80. Kaljut ja kuolleet

Ama oli hiukan yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka oli syntynyt ja asunut koko ikänsä Bangkokissa. Hänen elämänsä oli alkanut hyvin vaatimattomasti köyhän yhdeksänlapsisen kiinalaisperheen tyttärenä. Niin kuin kiinalaiseen mentaliteettiin kuului, hänet oli opetettu tekemään työtä pienestä pitäen, ja hän hikoili nuoruutensa päivät tehdasompelijana ja auttaen iltaisin isäänsä kaupassa sekä tehden myöhemmin monenlaista sekalaista bisnestä. Työnsä ohella hän oli naimisiin mentyään kasvattanut neljä lasta.

Vaikka hän oli saavuttanut ankaralla työnteolla sellaisen varallisuuden, että olisi voinut ikääntyessään jo höllätä ja jättäytyä eläkkeelle, ei hän osannut vähentää työntekoa, sillä ei ollut koskaan elämässään muuta tehnnyt. Hän ei myöskään koskaan unohtanut, mistä oli tullut, ja hän käytti huomattavan osan omaisuudestaan ja ajastaan vähempiosaisten auttamiseen tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Myöhään eräänä iltana hän oli ajamassa Bangkokin syrjäisemmän laidan halki väsyneenä pitkän työpäivän jälkeen, kun hän näki pimeällä tiellä vanhan miehen työntämässä kärryä, joka oli täynnä tyhjiä muovipulloja. Hän pysäytti auton ja käveli miehen luo huomaten, että tämä oli vielä vanhempi kuin hän oli luullut – lähes hänen oman isänsä ikäinen.

Ama ihmetteli, mitä mies teki yksin ulkona tähän aikaan yöstä, eikö hänen pitäisi olla kotona nukkumassa. Mies vastasi, ettei hänellä ollut kotia, ja hän kertoi keräävänsä ojista ja roskiksista pulloja, jotta voisi myydä ne muovinkeräykseen pientä korvausta vastaan. Ama kysyi, miksi miehen lapset eivät pitäneet hänestä huolta. Mies vastasi, että hänen lapsensa asuivat kaukana Bangkokista. Entä muut sukulaiset? Hänellä ei ollut kaupungissa sukulaisia.

Aman kävi miestä sääliksi ja hän tarjosi tälle rahaa, mutta mies kieltäytyi sanoen, ettei hän ollut kerjäläinen. Hän kertoi olevansa yli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ja elättäneensä aina itsensä omalla työnteollaan. Hän ei ollut koskaan pyytänyt keneltäkään mitään, eikä hän halunnut apua nytkään. Ama yritti suostutella häntä, mutta mies oli lujana; vaikka hän ei omistanut mitään, hänellä oli ylpeytensä. Hän ei pystynyt enää tekemään työtä, mutta pulloja hän pystyi keräämään.

Ama oli turhautunut ja surullinen. Hän halusi auttaa miestä, mutta se näytti olevan mahdotonta, koska tämä ei suostunut ottamaan apua vastaan. Mies jatkoi matkaansa työntäen kärryään tyhjällä öisellä kadulla, ja Ama nousi takaisin autoonsa ja ajoi pois.

homeless

Seuraavana aamuna Ama tarttui puhelimeen ja soitti sukulaisilleen pyytäen, että nämä säästäisivät vastedes kaikki tyhjät muovipullot, hän tulisi hakemaan ne. Sukulaiset olivat ymmällään. Ama kertoi heille öisestä kohtaamisesta ja totesi, ettei keksinyt muuta vaihtoehtoa auttaa kuin viedä miehelle muovipulloja, koska niitä tämä keräsi, jotta tämä voisi itse ansaita omat rahansa. Näin minäkin tulin huomaamattani osalliseksi tästä tarinasta, sillä Ama oli minun anoppini.

Ama valjasti koko suvun keräämään pulloja, ja vaikka kaikki eivät ymmärtäneetkään hänen palavaa haluaan auttaa tuntematonta miestä, eivät sukulaiset kehdanneet olla osallistumatta. Kuljetimme tyhjät muovipullot muovikasseissa Amalle, ja tämä kuusikymppinen nainen kokosi ne autoonsa ja ajoi yöllä samalle kadulle, jolla oli kohdannut miehen. Hän ei aluksi löytänyt miestä, koska kodittomana tämä vaelteli ympäriinsä, ja Ama joutui kiertämään monta korttelia ennen kuin löysi tämän.

Siellä vanha mies laahusti kärrynsä kanssa. Ama pysäytti auton ja meni tarjoamaan miehelle rahaa uudemman kerran toivoen, että tämä olisi nöyrtynyt ja tullut katumapäälle. Mies ei kuitenkaan suostunut edelleenkään ottamaan rahaa vastaan. Ama kysyi, voisiko hän ottaa muovipulloja. Mies vastsi myöntävästi. Miehen ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, kun Ama käveli autonsa peräluukulle ja nosti sieltä esiin säkkikaupalla tyhjiä pulloja.

