61. Vaikea paikka

Minua ei ollut toivotettu viime aikoina tervetulleeksi entisen keikka-agenttini Somin järjestämiin tanssitapahtumiin edes maksavaksi asiakkaaksi eli katsojaksi yleisön joukkoon. Nyt Bangkokissa vieraili tanssijalegenda Tamalyn Dallal, jonka kunniaksi Som järjesti marokkolaisessa ravintolassa illanvieton, ja hän oli pakotettu kutsumaan minut sinne esiintyjäksi, koska olin yksi Tamalynin oppilaista.

Minua rehellisesti sanottuna kylmäsi koko ajatus. En ollut tehnyt mitään yhteistyötä Somin kanssa enää pitkään aikaan, eivätkä välimme olleet suinkaan lämmenneet siitä, kun hän oli heittänyt minut tanssiryhmästään ulos. (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Myös koko muu Bangkokin vatsatanssiyhteisö suhtautui minuun suurella varauksella, eikä ajatus heidän edessään tanssimisesta hivellyt mieltä.

Aloittelevat esiintyjät potevat ramppikuumetta ennen esitystä. Myös kokeneemmilla esiintyjillä henkilöstä riippuen lepattavat perhoset vatsassa aina ennen lavalle astumista. Itse en ottanut paineita omista suorituksistani paitsi silloin, jos tiesin yleisön asenteen olevan jo valmiiksi minua vastaan. Jokainen artisti tarvitsee yleisöään. Esiintyjä hengittää energiansa yleisöstä ja elää ja kuolee yleisönsä mukana. Minua ei ollut vielä koskaan buuattu lavalta alas, mutta pelkäsin kaikkien muiden esiintyjien tavoin sitä hetkeä, jolloin yleisö ei enää haluaisi minua.

Monet artistit rakastuvat viihdealaan. Vielä useammin he rakastuvat itseensä, mikä näkyy loputtomana tarpeena postittaa itsestä alastomia kylpyhuonekuvia ja tyhjänpäiväisiä “mitäsöintänään”-päivityksiä sosiaaliseen mediaan. He janoavat saada osakseen tuntemattomien ihmisten huomiota ja kerjäävät ihailua ja palvontaa, vaikka todellisuudessa yleisö jumaloi vain omaa mielikuvaansa artistista – sitä kiiltokuvaa, jonka artisti on omaksi julkiksivukseen luonut. Sillä on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa.

Ihmisten mielissä vatsatanssija on kaunis, aina huoliteltu ja hyvännäköinen, nuori ja vapaa nainen. Olen nähnyt niin monta tanssijatyttöä kulissien takana, että voin vakuuttaa, että todellisuudessa monia lavojen kuningattaria tuskin tunnistaa pukuhuoneessa ennen meikkausta. Ja kotona odottaa kärttyinen mies ja yksi tai kaksi koliikkia sairastavaa lasta. Vuosilukujakin on mittarissa enemmän kuin kukaan uskoisi. Ja rasvaa vyötärön ympärillä. Mielikuva on se, minkä varassa porskutetaan eteenpäin – niin oma kuin toisten. Todellisuus laahaa kaukana jäljessä.

Kaikkein eniten pihalla ovat ne tapaukset, joille jää rooli päälle ja jotka alkavat pitää itseään tähtinä myös silloin kun spottivalot ovat sammuneet. Tuttavapiiriini kuuluu eräs Thaimaassa asuva lahjakas naismuusikko, jonka hengästyttävää Facebook-aktiivisuutta olin jo pitkään ihmetellyt. Hän postitti itsestään toinen toistaan säkenöivämpiä kuvia erilaisissa iltapuvuissa kymmenien kuvien päivävauhdilla. Jouduin blokkaamaan hänen päivityksensä, koska – vaikka hän kaunis olikin – en jaksanut enää katsella hänen loputtomia silmämeikkejään, kampauksiaan ja iltapukujaan.

Hänen maanisen valokuvausintonsa syy selvisi, kun hän kerran keskustellessamme totesi yksiselitteisesti olevansa kaupungin celebrity, julkkis. En ollut tiennyt, että ihminen voi itse nimetä itsensä julkkikseksi; eikö sellainen määritelmä anneta yleensä muiden toimesta? Silloin kun yksinkertainen kuolevainen alkaa kuvitella olevansa jumaluutta hipova julkisuuden lemmikki, alkaa hän harhaisesti luulla koko maailman olevan kiinnostunut hänen suihkussakäynneistään ja aamiaismysleistään, vaikka hänen elämässään ei oikeasti tapahtuisi mitään, mikä suuresti poikkeaisi tavallisen tallaajan elämästä.

Yleisö rakastaa artistiaan niin kauan, kun tällä on heille jotain annettavaa, jotain mitä he himoitsevat. Sitten kun artisti on loppuun kaluttu, nakkaa yleisö haaskan pois ja menee hakemaan viihteensä muualta. Se mitä suuri yleisö haluaa ei aina ole välttämättä samaa, mitä artisti itse haluaisi. Jokainen viihdealalle heittäytyvä joutuu tekemään oman valintansa: haluaako hän miellyttää ensisijaisesti yleisöä vai itseään. Valtaosa valitsee ensimmäisen.

Minua on lukuisia kertoja pyydetty tekemään seksikkäitä tanssiesityksiä, niiden päällehän kansa kuolaa. On tarjottu korkeampaa keikkapalkkiota ja paikkaa taivaassa. Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt. Tuskin olisin saanut kutsua kuninkaallisten ja diplomaattien pöytien eteen, jos olisin valinnut tuhman tytön linjan. Kun agentti Som myi omat periaatteensa ja ryhtyi tanssityttöjensä kanssa strippaamaan kumikorseteissa, sai hän varmasti mainetta ja kunniaa omanlaisensa yleisön keskuudessa, mutta sulki samalla ovet toiselta yleisöltä. Siltä, joka haluaa tyyliä ja glamouria, jotain mikä näyttää arvokkaalta. Ja sillä yleisöllä on varaa maksaa artistille viisinumeroisilla luvuilla.

Vieläkö joku muistaa Ethel Mermanin ikivihreän hitin “There’s no business like show business“, viihdealan ylistyslaulun? Tuon laulun sanoihin kulminoituu koko se valheellinen kupla, jossa viihdemaailma elää. Se on oma tyhjänpäiväinen universuminsa, joka pyörii itsensä ympärillä ja jossa vallitsevat omat itsekeskeisen raadolliset sääntönsä.

Nyt istuin arkkivihaajani Paun autossa matkalla kohti marokkolaista ravintolaa. Miten olin Paun autoon päätynyt – hänen, joka oli aina ollut minua kohtaan kuin säälimätön piru ja nokkinut minua surutta Somin tanssiryhmässä ollessani? (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Olimme osallistuneet Tamalyn Dallalin tanssikurssille, ja kurssin jälkeen Pau oli heittänyt ilmaan kaikille suunnatun kysymyksen: kuka haluaisi kyydin hänen autossaan. Yksikään tytöistä ei halunnut. Tanssitytöt pelkäsivät Pauta, koska hänellä oli käärmeen kieli ja hän harrasti okkultisimia, eikä pelokkaita ja taikauskoisia thaimaalaisia houkutellut ajatus istua kaksin pimeässä autossa ouija-laudalla leikkivän Paun kanssa.

Pau vinkkasi minulle, ja minä menin kuin lammas suden suuhun. Istuin Paun autossa Bangkokin katkuisessa liikenneruuhkassa, mutta meidän välillämme ei ollut edes savua. Pau kysyi, olinko valmis esitykseeni, ja vastasin hänelle rehellisesti, että en. Kerroin, että en ollut valmistautunut lainkaan. Olin ollut niin lukossa, että en ollut pystynyt luomaan mitään taiteellista saati kaunista. Olin koko ajan toivonut, että Som peruisi tapahtuman tai että sairastuisin tai saisin jonkin muun pätevän verukkeen olla esiintymättä. En halunnut tanssia tänä iltana enkä varsinkaan tälle yleisölle! Halusin mennä kotiin ja piiloutua syvälle peiton alle.

Tarjosin vampyyrille kurkkuni ja tunnustin Paulle epävarmuuteni. Sen sijaan että olisi purrut, hän ymmärsikin minua. Hän sanoi tietävänsä, miltä minusta tuntui; hänestä tuntui usein samalta. Sitä en Paulle kertonut, miten rumaksi ja lahjattomaksi tunsin itseni, että tunsin olevani maailman surkein olento ja ihmettelin, miten koskaan pystyisin pukemaan vatsatanssipuvun päälle ja astumaan paljaana ihmisten eteen.

Punaiset liikennevalot ja seisahtunut liikenne Bangkokin yössä olivat tehneet yhtäkkiä Pausta ja minusta hengenheimolaisia. Oli ihmeellistä keskustella hänen kanssaan rehellisesti ilman ainaista peitsen taittoa ja voimien mittelyä. Paljastui, että me kumpikaan emme oikeastaan lainkaan pitäneet esillä olosta, mutta jokin kummallinen riivaus ajoi meitä parrasvaloihin kerta toisensa jälkeen voittamaan itsemme. Se oli pakottava intohimo tanssiin.

Pau oli yksi lahjakkaimpia esiintyjiä, joita olin Thaimaassa nähnyt. Jos hän olisi liihotellut muutama kymmenen kiloa kevyempänä, olisi hän ollut Bangkokin vatsatanssijoiden ykkönen. Hän tunnusti minulle tuona iltana, että hän rakasti klassista egyptiläistä vatsatanssia enemmän kuin mitään muuta – se oli hänen ensirakkautensa – mutta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia sillä saralla. Suuri yleisö ei halunnut nähdä hänen napaansa, koska sen ympärillä oli liikaa rasvaa. Hänet oli tuomittu pienille, hämärille lavoille, joissa millään ei ollut niin suurta väliä.

Yritin jossain urani vaiheessa auttaa Pauta ja järjestää hänelle keikkoja, mutta asiakkaat järkyttyivät hänen koostaan: “Emme missään tapauksessa halua sitä lihavaa tanssijaa!” He tekivät selväksi, että Paun taidoilla ei ollut merkitystä. Vaikka tämä olisi ollut valtakunnan huikein tanssija potenssiin sata, ei häntä kukaan halunnut katsoa, koska hän ei vastannut heidän kauneuskäsitystään.

Tuona iltana pelkäsin enemmän kuin koskaan, että minut buuattaisiin tanssilattialta alas maanrakoon. En ollut lainkaan harjoitellut ja olin päättänyt tehdä vain pienen improvisaation suosikkikappaleeseeni. Paineita ei suinkaan vähentänyt, että mestari Tamalyn Dallal oli yleisön joukossa. Pelkäsin turhaan. Yleisössä oli joukko muualta tullutta väkeä, joka ei tiennyt mitään tanssijoiden välisistä jännitteistä, ja he saivat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi sellaisena kuin olin.

 

Esityksen jälkeen agentti Som sai jonkin tilapäisen mielenhäiriön, sillä hän kutsui minut muiden kanssa syömään juuri kun olin saanut tavarani pakattua ja seisoin ovella valmiina lähtemään yksin kotiin. Yleensä minulle ei käynyt kutsua hänen armolliseen pöytäänsä. Ei edes silloin, kun vielä kuuluin hänen esiintymiskaartiinsa tanssien nälkäpalkalla kaikissa hänen kissanristiäisissään. Yhteisten keikkojen päätteeksi hänellä oli ollut tapana odottaa, että minä poistuisin paikalta, ja sen jälkeen hän vei muut ryhmän jäsenet syömään.

Nyt kaikki toisiaan katkerasti vihaavat thaimaalaiset kilpasiskot söivät sulassa sovussa saman pöydän ääressä ja jopa puhuivat minulle, vaikka en kuulunut mihinkään heidän kuppikunnistaan. Ja se, että minulle puhuttiin ystävällisesti, ei ollut aina ollut itsestäänselvyys.

60. Motivaatiot huipussaan

Thaimaalaiset tanssioppilaat ovat ainutlaatuisia. He ovat erilaisia kuin minkään muunmaalaiset tanssioppilaat. Olen asunut Taikamaassa lähes kymmenen vuotta, enkä ole vielä saavuttanut likimainkaan Siamin jumalkansan uskomatonta itseluottamusta:

– Hei, oletko sinä vatsatanssinopettaja? kysyy innokas nuoren naisen ääni puhelimessa.

– Kyllä vain. Miten voin auttaa?

– Haluaisin tulla ammattimaiseksi vatsatanssijaksi. Montako tanssituntia minun täytyy ottaa?

– Montako vuotta olet tanssinut vatsatanssia?

– En ole tanssinut ennen.

– Siis… oletko tanssinut jotain muuta lajia?

– En ole koskaan tanssinut. Olen joskus käynyt joogassa.

– Ja haluat tulla ammattimaiseksi vatsatanssijaksi?

– Kyllä. Riittääkö kahden viikon kurssi?

Tämä keskustelu ei ole vitsi. Se on oikeasti tapahtunut. Thaimaalaisten päässä tanssiminen kuten kaikki muukin puuhastelu on lasten leikkiä. Tarvitaan vain pari oppituntia ja simsalabim – sehän sujuu kuin tanssi! Näitä luonnonlahjakkuuksia putkahtelee esiin tasaiseen tahtiin liukuhihnalta:

– Miten monta kertaa minun täytyy tulla tunnille, jotta tulen yhtä taitavaksi kuin sinä? kysyy uusi oppilas silmät kirkkaina. Hän ei vielä erota oikeaa jalkaa vasemmasta eikä osaa laskea neljään. Hän on vähän alle kaksikymppinen.

– Jos treenaat kolme-neljä kertaa viikossa, kymmenisen vuotta riittää, vastaan.

Thaimaassa ammattitanssijaksi tuleminen on helppoa, itse asiassa niin helppoa, että maailman jokaisen vatsatanssijaksi aikovan kannattaisi muuttaa Thaimaahan. Se tapahtuu näin:

  1. Katsotaan YouTubesta vatsatanssivideo.
  2. Mennään vatsatanssitunnille.
  3. Ensimmäisen tunnin jälkeen otetaan tanssisalissa itsestä kuva, joka postitetaan Facebookiin.
  4. Toisen tanssitunnin jälkeen ostetaan seksikäs vatsatanssipuku. Laitetaan puku päälle ja otetaan lisää kuvia.
  5. Lopetetaan vatsatanssitunnit.

