä erittäin hyvää huolta enkä koskaan lainannut tai vuokrannut niitä kenellekään, vaikka sitä minulta usein pyydettiin. Tarvitsin yhdelle keikalle keskimäärin kolme pukua, ja käytin yhtä pukua noin viisi kertaa, sillä en halunnut samojen asiakkaiden näkevän minua kahta kertaa samassa puvussa. Muutaman käytön jälkeen myin puvun ja ostin tilalle uuden.

Vatsatanssija oli asiakkaille juhlien statussymboli. Länsimaalainen, vaalea tanssija näytti kalliimmalta kuin thaimaalainen, ja tanssijasta myös maksettiin sen mukaan. Minä en aina nähnyt sitä esiintymispalkkiossani, sillä ahneet agentit laittoivat mielellään kaiken ylimääräisen omaan taskuunsa.

Nyt puhelimen toisessa päässä hönki vanha tuttavuuteni Ali yllättäen kahden vuoden hiljaisuuden jälkeen. Harva ihminen herätti minussa yhtä vastenmielisiä tunteita. Hän oli kerran yrittänyt värvätä minua ravintolaansa tanssimaan nälkäpalkalla, minkä olin torjunut suorin sanoin (Lue lisää TÄÄLTÄ.), emmekä olleet olleet pitkään aikaan tekemisissä toistemme kanssa. Nyt Ali kehräsi luuriin huolestuttavan maireasti ja kutsui minut syömään, jotta voisimme keskustella. Imelyyttä huokuen hän nimitti minua honeyksi ja darlingiksi ja vihjaisi tarvitsevansa minua esiintymään dubailaisille asiakkailleen.

Alin arabiravintola sijaitsi Bangkokin suurimman punaisten lyhtyjen alueen ytimessä, ja koska olin sattumalta niillä suunnilla samana iltana muutenkin, lupasin käydä tapaamassa häntä. Kävellessäni kohti ravintolaa päätin mielessäni, että jos pääsisimme jonkinlaiseen sopuun esiintymispalkkiosta, voisin suostua tanssimaan hänen ravintolassaan uteliaisuuden ja huvin vuoksi.

Ali oli kuin uusi mies. Hän oli korostetun ystävällinen, ja entinen ylimielisyys oli poissa. Muodollisten kohteliaisuuksien jälkeen hän meni suoraan asiaan. Emme tinkineet hinnasta pitkään, sillä olin jo valmistautunut pudottamaan omaa esiintymispalkkiotani rajusti. Lyhyen keskustelun jälkeen sovimme, että esittäisin perjantai- ja lauantai-iltaisin 2,5 tuntia tanssia ja saisin pitää viisi taukoa haluamissani kohdissa. Toisin itse musiikkini, ja tyyli olisi vapaa. Koska valtaosa asiakkaista oli Arabiemiraateista, yksi tai kaksi khaleegitanssia olisi suotavaa.

Aloitin seuraavana perjantaina. Menin paikalle hyvissä ajoin, söin ja katsastin tilat. Ali esitteli minut henkilökunnalle nimikkeellä my best friend ja pyysi näitä toteuttamaan kaikki toiveeni. Kaikki pokkuroivat edessäni kuin olisin ollut suurempikin merkkihenkilö. Vein tavarani verhon taakse pieneen pukuhuoneeseen, jonka jakaisin viidentoista muun tytön kanssa. Tähän en ollut varautunut. Yleensä minulle annettiin oma pukuhuone. Ravintolan perällä oli ovi, jonka takaa paljastui tummanpuhuva ikkunaton sali. Siellä nuo viisitoista tyttöä vetivät Bollywood-shown joka yö kello 22-06. Ja minä olin luullut, että oma 2,5 tunnin tanssisettini oli pitkä.

Jäin pukuhuoneeseen laittamaan meikit ja hiukset, ennen kuin toiset tytöt saapuisivat sisään. Tarkistin, oliko pukuhuoneessa kamera, kuten monissa paikoissa oli, ja vaikka en sellaista löytänyt, vaihdoin vaatteet tiettyä varovaisuutta noudattaen. Sain itseni valmiiksi juuri ajoissa, sillä hetken kuluttua koppi oli täynnä pakistanilaisia ja nepalilaisia tyttöjä. Nämä tutkailivat minua tarkkaan. Osa oli mukavia, osa pälyili minua happamasti.

Kätkin vatsatanssipukuni mustan abayan alle, mikä sai minut näyttämään kunnialliselta musliminaiselta. Tungin matkalaukun pukukopin nurkkaan pöydän alle toivoen, ettei kukaan varastaisi sieltä esitysteni aikana mitään. Olin valmis. Kun livuin ravintolan puolelle mustassa abayassani, ihmiset kuiskuttelivat toisilleen: ”bellydancer!” ja halusivat ottaa kuvia kanssani. Oli mukava huomata, että ilmapiiri oli positiivinen, ja myös henkilökunta, etenkin tarjoilijatytöt, olivat innoissaan.

black abaya

Ali halusi, että esitykseni jaksottuisi kuuteen osaan, ja aina minun pitäessäni taukoa ja vaihtaessani pukua intialainen naislaulaja kävisi lurauttamassa mikrofoniin hindinkielisen kappaleen. Katsoessani naisen viehättävää intialaista perinneasua ajattelin, ettei hänkään selvästi ollut oikeassa paikassa. Liittouduin välittömästi hänen ja hänen esiliinana olevan aikuisen poikansa kanssa. He tuntuivat siinä kontekstissa lähimpänä normaalia olevilta ihmisiltä.

Paikassa vallitsi mafiameininki. Ravintola oli täynnä siviilipukuisia mieshenkilöitä, jotka osoittautuivat osaksi henkilökuntaa. Jäi epäselväksi, mikä heidän varsinainen roolinsa oli. He seisoskelivat pitkin ravintolan seinänvierustoja niin tympeän oloisina, että nälkäisimmänkin asiakkaan ruokahalu katoaisi hetkessä. Kaikki kyyläsivät kaikkia ihmeellisesti. Myös tarjoilijat olivat varautuneita ja tuijottivat herkeämättä Alin suuntaan seuraten hänen mielenliikkeitään.

Ali Suuri istui linnoittautuneena sisäänkäynnin luokse, eikä yksikään asiakas päässyt ravintolaan vaihtamatta ensin pari sanaa hänen kanssaan. Jotkut sisäänpyrkijät käännytettiin suoraan takaisin kadulle. Alin seurana oli kaksi kivikasvoista miestä, jotka auttoivat tarvittaessa asiakkaitten vakuuttamisessa siitä, etteivät nämä olleet tervetulleita. Tämä oli kummallisin ruokaravintola, jossa olin koskaan ollut.