Sama toistui siitä eteenpäin useana yönä – vuosien ajan. Vaikka Amalla oli sydän täyttä kultaa, hän välillä manaili, miksei mies voinut vain ottaa yksinkertaisesti rahaa vastaan, sillä hänen elämänsä oli jo ennestäänkin kiireistä ja työntäyteistä, ja nyt hän joutui kaiken lisäksi ajelemaan öisin ympäri kortteleita etsimässä miestä viedäkseen tälle pulloja. Siitä huolimatta hän teki sen, sillä hän ei voinut olla tekemättä toisin.

Ama jatkoi pulloprojektiaan monta vuotta, kunnes hänen omistukseensa päätyi eräiden sattumien summana kaksikerroksinen liikerakennus, jonka katutasossa sijaitsi yleinen vessa. Ama keksi, että pullonkerääjämies voisi ryhtyä vessanhoitajaksi: hän pitäisi vessan siistinä ja saisi ottaa vastaan vessamaksut, jotka olisivat hänen palkkansa. Ennen sitä Ama teetti vessassa täyden remontin, jotta se olisi ollut priimakunnossa ja houkutellut enemmän käyttäjiä ja siten tuottanut enemmän. Hän itse ei halunnut vessan tuotosta itselleen mitään.

Niin loppui Aman öinen pullojen kuljettaminen, kun pullonkerääjävanhus sai ylennyksen vessanhoitajaksi. Mutta auttaminen ei suinkaan loppunut siihen. Eräs toinen autettava oli köyhä romukauppias, joka istui kadunvarressa myymässä kaikenlaista vanhaa romua. Myös hänelle Ama keräsi kotoaan ja sukulaisiltaan käytettyjä kodinkoneita, puhelimia, astioita ynnä muuta tarpeettomaksi tullutta, ja vei niitä miehelle myytäväksi. Sen lisäksi hän vieraili säännöllisesti hylättyjen vammaisten lasten koulussa sekä monissa muissa paikoissa, joista hän ei koskaan kertonut meille.

Sellainen oli minun anoppini. Hän jätti lähtemättömän jäljen kaikkien kohtaamiensa ihmisten elämään. Jos maan päällä on koskaan ollut enkeliä ihmisruumiissa, oli se hän. Kun Ama kuoli yllättäen nopeasti edenneeseen verisyöpään, romahti monen elämä. Siitä alkoi myös minun jyrkkä alamäkeni.

Tuon pienen, vaatimattoman thaimaankiinalaisen naisen kuolema kosketti minua enemmän kuin kenenkään muun kuolema koskaan aikaisemmin. Ei ole tavallista, että kiinalainen anoppi hyväksyy ei-kiinalaisen miniän perheeseen ja sukuun ehdoitta, mutta Ama oli ollut minulle vieraassa maassa asuvalle hylkiölle toinen äiti. Kun Ama meni pois pääsiäispäivän aamuna, tuntui kuin suojelusenkelini olisi lähtenyt.

Menetin elämäniloni. Olin kokenut monenlaisia takaiskuja niin Bangkokin tanssiyhteisössä kuin epärehellisten asiakkaitteni taholta, ja tämä oli viimeinen korsi. En jaksanut enää tanssia. Itse asiassa alamäkeni oli alkanut jo siitä viimeisestä viheliäisestä illasta, kun tanssin Alin arabiravintolassa Bangkokin punaisten lyhtyjen alueella. (Lue lisää TÄÄLTÄ.)  Olin silloin asettautunut itse lähtökuoppiin.

Muistan kävelleeni tuona yönä töiden jälkeen tympiintyneenä pitkin baarien reunustamaa huorakatua miettien, mitä Ama ajattelisi, jos näkisi, missä olin ja miten minua kohdeltiin, ja tunsin häpeää. Ama ei sitä nähnyt eikä kuullut. Hän makasi tuolloin jo sairaalassa paksun mustan tukkansa kemoterapialle menettäneenä. Näin hänet sinä viikonloppuna viimeisen kerran. En ehtinyt edes hyvästellä.

Putosin synkkään masennuksen kuiluun. Suunnittelin vakavissani tanssimisen lopettamista kokonaan. Muistelin, miten olin aiemmin noussut agentti Somin ikeen alta ja raivannut tieni pohjalta ylös, mutta nyt tuntui, että en jaksaisi enää nousta. Oli tapahtunut vähittäinen loppuunpalaminen, joka oli saanut päätepisteensä. Voimat olivat lopussa, ja tunsin kuoleman läsnäolon kaikkialla.

En ehtinyt vajota aivan pohjalle saakka, kun yllättäen uusi elämä nosti päätään, ja huomasin jonkin ajan kuluttua olevani raskaana. Olin käynyt edellisvuonna läpi kuukausien hormonihoidot yrittäessäni saada toista lasta ja lopulta luovuttanut. Nyt pimeys muuttui valoksi ja ilo palasi elämääni.

Minut oli tilattu Rotaryklubin vuosijuhlaan esiintymään, ja Aman kuolemaa seuranneesta lamaannuksesta huolimatta olin odottanut tuota tapahtumaa, sillä tiesin yleisön odottavan minua innolla, ja se loi minuun positiivista energiaa. Olisin juhlan pääesiintyjä, ja olin suunnitellut illan esityksen parhaani mukaan. Kaikki oli valmista.

inred

Neljä päivää ennen juhlatilaisuutta syntymätön vauvani kuoli. Olin juuri tullut asiakkaan kanssa tapaamisesta, jossa lyötiin lukkoon esitykseni yksityiskohdat, kun havahduin uuteen painajaiseen. En peruuttanut esitystä, sillä se ei kuulunut tapoihini. Olin nuo neljä päivää niin sairas, etten pystynyt kunnolla kävelemään. Hirvitti, miten selviäisin. Pysyisinkö lavalla vai romahtaisinko alas. Pelkäsin valuvani verta kuiviin.