Sain tunneilleni jatkuvasti uusia, täynnä intoa olevia oppilaita, jotka kertoivat haaveilleensa vatsatanssista jo vuosia. Haaveilu loppui äkillisesti ensimmäisen tunnin jälkeen, kun he ihmettelivät, että tämähän oli vaikeaa, yaak maak maak – vaikka olimme ensimmäisellä tunnilla opetelleet vasta kävelemään eteen ja taakse neljään laskien. Thaimaalaisille rytmissä pysyminen tuntui olevan haastavampaa kuin mikään muu.

Opetin aikoinaan Suomessa tanssia erimaalaisista naisista koostuvalle ryhmälle. Afrikkalaiset, arabit, kurdit ja latinot hytkyivät rytmi veressä jo, ennen kuin musiikki oli alkanutkaan. Thaimaalaiset kompuroivat perässä hädin tuskin saaden kahta jalkaa järjestykseen oikea-vasen-oikea-vasen, saati että olisivat onnistuneet askeltamaan musiikin tahtiin. Eräs egyptiläinen rumpali-koreografi, joka veti taannoin Bangkokissa muutaman koreografiakurssin, hermostui oppilaittensa täydelliseen kehon motoriikan puutteeseen ja ihmetteli, miten thaimaalaiset olivat ylipäätään koskaan oppineet kävelemään! (Lue lisää tapauksesta TÄÄLTÄ.)

En rehellisesti sanottuna tiennyt, mistä kiikasti, miksi tanssiminen oli Siamin neidoille niin vaikeaa. He tulivat tunneilleni yleensä kaksi kertaa, minkä jälkeen he katosivat äänettömästi syytä ilmoittamatta. Motivaatiota heiltä ei puuttunut, tähtäsiväthän he ammattitanssijoiksi. Kenties motivaation kohde oli väärä.

Kysyin yleensä uusilta oppilailtani, miksi he halusivat oppia vatsatanssia, egyptiläisten naisten perinnelajia; monet thaimaalaiset kun eivät edes tienneet, mikä saati missä Egypti oli. Suomalaisten syyt olivat pragmaattiset: selkä- ja hartiakivut, painon pudotus, vatsan kiinteytys, lääkärin kehotus. Tai vilpittömästi halu oppia maailman naisellisinta ja esteettisintä tanssia.

Thaimaalaiset oppilaat tulivat aivan muista syistä: He halusivat parrasvaloihin, he halusivat tanssia seksikkäästi, he halusivat pukeutua navan paljastavaan kimalluspukuun ja heiluttaa peppua. Sanoin suoraan joillekin tunneilleni pyrkiville oppilaille, että he olivat tulleet väärään paikkaan, minä opetin pääasiassa egyptiläistä folklorea. Ehkä tästä syystä tunneilleni ei koskaan ollut jonoa ulos asti.

Thaimaalaiset eivät yleisesti ottaen herkuttele ajatuksella, että saavuttaakseen jotain heidän olisi tehtävä töitä sen eteen. Thaioppilaani ovat pääasiassa rikkaiden perheiden tyttäriä tai rikkaiden miesten puolisoita, tai heillä on muunlaiset sponsorit. Hiljattain yksi oppilas maksoi 20.000 bahtin paketin yksityistunteja. Hän käytti noita tunteja 4.000 bahtin edestä, eli kaksi tuntia, sen jälkeen hän totesi haluavansa mieluummin maata uima-altaalla. Hän oli jo investoinut 20.000 bahtia oppiakseen vatsatanssia, joten hänen ei enää tarvinnut nähdä vaivaa tullakseen tunneille. Ehti hän sentään oppia kahden tunnin aikana muutaman tanssiliikkeen. Ja ottaa itsestään kuvat Facebookiin.

ballet

Minulle tarjottiin korkeille lavoille meheviä keikkoja, joihin haluttiin yleensä tueksi tanssiryhmä, mutta sain ani harvoin oppilaistani esiintymisryhmää kasaan. Jokainen toki halusi estradille, mieluiten solistiksi, mutta kukaan ei ollut valmis sitoutumaan säännöllisiin treeneihin. Ei teatterin lavalle voinut mennä kahden tanssitunnin jälkeen vatkaamaan räpylöitä ja kuvittelemaan, että näyttää itämaiselta tanssijalta vain, koska on pukeutunut napatanssipukuun ja huojuu kuin eteerinen sypressi.

Oppilaani menettivät huikeita tilaisuuksia päästä esiintymään kanssani mm. Tshaikovskin Pähkinänsärkijä-balettiin ja kruununprinssin (nyk. kuningas) joulutapahtumaan, koska he eivät pystyneet/jaksaneet/viitsineet tulla harjoittelemaan muutaman minuutin mittaista koreografiaa kerran viikossa.

nutcracker

Jotkut oppilaani hämmästelivät sitä, että minä kävin pari kertaa vuodessa Egyptissä ottamassa tanssitunteja. Eihän opettajan tarvitse enää mitään oppia, opettaja osaa jo kaiken. Yksi japanilainen oppilas kuvitteli vilpittömästi minun olevan maailman huippu: – Sinähän menet aina Egyptiin opettamaan egyptiläisille vatsatanssia! Kun kerroin asian olevan toisin päin, hän meni hiljaiseksi ja jättäytyi pian tunneiltani pois.

Eräältä eläkkeellä olevalta ammattisellistiltä kysyttiin, miksi hän vielä 90-vuotiaanakin harjoitteli sellon soittoa. – Koska uskon edistyväni, hän vastasi.

Thaimaassa ei tullut kuuloonkaan, että opettaja olisi ottanut tanssitunteja omien oppilaidensa nähden. Kun Isosisko Som toi Bangkokiin sellaisia tähtiopettajia kuin Tamalyn Dallalin tai Nourhan Sharifin, ei hän voinut itse osallistua näiden kursseille, koska olisi menettänyt kasvonsa oppilaidensa silmissä. Säilyttääkseen kunnioituksen opettajan oli aina annettava oppilailleen sellainen vaikutelma, että hän oli alansa paras, eikä hänen yläpuolellaan voinut olla ketään.

Pyrkimykseni oli tanssin opettamisen ohella valistaa oppilaita ymmärtämään, mitä itämainen vatsatanssi oikein oli ja mistä maailmankolkasta se oli kotoisin. Olin kuvitellut onnistuneeni tässä hienosti, kunnes yksi parhaista, pitkäaikaisista thaioppilaistani, jonka kanssa olin käynyt läpi egyptiläisen kabareen ja baladin ohella saidia, nuubialaista ja khaleegitanssia, kysyi minulta otsa loistaen, voisimmeko tanssia seuraavaksi Daddy Yankeen kappaleen “Limbo”.

Joskus tunneilleni ilmaantui miehiä. He olivat usein naisellisia leidipojan ja androgyynin välimuotoja, mutta eivät suinkaan kaikki. Thaimaalainen salsamestari Alex, joka oli miehekkyyden perikuva, pyysi saada tulla seuraamaan tuntejani löytääkseen uusia ideoita omaan vartalonkäyttöönsä. Hän oli kiinnostunut tavasta, jolla vatsatanssissa käytettiin lantion lihaksia. Toivotin hänet tervetulleeksi mutta varoitin, että minun tunnillani ei istuta seinänvierustalla katselemassa vaan tanssitaan. Niin Alexin ei auttanut muu kuin osallistua tuntiin. Hän pärjäsi hienosti alkulämmittelyt, vaikkakin vaikutti lievästi ahdistuneelta, mutta kun hulmautimme esiin sifonkiset tanssihuivit, paloivat häneltä päreet, ja hän harppoi salista ulos puhisten:

– En kestä enää! Tämä on liian naisellista! Hän oli jälkeenpäin minulle vihainen, että olin saanut hänet houkutelluksi homoheiluntaan, vaikka vakuutin hänelle, että Egyptissä ja Lähi-idässä kaikki miehet vatsatanssivat, eikä siinä ollut mitään homoa. Alex ei kuitenkaan suostunut palaamaan. Hän valitti saaneensa elinikäisen trauman. Luulen itse, että hän oli salaa pitänyt vatsatanssiliikkeistä ja säikähtänyt omia tuntemuksiaan.

male-female

Vetäessäni reilu kymmenen vuotta sitten tanssikurssia Sansibarilla tunnille ilmoittautui hollantilainen mies, joka innosta pinkeänä vakuutti haluavansa oppia vatsatanssia. Minusta tuntui erikoiselta, että karski lihaskimppu oli kiinnostunut pehmeistä vatsarullauksista, mutta en pannut vastaankaan, kun hän ilmoitti tulevansa yhdessä ystävättärensä kanssa.

Ensimmäinen tunti ei alkanut lupaavasti, kun hollantilainen tarrasi minuun kiinni. Hän sanoi tarvitsevansa lähikontaktia saadakseen liikkeisiin ja rytmiikkaan selvennystä. Opetuksesta ei tullut mitään, ja jouduin työntämään liian innokkaan oppilaan etäämmälle. Selvisi, että “ystävätär” olikin joku tuntematon nainen, joka oli houkuteltu mukaan silmänlumeeksi, ja hollantilaisella uroksella oli aivan muut motiivit. No, tarinan onnellinen loppu oli, että päästyäni tangoavasta liukulantiosta eroon noista kahdesta tuli romanttinen pari, vaikkakin heidän vatsatanssituntinsa jäivät valitettavasti vaiheeseen.

Suomessa minulla oli vielä innokkaampia miesoppilaita. Opetin Helsingin aikuisopiston kellarissa vatsatanssia monikansalliselle naisryhmälle, kun joukko afganistanilaisia miehiä kuuli asiasta ja ilmaantui oven taakse kolkuttelemaan. He kysyivät arasti lupaa saada tulla mukaan; hekin halusivat kovasti oppia tanssimaan. Pojat olivat menneet suomalaiseen discoon, mutta eivät tienneet, mitä siellä piti tehdä. He halusivat tutustua tyttöihin, mutta heillä eivät hipsit hulanneet.

Kuinka olisin voinut sanoa heille ei. Niin sain oppilaikseni joukon afgaanimiehiä, joilta taleban oli kieltänyt kaiken synnillisen ruumiinhetkuttelun. Laitoin heidät salsaamaan hiki päässä töölöläisessä kellarissa Marc Anthonyn tahtiin; kutsuin noita tunteja talebantansseiksi. Yhtä suurella hartaudella on tuskin koskaan tanssittu minun tunneillani.

59. Ninjoja ja vaimoja

Kuten jo aiemmin on ollut puhetta, asiakaskuntani on hyvin monenkirjavaa. (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Minut oli tilattu jälleen kerran esiintyään legendaariselle Thaimaan Rivieralle. Pattayalla hotellissa vastaan pomppasi jo aulassa hurja näky. Mustissa pahvilevyissä uhitteli kaksi ninjaa miekat sivallusvalmiina. Heidän rinnassaan jököttivät isoin kirjaimin sanat “STRENGTH” ja “SLIM”. Ihmetellessäni agentilleni, mitä tämä tarkoitti ja missä minun oli tarkoitus tanssia, hän selitti, että asiakas, joka oli intialainen laattafirma, oli saanut kuningasajatuksen yhdistää illanvietossaan ninjashown ja vatsatanssijan. Mikä nerokas idea! En olisi itse kuuna päivänä keksinyt vastaavaa.

ninja1

Vaikka itämaiset taistelulajit ovat lähellä sydäntäni, oli punamusta lava ilmassa sinkoilevine ninjoineen hiukan liikaa, ja alkusävelten kajahdettua hyppäsin pois lavalta ja kiipesin intialaisten laattaherrojen pöydälle juomalasien väliiin vetämään ensimmäisen settini.

ninja2

Intialaiset eivät suinkaan olleet ainoita, joille pälkähti päähän loistavia aatoksia. Thaimaalainen asiakas tilasi minut esiintymään Phuketiin ja kysäisi sivulauseessa, eihän haittaisi, jos minut maalattaisiin kauttaaltaan kultamaalilla, sillä tapahtuman teemana oli “kulta”. Kyllä se valitettavasti haittaisi. Sirkuspellejä sai tilata toisista talent-firmoista. Kullanarvoinen keikka Phuketissa jäi sillä erää väliin.

Minut kutsuttiin myös strippaamaan Playboy-lehden vuosijuhlaan Bangkokiin. Kaikkia vaatteita ei kuulemma tarvitsisi suinkaan ottaa pois, ja housutkin saisi pitää jalassa. En ottanut mitään vaatteita pois vaan päinvastoin, lisäsin kalsarikerroksia, kiristin vannetta pään ympärillä ja kieltäydyin elämäni tilaisuudesta. Playboy-poikien hippaloihin strippariksi päätyi minun sijastani entinen agenttini Som erään studionsa vatsatanssijan kanssa. Itämainen vatsatanssi ja strippaushan kun ovat tunnetusti sama asia.

Ei sovi myöskään unohtaa nuorta italialaista sulhoa, joka haaveili romanttisesta vatsatanssiesityksestä hääjuhlassaan Apenniinien niemimaalla. Kun lähetin hänelle hinnaston, hän vastasi, ettei pystynyt maksamaan lentojani Bangkokista Roomaan, mutta lupasi auliisti, että “jos haluat, voin hakea sinut lentokentältä ja voit asua kodissani muutaman päivän.” Saisin siis viettää ilmaisen omakustanteisen viikonlopun Italiassa tuntemattoman miehen kotona, jos esiintyisin hänen häissään. Jouduin valitettavasti kieltäytymään avokätisestä tarjouksesta. Aivan kaikki tiet eivät sentään vieneet Roomaan.