Ravintolassa oli kaksi salia: arabialainen puoli, jossa minä ja intialainen laulajatar esiintyisimme vuorotellen, sekä hämärä takahuone, jonne partasuiset pakistanilaiset miesasiakkaat ohjattiin turruttamaan itsensä nautintoaineiden sekä nepalilaisten ja pakistanilaisten Bollywood-tyttöjen ääreen. Nuo viisitoista tanssityttöä esiintyivät huomattavasti niukemmissa vaatteissa kuin minä ja tarjosivat tanssin lisäksi myös muita viihteellisiä oheispalveluja.

Yritin pähkäillä intialaisen naisen kanssa, miten koordinoida showmme, sillä klassinen intialainen laulu ja egyptiläinen vatsatanssi eivät oikein sopineet yhteen. Emme päässeet puusta pitkään, kun Ali tuli valittamaan jotain ja hoputtamaan minua lavalle. Minulle alkoi tulla epämukava olo, sillä olin pannut merkille, miten rumasti hän puhui työntekijöilleen. Kaikki selvästi pelkäsivät häntä eivätkä sanoneet vastaan.

Ali testasi valitsemani musiikin ennen kuin antoi DJ:lle luvan aloittaa. Hän ärähti yhdestä kappaleesta, että se oli liian hidas, ja käski poistaa sen. Minua ärsytti hänen puhetyylinsä. Hänhän oli antanut minulle vapaat kädet musiikin suhteen. Kun hänelle selvisi, että minulla oli vain yksi kappale khaleegimusiikkia, alkoi hän huutaa, että hänhän oli kertonut minulle asiakkaiden olevan khaleegeja (=Persianlahden arabeja), ja siksi KAIKKIEN laulujen täytyi olla khaleegia; mehän olimme sopineet niin. Emme tosiaankaan olleet sopineet. Khaleegitanssi oli aivan eri asia kuin vatsatanssi, ja minä olin tullut tänne esittämään vatsatanssia.

Ali sätti minua DJ:n edessä väärästä musiikin valinnasta, ja DJ katsoi vaivautuneena toisaalle. Minua ei ollut koskaan kohdeltu työympäristössä näin. Yritin huomauttaa väliin, että kukaan ei jaksaisi katsoa khaleegitanssia kuuden näytöksen edestä. Ihmiset halusivat sähäkkää napatanssia kaksiosaisessa puvussa, ei verkkaista liihottelua ja tukan hulmuttelua purjemekossa.

Ohessa videonäyte khaleegitanssista:

 

Ali jatkoi raivoamistaan tivaamalla, missä minun khaleegimekkoni oli; minähän olin luvannut ottaa khaleegimekon mukaan. Vakuutin hänelle, että minulla oli autenttinen khaleegimekko pukuhuoneessa valmiina vaikka sotaan. Sitten hän vähitellen rauhoittui. Tämä oli vasta ensimmäinen päivä, ja minusta alkoi tuntua, ettei tämä työsuhde kestäisi kovin pitkään.

Aloin tanssia. DJ, joka hoiteli musiikkini, oli yhtä pihalla kuin minä, sillä kukaan ei ollut infonnut meitä illan kulusta. Jossain vaiheessa ravintolaan soitti Alin thaimaalainen luottopoliisi, joka kehotti laittamaan äkkiä vesipiiput piiloon. Piiput katosivat sekunnissa salaiseen paikkaan. Kuinka ollakaan, pian paikalle tuli ratsia. Hetken kierreltyään joukko poliiseja valtasi yhden pöydistä, ja tarjoilijat toivat heille juotavaa – maksutta tietenkin.

Hetkessä tämä omituinen mafialuola oli muuttunut harmittomaksi mehubaariksi. Koska ilmeisesti minun tanssini oli laillisuuden rajoissa, sillä Ali ei ollut katsonut tarpeelliseksi laittaa minua piiloon, päätin mennä tanssimaan poliiseille. He pelästyivät ja alkoivat tuijottaa kenkiinsä, jotka olivat olosuhteisiin nähden moitteettomat. Vaikka poliisit lähtivät pian pois, ei sinä iltana uskallettu enää ottaa vesipiippuja esiin.

Oli mukava tanssia arabeille, jotka osasivat nauttia tutusta musiikista ja tanssista. Myös egyptiläiset tarjoilijatytöt seisoivat katsomassa esitystäni. Jotkut lauloivat mukana täysin rinnoin.

orange veil

Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun tanssin kello ranteessa. En halunnut sulostuttaa Alin valtakuntaa yhtään pitempään kuin mihin sopimus minua velvoitti, sillä vastenmielisyyteni häntä kohtaan oli syventynyt entisestään. Kun aika koitti, vaihdoin nopeasti vaatteet päälle, hyvästelin onnettomat Bollywood-tytöt, jotka joutuivat heilumaan omalla lavallaan aamuun asti, hain rahani ja menin Alin luokse.

Sen sijaan että olisi kiittänyt minua esityksestä, Ali alkoi tiukata, miksi olin lopettanut tuntia liian aikaisin. Menin sanattomaksi. Ali haukkui minua jälleen ja syytti sopimuksen rikkomisesta. Olin varma, ettemme olleet sopineet 3,5 tunnin esityksestä, sillä en olisi koskaan suostunut niin pitkään settiin, mutta Ali väitti kivenkovaan minun olevan väärässä. Jankutimme jonkin aikaa, ja olin jo irtisanomassa itseni, kunnes pääsimme taas sopuun, ja lupasin tanssia muina iltoina vartin pitempään, kun en jaksanut väittää Alille enempää vastaan. Päätin ottaa vapauden pidentää taukojani tuon samaisen vartin verran – Alilta lupaa kysymättä.

Ali oli vaatinut sopimuksessamme, että hän saisi puolet tipeistäni. Vaikka se oli normaali käytäntö arabimaissa, oli se Bangkokin tanssijoiden keskuudessa ennenkuulumatonta. Artistit saivat täällä pitää omat juomarahansa. Kun ilmoitin Alille, paljonko olin saanut tippiä, ja tarjosin hänelle hänen osuuttaan, menivät miehen pasmat sekaisin. Hän ei ollut selvästikään odottanut, että tilittäisin hänelle rehellisesti saamiseni. Hän huitaisi kädellään mutisten hämmentyneenä, että antaa olla, pidä kaikki. Olisihan se ollut kutkuttavan noloa, jos napatanssija olisi tipannut ravintolan johtajaa hänen omien työntekijöidensä edessä.

Ali kutsui minut vielä toimistoonsa, jossa tapasin ensimmäistä kertaa paikan omistajat, kaksi miestä, jotka olivat Alin pomot. Suuri ja mahtava Ali oli yhtäkkiä muuttunut pieneksi maan matoseksi noiden kahden edessä. Vakavailmeiset sedät keskustelivat Alin kanssa jollain itselleni tuntemattomalla kielellä, joka ei ollut arabiaa, enkä voinut olla hämmästelemättä, miten rehvakkaasta rääväsuusta oli yhtäkkiä tullut vapiseva liero. Ali ei ollut lainkaan oma itsensä. Hän ilmiselvästi pelkäsi noita kahta kuin kuolemaa eikä kyennyt peittämään pelkoaan.