Minun ei ollut koskaan ollut yhtä vaikea nousta lavalle. Vuodin verta niin sisältä kuin ulkoa, mutta vedin settini alusta loppuun punaisessa puvussa. Lopulta laskeuduin alas lavalta, sillä minua oli pyydetty hakemaan Rotaryklubin italialainen presidentti eteen L’italiano-kappaleen säestyksellä. Vaikka kappale ei liittynyt esitykseeni mitenkään, en kieltäytynyt, ja tuo tanssi on ikuistettu oheiselle videolle. Selvisin juuri ja juuri loppuun saakka.

 

Maailmani oli luhistumassa. Olin pitkään polttanut kynttilääni täydellä liekillä molemmista päistä, vaikka olin sisältä aivan tyhjä. Jatkoin keikkailua, ja vajaa puoli vuotta meni kuin sumussa. Thaimaan poliittisesta tilanteesta johtuen viihde-elämä jouduttiin hetkellisesti jäädyttämään, ja minunkin keikkani joutuivat katkolle. Päätin tehdä matkan Bahrainiin. Vähän ennen matkaa huomasin olevani uudelleen raskaana. Olin ollut niin poissaoleva, että en ollut huomannut asiaa aikaisemmin.

Jotta sirpaleet olisivat hajonneet vielä lisää, menetin Bahrainissa toisenkin lapseni. Se tapahtui ilman ennakkovaroitusta ollessani kävelyllä Manaman kaupungin laidalla keskellä ei-mitään. Raahauduin pakokauhun vallassa parin kilometrin matkan Bahrainin kansallismuseon vessaan, ja sinne jäi toinen kuollut vauvanalkuni. Se päivä sattui olemaan isänpäivä.

Hiukseni olivat jo jonkin aikaa lähteneet isoina tukkoina. Ne lähtivät puolen vuoden aikana niin pahasti, että jouduin leikkaamaan ne melko lyhyiksi. Hyvää tarkoittavat tuttavat harmittelivat, miksi menin leikkaamaan ihanan, pitkän tukkani. En vastannut siihen mitään. Kukaan asiaa kokematon ei voinut tietää, miten kipeää kaikki oli. Mietin tuolloin ironisesti, oliko minut kaikkien niiden vastoinkäymisten jälkeen, jotka eivät olleet onnistuneet nujertamaan minua, tuomittu lopettamaan tanssiminen siihen, että minusta tulisi kalju!

Minua ei kuitenkaan ennenkään ollut kukaan tai mikään estänyt tanssimasta, ja vannoin lopettavani vasta sitten, kun itse päättäisin lopettaa. Edes äärimmäiset olosuhteet eivät olleet koskaan sanelleet minulle, mitä voin tehdä ja mitä en. Nyt marssin kauppaan ja ostin itselleni peruukin. En olisi koskaan kuvitellut tanssivani jonain päivänä karvalakki päässä, mutta tässä olin uudessa, hienossa tupeessani. Kukaan ei huomannut tekokuontaloa, sillä se näytti aivan omalta tukaltani, ja nauroin mielessäni kohtalolleni. Kuten eräs ystäväni oli keskellä elämänsä tragediaa sanonut – nauroin, koska muuten olisin itkenyt.

”Vasta kun olet juonut hiljaisuuden joesta, alat laulaa.
Ja kun olet saavuttanut vuorenhuipun, alat kiivetä.
Ja vasta kun maa vaatii sinun raajasi,
silloin sinä todella tanssit.”

– Kahlil Gibran

79. Pimeyttä ja valoa

Oli taas se ilta viikosta, kun menin ihmiskauppajärjestön tiimin kanssa Bangkokin punaisten lyhtyjen alueelle leikkimään turistia. Astuimme muina naisina sisälle baariin neljän hengen voimin. Ovella meidät toivotti tervetulleeksi hiukan erikoisen näköinen leidi, jolla on jäykäksi lakattu pystytukka, sihteerimäinen jakkupuku, korkokengät ja pattipolvet. Hän oli mamasan, baarityttöjen manageri. Polvista tunnistin hänet mieheksi. Hän noteerasi meidän sisääntulomme, ja vaikka hän ei erityisemmin pitänyt meistä, hymyili hän meille muodon vuoksi. Olimme vanhoja tuttuja, ja hän tiesi, että me osasimme käyttäytyä siivosti.

Kerran joukkoomme oli tullut uusi amerikkalainen jäsen. Vaikka olimme kaikki allekirjoittaneet paperin, jolla sitouduimme noudattamaan sääntöjä, joista yksi oli, ettei kentällä saisi kuvata, uusi tulokas näki huikean tilaisuuden saada coolia somemateriaalia ja laittoi salaa videokameran baarin pöydän alle pyörimään. Mamasan huomasi sen, ja koko tiimimme lensi kuin leppäkeihäät kyseisestä baarista ulos loppuiäksi. Katuva videokuvaaja itki ja aneli anteeksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Hän palasi pian takaisin Amerikkaan kameroineen.