Kaikkien näiden sekavamietteisten asiakkaiden keskellä minua ilahdutti suuresti aina kun sain tanssia egyptiläiselle yleisölle. Tein melko säännöllisiä keikkoja Bangkokissa sijaitsevassa egyptiläisessä ravintolassa, jonka omistaja Amr oli hyvä ystäväni. Erityisesti minua ilahdutti se seikka, että egyptiläinen yleisö osasi taputtaa rytmissä toisin kuin thaimaalainen ja länsimaalainen yleisö, joiden läpsytykset laahasivat jäljessä ja tekivät tanssimisesta äärimmäisen vaikeaa. Nämä egyptiläiset opettivat minulle myös uuden arabian kielen sanan “harasho”, joka ei välttämättä ollut suomalaiselle tanssijalle kohteliaisuus, vaikka se oli sellaiseksi tarkoitettu.

Olin vieraillut myös Egyptissä Amrin kotona. Ravintolan pyörittäminen Bangkokissa oli hänelle vain sivubisnes; hän oli menestyvä kosmopoliitti liikemies, joka sukkuloi Dubain, Kairon ja Bangkokin väliä, ja oli harvinaista, että satuimme olemaan saman maan kamaralla samaan aikaan. Kuullessaan minun olevan tanssimatkalla Kairossa hän kutsui minut luksushuvilalleen ja mainitsi vaimonsakin olevan paikalla. Ilahduin, sillä en ollut tavannut hänen thaimaalaista vaimoaan pitkään aikaan.

Amr tuli hakemaan minut vanhimman poikansa kanssa autolla majapaikastani Gizasta. Ajoimme Kairon rikkaiden asuinalueelle, tarkkaan vartioituun kaupunginosaan, jonka monikerroksisista huviloista yksi oli hänen Kairon-kotinsa. Huvila oli kauniisti sisustettu, ja kiertelin sen oleskelutiloissa ihailemassa eri puolilta maailmaa kerättyä antiikkikokoelmaa. Sitten kiipesin kolmanteen kerrokseen tapaamaan hänen vaimoaan. Nuori rouva oli loukannut jalkansa eikä siksi pystynut tulemaan alas minua tervehtimään.

Kolmannen kerroksen tasanteella seisoi pyöreä mamma paksussa yöpaidassa odottamassa minua. Päättelin hänen olevan kodinhoitaja ja jätin hänet huomiotta. Nainen hymyili koko kasvojensa leveydeltä ojentaen käsivartensa minua kohti. Kun saavuin portaat ylös, kaappasi hän minut syleilyynsä ja julisti virheettömällä englannilla olevansa niin iloinen tavatessaan minut viimein! Päässäni löi hetken tyhjää. Kuka ihme tämä ventovieras egyptiläinen nainen oli? Amr tarjosi siihen nopeasti vastauksen:

– Saanko esitellä: vaimoni Mona. Kokosin itseni sekunnin murto-osassa ja halasin naista takaisin. Vakuutin hänelle, että tunne oli molemminpuolinen. Amr ei ollut koskaan kertonut, että hänellä oli kaksi vaimoa! Toivoin, ettei rouva huomannut hämmennystäni. Hän pyyteli anteeksi epäsopivaa asuaan; hän oli loukannut jalkansa eikä päässyt liikkumaan kunnolla, siksi hän oli vuoteenomana. Vetäydyimme hänen makuuhuoneeseensa, ja istuuduin sängynlaidalle naisen heittäytyessä takaisin pitkäkseen.

Mona oli mitä rakastettavin, kuuttakymmentä lähentelevä nainen. Hän oli Amrin thaivaimon täydellinen vastakohta: huomattavan ylipainoinen, tyylikkäästi ikääntyvä, välitön ja sydämellinen, Euroopassa akateemisesti koulutettu ja Egyptissä tunnettu henkilö maan johtavan naistenlehden päätoimittajana. Meillä synkkasi täydellisesti ikään kuin olisimme aina tunteneet toisemme.

Amrin thaimaalainen vaimo oli pieni ja siro, parikymmentä vuotta Monaa nuorempi, oikukas ja nirppanokkainen, ei missään suhteessa poikkeuksellinen, enkä ollut koskaan onnistunut saamaan hänen kanssaan keskustelua aikaiseksi, koska hän aina tavatessamme syventyi täydellä antaumuksella puhelimensa saloihin. Keskusteltuani hetken aikaa sivistyneen ja intellektuellin Monan kanssa ihmettelin, mitä Amr thaivaimossaan näki, kun hänellä oli tällainen aarre kotona Egyptissä.

Meillä oli keskustelu täydessä käynnissä, kun Amr ilmoitti, että hänellä oli nälkä, ja hän halusi viedä minut ulos syömään. Mona pyyteli anteeksi, ettei hän pystynyt laittamaan meille kotona ruokaa jalkansa takia. Ehdotin, että tilaisimme kotiinkuljetuksella jotain lähiravintolasta, jotta voisimme syödä kaikki yhdessä, mutta niin Amr kuin Monakin torjuivat ehdotukseni.

– Totta kai te menette ulos syömään, Mona sanoi. – Haluan, että sinulla on hauskaa, tämä on sinun iltasi.

– Minulla olisi vielä hauskempaa, jos söisimme yhdessä sinun kanssasi, vastasin, mutta Amr kiirehti sanomaan, että hän halusi viedä minut ulos syömään. Jostain syystä minulle tuli tunne, että minulla ja Monalla synkkasi liian hyvin, eikä Amr halunnut meidän tutustuvan toisiimme liiaksi.

Lähdin kahdestaan Amrin kanssa ravintolaan ja fiilikseni oli latistunut. Mona hyvästeli minut sydämellisesti ja ihmettelin, miten iloisesti nainen vilkutti aviomiehensä lähtiessä kymmenen aikaan illalla vieraan naisen kanssa ulos syömään hänen jäädessään liikuntakyvyttömänä yksin kotiin makaamaan.

– En tiennyt, että sinulla on kaksi vaimoa, sanoin autossa Amrille tunnustellen.

– Mona on minun nuoruudenrakkauteni. Mutta katso nyt häntä! Hän oli aikoinaan kaupungin kaunein tyttö, nyt hän on vanha ja lihava! Tiedäthän, ihmiset menevät nuorena naimisiin ja sitten he vähitellen muuttuvat. En rakasta häntä enää, mutta en pääse hänestä eroonkaan. Hän on lasteni äiti. En ole huono mies, en voi ottaa hänestä eroa, koska se näyttäisi ihmisten silmissä pahalta, mutta en halua olla hänen kanssaan enää. Rakastan Catia.

– Hmmm… Mietin, että Amr oli itsekin vanha ja lihava, ja kalju. Olikohan hän koskaan katsonut peiliin?

– Me elämme omaa elämäämme. Monalla on oma uransa, hän on älykäs ja menestyvä nainen hyvässä asemassa, hän ei tarvitse minua. Minulla on oma urani. Olen suurimman osan ajasta ulkomailla, käyn täällä vain silloin tällöin tervehtimässä häntä ja lapsiani.

– Mitä poikasi ajattelevat tästä?

– He ymmärtävät minua. He ovat Catin kanssa mitä parhaimmat ystävät, eihän heillä ole edes paljon ikäeroa. He menevät aina Bangkokissa käydessään yhdessä ulos.

– Tietävätkö vaimosi toisistaan?

– Cat tietää Monasta, olen ollut hänelle alusta asti rehellinen. Hän tietää myös, etten rakasta Monaa, ja hän ymmärtää tilanteen. Mona ei tiedä Catista, emmekä puhu asiasta. En halua loukata häntä. Ehkä hän aavistaa jotain, mutta hän ei koskaan kysy minulta mitään. Hän on hyvin kasvatettu, hän tietää oman paikkansa. Vaimon tehtävä ei ole esittää kysymyksiä. Amr näytti ärsyyntyvän kysymyksistäni ja halusi vaihtaa aihetta. En kysellyt enempää.

Amr vei minut syömään tunnelmalliseen ravintolaan. Keskustelimme ylimalkaisia asioita. Hän kertoi, kuinka hän rakasti palavasti thaivaimoaan Catia, vaikka tämä olikin temperamenttinen ja oikukas ja järjesti joskus kohtauksia. He toivoivat kovasti lasta, mutta eivät olleet onnistuneet. Amr myönsi, että hän oli tulossa vanhaksi.

Minä näin vanhan tutun Amrin uusin silmin. Olin aina kunnioittanut häntä suuresti. Hän oli reilu ja mukava työnantaja, ja yhteistyömme oli lämmintä ja mutkatonta. Nyt olin järkyttynyt huomatessani, että en sittenkään tuntenut häntä lainkaan. Hän eli kaksoiselämää, jonka uskoi olevan paras ratkaisu kaikille osapuolille. Tyypilliseen Lähi-idän miesten tapaan hän ajatteli naisten puolesta tietäen paremmin kuin nämä itse, mikä oli näille parasta. Monaa kävi sääliksi.

Kun palasin majapaikkaani ja kerroin seuraavana aamuna tapauksesta tanssinopettajalleni, tämä naurahti, että eihän tilanteessa ollut mitään epätavallista, noin useat egyptiläiset miehet toimivat. Kun vaimo tulee vanhaksi ja rumaksi, mies ottaa nuoremman kakkosvaimon, mikäli on riittävän varakas elättämään kahta naista. Se on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä.

Ihmettelin, miksi Mona ei fiksuna ja itsellisenä, turvatussa asemassa olevana naisena ottanut eroa moisesta miehestä, ja opettajani selitti, että se ei ollut järkevää, koska hänen yhteiskunnallinen asemansa pohjasi nimenomaan siihen, että hän oli säädyllisesti naimisissa kunnioitettavan miehen kanssa. Jos hän tuon ikäisenä ja tuossa asemassa olevana naisena ottaisi eron, aiheuttaisi se skandaalin, ja hän saattaisi jopa menettää sen seurauksena työpaikkansa.

– Usko minua, tilanne on sekä Monalle että Amrille paras mahdollinen, ja he ovat varmasti kumpikin tahollaan onnellisia, opettajani vakuutti. Näin opin jälleen jotain uutta kulttuurista, jonka olin luullut jo melko hyvin tuntevani.

58. Kummisedän venheessä Pattijoella

Mitä vastaat, jos sinua pyydetään esittämään vatsatanssia venäläisen mafioson pojan huvijahdilla Pattayalla? Tietenkin kyllä. Huhut asiakkaiden hämäräperäisistä kytköksistä liikkuivat, mutta mitäpä ne minulle kuuluivat.

Olin ennenkin esiintynyt Pattijoen venäläisille VIP-sedille (Lue lisää TÄÄLTÄ.), eikä heidän kanssaan ollut mitään ongelmaa. En odottanut ongelmia nytkään. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun asiakas on tyytyväinen. Isäpappa oli tilannut telakalta pojalleen uuden veneen, ja nyt se laskettaisiin vesille ja pidettäisiin pojalle ja tämän nuorikolle yllätysjuhlat, ja sen kunniaksi tarvittiin itämainen vatsatanssija kannelle. Mikäs sen eksoottisempaa, jos vatsatanssija sattui olemaan niinkin kaukaa rajan takaa kuin Suomesta.

Venäläiset olivat yleensä totista sakkia, joten jouduin suhtautumaan myös heidän tilaamiinsa keikkoihin tietyllä vakavuudella. Ei siis poronsarvipantaa päähän eikä neonvalosiipiä selkään vipattamaan. Eikä mitään thaimaalaista kissimirrisöpöilyä. Venäläiset asiakkaat halusivat klassista glamouria kuorrutettuna aimo annoksella kermakakkublingiä.

Bangkokista tilattu taksini eksyi matkalla, sillä en ollut koskaan ennen ajanut venesatamaan Pattayalle, eikä taksinkuljettajakaan tiennyt suunnista sen enempää. Saavuimme muutaman U-käännöksen jälkeen perille ihmeesti aikataulussa, ja satamassa minua vastassa oli tyylikkääseen mustaan pukuun sonnustautunut singaporelainen yhteyshenkilön edustaja, joka kehotti minua vaihtamaan vaatteet välittömästi, sillä veneessä oli ainoastaan yksi hytti, ja se oli venäläispariskunnan käytössä.

– Missä minä voin siis vaihtaa vaatteet? kysyin hämilläni. Seisoimme vesilätäkössä yönpimeässä satamassa, jossa ei ollut ristin sielua, enkä voinut kuvitella vaihtavani vaatteita taivasalla. En edes nähnyt paikalla ainuttakaan venettä. Lisäksi taivaalta tihuuttava vesi uhkasi pilata tunteja sitten kotihuussissa valmistellun meikkini.

– Voit mennä tuonne venekerhon pukuhuoneeseen. Vien sinut sinne, he päästävät sinut sisään, kun tulet kanssani. Mies puhui ja elehti kuin valtakunnan päämies. Hän oli ilmeisen yläluokkainen nuori herra, ainakin omassa mielikuvituksessaan.

– Miten vaihdan settien välissä pukua, jos veneessä ei kerran voi vaihtaa? kysyin. – Ja missä se vene on?

– Et vaihda mitään. Esität kaikki tanssisi samassa puvussa. Mies ei ollut erityisen ystävällinen. – Vene on tuolla laiturin päässä. En nähnyt edes laituria. Ilma oli täynnä sumua.

– Asiakas olisi kyllä varmasti mielissään, jos vaihtaisin välillä vähän kuosia.

– Meillä ei ole aikaa, etkä pääse veneestä välillä pois. Tämä ei kuulostanut kovin hyvältä. Vene olisi siis tosi pieni. Olin kuvitellut mielessäni jotain loistoristeilijää, joka olisi täynnä iloista kalinkan tahtiin karkeloivaa väkeä, mutta nyt selvisi, että veneessä ei olisi ketään muita isäpapan lisäksi kuin nuoripari sekä taustajoukkoina muutama väkevä karhu.

Singaporelainen agentti vei minut venekerhon kellariin miesten pukuhuoneeseen ja jäi ovelle vahtimaan. Etten vain pääsisi karkuun? Ihmettelin, mitä tekisin tavaroitteni ja pukujeni kanssa. Kantaisinko ne veneeseen vai piilottaisinko pukuhuoneen kaappiin? Jos minulle tulisi jostain syystä äkkilähtö veneestä eli joutuisin loikkaamaan laidan yli ennen aikojani, olisi parempi, ettei minulla olisi ylimääräistä painolastia mukana. Vatsatanssijan tulee olla aina varautunut kaikkeen.