Miehet käskivät Alin poistua, sillä he halusivat jututtaa minua rauhassa. Vaikka he olivat hymyttömiä kuin vanhat käävät, he suhtautuivat minuun lämpimän isällisesti ja kiittivät esityksestäni, niin kuin herrasmiesten kuului.

Lopulta minut päästettiin lähtemään. Söin vielä kummisetien kehotuksesta toisen aterian ennen lähtöäni. Vaikka ruoka oli taivaallista, melkein toivoin, että se olisi ollut siinä miljöössä viimeinen ateriani.

 

 

76. Hätä väärässä paikassa

Minulla on ihmeellinen taipumus ajautua kruunupäiden tielle. Sen lisäksi, että sain leikkiä Japanissa Egyptin kuningatarta ja minua ovat kestinneet Lähi-idän matkoillani eräiden arabimaiden prinssit ja prinsessat, tuntui väistämättömältä kohtalolta törmätä myös Thaimaan kuninkaallisiin, vaikka tavallinen kansa näkee heitä vain aniharvoin elävässä elämässä.

Siitä oli jo vuosia aikaa. Olin kerran menossa Bangkokissa oopperaan, vaikka en mikään suuri oopperan ymmärtäjä ollutkaan. Olin ystäväni kanssa ostanut liput hattuhyllylle. Kun yritimme päästä paikoillemme, meidät ohjattiin ystävällisesti mutta tiukasti alas permannolle. Mikäs siinä – saimme erinomaiset paikat alhaalta. Arvelimme, että joku kuninkaallisista olisi paikalla, sillä kukaan ei saanut istua heitä ylempänä; siitä syystä parvet oli tyhjennettävä tavallisista kuolevaisista.

Thaimaassa kaikki viralliset konsertit, tanssiesitykset, elokuvat, ynnä muut alkavat kuninkaan ylistyslaululla, ja hymnin ajaksi kansa nousee seisomaan osoittamaan kunnioitustaan. Tällä kertaa emme päässeet edes hymniin asti, sillä yleisö lukittiin oopperasaliin odottamaan noin puoleksi tunniksi ilman selitystä. Viimein kuninkaan hymni alkoi kajahdella, ja nousimme seisomaan. Loppusävelten vaietessa kaikki kääntyivät ympäri ja kumarsivat kohti parvea. Siellä autioiden penkkirivien keskellä istui ylvään majesteettisena itse kansakunnan äiti, Thaimaan kuningatar.

Oopperan aikana minua piinasi vessahätä, ja heti ohjelman loputtua ponkaisin ylös ja lähdin ystäväni kanssa kiiruhtamaan ulos salista, jotta pääsisin asialle ennen oopperayleisön vyörymistä samaan suuntaan. Vartijat painoivat salin jykeviä ovia kiinni juuri kun olimme säntäämässä ulos, sillä salista ei saanut poistua ennen kuningatarta. Ihmiset lukittiin sisään siksi aikaa, kunnes kuningatar olisi poistunut paikalta. Vartijat yrittivät pysäyttää meidät, mutta survoin itseni heidän käsiensä välitse vakuuttaen kuolemaa uhmaten, että minua pissatti. Hämmentyneinä he päästivät minut läpi.

Raivoisa vessahätäni keskeytyi kuitenkin yllättäen, sillä huomasin aulaan levitetyn punaisen maton, joka johti suoraan salista ulko-ovelle. Sen molemmille puolille oli asettunut uniformuihin pukeutuneita miehiä juhlalliseen rivistöön. Sen sijaan että olisin tällä kertaa rohjennut astella itse punaiselle matolle, kuten olin kerran tehnyt saudiprinssin nenän edestä (Lue lisää TÄÄLTÄ.), asetuin kenenkään estelemättä vartiokaartin rivin jatkoksi maton laidalle. Seisoin tiukassa rivissä tikkujäykkänä kuin sotilas, ja hetken kuluttua kuningatar tuli ulos salista ja lipui editseni kosketusetäisyydeltä. Oikeat sotilaat rinnallani tekivät kunniaa, minä kumarsin.

En ollut joukon poikkeavin: BMW:n johtaja, joka myös sattui olemaan paikalla, harppasi jostain taaempaa muina miehinä punaiselle matolle suoraan kuningattaren eteen kättelemään häntä rehvakkaasti ja esittelemään itsensä. Hänen majesteettinsa ei ollut huomaavinaan farangin törkeää etikettivirhettä vaan hymyili ystävällisesti ja vastasi miehen kättelyyn. Etäämmällä vapisivat thaimaalaiset kumartuen maahan saakka ja painaen otsansa lattiaan jumalolennon edessä, toiset tekivät syviä hoviniiauksia. Minä jäykkä pohjalainen pysyin jotenkuten pystyssä, mutta kokemus oli vaikuttava ja ikimuistoinen. Sitten hänen majesteettinsa katosi jättikokoiseen kermanvalkeaan Rolls Royceen ja poistui paikalta punaisen autoletkan saattelemana.

kuningatar

Kerran olin aikeissa ylittää Bangkokin halkovaa Chao Phraya -jokea veneellä. Asuin tuolloin joen varressa olevassa tornitalossa, jolla oli oma asukkaita kuljettava yksityisvene. Tuona päivänä vartija ilmoitti sen kummempia selittelemättä, että vene ei kulkisi muutamaan tuntiin. Minulla ei ollut aikaa jäädä tilannetta ihmettelemään, vaan riensin läheiseen jokisatamaan, josta kulkivat lautat joen yli vartin välein. Yli oli päästävä ja pian. Satama oli suljettu, eikä selitystä tarjottu taaskaan. Kihisin äänettömästä kiukusta. Hymyjen maassa ei sopinut kihistä ääneen.

Päätin kiivetä sillalle ja kävellä sitä pitkin vastarannalle. Vartija esti kulkuni. Huomasin, ettei tavallisesti vilkkaasti liikennöidyllä monikaistaisella sillalla ollut ainuttakaan autoa.