Lavalla tanssi tyttöjä vähissä vaatteissa, ja joku länsimaalainen mieskin oli heittänyt illan tiimellyksessä osan vaatteistaan pois. Paidaton mies istui sähköhärän selässä, puolialastomat naiset löivät ruoskilla härkään vauhtia. Vieressä leikki kaksi lasta, 5-vuotias poika ja 7-vuotias tyttö. Heidän isänsä oli länsimaalainen mies, jonka tarjoilija kertoi olevan baarin kanta-asiakas, ja tänä iltana hän oli tuonut jälkikasvun mukanaan baariin sänkyseuranhakumatkalle.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta; lapset olivat jo tottuneet näihin isän iloisiin iltoihin. He katsoivat vierestä, kuinka tämä iski baarityttöä. Pieni poika näytti hiukan hämmentyneeltä, mutta isä ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, sillä hänellä oli sillä hetkellä tärkeämpää ja kiinnostavampaa seuraa. Sitten baaritytöt veivät lasten huomion muualle kehottamalla näitä kiipeämään sähköhärän selkään, ja lapset kirkuivat innoissaan, kun puolialastomat thainaiset leikittivät heitä paukuttamalla ruoskia härän kylkiin.

Seurasimme tilannetta noin tunnin ajan, kunnes johtajattaremme Cindy nyökkäsi, että oli aika lähteä. Vaikka Cindy ei yleensäkään ollut mikään hymytyttö, nyt hän näytti vihaiselta. Baarin edessä istui virka-asuinen poliisi polttelemassa tupakkaa. Cindy meni kysymään häneltä tiukkaan sävyyn, miksi baarissa oli kaksi alaikäistä lasta, vaikka oven vieressä luki: ”Ei alle 20-vuotiaille”. Poliisi ei välittänyt vastata. Hän ei ollut paikalla kantaakseen huolta alaikäisten ongelmista vaan hän oli baarin asiakas. Hän istui siinä aivan häpeämättä virka-asussaan. Jos lapsia vietiin öisin seksibaareihin, oli vaikea raportoida asiasta kenellekään, kun virkavalta itse asioi samoissa baareissa.

platform

Menimme toiseen baariin. Annoimme katseemme kiertää rutiininomaisesti baaritytöissä seuloen joukosta rikkinäisimmät tapaukset. Kovannäköinen tyttö tanssi lavalla muiden joukossa. Vaalennettu tukka oli leikattu villisti kerroksittain. Tanssin loputtua ja tanssityttöjen vaihtaessa vuoroa hän tuli alas lavalta ja meni istumaan Cindyn viereen. He juttelivat pitkään.

Tyttö oli hoidellut vasta kolme miesasiakasta. Hänen oli maattava kuukaudessa vähintään kymmenen miehen kanssa, jotta saisi baarista 250 euron peruspalkkansa, ja hän tiesi jo, ettei saisi kiintiötään täyteen ja jäisi ilman palkkaa. Hän ei vain jaksanut yrittää enempää ja kilpailla muiden tyttöjen kanssa miesasiakkaista, joiden kanssa hän ei edes halunnut harrastaa seksiä.

Cindy antoi tytölle hengellisen traktaatin, jossa oli yhteyshenkilömme puhelinnumero. Tyttö vilkaisi traktaattia ja purskahti itkuun. Reaktio oli yllättävä. Thaimaalainen ei itke julkisesti, eikä varsinkaan kovaksi parkkiintunut baarityttö.

Cindy muistutti meitä aina, ettei yöllisen baarikierroksemme tarkoitus ollut vetää prostituoituja ulos baareista vaan viedä heille rakkautta ja toivoa ja kertoa, että joku välittää heistä. Sen jälkeen he saisivat itse arvioida elämänsä uudelleen ja päättää, haluaisivatko he tehdä elämällään jotain muuta kuin myydä sitä alihintaan.

Pääasiassa vapaaehtoisten työntekijöiden ja lahjoitusten varassa toimiva järjestö koulutti ja työllisti tällä hetkellä hiukan alle sata entistä prostituoitua, eivätkä resurssimme riittäneet enempään, vaikka jonossa oli yli kymmenen naista odottamassa pääsyä meille töihin. Tyttö, joka purskahti itkuun, jatkoi baarissa tanssimista myös seuraavana yönä yrittäen kovasti saada lisää miesasiakkaita, vaikka hän itsekin myönsi, että peli oli jo menetetty. Ainakin hän tiesi, että oli olemassa vaihtoehto, sitten kun paha olo kasvaisi liian suureksi.

door

Suoraan edessämme lavalla tanssi kaksi nuorta tyttöä tosissaan pannen parhaansa likoon. Hymyyn kivettyneet kasvot kätkivät alleen tunteet. Heidän vartalonsa huusivat epätoivoisesti asiakkaita, joita baarissa oli sadekauden aikaan, ennen turistisesongin alkua, aivan liian vähän.