Agentti hoputti minua kiirehtimään, ja kohta hiivimme laituria pitkin kohti venettä, joka oli ankkuroitu kauaksi rannasta. Astelin avojaloin, sillä olin epähuomiossa jättänyt kenkäni maihin. Maa oli märkä ja liukas sateen jäljiltä, ja kannoin pitkää, painavaa hameenhelmaa käsissäni kuin viktoriaaninen hovirouva, jottei se olisi raahautunut pitkin lätäköitä.

Että olikin tullut otettua mukaan kaikkein kallein pukuni. Siinä menisi yli tuhannen euron arvosta kangasta ja helmiä ja kristalleja hukkaan, jos molskahtaisin liukkaalta laiturilta veteen. Tai jos joku pukkaisi minut laidan yli, mikäli esitykseni ei miellyttäisi asianosaisia. Laituri oli pitkä kuin venäläisten syntilista.

Hetkinen! Miten pääsisin veneeseen?! Vene keikkui epäilyttävästi aalloilla köyden päässä. Agentti komensi, että sen kuin hyppäät. Hyppään sata kiloa painava tanssipuku päällä? Se olisi märkää menoa se. Liekö miehellä aavistustakaan, paljonko Swarovskin kristallein lastattu tanssipuku, jossa oli neljä kerrosta kangasta, painoi? Sen kanssa ei hypittäisi kuin kiihtyvään alaviistoon. Kieltäydyin jyrkästi hyppäämästä, ja singaporelainen alkoi hermostua. Lopulta hän huusi veneestä kaksi riuskaa karhua apuun, ja nämä kantoivat minut käsivarsillaan yli aaltojen veneen uumeniin. Puristin helmoja tiukasti korviin. Singaporelainen maakrapu jäi maihin.

– Etkö sinä tulekaan mukaan? huusin hädissäni.

– En. Mies oli ylimielinen ja töykeä. – Onnea matkaan! Olin kokonaan venäläisten oligarkkien armoilla.

Jos singaporelainen agentti oli ollut itsetärkeilevä snobi, olivat Venäjän veljet toista maata. Karhut toivottivat minut venäjäksi tervetulleeksi veneeseen ja tarjosivat ryyppyä. He olivat itse jo aloittaneet juhlimisen, ja isäpappa oli tuhdissa humalassa hymyillen minulle kuin Hangon keksi. He hämmentyivät, kun ryyppy ei kelvannut enkä puhunutkaan venäjää, ja vielä enemmän he hämmentyivät, kun kuulivat minun olevan Suomesta. Heidän englanninkielen taitonsa oli vajavainen, ja keskustelu päättyi siihen.

Satamasta soitettiin avuksi nuori venäläismies, joka puhui sujuvaa englantia, ja selvitin hänelle esitykseni kulun ja pyysin paikkaa saada vaihtaa vaatteet settien välissä. Veneen omistava nuoripari tarjosi minulle hyttinsä käyttööni, ja ystävällinen, blondattu rouva näytti minulle vielä, miten saisin oven sisältä lukkoon, jotta voisin vaihtaa vaatteet rauhassa. Sitten kiipesin hytistä ylös kannelle, ja esitys alkoi.

vene

Venäläiset taputtivat tahtia ja tunnelma oli korkealla. Alkoholilla lienee ollut osuutta asiaan. Liukastelin märällä veneenkannella yrittäessäni vetää railakasta keppitanssia kaatumatta. Sen täytyi olla kaikkien aikojen haasteellisin tanssilattia, eikä aallokko säälinyt minua lainkaan. Miehet säikkyivät ilmaa ruoskivaa keppiä, ja saidi-innostukseni huumassa paukautin vahingossa kepin kattoon. Kumpikin säilyi ehjänä.

Panin parastani tanssien kaikki kappaleet ujosti hymyilevälle rouvalle, jotta veneessä ei syntyisi minkäänlaista mustasukkaisuusdraamaa, ja ilta meni täydellisesti putkeen. Nuori rouva oli innoissaan esityksestäni ja kutsui minut shown päätteeksi viereensä istumaan ja tarjosi syötävää. Hän sanoi haluavansa oppia vatsatanssia, ja annoin hänelle käyntikorttini.

Karhut nostivat minut takaisin laiturille, missä minun oli tarkoitus siirtyä jälleen hintelän singapuuron huostaan, mutta tätä ei näkynyt mailla halmeilla. Oli koittanut maksun aika. Kukaan ei tiennyt, kenen piti maksaa kenelle, ja siinä minä seisoin Pattayan yössä litisevällä venelaiturilla odotellen ylimielistä nuorta miestä, joka sentään suvaitsi viimein saapua. Karhut pyysivät hänet saattamaan minut maihin, mutta hän kieltäytyi nenänsieraimaan levitellen. Mikä ihme hän kuvitteli olevansa? Hän käyttäytyi kuin olisi ollut Singaporen Suurruhtinas siperialaisten pieksunpaikkaajien kanoottikarkeloissa.

Painava pukukassi oli laskettu viereeni laiturille, ja odotin, että singaporelainen nostaisi sen ylös ja kantaisi maihin. Hän lähti kävelemään viitaten minua tulemaan perässä, ja nostin itse kassini yrittäen raahata sitä samalla kun roikotin toisella kädellä maata viistävää hameenhelmaa ilmassa. Puolivälissä matkaa mies turhautui hitaaseen kävelyvauhtiini, palasi luokseni ja kysyi kuivasti, oliko kassi painava. Ei lainkaan, vastasin hampaat irvessä. Nostelen aina iltaisin tällaisia painoja kummallakin pikkusormella lihaskunnon petraamiseksi ja nivelten notkeuttamiseksi!

Mies soitti jonkun thaipojan apuun, ja heiveröinen poikaparka sai kantaa painavan taakkani takaisin maihin Suurruhtinaan harppoessa sääret viuhuen edellä. Minä tallustin viimeisenä toivoen, että vielä löytäisin kenkäni jostakin, jotta voisin kumauttaa sillä singaporelaista päähän.

Kun olin viimein saanut venekerhon kellarissa omat vaatteeni takaisin ylle ja menin määrätietoisesti hakemaan lankkitukalta esiintymispalkkiotani, vaihtoi hän yhtäkkiä flirttivaihteen päälle ja alkoi ehdotella jatkoja. Kerroin autonkuljettajani olevan jo tulossa. Mies ehdotti uutta tapaamista Bangkokissa paremmalla ajalla, ja vastasin selkeästi ei. Sain olla niin kylmäkiskoinen kuin halusin, koska strateginen kirjekuori oli jo siirtynyt piiloon käsilaukkuni salataskuun.

Mies, joka käskee naisen hypätä ammottavien aaltojen yli veneeseen uskaltamatta itse hypätä perässä, ja joka marssii edellä kahta kättä heiluttaen ja antaa naisen tulla takana raahaten painavaa kantamusta, ei ansaitse missään olosuhteissa mitään muuta kuin ehdottoman ein. Pukumies kehtasi vielä hämmästellä, miksi ei, aivan kuin hänelle ei kukaan olisi koskaan ennen vastannut kieltävästi. Vastasin, että olen naimisissa, ja kiipesin taksiin.

– Naimisissa? Olet naimisissa?! hän ällistyi. Mitäs ihmeellistä siinä oli. Monet ihmiset ovat naimissa. Hän änkytti: – Eikö miehesi ole mustasukkainen?

– Mitä tarkoitat? En ymmärtänyt, miten mustasukkaisuus liittyi tähän.

– Kuinka hän antaa sinun matkustaa yksin yöaikaan Bangkokista Pattayalle vieraan taksinkuljettajan kyydissä? Eikö hän ole yhtään mustasukkainen?

– Ai taksinkuljettajasta? leikin tyhmää.

– Ei kun ylipäätään… Tapaat tanssikeikoillasi varmaan paljon miehiä?

– Niin tapaan. Lähes puolet maailman väestöstä on miehiä. Eikä mieheni ole mustasukkainen. Hänellä ei ole mitään syytä. Läimäytin auton oven kiinnni, ilmoitin kuljettaja Fonille, että otetaan suunta kotiin Bangkokiin, ja heittäydyin auton takapenkille nukkumaan. Pattijoen aallot keinuivat hiljaa korvieni välissä aamuun asti.

57. Prinssi uljas

Jokunen vuosi sitten kun olin nuori ja vapaa ja seilasin ympäri maailmaa, tapasin monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Opin lukuisien muiden oppituntien ohella, että koskaan ei kannata ylenkatsoa miehen ulkoista olemusta, sillä koskaan ei voi tietää, minkälainen prinssi nuhjuisten ryysyjen alle kätkeytyy.

Olin Dubaissa musiikkikaupassa kalastelemassa vatsatanssiin sopivaa musiikkia. Tiesin, mitä halusin, ja siksi perässäni hiipparoiva miesmyyjä häiritsi rauhaani. Hän oli hiukan epämääräisen näköinen ja uteli innokkaasti, millaista musiikkia olin hakemassa. Annoin ympäripyöreän vakiovastaukseni, että katselen vain, päästäkseni hänestä eroon. Olin viileän koppava, mutta mies ei jättänyt minua rauhaan.

– Näytät tuntevan arabialaista musiikkia, hän totesi.

– Mistä niin päättelet?

– Pitelet käsissäsi uusimpia egyptiläisiä ja libanonilaisia hittilevyjä.

– Pidän niistä, vastasin luomatta tungettelevaan myyjään katsetta. Siirryin toiselle hyllyriville toivoen, että mies ymmärtäisi, etten kaivannut hänen apuaan. Hän ei ymmärtänyt vaan tuli perässä kuin magneetti.

– Saanko näyttää sinulle myös muita levyjä, joista saattaisit pitää. Et ole varmaan vielä kuullut tätä? Mies ojensi minulle tuntemattoman levyn. – Haluatko kuunnella sitä?

Annoin periksi ja kohta olin uponnut kuppikuulokkeiden sisään testaamaan erinäisiä levyjä, jotka tosiaan olivat loistavia, kuten myyjä oli luvannut. Mies näytti erikoiselta hienon musiikkiliikkeen myyjäksi, sillä hän oli pukeutunut harmaaksi haalistuneeseen, risaan T-paitaan ja kulahtaneisiin urheiluhousuihin. Hänen ammattitaidossaan ei kuitenkaan ollut moittimista, ja erinomaisen sujuvasupliikkisena miehenä hän onnistui myymään minulle kasan CD-levyjä, joita en ollut aikonut ostaa. Kun oli aika siirtyä kassalle, hän ilmoitti odottavansa minua ovella. Olin ulalla.

– Etkö olekaan myyjä täällä?

– En, mies vastasi. – En kai minä tämän näköisenä pääsisi tänne myyjäksi. Hän viittasi vaatteisiinsa ja pyysi samaan hengenvetoon anteeksi epäsiistiä ulkomuotoaan, sillä hän oli juuri tulossa kuntosalilta ja oli matkalla kotiin suihkuun. Se selitti, miksi hän oli vaikuttanut niin omituiselta.

– Kävelin tästä musiikkiliikkeestä ohi, näin ikkunan läpi sinut ja päätin leikkiä myyjää päästäkseni juttusille kanssasi. Oletko käynyt Ibn Battuta Mall -keskuksessa?

– En kai. Se oli jossain kaupungin toisella laidalla.

– Minulla on auto ihan lähellä. Hyppää kyytiin, niin lähden näyttämään sinulle Ibn Battuta Mallin. Se on Dubain kaunein ostoskeskus. Olen varma, että pidät siitä.

Tein jotain itselleni odottamatonta ja jostain kumman syystä istuin pian tuntemattoman, hikisen, jumppakuosiin sonnustautuneen arabimiehen kanssa punaisessa urheiluautossa matkalla jonnekin ja hämmästelin, miten olin sokkona sukeltanut vieraan auton kyytiin vieraassa maassa. Luotin kuudenteen aistiini ja uskoin olevani turvassa Samiksi esittäytyneen miehen autossa, vaikka niin mies kuin olosuhteet olivatkin epäilyttävät.

Mies ajoi sinne minne oli luvannut, ja vietin loppupäivän jordanialaisen kanssa eksoottisessa, linnamaisessa Ibn Battuta Mallissa, joka tosiaan osoittautui kauneimmaksi koskaan näkemäkseni ostoskeskukseksi.

ibn-battuta

Mies puolestaan paljastui hulvattoman hauskaksi huuliveikoksi, joka sai minut nauramaan kyyneleet silmissä, sillä hän oli sitä häpeämätöntä sorttia, joka ei piittaa pätkääkään, mitä muut hänestä ajattelevat, ja ravasimme pitkin ostoskeskuksen käytäviä esittäen milloin ketäkin ja mekastaen kuin mielenvikaiset. Jatkoimme Mall of the Emiratesiin ja kävelimme kilometritolkulla laastarit kantapäissä. Sami puhui minulle arabiaa. Minä puhuin hänelle Jeesuksesta. Jälkimmäisestä voi päästä Emiraateissa kiven sisään, kuten eräälle ystävälleni oli käynyt, mutta Sami ei ilmiantanut minua.

Mies palautti minut illalla kiltisti pyytämääni paikkaan lähelle hotelliani. Epäluuloisena ihmisenä en paljastanut hänelle osoitettani. Olin tehnyt selväksi, että en ollut kiinnostunut minkään valtakunnan romansseista, ja tuntematon sankari vakuutti Allahin nimeen, että siveyteni olisi hänen seurassaan turvassa. Teimme uudet platoniset treffit seuraavalle päivälle.