Kävelin takaisin ihmetellen, mistä oikein oli kyse. Kauan minun ei tarvinnut ihmetellä, sillä pitkin rantaviivaa näytti liikkuvan epätavallisen paljon poliiseja ja sotilaita, ja joen reunamille alkoi kerääntyä ihmisiä, jotka ohjattiin maahan polvilleen. Kiiruhdin takaisin 30. kerroksessa sijaitsevaan asuntooni ennen kuin minutkin komennettaisiin kyykkyyn. Kaivoin esiin kameran ja parkkeerasin itseni ikkunan ääreen odottamaan, sillä arvasin, mitä oli tapahtumassa.

people

Koko joki samoin kuin joen yli kulkevat sillat oli tyhjennetty liikenteestä. Ensiksi vettä halkoivat armeijan pikaveneet. Sitten tuli yhä enemmän isompia ja pienempiä aluksia. Näytti siltä kuin Thaimaa olisi ollut valmistautumassa vesitse käytävään sotaan. Lopulta jokea pitkin lipui vene, jonka kannella paljaan taivaan alla istui kuningas Bhumibol. Thaimaan kaikkien aikojen rakastetuin hallitsija, kansalleen kuin Jumala, oli suoraan silmieni alla kameran laukaisuetäisyydellä. Hänen sivullaan istui lähes yhtä rakastettu prinsessa Sirindhorn. Molemmilla oli kamerat kädessä. Kansa joen kummallakin rannalla painoi päänsä alas osoittaen äänetöntä kunnioitustaan. Vaatimattoman oloinen suuri hallitsija seilasi viimeisen kerran kaupunkinsa halki.

Kuningas Bhumibol, Rama IX, kuoli 13. lokakuuta 2016.

king on board

75. Kleopatraksi Nipponiin

Kun karateohjaajani oli palannut Iraniin jouduttuaan jättämään dojonsa, joka revittiin hänen vaimonsa toimesta maan tasalle, aloin minä etsiä Bangkokista uutta treenipaikkaa. Löysinkin sellaisen ja pyysin saada päästä mukaan treenaamaan. Minut otettiin ystävällisesti vastaan. Olin karateseuran ainoa länsimaalainen ja toiseksi ainoa nainen. Mutta koska oltiin Thaimaassa, ei mikään voinut mennä liian helposti, ja jo toisella treenikerralla minulta otettiin luulot pois.

Seuran pääohjaaja, viidennen asteen mustan vyön haltija, alkoi nolata ja haukkua minua, oli syytä tai ei – aivan kuten minulle oli tehty kauan sitten thaikielikoulussa. (Lue kauhutarina thaikielen opiskelusta täältä.) Minulle on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi, miksi thaimaalaisten on niin vaikea hyväksyä joukkoonsa sellaisia henkilöitä, jotka osaavat jotain. Sen sijaan että iloittaisiin toisten taidoista ja kannustettaisiin eteenpäin, lyödään kaikki normin ylittävät alas.

Karateohjaaja haukkui minua heiveröiseksi ja pilkkasi lyöntieni heikkoutta laittaen minut lyömään itseään täysillä vatsaan nauraen, että ei tunnu missään. Seuraavan viikon harjoittelin kotona kaikessa hiljaisuudessa lyöntejä säkkiin, ja kun viikon päästä menin treeneihin ja ohjaaja pyysi minua jälleen lyömään itseään täydellä voimalla vatsaan muita hauskuuttaakseen, olin valmis.

– Anna tulla täysillä vain! Et voi kuitenkaan satuttaa minua! hän huusi ivaten, ja tein työtä käskettyä. Mieheltä tulivat ilmat pihalle ja hän taipui kaksinkerroin maahan. Hän huusi yskien, että riittää! Sen jälkeen sain olla rauhassa.

Paljon myöhemmin minun jälkeeni dojoon tuli iäkkäämpi brittiläinen mies, jolla oli kyllä musta vyö mutta jolla oli ollut parinkymmenen vuoden treenitauko. Häneltä otettiin luulot pois niin perusteellisesti, että hän makasi tunnin päätteeksi maassa kiemurrellen tuskasta, kun oli saanut suoran potkun jalkoväliinsä. Muita treenaajia tilanne huvitti suuresti.

Lähes yhtä vakavaa treenimentaliteettia sain kokea, kun lähdin karaten kotimaahan Japaniin osallistuakseni mahtipontiseen tanssiprojektiin nimeltä Silk Road Show.

Bellyqueen New Yorkista oli tuomassa Tokioon ja Bangkokiin tunnettua tanssiproduktiota, joka yhdisti teatteria ja vatsatanssia, ja saatuani tästä tiedon olin ottanut yhteyttä ohjaajaan, joka antoi minulle kaksi päivää aikaa opetella yhden näytöksen tansseista, videoida sen ja lähettää hänelle näytteeksi. Sen perusteella minut valittiin yhteen päärooleista, Egyptin kuningattareksi.

 

En ollut koskaan käynyt Japanissa, mutta istuessani junassa matkalla Naritan lentoasemalta kohti Nipporia tiesin, että tulisin olemaan täällä kotonani. Kaikkialla oli siistiä ja kaikki toimi. Minun oli määrä jakaa hotellihuone amerikkalaisen tanssijan Shoshannan kanssa, joka lentäisi Tokioon Atlantasta. Emme tunteneet toisiamme ennalta, ja ensikohtaamisemme oli varsin epäsovinnainen:

Olin nukkumassa, kun oveen koputettiin myöhään yöllä. Menin yöpaidassa avaaman oven ja toivotin Shoshannan tervetulleeksi. Esittelin itseni ja osoitin minimaalisen pienen huoneen ainoaa sänkyä ilmoittaen, että tilanne oli sellainen, että me nukkuisimme molemmat siinä. Se ei ollut parisänky.

Vaikka Shoshanna ei ollut koskaan ennen elämässään käynyt Yhdysvaltain rajojen ulkopuolella saati jakanut vuodetta ventovieraan fennougrin kanssa, hän oli cool ja vastasi, että ok. Huone oli niin ahdas, ettei sinne edes mahtuisi toista sänkyä. Niin meidän ystävyytemme alkoi siitä, että vaikka tiesimme toisistamme vasta etunimet, kömmimme saman peiton alle ja nukuimme kylki kyljessä sen ja kaikki tulevat Tokion yöt.

Meillä oli Shoshannan kanssa tiedossa riemulliset viikot. Olimme Bellyqueenin lisäksi ainoat länsimaalaiset tanssijat; muut tytöt oli värvätty eri puolilta Japania. Saimme tuta, miten treenataan nousevan auringon maassa. Tanssiharjoitukset alkoivat aamulla kymmeneltä ja päättyivät illalla kymmeneltä, eikä välissä ollut lounas-, päivällis- tai muita taukoja. Joinakin päivinä treenit aloitettiin jo pari tuntia aiemmin ja vedettiin neljätoista tuntia yhteen putkeen.

Ensimmäisenä päivänä tanssijat seulottiin moneen otteeseen, ja pudotuspeli alkoi. Jokaiselle oli määrätty ennalta useampi tanssirooli, jotka meille oli ilmoitettu etukäteen, jotta harjoittelisimme ne kotona videoiden avulla. Minä olin erehtynyt luulemaan, että roolit oli fiksattu ja että niitä ainoastaan hiottaisiin paikan päällä Japanissa. Olin ottanut rennosti ja opetellut omat roolini hatarasti jotenkuten, sillä tiesin pystyväni omaksumaan yksityiskohdat ennen näytöstä nopeasti.