Kohta verhon peittämästä ovesta astui sisään länsimaalainen mies, ja odottamaton ilo sytytti toisen tytön kasvot loistamaan. Hän tunsi tuon miehen! Mieskin tunnisti hänet ja tervehti häntä pienesti nyökäten. Tyttö oli innoissaan. Hetkeksi maski putosi hänen kasvoiltaan, ja hän hymyili miehelle leveästi näyttäen kaikille alhaalla oleville katsojille oman, paljaan itsensä.

Mutta miehen perässä sisään tuli thaimaalainen nainen, toinen prostituoitu, ja nuo kaksi asettuivat sohvalle baarin perälle ja alkoivat harrastaa kiihkeästi jotain seksin tapaista estoitta, muista piittaamatta. Lavalla tanssivan tytön kasvot valahtivat. Hän oli paljastanut innostuksellaan ja hymyllään sisimpänsä, ja hänet oli nolattu täydellisesti. Hän oli menettänyt kasvonsa kaikkien edessä. Hetken näytti siltä, että hän alkaisi itkeä.

Viettelevä tanssi oli keskeytynyt kuin seinään, ja tyttö pysähtyi vetämään henkeä ja nojaamaan peilimosaiikeilla koristeltua pylvästä vasten. Hän näytti sairaalta, haavoittuneelta linnunpoikaselta. Kesti hetken, ennen kuin hän pystyi taas kokoamaan itsensä ja jatkamaan tanssimista ja laittamaan viettelevän maskin uudelleen päälle. Hän oli jälleen kerran tullut muistutetuksi siitä, että hän oli huora, ei tyttöystävä. Hän oli olemassa vain hetkellistä huvia varten, eikä hänen miesasiakkaansa kunnioittanut häntä edes sen vertaa, että olisi vienyt seuraavan seksikumppaninsa johonkin toiseen baariin pois hänen silmiensä alta. Eihän hänellä, thaimaalaisella huoralla, ollut tunteita.

sad

Olimme kiinnittäneet illan aikana huomiota erääseen tyttöön, joka näytti siltä kuin hän olisi aivan uusi. Kun tuli hänen vuoronsa nousta tanssimaan miesten eteen, hän hämmentyi eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Työntekijä baaritiskin takana komensi hänet lavalle. Tyttö nousi vaivautuneena asiakkaiden eteen ja näytti eksyneeltä. Kun tanssivuoro päättyi ja hän sai astua lavalta alas, Cindy kutsui hänet pöytäämme. Tytön nimi oli Jaar. Hän oli 25-vuotias, ja olimme päätelleet oikein: tämä oli hänen ensimmäinen iltansa baarissa työssä. Häntä pelotti. – Pelottavaa tämä onkin! Cindy totesi hänelle.

Jaarin ainoa elossa oleva omainen oli 45-vuotias äiti, joka sairasti rintasyöpää. Syöpä oli edennyt jo viimeiseen vaiheeseen, äiti oli menettänyt kaikki hiuksensa, eikä hän enää jaksanut puhua. Lääkäri oli ennustanut Jaarin äidille kaksi viikkoa elinaikaa. Äiti oli ollut nyt kaksi kuukautta sairaalassa, ja hänelle annetiin kemoterapiaa.

Cindy kysyi, miksi kemoterapiaa jatkettiin, jos äidillä oli enää kaksi viikkoa elinaikaa jäljellä. Jaar sanoi kyyneleet silmissä, että äiti oli ainoa ihminen, joka hänellä oli, ja hän halusi tehdä kaiken voitavansa. Siksi hän oli tullut baariin töihin. Jaarilla oli ollut aiemmin työpaikka tehtaassa, mutta tehdastyöläisen palkka ei riittänyt sairaalahoidon kustannuksiin ja kemoterapiaan, ja kun hän kuuli kaveriltaan, että seksityössä voisi ansaita nopeasti paljon rahaa, hän oli päätynyt tähän baariin samana iltana kuin me.

Cindy tarjosi Jaarille mahdollisuutta tulla käsityöpajaamme töihin, mutta Jaar totesi, ettei palkka olisi riittävä sairaalakustannusten peittämiseen. Jaar sanoi jäävänsä baariin ainakin kahdeksi viikoksi ja katsovansa sitten, mitä tekisi. Hän uskoi voivansa tehdä paljon rahaa noiden kahden viikon aikana. Se oli harhaluulo, sillä aloittelijoille maksettiin huonosti, ja kokeneemmat prostituoidut valikoivat parhaat asiakkaat itselleen. Kilpailu oli kovaa, tyttöjä oli tuhansia, eikä kaikille riittänyt mieasiakkaita.

Jaar oli vielä viaton, ensimmäistä päivää töissä, ja hänen olisi helppo irrottautua nyt, ennen kuin virta imaisisi hänet mukaansa. Ennen pitkää hän alkaisi käyttää yhä enemmän alkoholia, myöhemmin huumeita – turruttaakseen prostituoituna työskentelyn aiheuttaman pahan olon, kuten useimmat baaritytöt tekivät – ja sen jälkeen kaikki alkaisi vähitellen tuntua merkityksettömältä. Kun ruumis oli myyty ja sielu turrutettu, ja iso raha kahisi kukkarossa, oli silmukka kiertynyt kaulaan eikä lähtisi enää irti. Pitkän linjan prostituoituja oli vaikea saada kiinnostumaan muusta, sillä he olivat turtuneita ja alkoholisoituneita, eivätkä he enää osanneet kuvitella, että olisi olemassa vaihtoehtoja.

after work

Myöhäisillan päätteeksi me rukoilimme baarissa Jaarin puolesta, joka taisteli kyyneleitä vastaan. Sen jälkeen erkanimme kukin tahoillemme.