Menin sovittuun tapaamispaikkaan läheiseen ostoskeskukseen. Odotin tapaavani hullun jordanialaisen verkkarimiehen, jolla oli tukka sekaisin. Sain hieraista silmiäni, kun minua vastaan asteli veistoksellisen komea arabimies täydellisesti istuva mittatilauspuku päällä, kravatti kaulassa. Hetkellisesti päässä huippasi hiukkasen, mutta se meni onneksi ohitse, ja olin iloinen, että olimme lyöneet kättä päälle Allahin nimeen, että olisimme puhtaasti ystäviä.

Mies piti valansa ja kohteli minua kuin parasta ystävää tai siskoa. Vietin loppuaikani Dubaissa hänen seurassaan, eikä hän kertaakaan tehnyt elettäkään lähennelläkseen. Hän myönsi säikähtäneensä niitä Jeesus-juttuja.

Hän vei minut illallistamaan Burj al-Arabiin, jonka väitettiin olevan maailman ainoa seitsemän tähden hotelli ja jossa oli huhujen mukaan vessoissa kullatut hanat. Meidät vietiin yksityisessä sukelluskapselissa mielikuvitukselliseen vedenalaiseen ravintolaan. Samana iltana olisi ollut toisaalla nuoruudenidolini Amr Diabin konsertti, mutta harmitukseni unohtui, kun seuralaiseni paljasti minulle oikean nimensä ja henkilöllisyytensä. Musiikkikaupan valemyyjä ei ollutkaan Sami eikä edes elähtänyt egyptiläinen poplaulaja vaan jordanialaista kuningassukua. (Lue kohtaamisesta toisen prinssin kanssa TÄÄLTÄ.)

Kysyin, mihin suuntaan minun pitäisi kumartaa, ja mies nauroi, ettei käyttänyt prinssin titteliä, sillä se olisi tuntunut typerältä, asuihan hän Dubaissa, ja hänellä oli oma elämänsä.

Meidän välillemme syntyi erikoislaatuinen ystävyys. Viimeisinä päivinä kävimme kiihkeää keskustelua kristinuskosta ja islamista, ja kumpikin oli vakuuttunut olevansa oikeammassa kuin toinen. Kilpailimme siitä, kumpi saa ensin toisen käännytettyä. Kumpikaan ei kääntynyt, ja paiskasimme kättä ja erosimme ystävinä.

sami

Prinssi soitteli minulle satunnaisesti. Olin Suomessa ja juuri lähdössä Egyptiin, kun häneltä tuli puhelu. Kerroin hänelle matkastani, ja hän spontaaniin tapaansa ilmoitti ottavansa saman tien lennon Kairoon ja tulevansa moikkaamaan minua. Hän kertoi myös veljensä olevan menossa naimisiin ja kutsui minut Jordaniaan häihin. Voisimme lentää yhtä matkaa Kairosta Ammaniin.

Seuraavaksi löysin itseni Helsingin Stockmannilta etsimästä kuumeisesti häälahjaa prinssille. Mitä kruunupäälle voi ostaa häälahjaksi? Fiskarsin saksisetin? Finlaysonin lakanat? Marimekon patakintaan? Muumeja? Kaikki Katri Helenan ja Paula Koivuniemen levyt? Ei ihan heti tullut mitään mieleen. Vietin koko päivän Stockmannilla pää kipeänä. Lopulta löysin hyvän lahjan ja olin valmis nousemaan Kairoon lähtevään koneeseen.

Kairon lentoasemalla asiat alkoivat mennä pieleen. Passivirkailija tarttui uutuudenjäykkään passiini reippaalla kaksikämmenotteella ja väänsi etuaukeaman 360 astetta nurin saaden kuvasivun murtumaan. Passini tärkein sivu napsahti kiinnityskohdastaan kolmasosan irti. Viettäisin kuukauden Kairossa matkustuskelvottomalla passilla, ja Jordanian reissun voisin unohtaa.

Aika kului ja Herra Prinssi oli saapunut Egyptiin jo joitakin päiviä sitten, mutta tapaaminen ei millään meinannut luonnistua. Lopulta käsitin, että miesparka ei ilmeisesti uskaltanut tulla ulos hienosta hotellistaan. Hän oli majoittunut seesteiseen viiden tähden keitaaseen pyramidien lähettyville Gizaan, mutta minun matala majani sijaitsi aivan toisaalla, Kairon keskikaupungilla. En suostunut lähtemään Gizaan siniveristä tapaamaan, hän itse oli sössinyt tämän. Olin nimenomaan varoittanut häntä ottamasta hotellia Gizasta, sillä siellä ei ollut mitään muuta kuin pyramideja ja hiekkaa ja turisteja.

Kun päivät alkoivat huveta, hänen ylhäisyytensä suostui viimein laskeutumaan Kairoon minua tapaamaan. Olimme sopineet treffit kuuluisan Ölölö-ravintolan eteen, jotta prinssi ei varmasti eksyisi.

felfela

Odotin miestä kadulla seisoen toista tuntia. En saanut häneen puhelimella yhteyttä. Hän oli eksynyt. Kun tuttu hahmo viimein hoippuroi ulos taksista, oli hän muuttunut salskeasta ritarista vapisevaksi hermoraunioksi ja tuskin tunnistin häntä. Hän alkoi suoltaa, että Egypti oli aivan kauhea maa; joka paikassa oli likaista ja meluista ja ihmiset olivat aggressiivisia ja autot ajoivat miten sattuu. Hänenkin taksinsa oli kiertänyt ympyrää. Valistin, että niitä sanottiin yksisuuntaisiksi kaduiksi. Vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä, pitäisin hänestä hyvää huolta. Sain suostutella häntä pitkään saadakseni hänet kävelemään kadulla kanssani. Hän säikkyi vauhkona kerjäläisiä ja oli varma, että joku kävisi hänen kimppuunsa ja ryöstäisi ja tappaisi hänet.

– En ymmärrä, miksi sinä haluat tulla tänne, hän ärisi pahantuulisena. – Haluat elää vaarallisesti. Täällä on vaarallista. Haluan kotiin. Se oli aika ennen Egyptin vuoden 2011 vallankumousta, jolloin Kairon kadut olivat vielä turvalliset.

– Rauhoitu, sinulla ei ole mitään hätää. Tämä ei ole Dubai eikä Jordania. Ihmiset ovat ystävällisiä vaikka ovatkin kovaäänisiä. Mennään käymään sillalla. Niili on kaunis yövaloissa.

– Ei, ei sillalle! Prinssi huusi. Mitä oli tapahtunut uljaalle sliipatulle herrasmiehelle, jonka olin tuntenut Dubaissa? – Oletko hullu, kun haluat viedä minut pimeällä sillalle!

– Mitäs vikaa silloissa on? Olet Kairossa. Etkö halua nähdä Niiliä?

– En. Näin jo pyramidit ja lähden huomenna kotiin. Minulle riittää! Minullekin riitti vähitellen. Kävimme syömässä, vein hänet vakiopaikkaani ulkoilmakahvilaan, jossa hän pelkäsi salamurhaajia ja ruokamyrkytystä, ja sitten saattelin hermoraunion taksiin.

Minun oli vaikea kunnioittaa täysi-ikäistä miestä, joka tarvitsi äidillistä taluttajaa uskaltaakseen ylittää Kairossa katuja. Prinssi Rohkea ei ollut lainkaan huolissaan minun turvallisuudestani mutta omastaan sitäkin enemmän. Lisäksi hänelle tuntui puhjenneen useimpien arabimiesten ominaistauti, narsistinen luonnehäiriö, sekä kuulovika, joka aktivoituu aina silloin, kun nainen puhuu. Olin varma, että tässä ei voinut olla sama mies, jonka kanssa olin nauranut itseni puolikuoliaaksi Dubaissa. Kyseessä täytyi olla hänen identtinen kaksosveljensä.

Jordanian-matkani jäi haaveeksi. Armollinen prinssi ei ollut ajatellut asiaa loppuun saakka kutsuessaan minut veljensä häihin. Jos hän esittelisi tuntemattoman naisen juhlissa sukulaisilleen, tarkoittaisi se sitä, että me olisimme vähintään kihloissa, ja sellaista aikomusta meillä ei ollut kummallakaan. Prinssi pyyteli kovasti anteeksi peruessaan kutsunsa ja sanoi, ettei hän mitenkään pystyisi selittämään perheelleen minun mukanaoloani häissä. Ei se mitään, en minäkään enää halunnut Ammaniin toimittuani yhden illan urhon henkivartijana Kairossa. Tuskin passinikaan selviäisi siitä reissussa yhtenä kappaleena, vaikka olin korjannut sitä pikaliimalla.

Häälahja sai palata kanssani Suomeen ja vein sen takaisin Stockmannille ilmoittaen, että häitä ei sitten tullutkaan. Myyjä oli kovin pahoillaan hääparin puolesta. En viitsinyt oikaista asiaa. Enkä kertonut Stockmannin tädeille, että häälahja oli tarkoitettu jordanialaiselle prinssille. Kukaan ei olisi kuitenkaan uskonut.

56. Turbaanit tutisemaan

Teen usein pilaa intialaisista, jotka ovat Thaimaassa suurin asiakaskuntani – hyvässä ja pahassa. Kiristelen hampaita ja poljen jalkaa heidän tavalleen hoitaa (lue: jättää hoitamatta) asiat. Todellisuudessa rakastan intialaisia, vaikka he puhuvatkin hullunkurisesti ja heiluttavat päätä poikittain mongertaessaan kieli perunana kitalaessa. Kun he soittavat minulle työasioissa, täytyy minun pyytää heitä lähettämään sama asia sähköpostitse, koska en saa heidän puheestaan mitään selvää.

Heidän juhlansa alkavat vähintään kaksi tuntia myöhässä ja päättyvät aamuyöstä, koska heillä on suuri intohimo pitää juhlissa puheita, joissa ei ole mitään juonta ja jotka eivät lopu koskaan. Mutta ennen kaikkea heidän juhlissaan tanssitaan, ja ilman heitä ja heidän hulvattomia karkeloitaan minulta olisivat jo aikaa sitten loppuneet työt.

Thaimaalaisessa ja intialaisessa asiakaskunnassa on vissi ero. Thaimaalainen ei tingi artistin palkkiosta. Tanssiesityksen hinta on se mikä on, ja jos se ei sovi thaiasiakkaan budjettiin, vaikenee hän nolona ja liukuu pois paikalta vähin äänin. Intialainen ei vaikene eikä poistu minnekään! Vaikka hänellä olisi biljoonien arvosta kultakettinkejä kaulassa ja ranteissa, hän tinkii. Ja tinkii lisää. Tinkiminen on vähän niin kuin intialainen juhlapuhe: se ei lopu koskaan.

Myös intialainen yleisö on erilaista kuin thaimaalainen. Thaimies ei halua katsoa napatanssiesitystä, jos tyttöystävä tai vaimo on paikalla, ja hän tuijottaa koko näytöksen ajan kenkiensä edessä olevaa pöydänjalkaa. Jos tyttöystävä tai vaimo ei ole paikalla, thaimies katsoo napatanssia oikein mielellään ja videoi puhelimella koko esityksen (mutta varoo visusti näyttämästä sitä kotona vaimolle). Tai jos hän on nauttinut hiukkasen alkoholia, saattaa hän rohkaistua osallistumaan esitykseen, kuten tästä allaolevasta videosta käy ilmi.

 

Thaimaalainen nainen ei halua katsoa mitään napatansseja. Hän ei halua nähdä toisia naisia tanssimassa, eikä varsinkaan vaaleita, länsimaalaisia naisia. Häntä suututtaa, kun muut paikalla olevat miehet katsovat vatsatanssijaa eivätkä häntä, vaikka hän on paljon kauniimpi, seksikkäämpi ja nuorempi. Ja hänen irtoripsensäkin ovat pitemmät ja tissintoppaukset isommat. Ja hame lyhyempi. Thaimaalainen nainen on mustasukkainen, vaikka hänen oma miehensä ei ole edes paikalla, ja vatsatanssiesityksen ajan hän pitää katseensa tiiviisti iPhonessa ja keskustelee ystävättärien kanssa Facebookissa tärkeistä sisäpoliittisista asioista.

Intialaiset ovat toista maata. He rakastavat tanssia – mitä tahansa tanssia – ja kun vatsatanssija ilmestyy esiin, kaikki vauvasta vaariin villiintyvät, niin miehet kuin naiset. Naiset tulevat kilpaa tanssimaan kanssani ja työntävät miehiään eteeni näyttämään taitojaan. Intialainen ei istu penkissä katsomassa rauhassa toisten esityksiä, sillä hänellä alkaa jalka vipattaa välittömästi, kun musiikin volyymi nousee riittävän korkealle. Ja kun juhlien kruunuksi tilataan vatsatanssija, ei minun roolini ole tuoda lavalle mitään syvämietteistä taideperformanssia vaan saada bileet käyntiin ja juhlakansa jalkeille. Sen jälkeen voin ottaa kirjekuoreni ja lähteä kotiin.

Vaikka intialaiset usein saavat minut hulluuden partaalle (lue aiemmat blogikirjoitukseni), ovat heidän joukossaan myös kaikkein rakkaimmat asiakkaani.

Kun sain puhelinsoiton Johnnyksi esittäytyvältä mieheltä, en tiennyt, mikä minua odotti. Johnny puhui sen verran selkeää inglantia, että kykenimme jatkamaan keskustelua. Hän tiedusteli hintaani kavereille järjestettäviin bileisiin ja ilmoitin hänelle vakiotaksani. Intialainen kun oli, Johnny kysyi kohteliaasti, olisiko hinnassa tinkimisvaraa. Vastasin että ei, mutta jos olin liian kallis, voisin suositella hänelle taitavaa japanilaista vatsatanssijaa, joka teki keikkoja puolet halvemmalla. Johnny vastasi kiitos ei, hän halusi minut.

Sovimme järjestelyistä ja ennakkomaksusta, ja Johnny kysyi osoitettani lähettääkseen autonkuljettajan hakemaan minut. Autonkuljettajan? Oliko tämä jokin juoni ja pyrkimys saada kotiosoitteeni selville, jotta Johnny voisi myöhemmin iltahämärissä ilmestyä ahdistelemaan minua kotiovelle. Niitäkin tapauksia oli vuosien varrella nähty. Vastasin estellen, että asuin kaukana keskustasta, mutta Johnny sanoi, ettei se haittaa. Päätin antaa hänelle osoitteeni, sillä tämä oli ennenkuulumatonta. Ei minulle yleensä autonkuljettajia lähetetty.