Japanilaiset eivät ottaneet rennosti eivätkä olleet opetelleet roolejaan jotenkuten, vaan selvisi pian, että heitä oli prepattu kuukausitolkulla tulevaan. He osasivat KAIKKI näytöksen koreografiat ulkoa. Minä olin opetellut ainoastaan omat roolini ja käyttänyt siihenkin vain pari viikkoa. Tiedostin, että olin soolotanssija enkä sopinut suuriin, identtisesti liikkuviin ryhmiin, mutta olin halunnut tulla vaihteeksi ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltäni.

SAMSUNG CSC

Kaksi ensimmäistä päivää meitä seulottiin ja karsittiin ilman sääliä. Kaikki laitettiin tanssimaan kaikki tanssit, ja huonoimmat tiputettiin kättelyssä pois. Sitten jäljelle jääneet tanssivat samat tanssit uudelleen, ja taas epäonnistuneet heitettiin pois, kunnes lopulta jäljellä olivat ainoastaan ne, jotka tanssivat täydellisesti. Virheille ei ollut aikaa. Eikä tunteilulle.

Japanilaiset kivikasvot murentuivat pukuhuoneessa, ja tytöt itkivät katkerasti pudotessaan pois tanssirooleista, jotka heille oli alunperin luvattu, kun he eivät joko muistaneet jotain osaa koreografiasta tai eivät oppineet uutta riittävän nopeasti. Se oli hirvittävä häpeä ja kasvojenmenetys täydellisyyttä tavoittelevalle harakiri-kansalle.

Minäkin tipuin yhdestä tanssista pois, mikä luonnollisesti harmitti. Kyseessä oli huivitanssi. Olin epähuomiossa jättänyt oman huivini kotiin ja sotkeuduin lainahuiviin, koska se oli paljon isompi kuin mihin olin tottunut, ja haahuilin sen kanssa koetanssissa miten sattuu. Tiesin jo sillä hetkellä, että saisin kylmää kenkää. Kaikki tippuivat jostain. Ei se ollut niin vakavaa. Paitsi japanilaisille se oli haudanvakavaa.

Lopulta roolit asettuivat oikeille henkilöille. Minä sain pitää muutaman sivuroolin ohella ennalta luvatun roolini Egyptin kuningattarena, koska ”you have that royal look”. Ohjaajan mukaan näytin aivan Monacon ruhtinasperheen jäseneltä. Se oli uutta tietoa. Katsoin illalla peiliin peläten, että sieltä tuijottaisi takaisin ruhtinas Albert.

Olin ostanut Bangkokista varta vasten tätä roolia varten peruukin, koska olin varma, ettei oma tukkani kelpaisi, mutta ohjaaja oli sitä mieltä, että vaalea tukanväri oli hyvä Egyptin kuningattarelle; se tekisi hienon kontrastin muiden tanssijoiden mustiin hiuksiin. Olin eri mieltä, mutta pysyin vaiti kuin sfinksi.

silkroad3

Treenasimme kuin hullut kaksitoista tuntia päivässä. Näimme unta tansseista, ja päässämme soi tauotta esityksen musiikki. Vietin petikaverini Shoshannan kanssa 24 tuntia vuorokaudessa, ja oli onni, että meillä synkkasi hyvin, muuten olisimme tappaneet toisemme. Päivien edetessä treenaaminen kävi vieläkin intensiivisemmäksi. En tuntenut enää pohkeitani ja reisilihaksiani; tiesin niiden olevan tallella ainoastaan, koska silmäni väittivät niin olevan.

Elimme onigiri-riisikolmioilla ja hotkimme niitä milloin aikataulultamme ehdimme. Join vihreää teetä suoraan kahden litran pulloista pari pulloa päivässä ja ihmettelin ensimmäisinä öinä, kun ei uni tullut. Olin niin täynnä virtaa, että 12-14 tunnin tanssitreenien jälkeen lähdin iltakävelylle. Se oli ainoa mahdollisuus nähdä Tokiosta edes vähän muutakin kuin pelkkä juna-asema ja tanssisali. Mittailin öisiä Nipporin katuja, kunnes jalkani eivät kantaneet. Sen pitemmälle en koskaan päässyt. Jalat vapisivat liikaa.

Joinakin iltoina en jaksanut edes kävellä läheiseen ruokakauppaan ostamaan itselleni iltapalaa, sillä se oli liian kaukana parin korttelin päässä. Ystävälliset tuntemattomat japanilaiset auttoivat minua ruokaostosten tekemisessä. Öisin kaaduin Shoshannan kanssa puolikuolleena sänkyyn katsomaan lisää unia päivän koreografioista.

Monilla tanssijoista oli punaiset silmät; joko he eivät nukkuneet tai he olivat yöllä itkeneet, tai molempia. Joskus joku itki satunnaisesti pukuhuoneessa, kun tanssijoita siirrettiin spontaanisti rooleista pois tai eturivistä takariviin.

Japanilaiset tanssijat eivät osanneet improvisoida – saman olin todennut aiemmin thaimaalaisista tanssijoista. Kun teimme ohjaajan johdolla improvisaatioharjoituksia, japanilaiset menivät lukkoon, eikä olisi koskaan uskonut, että kyseessä oli joukko ammattitanssijoita. He tekivät joitakin jähmeitä, mekaanisia liikkeitä ja keskittyivät suoritukseensa niin, etteivät pysyneet edes rytmissä. Sen sijaan kopioida he osasivat paremmin kuin xeroxit. He oppivat kaiken ulkoa liki täydellisesti, eikä minulla fiilistanssijalla ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla siinä lajissa heidän kanssaan.

silkroad4

Toiseksi viimeisenä päivänä siirryimme harjoittelusalista teatteriin. Ryhmän henki oli hioutunut kaiken rääkin keskellä timanttiseksi. Alkupäivien kilpailuasetelman jälkeen kaikki puhalsivat yhteen hiileen, ja japanilaiset pitivät Shoshannasta ja minusta huolta, ettemme sekoilisi vieraassa maassa enemmän kuin oli välttämätöntä. Vietimme teatterissa kaksi pitkää päivää ja olimme kuin yksi perhe. Kaikki auttoivat ja kannustivat toisia. Mitään sellaista selän takana mutinaa ja naamanvääntelyä, mihin olin Thaimaan tanssipiireissä tottunut, en havainnut.