Asiat saivat yllättäen nopean käänteen, sillä seuraavana iltapäivänä Jaar soitti hädissään Cindylle ja kertoi äitinsä kuolleen yöllä. Jaarin työpäivä baarissa oli päättynyt 02.00, minkä jälkeen hän oli mennyt sairaalaan katsomaan äitiään. Lääkäri kertoi äidin kuolleen 01.30. Jaar oli niin onneton, että matkalla kotiin hän osti pullon myrkkyä, jolla hän ajatteli päättää päivänsä ja seurata äitiään. Yhtäkkiä hän kuuli äänen sanovan, ettei hänen pitäisi tehdä sitä, ja hän päätti nukkua ensin hiukan. Unessa hän näki Cindyn ja päätti herättyään soittaa tälle.

Aamulla hänen täytyi kuitenkin viedä ensin äidin ruumis buddhalaistemppeliin polttohautausta varten. Hänellä ei ollut varaa tehdä asiaankuuluvia seremonioita, eikä hänellä ollut ketään sukulaisia, jotka olisivat voineet tai halunneet auttaa häntä. Kolmelta iltapäivällä hän oli saanut toimituksen päätökseen ja soitti itkien Cindylle. Cindy meni tapaamaan häntä ja toi hänet järjestömme päämajaan.

Jaar kertoi, ettei hän ollut edellisyönä baarissa kyennyt menemään miesten kanssa eikä ollut edes pystynyt puhumaan kenenkään kanssa, ja siten hän ei ollut myöskään saanut provisiotaan illasta. Hänellä ei ollut muuta rahaa kuin se, mitä Cindy oli hänelle antanut, jotta hän pääsisi töiden jälkeen kotiin. Hänestä tuntui, että hän oli yksin maailmassa eikä hänen elämällään ollut mitään arvoa. Isäkin oli hänet hylännyt. Cindy vakuutti, ettei Jaarin tarvinnut jäädä yksin; me olisimme hänen perheensä, hänen sisariaan. Cindy puhui Jaarille rakastavasta Jumalasta, kunnes Jaar oli saanut toivonkipinän takaisin ja uskalsi palata yöksi kotiin ilman itsetuhoisia ajatuksia.

Jaar ei halunnut mennä takaisin baariin. Järjestöllämme oli lista baaritytöistä, jotka olivat lopen kyllästyneitä elämäntapaansa ja jonottavat päästäkseen meille töihin. Vaikka meillä oli jo täyttä eikä paikkoja riittänyt kaikille, Jaar meni jonon ohitse, sillä hänen tilanteensa oli akuutti. Jaar oli jäänyt orvoksi, hän oli yksinäinen, peloissaan ja rahaton, ja lupasimme hänelle paikan järjestömme ylläpitämästä turvakodista, jotta hänen ei tarvitsisi jäädä asumaan yksin. Hänen oma vuokraemäntänsä uhkaa häätää hänet ulos asunnosta kuultuaan äidin kuolleen. Turvakodissa hän saisi paljon rakkautta ja huolenpitoa toisilta kovia kokeneilta naisilta.

Jos Jaarin äiti olisi elänyt vielä ne kaksi viikkoa, jotka lääkäri oli hänelle elinaikaa ennustanut, olisi Jaar jäänyt baariin töihin, ja hänen elämänsä olisi saattanut lähteä kulkemaan aivan toiseen suuntaan. Lisäksi Jaar olisi uhrannut itsensä turhaan, sillä äidin kuolema oli vääjäämätön.

Jaarin oli tarkoitus muuttaa turvakotiin seuraavana viikonloppuna, mutta hänestä ei kuulunutkaan mitään. Hän ei soittanut kuten oli luvannut. Cindykään ei soittanut hänelle, koska halusi jättää vastuun päätöksenteosta hänelle itselleen, vaikka olikin hiukan huolissaan tietäessään Jaarin hautoneen itsemurhaa. Jaaria ei näkynyt sunnuntaina, ei myöskään maanantaiaamuna.

Maanantaina iltapäivällä Bangkokiin ilmaantui raivoisa trooppinen myrsky. Yhtäkkiä Jaar seisoi päämajamme ovella. Hän oli likomärkä, ja thaimaalainen työntekijä Pon vei hänet vaihtamaan vaatteita. Jaar tärisi vilusta, ja hänelle annettiin kuiva pyyhe. Olosuhteista huolimatta Jaar vaikutti levolliselta. Hän sanoi haluavansa nyt kertoa sen osan tarinasta, jota ei ollut vielä aiemmin kertonut:

Sinä iltana kun Jaar oli päättänyt aloittaa työt seksibaarissa, hän oli noussut portaat ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan baariin ja nähnyt siellä hyvin suuren valkokaapuisen hahmon. Hän ei kyennyt näkemään hahmon päätä, mutta se oli hyvin kirkas. Hahmo oli ojentanut käden Jaaria kohti, ja Jaar oli ihmetellyt mielessään, mikä se oli – henkiolentoko? – Ei voinut olla, hän ajatteli, sillä henget olivat synkkiä ja pelottavia, eivät kirkkaita. Tuntia myöhemmin tiimimme saapui baariin, ja muutamaa tuntia myöhemmin Jaarin äiti oli kuollut.