Johnny soitti pari päivää ennen keikkaa varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa. Kysyin, haluaisiko hän sanoa sanottavansa valitsemiini musiikkikappaleisiin, mutta hän vakuutti luottavansa minuun. Mitä ihmettä! Yleensä intialaiset halusivat väen vängällä minun tanssivan heidän omia suosikkikappaleitaan, joilla ei ollut mitään tekemistä vatsatanssimusiikin kanssa.

Sovittuna iltana sovittuun aikaan autonkuljettaja saapui portilleni ja nosti laukut autoon. Huristelimme Indus-nimiseen ravintolaan. Siellä ei ollut ketään paikalla. Olin unohtanut, että Johnny oli sittenkin intialainen. Juhlat alkoivat pari tuntia myöhässä. Johnny pyysi viivästystä anteeksi. Vaihdoin vaatteet, annoin musiikin DJ:lle ja astuin esiin. Sali oli täynnä parrakkaita turbaanipäisiä miehiä.

Johnny oli kertonut rehellisesti, että juhlissa tulisi olemaan ainoastaan miehiä, mutta hyvinkäyttäytyviä sellaisia. Luotin häneen, koska tiesin ennestään Induksen, joka ei ollut mikään hämärä punainen luola.

Siihen en kuitenkaan ollut osannut varautua, että Johnnyn ystävät lähtisivät kilpailemaan keskenään siitä, kuka antoi tanssijalle eniten tippiä. Kun juomarahat alkoivat satelemaan, en tiennyt, minne olisin niitä tunkenut. Tavallisesti ujutin setelit vyön tai olkaimen alle, mutta nyt niitä tuli niin paljon, että osa tippui päältä ja tarjoilijat joutuivat keräämään niitä lattialta. Kun menin pukuhuoneeseen vaihtamaan settien välissä asua, vaatteistani ryöpsähti vessan lattialle sellainen tukku rahaa, että en ollut koskaan ennen nähnyt.

Kaikki sujui hyvin. Sain tanssia settini alusta loppuun, musiikki pelasi, eikä DJ ryhtynyt sooloilemaan omiaan, niin kuin joskus kävi. Johnny pyysi anteeksi, jos jotkut hänen ystävistään olivat olleet humalassa ja käyttäytyneet epäkunnioittavasti. Hän tarjoutui maksamaan minulle ylimääräistä kolmanneksen sovitusta, mutta kieltäydyin. Hän oli jo maksanut, mitä olin pyytänyt. Minulle tarjottiin ruokaa ja juomaa, Johnny esitteli minut ystävilleen, jotka ottivat kuvia, ja sitten olin valmis lähtemään kotiin.

Neljä päivää myöhemmin Johnny soitti kiittääkseen vielä illasta. Hän lupasi lähettää minulle kaikki kuvat ja videot esityksestäni. Olin entistäkin enemmän otettu. Kukaan asiakas ei koskaan soita jälkeenpäin artistille kiittääkseen esityksestä saati että vaivautuisi lähettämään valokuvia tai videoita, ei edes vaikka olisi luvannut. Kukaan ei halua maksaa bahtiakaan ylimääräistä. Päinvastoin, kaikki haluavat maksaa vähemmän, ja jotkut tinkivät niin ankarasti, että tuplaan taksani vain päästäkseni heistä eroon. Muutamat eivät halua maksaa lainkaan. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)

Johnny piti lupauksensa ja lähetti minulle illan otokset. Sen kunniaksi ohessa on elävää todistusaineistoa illasta iloisten punjabimiesten seurassa.

55. Manaajat

Olin ollut puolentoista kuukauden lomalla Suomessa. Kun palasin Bangkokiin, ympäristö näytti erilaiselta. Naisten piikkikorkokengät olivat vaihtuneet mataliin kenkiin. Se oli hätkähdyttävä muutos. Myös vaatteiden väritys oli alkanut muuttua kirkkaista pastellisävyistä yhä tummemmaksi kohti mustaa. Eivät kai Bangkokin täysi-ikäiset pikkutytöt olleet kasvamassa aikuisiksi?

Kun menin yli kuuden viikon tauon jälkeen ihmiskauppatiimin kanssa punaisten lyhtyjen alueelle, ei siellä ollut muuttunut mikään, paitsi että minua tympi. Meitä oli neljä henkeä. Ulkona satoi vettä – oli satanut jo pitkään, sillä oli menossa sadekausi, joka sai kadut lainehtimaan, ja haisevaan viemäriveteen sekoittunut sadevesi hyväili sääriä. Kannoimme UV-suojattuja sateenvarjoja ja rämmimme lämpimänä huljuvassa virrassa kohti baarialuetta.

Toisessa kerroksessa meidät toivotettiin tervetulleiksi baariin, johon emme yleensä päässeet sisälle, koska baarin isäntä tunsi meidät liian hyvin. Hajauduimme kahdeksi pariksi, ja istuin amerikkalaisen Rachelin kanssa perimmäiseen pöytään. Seuraksemme tuli kaksi tyttöä, joista toinen oli tanssija, toinen sisäänheittäjäksi ylennetty entinen tanssija. Hän oli baarin kaunein tyttö ja hyvä houkutin miesasiakkaille seisoessaan baarin ulkopuolella pikkuruisessa punaisessa asussaan.

red

Juttelin 30-vuotiaan Popin kanssa. Hänen tarinansa oli se tavallinen, eli yksi perheen kolmesta tyttärestä oli laittanut lihansa likoon, jotta muut saisivat paremman elämän. Popin prostituutiosta saamilla rahoilla kustannettiin nuorempien sisarten korkeakouluopinnot.

Edessämme tanssi nuoria, hoikkia tyttöjä bikineissä. Lavan yläpuolella oli toinen lava, jonka lattia oli lasia, ja sen läpi saatoimme katsella alhaalta päin yläkerrassa tanssivia tyttöjä, joilla oli asusteena roiskeläppä. Pikkuhousut ja yläosa puuttuivat. Alkuillasta heillä oli ollut vielä vaatteet päällä, mutta illan edetessä kaikki näköesteet poistettiin. Voi niitä possuposkisten miesturistien onnellisia katseita, kun he havaitsivat tämän kattonäkymän. Leuat loksuivat sijoiltaan, kun katseet kiersivät kattoa ja siellä kiemurtelevia valkaistuja vartaloita.

glass-ceiling

Baarissa oli näille housuttomille tytöille varta vasten suunniteltuja punaisia nahkajakkaroita, joissa oli reikä keskellä. Yksi miesasiakas kouri naistarjoilijan hameenalusta räkäisesti nauraen. Nainen nauroi mukana. Toinen mies piilotti pingispallon lavalla tanssivan tytön roiskeläpän alle, ja taas kaikkia nauratti. Useilla miehillä oli vasemmassa nimettömässä sormus, jota he eivät edes yrittäneet piilotella.

Kun katsoin edessä vääntelehtivien naisten maalattuja kasvoja ja tekohymyjä, minusta tuntui yhtä tyhjältä kuin heidän kasvonsa. Totesin, että halusin mennä kotiin. Nämä naiset olivat kuin onttoja, maalattuja munankuoria; heidän hymynsä taakse oli mahdoton nähdä. Vieressäni istuva Pop esitteli rannekorusta roikkuvaa avainta, jonka hän kertoi olevan sydämensä avain. Vaan sydän pysyi tiukasti lukittuna avaimesta huolimatta.

Popilla oli kuulovika. Toinen hänen korvansa tinnitti niin, että hänen oli vaikea nukkua yöllä. Puolitoista vuotta työskentelyä baarissa oli tehnyt tehtävänsä. Hän joi juomansa ja poistui anteeksi pyydellen pöydästämme. Hän heitti farkkushortsit nurkkaan ja seisoi pian lavalla edessämme vilkuttaen meille hymyillen. Kun olin kysynyt häneltä, mitä hän piti baarityöstä, hän ei halunnut vastata. Ei hänellä todennäköisesti olisi vastausta ollutkaan. Siihen kysymykseen ei ollut olemassa oikeaa vastausta.

Monet baaritytöistä oli liitetty rituaalien kautta mustaan magiaan. Ennen jokaisen baari-illan alkamista he kävivät suorittamassa ulkona olevan buddhalaisalttarin edessä ihmeelliset seksuaalisväritteiset seremoniansa, joiden uskoivat siunaavan heitä lukuisilla miesasiakkailla ja pulleilla rahakukkaroilla.

shrinestrip

Pidin viikon taukoa, ennen kuin menin ihmiskauppajärjestömme päämajaan seuraavan kerran. Olin väsynyt, aivan kuin minusta olisi puristettu viimeiset mehut ulos. Otin kengät jalasta ja kiipesin tottuneesti portaat ylös toisen kerroksen toimistoon. Kuulin jo rappukäytävään, että kaikki ei ollut niin kuin pitäisi. Käytävään kaikui kovaääninen huuto. Meneillään näytti olevan henkien ulosajaminen, eksorkismi. Kysymyksiä kyselemättä liityin muiden joukkoon.

Nuori thainainen nimeltä Jiin oli jättänyt jo kauan sitten seksibisneksen taakseen tultuaan uskoon. Hän rakasti Jeesusta ja oli innokas laulaja seurakunnassa. Hän oli toiminut menneessä elämässään meediona, ja nyt yhtäkkiä tällä viikolla johtaessaan entisten prostituoitujen seurakunnassa joka-aamuista ylistystä ja rukousta hän oli alkanut päästellä suustaan omituisia sanoja. Hän oli profetoinut sekavia lauseita, joiden alkuperä ei ollut jäänyt toisille epäselväksi. Muut olivat yrittäneet vaientaa hänet, mutta tuntematon henki oli alkanut demonstroida uudelleen ja yhä raivokkaammin.

Lopulta Jiin oli vedetty sivuun, ja muut tytöt olivat kokoontuneet hänen ympärilleen rukoilemaan. Kun saavuin paikalle perjantai-iltana, oli taistelua jatkunut jo kolme päivää, ja demoneita oli tullut ulos kymmenittäin. En ollut koskaan ennen nähnyt yhdestä ihmisestä tulevan ulos niin paljon henkiä. Jiin pakeni vessaan oksentamaan entisten prostituoitujen rukousarmeijan seuratessa perässä.

Kun seisoin käytävässä rukoilemassa, syöksyi Jiin odottamatta ulos vessasta hurmioitunut ilme kasvoillaan. Hän tökkäsi minua sormella ja julisti jotain thaiksi. Toiminnanjohtajamme Cindy käski häntä olemaan vaiti, ja Jiin nauroi sairaasti. Hän harppoi Cindyn toimistoon ja asettui sohvalle makaamaan. Hänen alavatsassaan kiemurteli jokin käärmeen kaltainen, joka näytti siltä kuin se olisi pyrkinyt ulos. Jiin vaikeroi sohvalla ja piirteli ristin kuvaa vatsaansa. Hänellä oli molemmissa kämmenselissä ristit. Hän sihisi kuin käärme. Silmät pyörivät päässä, ja välillä kurkusta purkautui ulos korinaa, murinaa ja voihkintaa.

Eläinhahmot Jiinin kasvoilla vaihtuivat, kun eri demonit yrittivät ottaa hänestä vallan. Cindy komensi henkiä nimeltä mainiten tulemaan ulos Jeesuksen nimessä, ja Jiin oksensi, sätki ja viskeli päätään taaksepäin muristen. Yhtäkkiä hän oli intialainen tanssijatar, joka heilutti päätään ja käsiään hassusti. Jotkut tytöistä alkoivat kikattaa. Sitten hän muuttui elefantiksi. Hän alkoi suoltaa ulos pitkää listaa miesten nimiä, ilmeisesti entisiä seksikumppaneitaan. Cindy kirjasi kaiken ylös. Rukoilimme pari tuntia, ja henkiä tuli ulos yksi toisensa perään, kymmenittäin, eri eläinten ja ihmisten ja kummallisten myyttisten jumalten hahmossa.

Olimme kaikki uupuneita ja meitä itketti ja nauratti. Jiin oli sekaisin. Kiemurteleva käärme hänen sisällään ei hellittänyt. Se tuntui nousevan sukupuolielimistä ja pyrkivän kohti kurkkua. Jiin-parka pyyhki kyyneleitä silmistään ja limaa suustaan. Hänen hento vartalonsa nytkähteli onnettomana vieraiden voimien armoilla.

Ensimmäisenä tiimistämme liukeni paikalta Bank. Hän oli diabeetikko, joka tarvitsi ruoka-annoksensa, ennen kuin hänen verensokerinsa laskisi kaakkoon. Sen jälkeen lähdin minä ja kolme muuta tyttöä. Cindy, hänen sihteerinsä ja Rachel jäivät jäljelle pitämään huolta Jiinistä. Voimienmittely oli jatkuva vielä useita päiviä ja öitä, ennen kuin Jiin lopulta saatiin vapaaksi. Olimme aivan väsyksissä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Palasin kotiin ja nukuin huonosti seuraavan yön. Tuntui kuin olisin saanut turpiin ja kaikki maailman demonit olisivat pilkanneet minua. Tunsin itseni kurjaksi ja elämään kyllästyneeksi.

Noin viikkoa myöhemmin toiminnanjohtajamme Cindyn kimppuun yritettiin käydä. Eräs entinen prostituoitu, jonka Cindy oli auttanut uuden elämän alkuun ja joka oli sittemmin lähtenyt omille teilleen, hiipi sisään salaisessa paikassa olevaan toimistoomme, jonka sijainnin hän hyvin tunsi. Sekavassa mielentilassa hän yritti tunkeutua Cindyn huoneeseen. Ovi saatiin lukittua hänen edestään, ja nainen jatkoi sen potkimista huutaen ja uhkaillen tappavansa Cindyn.