SAMSUNG CSCSAMSUNG CSC

Kun lopulta levitimme kahden tunnin mittaisen tanssiteoksen teatterin lavalle kahtena näytöksenä, oli lopputulos häikäisevä. Illan viimeisen näytöksen jälkeen japanilaiset itkivät meikkinsä poskille toistensa kaulassa. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut hetken aikaa itsekin japanilainen.

silkroad7

Emme ehtineet jäädä nostamaan voitonmaljaa, sillä edessä oli sama uusintana Bangkokissa seuraavalla viikolla. Kiiruhdin suoraan teatterista lentokentälle lavameikit naamassa, ja päivän suurin helpotuksen tunne koitti, kun sain repiä irtoripset pois.

SAMSUNG CSC

Edessä oli vastaavanlainen viikko toisella tanssijakokoonpanolla. Tunnelma Bangkokissa oli täysin erilainen. Entinen keikka-agenttini ja arkkivihaajani Som oli shown paikallinen koordinaattori ja hän oli ollut vastuussa tapahtuman markkinoinnista ja tanssijoiden värväyksestä Thaimaassa. Jälkimmäisen hän oli toteuttanut lähettämällä pienelle suljetulle ryhmälle viestin, jossa kertoi Bellyqueenin tuovan kuuluisan Silk Road Shown Bangkokiin ja etsivän siihen tanssijoita. Ihme kyllä, minä olin mukana tuossa listassa.

Vaikka esiintymistilaisuus oli ainutlaatuinen, olin päättänyt olla osallistumatta Bangkokin näytöksiin, koska uskoin Somin hovineitoineen olevan mukana tanssijakaartissa, enkä halunnut repiä vanhoja haavoja auki. (Lue lisää täältä.) Viime tipassa muutin kuitenkin mieleni. En tuolloin tiennyt, että esityksessä ei tulisi olemaan yhtään Somin tanssijoista, sillä hän ei ollut edes tarjonnut heille mahdollisuutta osallistua; hän ei ollut kertonut heille koko projektista.

Somin tanssijat saivat tiedon liian myöhään, kun roolit oli jo täytetty. Entistä tanssipariani Annaa harmitti suunnattomasti, sillä hän olisi halunnut päästä mukaan, mutta hän oli edelleen niin kaikkivaltiaan Isosisko Somin pauloissa, ettei hetkeäkään epäillyt, että tämä olisi voinut tahallaan pimittää tietoa. Kun Somin tanssijat viimein kuulivat Silk Road Shown tulosta Bangkokiin ja ottivat asian Isosiskon kanssa puheeksi, kielsi tämä yksiselitteisesti heitä osallistumasta siihen. Hän kertoi heille jättävänsä näytökset myös itse väliin. Siinä hän valehteli, sillä hänelle oli tarjottu Kiinan keisarinnan roolia, josta hänellä ei ollut aikomustakaan kieltäytyä.

Isosisko Som piti huolen, ettei yksikään hänen omista tanssijoistaan pääsisi loistamaan hänen rinnalleen esitykseen, jossa hän tanssisi yhden päärooleista. Minut oli tietenkin tiputettu Bangkokissa Egyptin kuningattaren roolista pois, sillä olisihan ollut aivan liian härskiä, jos olisin saanut jakaa lavan arkkivihaajani rinnalla toisena näytöksen kuningattarista.

silkroad10

Muut Bangkokin tanssikoulut boikotoivat tapahtumaa, koska Som oli siinä koordinaattorina. Newyorkilainen ohjaaja ihmetteli, miten vaikeaa oli löytää Bangkokin kokoisesta kaupungista tanssijoita näin valovoimaiseen spektaakkeliin. Kyseinen show oli kiertänyt ympäri maailmaa, ja kaikkialla muualla oli roolia havittelevia kokelaita parveillut tungokseen asti. En viitsinyt kommentoida, sillä en halunnut rikkoa ohjaajan ja Somin välejä, ja tuskin minua olisi uskottukaan.

Som valehteli ohjaajalle tehneensä kaikkensa markkinoidakseen tapahtumaa. Minusta näytti siltä, että hän oli tehnyt parhaansa, jottei kukaan vain saisi tietää kyseisestä tapahtumasta, sillä se uhkasi pahasti hänen omaa asemaansa Bangkokin ja koko Thaimaan suurena tanssitapahtumien järjestäjänä. Hän ei markkinoisi mitään, missä ei komeillut hänen brändinsä nimi päällimmäisenä.

Bangkokin näytöksiin myytiin ennätysvähän lippuja, ja sen lisäksi, että Somin valitsema sali oli surkean pieni, se oli puoliksi tyhjä. Kukaan ei edes tiennyt, missä teatteri oli ja mistä lippuja sai ostaa, sillä esitystä ei mainostettu missään.

Tanssijat tuntuivat jakautuneen pieniin ryhmiin. Minä kuljin omia teitäni ja menin aina harjoitusten jälkeen kotiin, sillä minua ei huvittanut kulkea Somin ryhmän mukana seksibaareissa ja strippauspaikoissa, joihin Isosisko tyttöjä iltaisin vei, koska arveli sellaisen heitä kiinnostavan. Myös Shoshanna jätti ne järkyttyneenä väliin.

Muistelin haikeana Tokion shown sisarellista ilmapiiriä ja sitä täydellistä antautumista, jolla japanilaiset tanssijat laittoivat itsensä likoon. Thaimaassa oli vaikea saada tanssijoita aamulla ajoissa treenipaikalle, he halusivat pitää pitkiä ruoka- ja välipalataukoja ja väsyttyään he liukenivat salaa kotiin ilman ohjaajan lupaa. Merkittävin yhteinen piirre näissä kahdessa paikassa oli, ettei kukaan koskaan valittanut, eikä yksikään hymy hyytynyt ennen viimeisen esiripun laskeutumista.

silkroad11

74. Karatemiestä vyön alle

Kuljin joka perjantai Bangkokissa töihin mennessäni erään ostoskeskuksen ohi, jonka ulkoseinässä luki suurin kirkkaanpunaisin kirjaimin KARATE. Mielessäni käväisi, josko menisin kysymään, olisivatko he kiinnostuneita ottamaan ohjelmistoonsa vatsatanssitunnit, keitä he sitten olivatkin, sillä karatesalissa oli tanssitunteihin soveltuvat peilit. Olihan itämaista vatsatanssia ennenkin veivattu karatemattojen päällä. Jo parikymmentä vuotta aiemmin Helsingin yliopistossa oli napatanssittu samassa salissa, jossa itämaisten taistelulajien taitajat ottivat mittaa toisistaan, ja muistin vieläkin elävästi, miten vaikea oli tanssahdella päkiöiden varassa pehmeän tatamin päällä.

Niin, ja olihan minulla itsellänikin kamppailulajitausta, vaikka en yleensä tehnyt siitä suurta numeroa. Hikoilin teini- ja nuoruusvuoteni judo-, jujutsu- ja kickboxing-saleilla sekä potkin iltaisin autotallissa säkkiä valvottaen seinän takana uinuvia vanhempiani.