Sitten seuraavana sunnuntaina Jaarin oli määrä muuttaa järjestömme turvakotiin, ja luulimme, että hän oli muuttanut mielensä, kun häntä ei kuulunut. Nyt hän kertoi tulleensa sunnuntaina etsimään meitä, mutta ei ollut löytänyt perille. Kulman takana oli thaimaalainen kirkko, ja Jaar oli kysynyt joltain paikalla olevalta, saisiko hän mennä sinne sisälle.

Kirkko oli hiljainen eikä siellä ollut ketään, joten Jaar käveli suoraan alttarille ja istui alas ristin juurelle. Jokin hyvin konkreettinen, käsinkosketeltava läsnäolo tuli istumaan hänen viereensä. Se oli täynnä valoa ja rauhaa. Jaar tunsi, miten joku piteli häntä käsivarsilla, ja hän nojasi tuota läsnäoloa vasten. Jaarin levätessä siinä hän kuuli äänen, ei naisen eikä miehen äänen mutta kauniin äänen, joka sanoi hänelle, ettei hänen tarvitsisi pelätä:

– Sinä et ole yksin. Elämäsi on arvokas. Olet oikealla tiellä. Seuraa tätä tietä, ja minä johdatan sinut hyvään.

Paljon muutakin ääni sanoi, ja Jaar pysyi siinä kuuntelemassa noin puoli tuntia. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen taakkansa olisi otettu pois ja heitetty menemään. Hän tunsi itsensä kevyeksi, rauhalliseksi ja ihmeen onnelliseksi. Tuosta isänsä hylkäämästä ja äidistään orvoksi jääneestä tytöstä tuntui kuin hänellä olisi yhtäkkiä ollut molemmat – sekä isä että äiti.

Kun Jaar käveli yksinään ulos tyhjästä kirkosta, hän hymyili ja nauroi ääneen, ja hän ajatteli, että ihmiset varmaan luulivat hänen olevan hullu. Sama ääni ohjasi hänen kulkuaan, ja yhtäkkiä hän törmäsi äitinsä työnantajaan, jonka palveluksessa äiti oli työskennellyt viimeiset kaksikymmentä vuotta. Työnantaja halusi osoittaa hyvyyttä entisen pitkäaikaisen työntekijänsä tyttärelle ja tarjosi Jaarille asuinhuonetta käyttöön veloituksetta. Jaar oli ihmeissään, miten asiat yhtäkkiä näyttivätkin menevän hyvin. Hän päätteli, että Jumala oli auttanut häntä, koska hän oli avannut sydämensä Jumalalle.

Kuuntelimme Jaarin kertomusta kosketettuina. Jaarilla oli paljon kysymyksiä. Cindy vakuutti Jaarille, ettei järjestössämme kenenkään edellytetty kääntyvän kristityksi, mutta Jaar sanoi, että hän uskoi tavanneensa Jeesuksen; hän oli löytänyt rauhan, eikä hänen enää tarvinnut olla yksin.

“Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.” (Matt. 18:10-11)

78. Alennusmyynti jatkuu…

Olin tehnyt sopimuksen säännöllisistä tanssikeikoista Bangkokin epämääräisimmän arabiravintolan kanssa. Sama meininki jatkui illasta toiseen. Paikan epämiellyttävyydestä huolimatta aloin saada kontaktia ravintolan perällä olevan synkän oven takana tanssiviin Bollywood-tyttöihin, joiden kanssa käytin yhteistä pukuhuonetta. He tuntuivat hyväksyneen minut joukkoonsa, ja jaoimme ahtaan pukukopin sulassa sovussa, eikä laukuistani kadonnut esitysteni aikana mitään.

Tytöt eivät halunneet puhua paljon itestään. Ei ollut vaikea kuvitella, minkälaisia ihmiskohtaloita noiden suttuisesti meikattujen kasvojen taakse kätkeytyi.

Tyttöjen silmät olivat sameat; heidät oli huumattu jollakin. Meikit tummissa silmissä olivat hirveät. Luonnonkauniista tytöistä saa uskomattoman rumia räikeällä sotamaalauksella, vaikka heidän pyrkimyksensä oli epäilemättä kaunistaa itseään. Kaikki tekivät meikkinsä itse. Talo tarjosi käyttöömme kaksi kampaajaa. Nämä olisivat suihkuttaneet lakalla tönköiksi minunkin hiukseni, jos olisin päästänyt heidät riittävän lähelle. Ihailin tyttöjen pitkiä mustia hiuksia yrittäen pitää omani kuosissa trooppisessa hikimajassa.

salon

Tytöt asuivat saman talon yläkerrassa, jossa me tanssimme. Heiltä oli tavalliseen tapaan otettu passit pois, jotteivät he karkaisi. En tiedä, oliko heillä ylipäätään lupaa astua talosta ulos. Kun kysyin heiltä asiasta, he mutisivat jotain sekavaa ja vaihtoivat aihetta. Tiesin, että heitä oli kielletty puhumasta. Meillä kaikilla oli jonkinasteinen vaitiolovelvollisuus. Näin heitä ainoastaan sisätiloissa. He nukkuivat päivät ja heräsivät myöhään iltapäivällä syömään, tulivat alas pukuhuoneeseen laittamaan meikit ja hiukset, ja sitten he tanssivat iltakymmenestä aamukuuteen – seitsemänä yönä viikossa – sekä tekivät muuta, mitä Ali halusi heidän tekevän.