Tällaiset tapahtumat olivat meille jokseenkin arkipäivää. Yleensä kun kohtasimme paljon pimeyden voimien uhittelua, enteili se jotain poikkeuksellisen hyvää. Eikä ketään tiimiläisistä pelottanut, koska tiesimme, kenen joukoissa seisoimme.

Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemän vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen.” (Ef. 6:13)

54. Omituisia asiakkaita

Puhelin pärähti Yhdysvaltojen suunnalta. “Markiksi” esittäytyvä mies oli olevinaan jostain nimekkäästä kykyjä etsivästä firmasta, joka aikoi viedä minut Lähi-itään ja Itä-Eurooppaan valokuvaussessioon, ja he tarjoaisivat minulle tuosta hyvästä tähtitieteellisen summan rahaa. Keskustelimme puhelimessa yli tunnin, kun Mark yritti vakuuttaa minua ainutlaatuisuudestani ja siitä, miksi he halusivat valokuvata juuri minua bikineissä Arabian niemimaalla. Sen jälkeen minut vietäisiin voittosaatossa Itä-Euroopan kautta Yhdysvaltoihin, missä saisin työskennellä huippupalkalla vatsatanssijana viiden tähden klubeilla.

Mark julisti, että he tekisivät minusta rikkaan ja kuuluisan. Heitin takaisin, että olin jo kuuluisa ja minulla oli aivan riittävästi töitä Thaimaassa. Yritin venyttää keskustelua mahdollisimman pitkään saadakseni hänet paljastamaan enemmän taustajoukoistaan, sillä oli selvää, että minua oltiin lähestymässä ihmiskauppiaiden taholta. Markin huomatessa, että keskustelu ei edennyt toivotusti, hän ilmoitti palaavansa asiaan ja päätti puhelun. Melkein toivoin, että olisin kuullut hänestä vielä uudelleen, sillä olisin kovin mielelläni usuttanut verikoirat hänen peräänsä.

Hänen kunniallinen firmansa oli bongannut minut TÄÄLTÄ ja innostunut Egyptin-kuvistani, ja he olivat kuvitelleet vetävänsä oikeasta suitsesta, jos kutsuisivat minut makaamaan kameran eteen hiekkaerämaahan jonnekin Saudi-Arabiaan. He eivät tienneet, että edellisellä erämaareissullani olin miltei saanut Malak-nimisen hevosen hampaat sääreeni, sillä kuten minäkään, Malak ei pitänyt kameroille poseeraamisesta, ja yritettyään purra jalkaani tuo uljas olento koetti juosta ylitseni, mistä minulla on todisteena sarja valokuvia. Antaisin mielelläni Malakin haukata myös ihmiskauppiaita haarovälistä jykevällä leukaotteella.

leo

malak

Ei tarvinnut olla ihmiskauppias ehdottaakseen vatsatanssijalle idioottimaisia hommia. Eräs viiden tähden hotelli Bangkokissa pyysi minua esittämään vatsatanssia puolentoista metrin korkuisen pylvään päällä, jossa oli vajaan neliömetrin kokoinen levy ilmeisesti kukka-asetelmia varten. Toiveena oli, että liihottelisin levyn päällä seksikkäästi huivin kanssa, nopean musiikin tahtiin tietenkin. Tuskin olin koskaan nähnyt pöllömpää tanssiesitystä. Miten ylipäätään nousisin elegantisti ihmisen korkuisen kukkatolpan päälle? Nosturilla? Trukilla? Lienee tarpeetonta sanoa, että kieltäydyin pylvästelystä.

Sama tapahtumanjärjestäjä halusi samassa tilaisuudessa minun tanssivan James Bondia esittävän näyttelijän kanssa. He antoivat minulle vapauden valita itse musiikkikappaleeni, kunhan se sopisi illan tyyliin. Otin haasteen vastaan ja esitin tyylikkäässä James Bondille omistetussa cocktail-tilaisuudessa jotain kummallista, mikä ei mennyt aivan putkeen ja mistä opin sen, että itseään kunnioittavan artistin on paras pitäytyä tekemään sitä mitä osaa parhaiten, eikä yrittää leikkiä dramaattisia agenttileikkejä.

007-bileet

Oma lukunsa olivat yli-innokkaat fanit, jotka soittelivat työpuhelimeeni vuorokaudenaikaan katsomatta. Nimitin heitä I love you -miehiksi. He tulivat useimmiten Persianlahden öljyvaltioista ja kokivat tarvetta soittaa varhain aamuyöstä tuntemattomalle vatsatanssijalle Thaimaahan tunnustaakseen äkillisesti liekkeihin roihahtanutta rakkauttaan. Heidän englannin kielen taitonsa rajoittui tavallisesti kahteen keskeiseen lauseeseen: “How are you?” ja “I love you.”, minkä jälkeen laitoin yleensä luurin kiinni.

Silloin tällöin myös vapaamieliset Persianlahden naiset ottivat yhteyttä. Rouva Dubaista lähestyi minua pyytäen yksityistunteja Bangkokin-kodissaan. Vastasin kohteliaasti, että annan yksityistunteja ainoastaan tanssistudioissa, joissa opetan. Hän vastasi, että hinta ei ole ongelma, hän voi maksaa kaksinkertaisen hinnan, jos vain tulen hänen kotiinsa opettamaan. Toistin, että annoin tunteja tanssistudiossa keskustassa. Hän sanoi toivovansa erityisesti keppitanssia. Se ei ollut ongelma – keppitanssi oli yksi minunkin suosikeistani.

– Minun täytyy sitten harjoitella ahkerasti… muuten keppi voi osua paljaaseen jalkaani… hehheh, nainen naureskeli. En ymmärtänyt vitsiä. – Eikä minua yhtään haittaa vaikka osuisi… hän lisäsi. – Ja haluan kotitehtäviä ja testejä.

– Testejä? En pysynyt ollenkaan mukana.

– Haluan, että minulle tulee seuraamuksia, jos en tee läksyjä ja läpäise testejä.

– Siis mitä seuraamuksia?

– Nurkassa seisomista ja keppiä jaloille.

– Tuota… tämä ei oikein taida kuulua minun tyyliini.

– Älä huoli, hyväksyn kaiken ja kestän sen kyllä. Voit maksattaa minulla ylimääräisen korvauksen kaikista rangaistuksista, joita joudut minulle antamaan. Ja jos tulen myöhässä tunnille, voit seisottaa minua nurkassa viisitoista minuuttia avojaloin.

– Tämä ei nyt todellakaan ole minun tyyliäni! Olen pahoillani, mutta meidän täytyy unohtaa yksityistunnit. Reippaat keppitanssit uhkean dubailaisen naisen kanssa loppuivat ennen kuin olivat alkaneetkaan.

Eräs journalisti naapurimaasta oli saanut minusta pakkomielteen ja yritti hinnalla millä hyvänsä päästä tapaamaan minua. Hän koetti ensin tilata minut kotimaahansa esiintymään, mutta haistaessani hänen olevan hiukan liian innokas normiasiakkaaksi kieltäydyin. Kun hän ei saanut minua tulemaan luokseen, lensi hän itse Thaimaahan ja soitti tilatakseen minut yksityiskeikalle hotellinsa sviittiin Bangkokissa. En mennyt. Mies lupasi maksaa mitä tahansa. Aivan mitä tahansa! Kieltäytyin entistä jyrkemmin. Tämä oli menossa aivan liian epätoivoiseksi.

Lopulta mies yritti saada minua edes illalliselle kanssaan, missä ravintolassa itse haluaisin, ja hän olisi jopa maksanut minulle siitä, että olisin syönyt hänen kanssaan. Niin kova nälkä minulla ei ollut, että olisin mennyt. En viitsinyt kertoa hänelle, että esiinnyin illalla aivan hänen lähellään, Dream Hotellissa. Vaikka arvostankin uskollisia faneja ja pyrin olemaan kiltti kaikille, synnyttävät epätoivoiset miehet ja naiset enemmän pakokauhua kuin riemua, enkä välitä nähdä heitä lähietäisyydeltä.

53. Keikoilla Keikon kanssa

Lahjakas ja kunnianhimoinen japanitar Keiko oli pitänyt minuun kyynärvarrenmittaisen etäisyyden aina siitä saakka, kun hän oli saanut puskettua itselleen loven Bangkokin tanssimarkkinoille. Pidin Keikoa yhtenä niistä rakastettavista ihmisistä, jotka huutokauppaisivat äitinsä ja mummonsa päästäkseen tavoitteeseensa. Minä tein olosuhteiden pakosta uraa yksin; Keiko oli liittoutunut arkkiviholliseni Somin kanssa ottaen minun paikkani sen jälkeen, kun Som oli heittänyt minut ulos. Keiko tanssi nykyään entisen tanssiparini Annan partnerina, vaikka tiesin, etteivät he kumpikaan voineet sietää toisiaan. (Lue lisää Keikosta TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ.)

Nyt hän suureksi hämmästyksekseni ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan lähestyi minua ja ilmoitti olevansa kiinnostunut työskentelemään kanssani. En ollut varma, mitä hän ajoi takaa, ja muistutin häntä, että Som ei halunnut minun olevan missään tekemisissä tanssijoittensa kanssa, joihin Keiko kuului. Tiesin hänen allekirjoittaneen Somin kanssa sopimuksen, joka velvoitti hänet pysymään uskollisena Somille, tai muuten uhkasi 20.000 bahtin sakko ja hirttotuomio. (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Keiko kuitenkin vakuutti, ettei hän tanssinut enää Somin tallissa – eikä kenenkään muunkaan. Hän julisti olevansa riippumaton ja haluavansa liittoutua minun kanssani.

Olin hämmentynyt, sillä tiesin, miten suuria antipatioita minua kohtaan Keiko tunsi, eikä hän ollut koskaan edes yrittänyt peitellä sitä. Olin saavuttanut jonkinlaisen aseman Bangkokin tanssipiireissä, ja kenties Keiko oli päättänyt pakottautua sietämään minua päästäkseen kalastelemaan suurempiin vesiin kuin Somin tukkoiset sinttijorpakot. Tai sitten Som oli vain yksinkertaisesti heittänyt hänetkin pihalle.

Keikon vakuuttaessa toistamiseen, että Som oli historiaa, päätin antaa hänelle tilaisuuden. Kutsuin hänet kanssani Pattayalle keikalle. Suuntasimme Mumbai Magiciin viihdyttämään intialaisia. Rempseät viiksi-intiaanit laittoivat meidät samaan pukuhuoneeseen seksinäytöksiä esittävien thaimaalaisten leidipoikien kanssa. Otin esiliinan ja siveyspoliisin roolin ja raahasin Keikon ulos komeroon vaihtamaan vaatteita pois irstaiden salasetien ulottuvilta. Keiko oli pöllämystynyt reaktiostani. Ei kai hän ollut halunnut jäädä strippaamaan mekkomiehille?

Humaltunut miesyleisö oli harvinaisen huonosti käyttäytyvää, ja kun valitin ensimmäisen esityksemme jälkeen Keikolle yleisöstä, hän ihmetteli, kuinka niin. Hänestä oli aivan normaalia, että häntä kohdeltiin alentuvasti ja pidettiin huorana. Jotenkin olin Keikon kanssa tykkänään eri aaltopituudella.

Seuraavaksi vein Keikon Krabille. Hän melkein myöhästyi lentokoneesta, ja olin sisäisesti raivoissani. Minun tehtäväni oli hommata meille keikat ja kuljetukset ja suunnitella showt, hänen tarvitsi ainoastaan hinata itsensä ajoissa paikalle, eikä sekään meinannut sujua.

Krabilla meitä oltiin lentokentällä vastassa ja kuljetettiin sutjakkaasti Sofitel-hotelliin. Kävimme tutustumassa juhlapaikkaan, missä tarkistin lavan, äänentoiston ja valot. Sen jälkeen meidät vietiin toiseen hotelliin, joka oli oleva vaatimaton majapaikkamme. Ero oli dramaattinen. Putosimme palatsista parakkiin.

Intialaiset miljonäärit, jotka järjestävät lapsilleen ökyhäät lennättäen koko monisatapäisen sukunsa Intiasta, Australiasta ja Amerikasta Thaimaahan, majoittavat nämä viiden tähden Sofiteliin viikoksi, juhlivat heidän kanssaan viisi vuorokautta yötä päivää, tilaavat muusikot ynnä muut viihdyttäjät ympäri maailmaa eivätkä säästele kuluissa saadakseen häistään Bollywood-elokuvia imitoivan megaspektaakkelin – nämä samat kroisokset kokevat äkillisen pihiyskohtauksen artistien kulujen kohdalla.

Kerran, kun minut oli tilattu esiintymään Siam Kempinskiin, yhteen Bangkokin hulppeimmista hotelleista, intialaisen sulhasen isä soitti minulle yrittäen tinkiä esiintymispalkkiostani. Toistin hänelle, että minulla on kiinteät taksat: saman hinnan maksavat kuningashuoneet ja kulmakuppilat, enkä anna alennusta. Isi järjesti silmäterälleen häät yhdessä kaupungin ykköshotelleista ja kehtasi tinkiä tanssijan palkkiosta, aivan kuin hänellä olisi ollut pennosista tiukkaa. Teki mieli ehdottaa, että ukko vaihtaisi hääpaikaksi Holiday Innin, niin hän säästäisi sen verran rahaa, että voisi palkata jälkikasvunsa iloksi vaikka sata Bangkokin parasta tanssijaa.

Kun saavuin Keikon kanssa kurjaan, tähdettömään hökkelihotelliimme, menin vessaan toipumaan ensishokista, ja Keiko ilmoitti lähtevänsä ulos. Mutta siitä vessasta ei niin vain tultukaan pois. Kun yritin avata ovea sisältä päin, ei lukko hievahtanut mihinkään. Riuhdoin, hakkasin, huusin, potkin, kiljuin, mutta vessassa olin ja pysyin. Tämä oli minun iltani. Olisin edes ottanut koppiin meikit mukaan, niin olisi ollut jotain tekemistä. Nyt istuin pytyn kannen päällä toivoen, että Keiko tulisi joskus takaisin. En ollut koskaan ikävöinyt Keikoa niin rakkaasti kuin silloin.