Kamppailulaji-innostukseni katosi kuitenkin salamannopeasti eräänä kauniina iltana, kun olin harjoittelemassa Helsingin Kaapelitehtaalla pampputekniikkaa ja satuin kuulemaan, kuinka miespuolinen jujutsuvalmentajani naureskeli toiselle valmentajalle minua katsoessaan: ”Mitähän se tekee tuon pampun kanssa kotona iltaisin?” Miehet hekottelivat loistavalle aivoitukselleen, ja minä en jäänyt asiaa heille lähemmin havainnollistamaan, vaan marssin ulos salilta korvat savuten, ja niin pukuni kuin vyöni sekä valmentajani fantasioissa elävä pamppu saivat kyytiä, eikä minulla tullut niitä sen koommin ikävä.

Näissä muisteloissa kuljin kävelysiltaa pitkin Bangkokin katujen yllä ohittaen punaisen karatekyltin, eikä minulla ollut aavistustakaan, että oma tanssikuvani tulisi pian komeilemaan tuon kyltin vieressä suurena mainosjulisteena.

Hämmästykseni oli melkoinen, kun sähköpostiini ilmestyi viesti, jossa kerrottiin, että tuohon samaiseen karatesaliin etsittiin vatsatanssinopettajaa! Karatesalin omistaja oli iranilainen mies, joka oli avannut kaksi kuukautta aiemmin ravintolan, ja hän halusi aloittaa paitsi karatesalillaan naisten vatsatanssitunnit myös säännölliset vatsatanssiesitykset ravintolassaan. Menin viivana tapaamaan herra Saeidia sekä hänen thaimaalaista vaimoaan.

Charmikas, kaljupäinen Saeid oli pitkän linjan karatemestari, jolla oli neljännen asteen musta vyö. Hän oli nuoruudessaan paennut jalkapatikassa Iranin islamilaista vallankumousta ja päätynyt Saksaan, missä hän oli raivannut tiensä paitsi karatepiireihin myös saksalaiseen yhteiskuntaan ja saavuttanut lopulta Saksan kansalaisuuden. Hän oli sittemmin päätynyt liikemieheksi ja karateopettajaksi New Yorkiin, missä hän oli tavannut viehättävän thaimaalaisen naisen, ja he olivat menneet naimisiin.

He olivat eläneet onnellisina New Yorkissa toistakymmentä vuotta, kunnes vaimo oli alkanut vihjata Saeidille, että elämä lämpimässä Thaimaassa olisi paljon parempaa kuin New Yorkissa. Vähitellen Saeid oli vakuuttunut asiasta, vaikkei ollut koskaan Thaimaassa käynytkään. Vaimo tiesi, että peltomaa Koillis-Thaimaassa oli halpaa, ja ehdotti, että Saeid sijoittaisi eläkesäästönsä sinne, jotta heillä lapsettomana pariskuntana olisi tuottoisa ja taattu vanhuuden turva. Saeidista se kuulosti hyvältä idealta. Niin hän pakkasi vaimonsa matkaan huomattavan summan käteistä, jotta tämä sijoittaisi sen heidän nimissään peltomaahan Isaanissa, ja lähetti vaimon edeltä Bangkokiin.

Turhia jahkailematta vaimo lähetti paluupostissa paperit Saeidille allekirjoitettavaksi, ja pian mies oli onnellinen thaimaalaisen peltomaan omistaja. Samaan syssyyn vaimo ehdotti, että Saeid lähettäisi lisää rahaa, sillä maa oli niin halpaa, että siihen kannattaisi sijoittaa kaikki, mitä heillä oli. Maan arvo tulisi moninkertaistumaan, ja he eläisivät loppuelämänsä mukavasti. Saeid ajatteli, että mikä ettei; hänen vaimonsa oli taitava liikenainen.

Jonkin ajan kuluttua myös Saeid jätti New Yorkin taakseen ja muutti vaimonsa perässä Thaimaahan. Hän oli saanut liikunnanopettajan paikan maineikkaasta thaimaalaisesta urheiluyliopistosta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Illuusio ei kuitenkaan kestänyt lukuvuotta pitempään, sillä Saeidin katsellessa, miten ylipainoiset thaimaalaiset liikunnanopettajat laittoivat opiskelijat juoksemaan rinkiä samalla kun itse ajoivat mopolla edessä tupakka suussa, hän tunsi myötähäpeää koko opettajakunnan puolesta. Ja kun hänelle selvisi, että opiskelijat läpäisivät kursseja joko rahalla tai seksillä, eikä ilman jompaa kumpaa herunut yliopiston tutkintotodistusta, häntä alkoi oksettaa niin, ettei hän voinut jatkaa virassaan.

Saeid muutti vaimoineen Bangkokiin, ja he päättivät sijoittaa viimeiset pennosensa karatesaliin ja Lähi-idän ruokaa tarjoilevaan kattoterassiravintolaan, jossa minä nyt istuin tekemässä sopimusta vatsatanssituntien aloittamisesta sekä jokaviikonloppuisista tanssiesityksistä. Eikä mennyt kauan, kun lajistaan poikamaisen innnostunut karatemestari onnistui houkuttelemaan minut myös monen vuoden tauon jälkeen takaisin tatamille.

karate class

Sitten Saeidin vaimo pisti töpinäksi. Muutaman kuukauden kuluttua hän yhtäkkiä soitti minulle ilmoittaakseen, että karatetunnit oli peruttu. Soitin puolestani Saeidille kysyäkseni, mistä oikein oli kyse, mutta tämä ei tiennyt asiasta mitään. Sen perään vaimo perui myös minun vatsatanssituntini. Olin yhtä ymmälläni kuin Saeid. En ollut koskaan tiennyt, että vaimo oli sairaalloisen mustasukkainen miehestään, sillä hän oli aina ollut minua kohtaan ystävällinen. Nyt sain kuulla, ettei hän pitänyt siitä, että keskustelin hänen miehensä kanssa karatesalissa kirkkaassa päivänvalossa työasioista; hän ei pitänyt siitä, että hänen miehensä keskusteli ylipäätään kenenkään naisen kanssa.

Seuraavan kerran kun saavuin karatetunnille, oli vaimo lukinnut salin oven eikä päästänyt oppilaita sisään. Seisoimme oven takana odottamassa Saeidia. Kun tämä saapui, ei hän uskonut silmiään: ovessa oli lappu, jossa ilmoitettiin, että karatetunnit oli lopetettu. Saeidilla ei ollut saliin avainta ja hän soitti vaimolleen, mutta tämä ei tarjonnut mitään selitystä.

Vaimo alkoi käyttäytyä yhä sekavammin. Hän halusi ottaa välittömästi avioeron ja yritti heittää Saeidin ulos heidän yhteisestä kodistaan tuoden sinnne thaimaalaisen perheen asumaan. Sen lisäksi hän rukoili päivittäin kuusi tuntia yhteen putkeen kotialttarinsa edessä, eikä häntä saanut häiritä.

Saeidin kärsivällisyys alkoi tulla päähänsä. Hän ei enää tunnistanut vaimoaan samaksi, jonka kanssa oli jakanut elämänäsä toistakymmentä vuotta. Hän yritti epätoivoisesti löytää liiketiloilleen ostajaa saadakseen edes rahansa takaisin ja päästäkseen lähtemään Thaimaasta ja palaamaan New Yorkiin. Hän suostuisi antamaan vaimolleen puolet kaikesta, kunhan tämä piina päättyisi. Minä aloin pelätä, ettei asiassa kävisi edes niin onnellisesti.

Karatesalin ulkopuolelle ilmestyi näyttävä juliste, jossa mainostettiin, että sille paikalle avattaisiin supermarket. Oli selvää, että vaimo oli jo myynyt liiketilat, samaan aikaan kun Saeid vielä etsi niille ostajaa, missä minä yritin häntä auttaa. Voimattomana Saeid katsoi, kuinka rakennusmiehet alkoivat repiä alas hänen dojoaan, johon hän oli laittanut sydänverensä, niin kuin hän itse sanoi. Rahoista hän ei nähnyt vilaustakaan. Kaikki tuhoutui hetkessä: kehystetyt valokuvat dojon seinältä, Saeidin vyöarvotodistukset ja kilpailupalkinnot, vanhat japanilaiset puumiekat, valtava määrä tatamimattoja.

karate dojo

Viimeisenä oljenkortenaan Saeid kiikutti minulle sopimuspaperin, jolla hän oli ostanut peltomaita Koillis-Thaimaasta vaimonsa avustamana. Onneksi hänellä oli edes nuo maat, jotka hän voisi nyt hädissään realisoida. Käännätin paperin thaista englanniksi pahinta peläten. Se ei ollut helppo puhelinsoitto, kun jouduin kertomaan totuuden Saeidille.

– Meidän on parempi tavata ja jutella kasvokkain, sanoin empien.

– Toivottavasti sinulla on minulle hyviä uutisia! kuului Saeidin innostunut ääni puhelimen toisesta päästä. Hän ei koskaan menettänyt iloista optimismiaan. En ollut eläessäni tavannut hänen kaltaistaan ihmistä. Kaiken sen jälkeen, mitä vaimo oli hänelle tehnyt, hän ei sanallakaan haukkunut tai kironnut tätä tai puhunut tästä pahaa. Eikä hän suostunut uskomaan, että asiat eivät voisi päättyä hyvin, vaikka hän itse joutui sairaalaan äkillisen korkean verenpainen vuoksi. Hän nauroi tilanteelle, koska – kuten hän sanoi – muuten hän itkisi.

– Ei ole hyviä uutisia, vastasin, – mutta puhun mieluummin kasvokkain, sillä tästä tulee pitkä ilta.

– Anna minulle toivoa! hän rukoili.

Nyt hän istui kahvilassa minua vastapäätä, kun yhdellä hengenvedolla murskasin hänen toivonsa. Kerroin hänelle, että paperi, jonka hän oli allekirjoittanut New Yorkissa ostaessaan maata Koillis-Thaimaasta, paljasti, että nuo maat oli ostettu yksinomaan hänen vaimonsa nimiin. Saeidin allekirjoituksella paperissa ei ollut mitään muuta merkitystä kuin todistaa aidoksi hänen vaimonsa allekirjoitus. Näin Saeidin elinikäiset säästöt olivat siirtyneet hänen rakkaalle vaimolleen, joka oli suunnitellut koko juonen jo ennen heidän New Yorkista lähtöään.

Vaimo otti Saeidista eron ja heitti hänet pennittömänä ulos. Saeid ei jaksanut vastustaa. Hänen ainoa jäljellä oleva omaisuutensa oli reppu, jossa oli T-paita, shortsit ja lippalakki, ja hän lainasi kaveriltaan rahaa, jolla osti menolipun Teheraniin. Kun hän lähti, itki ex-vaimo hysteerisenä mutta ei katunut mitään.

Saeid ei halunnut myöntää olevansa katkera. Hänen optimismiaan ei tappaisi mikään. Hän totesi naurahtaen, että hänelle oli käynyt juuri niin kuin niille tuhansille ja tuhansille tyhmille ulkomaalaisille miehille, jotka thainaiset olivat lypsäneet vararikkoon, ja joista hän oli aina kuullut, mutta ei olisi koskaan uskonut, että hänelle itselleen kävisi niin.

Samalla hän oli menettänyt minua ja yhtä iranilaista miestä lukuunottamatta kaikki ystävänsä, sillä hänen vaimonsa oli järjestänyt sellaisen mustamaalauskampanjan häntä vastaan, että hänen niin sanotut ystävänsäkin Thaimaassa olivat kadonneet. Myös viranomaiset olivat kääntyneet häntä vastaan, sillä vaimo oli tekaissut hänestä rikosilmoituksen, joka onneksi raukesi todisteiden puuttuessa.

Saeid palasi Iraniin, ja tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että hän tapasi siellä sukulaisten myötävaikutuksella ihanan lakinaisen, ja he rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. Ennen kuin Saeid vei tuoreen vaimonsa New Yorkiin, he tulivat häämatkalle Thaimaahan, ja Saeid omaan veijarimaiseen tapaansa marssi muina miehinä uuden vaimonsa kanssa ravintolaan, joka oli kerran kuulunut hänelle, pahaa-aavistamattoman ex-vaimon silmien alle. He istuivat pöytään kuin ketkä tahansa asiakkaat, ja vähältä piti, ettei ex-vaimo saanut sydänkohtausta tajutessaan, kuka oli tullut sisään. Hän joutui menemään ulos terassille vetämään henkeä. Saeid huusi iloisesti hänen peräänsä:

– Tarjoilija, minne sinä menit; etkö tuo meille ruokalistaa? Haluamme syödä! Ex-vaimo palasi sisään kalpeana kuin lakana, toi heille lasilliset vettä, ja Saeid esitteli hänelle kauniin iranilaisen vaimonsa, joka ojensi kätensä ja sanoi hymyillen olevansa iloinen tavatessaan viimein puolisonsa ex-vaimon, josta oli kuullut niin paljon. Saeid nauroi kertoessaan minulle, että hän oli saanut sillä hetkellä kostonsa nähdessään ex-vaimon ilmeen.

Noin puolitoista vuotta myöhemmin karma hoiti loput, sillä Saeidin ex-vaimo tuli huijatuksi thaimaalaisten liikekumppaneidensa toimesta, ja hän menetti kaiken sen, minkä oli vilpillä onnistunut itselleen hankkimaan.

Previous Older Entries

Täällä on käyty

  • 80,201 kertaa