Kun kuulin huoneen oven viimein avautuvan, huusin Keikolle olevani vessassa jumissa. Keiko kiskoi ovenripaa toiselta puolelta, minä toiselta, ja viimein hän juoksi respaan hälyttämään henkilökunnan paikalle. Sen jälkeen ovea kiskoi kaikkiaan neljä henkilöä eri suunnista, ja minä olin edelleen sisäpuolella.

Lopulta haettiin paikalle huoltomies, joka irrotti vessan ovesta sekä rivan että lukon, ja astuin voittajana ulos. Kävimme saman tien respassa pyytämässä, että saisimme vaihtaa huonetta, sillä vessan ovessa ammotti aukko. Respatäti kertoi, että hotelli oli valitettavasti täynnä. Palasimme huoneeseen ja meillä oli aikaa juuri sen verran, että ehdimme hätäisesti heittää meikkipussit sisältöineen naamaan.

Yhtäkkiä oveen koputettiin. Respatäti tuli ystävällisesti kertomaan, että hotellissa oli sittenkin yksi huone vapaana. Joku vieras oli juuri kirjautunut ulos, ja vartin päästä voisimme siirtyä huoneeseen, kunhan se ensin saataisiin siivottua. Kiitimme tätiä, haalimme tavaramme kasaan ja vaihdoimme huonetta.

Olimme uudessa huoneessamme, kun ovea hakattiin taas, tällä kertaa äkäisesti nyrkillä. No mitä nyt! Oliko musiikkimme liian kovalla? Pyysin Keikoa avaamaan. Hän meni ovelle, ja seurasi syvä hiljaisuus.

– Kuka siellä on? huusin, mutta Keiko ei vastannut. Menin itse katsomaan valmistautuen pyytämään anteeksi, mikäli kovaääninen arabialainen musiikkimme oli häirinnyt jotakuta seinänaapuria.

Oven takana seisoi villi-ilmeinen mies veitsi kädessä. Hän näytti sekavalta, muuttui sitten hämmentyneeksi, laski veitsen alas ja mutisi “soli soli” ja säntäsi tiehensä. Edelleen sanaton ja kalpeaksi valahtanut Keiko veti oven kiinni. Mitä ihmettä täällä tapahtui?! Kenen huone meille oli annettu? Jos jonkun kurkku leikattiin auki tuona yönä, ei se ollut meidän. Emme ehtineet jäädä pohtimaan tilannetta, sillä auto tuli kiidättämään meidät juhlapaikalle.

haakatos

Häät olivat satumaiset, kuten kaikki intialaiset häät, joissa olen koskaan esiintynyt. Niitä oli jo juhlittu muutama päivä, joka ilta eri teemoin. Tänään oli marokkolainen ilta, siksi paikalla olimme me napatanssijat. Hotellin puutarhaan oli rakennettu marokkolainen haaremi hienoine verhokatoksineen. Annoin Keikon aloittaa yleisön lämmittelyn ja jäin itse odottelemaan hääparia. Minun tehtäväkseni oli annettu hääparin johdattaminen lavalle. Minulla ei tietenkään ollut mukana tilanteeseen sopivaa musiikkia, sillä kukaan ei ollut kertonut etukäteen, että saisin kunnian toimia häämarssin esitanssijana. DJ soittaisi mitä tahtoisi ja minä improaisin mukana.

krabihaat2

Odotellessamme ohjelman alkamista valistin Keikoa, että meidän tuli pysyä näkymättömissä, ja olimme kääriytyneet siveellisesti huntuihin piilotellen temppelipuiden takana poissa häävieraiden katseilta. Keiko viis veisasi ohjeistani. Hän heitti hunnun pois paljastaen napatanssipukunsa ja asteli hääjoukon keskelle ja meni muina miehinä hakemaan seisovasta pöydästä ruokaa. Hän kuljeksi hääväen seassa hameessa ja rintsikoissa keskivartalo paljaana, otti itsestään häpeilemättä kuvia ja nautti ruuasta kuin olisi ollut yksi kutsuvieraista, ja minä häpesin hänen puolestaan. Pahoin pelkäsin, että tämä olisi viimeinen kerta, kun tämä hääjärjestäjä tilaisi minut juhliin esiintymään. Lensimme seuraavana aamuna takaisin Bangkokiin.

En ollut Keikon käytöksestä mielissäni, mutta minulla ei ollut ketään muuta. Esiintymiskeikkoja tarjottiin joka tuutista, ja minun ei auttanut muu kuin ottaa Keikoon pian taas yhteyttä. Nyt paikkana oli Hua Hinin Sheraton. Saavuimme hotelliin, ja sillä aikaa kun minä olin tekemässä musiikin ja valojen testausta, Keiko oli vaihtanut tanssipuvun päälleen ja lähtenyt esittelemään napaansa ympäri hotellia ilman estoja. Kun palasin takaisin, oli pukuhuone tyhjä, ja löysin pitkän etsinnän jälkeen Keikon juhlapöydän luota seurustelemassa miesten kanssa puolialastomana lautanen täynnä ruokaa. Se oli viimeinen kerta, kun keikkailin Keikon kanssa.

Pari viikkoa myöhemmin kuvat Facebookissa paljastivat, että Keiko ei ollut koskaan lähtenyt Somin tallista mihinkään. Hän opetti edelleen Somin studiolla ja tanssi Somin troupessa. Keiko oli valehdellut minulle päästäkseen tekemään keikkoja kanssani ja oli saattanut minut Somin silmissä ikävään valoon, sillä olin luvannut Somille, etten kajoaisi hänen tanssijoihinsa, ja olin aikonut pitää lupaukseni. Som tuskin tuli koskaan tietämään totuutta. Somillekaan ei jäänyt epäselväksi, että olimme keikkailleet yhdessä.

En nähnyt Keikoa enää, sillä hän katosi salaperäisesti joitakin kuukausia myöhemmin. Hänen Facebook-sivunsa jämähti ikuiseen marraskuuhun vuonna 2013, eikä sivua ole päivitetty sen jälkeen. Keikon blogiin ei ole ilmestynyt uusia kirjoituksia, eikä hänen päätyönsä, tanssiasusteiden nettikauppa, ole ollut toiminnassa marraskuusta 2013 lähtien. Hänen puhelimensa on ja pysyy suljettuna. Kukaan Somin tanssiryhmäläisistä ei tiedä, missä hän on – ei niin, että se heitä edes kiinnostaisi.

Rohkaisin kerran mieleni ja astuin Isosisko Somin eteen kysyäkseni, mitä Keikolle on tapahtunut. Isosisko vastasi, että ei mitään, Keikolla on kaikki hyvin. Thaimaassa kun on aina kaikilla kaikki hyvin.

shangri-lassa

52. Neuvostovakoojat ja geisha

Silloin kun en keikkaillut, opetin tanssia. Vedin viikoittaisia tunteja tanssistudioissa eri puolilla Bangkokia. Isosisko Somin luotsaaman Studio Orangen ovet pysyivät minulta tiiviisti suljettuina, muualle olin vaihtelevasti tervetullut.

tanssitunti1

tanssitunti2

Tunneilleni ilmaantui toisinaan neuvostovakoojia. Nämä olivat entisen Neuvostoliiton alueelta tulevia tanssijattaria, jotka yrittivät kokeilla onneaan Thaimaan tankomarkkinoilla. He googlasivat minut netistä, ottivat yhteyttä ja tulivat tanssioppilaikseni tai pyysivät kahville urkkiakseen yksityiskohtia verkostoistani. He esiintyivät ystävinä mutta yrittivät sormet syyhyten kiilata reviirille ja vallata asiakaskuntani.

Eräs Tatiana tunki hotellikeikoilleni videoimaan esityksiäni ja jaellakseen vaivihkaa omia käyntikorttejaan potentiaalisille asiakkaille. Toinen Tania esitti ryhtyvänsä keikkaparikseni, mutta perimmäisenä tarkoituksena oli päästä käsiksi asiakkaisiini, työntää minut syrjään ja ottaa lavat haltuun.

Suhtauduin näihin tatjaanoihin ehkä turhan ystävällisesti, sillä he alensivat itämaisen vatsatanssin tasoa pornahtavilla esityksillään ja polkivat hintoja tanssien lähes ilmaiseksi. Yksikään heistä ei kuitenkaan onnistunut aikeissaan, ja he katosivat markkinoilta yhtä merkityksettöminä kuin olivat tulleet.

Myös thaimaalaisista tanssistudiosta tuli oppilaita vakoilemaan opetustani. Olin Bangkokin kokoisessa miljoonakaupungissa ilmeisen häiritsevä henkilö, kun tanssistudiot näkivät niin kovasti vaivaa seuratakseen tekemisiäni. Kun aloin mainostaa tuntejani nimikkeellä egyptiläinen vatsatanssi, ilmestyi sama lajinimike tuota pikaa muiden studioiden ohjelmaan, vaikka kyseiset opettajat eivät olleet koskaan edes hengittäneet Egyptiin päin. Kun vedin folklore-teemaisia kursseja, alkoivat muutkin studiot yhtäkkiä pitää egyptiläistä folklorea telttamekkoineen trendikkäänä. Mitä uutta teinkin, ottivat toiset studiot saman ohjelmaansa, aina käyttämiäni musiikkikappaleita myöten.

Jotkut Isosisko Somin thaimaalaisista oppilaista kävivät salaa tunneillani. Tiesin, ettei heillä ollut lupa hakea oppia minulta, ja he tiesivät sen myös. Isosisko Som kontrolloi tanssioppilaidensa tekemisiä kellon ympäri. He tuskin uskalsivat katsella öisin uniakaan muusta kuin Somista. Jonkin ajan kuluttua kapinalliset oppilaat katosivat salaperäisesti tunneiltani mitään ilmoittamatta. Joko Som oli saanut vihiä heidän harharetkistään kielletyn aidan tuolle puolelle, tai he pelkäsivät muuten vain petturuutensa paljastuvan.

Som omisti studionsa tanssioppilaat siinä määrin, että kun pyysin häneltä lupaa saada lainata paria tuttua oppilasta esiintymään kanssani hyväntekeväisyystapahtumaan vammaisten lasten hyväksi, ei lupaa herunut. Tanssioppilailta itseltään ei asiasta edes kysytty.

Kerran tunnilleni ilmestyi Thaimaassa asuva venäläissyntyinen seurapiirijulkkis, Miss Universum vuodelta viisi. Hän ei varmaan tiennyt, että olimme kohdanneet kerran aikaisemmin. Jokunen vuosi aiemmin olin esiintynyt arabalaisessa festivaalissa Somin tanssiryhmän kanssa, ja tumma kaunotar oli istunut yleisön joukossa toisten häikäisevien kaunotarten keskellä. Kun meidän esityksemme alkoi, käänsi hän tuolinsa selin ja istui koko esityksen ajan selkä meitä kohti kuin huutomerkki osoittamatta pienintäkään mielenkiintoa tai edes muodollista kohteliaisuutta. Muut pöydässä olevat naiset kannustivat meitä taputtaen, mutta universumin kauneinta eivät napatanssit kiinnostaneet, vaikka kaksi hänen ystävättäristään tuli esityksen jälkeen backstagelle kiittämään meitä hienosta showsta. (Illan kulusta lisää TÄÄLLÄ.)

Miss Uni

Nyt Miss Universum kävi piipahtamassa tanssitunnillani ollen yhtä kaunis ja viileä kuin edelliselläkin kerralla. Tunnin jälkeen hän käveli salista ulos kiittämättä, seisahtui hetkeksi käytävään antaen thaimaalaisen ihailijajoukon kerääntyä ympärilleen ja ottaa itsestään kuvia. Sitten hän poistui paikalta ystävättärensä saattelemana jättäen tanssitunnin maksamatta.

Ryhmäoppilaiden lisäksi sain ilokseni joitakin yksityisoppilaita. Eräs heistä oli japanilainen Maasa, joka saapui paikalle synkkäilmeisen miesseuralaisen kanssa. Maasa oli keski-ikää lähentelevä vahvasti meikattu, kalmanvalkeaksi puuteroitu nainen, joka riisuttuaan päällysvaatteensa paljasti alta mustan, läpinäkyvän vartaloverkon, jollaisia näkee strippibaareissa. Ihmettelin hiukan hänen asuvalintaansa tanssitunnille, mutta en sanonut mitään.

Miesseuralainen ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään, ei edes vessaan. Mies piti Maasaa tiukassa otteessaan, melkein kuin vankina. Kun aloitin tanssitunnin, kolkko vanginvartija hiihti kannoilla saliin kysymättä lupaa. Kun hän alkoi videoida tuntia, keskeytin hänen touhunsa huomauttaen, ettei tunteja saanut kuvata. Mies närkästyi huomautuksestani. Maasa alkoi pyydellä häneltä pelokkaana anteeksi minun puolestani, vaikka minun mielestäni mies itse oli anteeksipyynnön velkaa. Maasa ei hymyillyt koko tunnin aikana kertaakaan. Tunnin päätteeksi mies maksoi, ja he lähtivät pois, eivätkä tulleet toista kertaa.

Sain myös huohottavan australialaisen leidipoika-ahdistelijan, joka soitti minulle parikymmentä kertaa kärttäen yksityistunteja kotonani. Hän kertoi tarvitsevansa kahden minuutin rumputanssikoreografian tekemäänsä pornoelokuvaan ja vaati saada tulla tunnille elokuva-asussaan. Minulle oli sama, missä asussa oppilaat tulivat tunneille, kunhan heillä pysyivät housut jalassa. Pyysin leidipoikaa lopettamaan huohottamisen ja käyttäytyvän normaalisti. Sen jälkeen hän soitteli minulle enää harvakseltaan.

Näiden kaikkien mielenkiintoisten ihmisten lisäksi minulla oli myös aivan tavallisia, ihania tanssioppilaita, jotka kävivät uskollisesti tunneillani vuodesta toiseen ja pitivät huolen siitä, että en päässyt ripustamaan tanssitossuja naulaan, vaikka useasti mieli teki.

Previous Older Entries

Täällä on käyty

  • 33,822 kertaa