Vaikka me olimme kaikki tanssijoita, meidän asemamme erosi kuin yö ja päivä. Nuo huumatut neidot olivat köyhiä nuoria tyttöjä, jotka olivat eri vaiheiden kautta päätyneet Nepalista ja Pakistanista tähän helvetin esikartanoon leikkimään tanssijaa. Sen lisäksi, ettei heillä ollut tanssijan koulutusta tai edes taitoja, heillä ei ollut mitään oikeuksia. Ali omisti heidät, ja heidän oli tehtävä, mitä Ali käski. Heidän henkensä oli kirjaimellisesti Alin kädessä. Aina silloin tällöin noilla kulmilla katosi tai kuoli tanssityttöjä. Niistä ei kerrottu uutisissa, sillä ketäpä sellaiset uutiset olisivat kiinnostaneet. Alati tehokas poliisi ratkaisi kuolinsyyt nopeasti: itsemurhia kaikki. Raha vaihtoi omistajaa.

Ei noilla tytöillä ollut oikeastaan myöskään suunnitelmaa omaa elämäänsä varten. Jokainen päivä oli eloonjäämistaistelua. Heillä oli ruokaa ja katto pään päällä; joillekin se riitti. Huumeiden vaikutuksen alaisena he eivät edes miettineet asiaa. Heitä nauratti vain. He yrittivät saada minua nauramaan kanssaan, mutta minua ei naurattanut.

Joskus oman esitykseni päätyttyä en lähtenyt heti kotiin vaan jäin katsomaan heidän Bollywood-showtaan. He eivät osanneet tanssia, mutta ei se ketään haitannut. Pääasia, että he olivat nuoria ja kauniita. He tepastelivat lavalla edestakaisin seksikkäissä vaatteissa heilutellen käsivarsiaan rytmikkään Bollywood-musiikin tahtiin ja tekivät parhaansa miellyttääkseen salissa istuvia yksinäisiä pakistanilaismiehiä.

Kävin jututtamassa joitakin noista miehistä, sillä yritin ymmärtää heitäkin. He tulivat tänne yö toisensa jälkeen istumaan yksin pöytään pimeässä salissa ja juomaan itsensä humalaan ja katsomaan lavalla heiluvia huumattuja tyttöjä. Heidän mielestään tämä oli mahtava show, tytöt ihania, ja ilo ylimmillään. Minusta siinä oli ihmiskunnan rappiotila hyvin tiivistettynä.

Minä olin itse valinnut tieni. Tein itse sopimukseni Alin kanssa ja sovin itse omista ehdoistani. Ali sen paremmin kuin kukaan muukaan mies ei tulisi metrin säteelle minusta. Voin mennä ja tulla miten halusin, eikä Ali nähnyt vilaustakaan passistani, millä hän olisi voinut kontrolloida minua. Hänellä ei ollut valtaa minuun. En minäkään silti halunnut ärsyttää Alia liikaa, sillä en halunnut poliisin toteavan pian minunkin tehneen itsemurhan. Ali oli arvaamaton. Hänessä oli selvästi havaittavaa psykopaatin vikaa.

Bollywood-luolan manageri huomasi minun seisovan pimeän salin perällä katselemassa tyttöjen esitystä. Hän tarkkaili minua hetken ja kutsui sitten luokseen. Hän näytti minulle puhelimestaan joukon minusta otettuja kuvia, jotka olivat tallennettuina omaan erilliseen kansioonsa, ja osoitti minua sormella nyökäten kuin salaliittolainen. Hymyilin kuin asia olisi ollut minulle yhdentekevä. Vaikka olin järkyttynyt, en antanut miehen huomata sitä. Jätin kysymättä, miksi tuon irvokkaan luolan johtajalla – ihmiskauppiaalla, jota en ollut koskaan ennen tavannut – oli puhelimessaan minun kuviani. Arvelin, ettei sitä kysymystä kannattanut esittää. Sen sijaan kehuin hänen tanssityttöjään.

Mies oli minua kohtaan erittäin ystävällinen, kuten kaikki muukin paikan henkilökunta, mutta en ollut varma, miten minun olisi pitänyt häneen ja hänen kuvakokoelmaansa suhtautua. Oliko hän yksi Alin koirista vaiko itsenäinen alan mies – sillä tuskin oli merkitystä. En pitänyt näistä mafian verkostoista.

lanterns

En vielä tiennyt, että se tuli olemaan viimeinen iltani siinä luolassa. Tanssin juuri hyvässä fiiliksessä libanonilaiseen pop-kappaleeseen, joka oli yksi suosikeistani, kun pääpomo Ali alkoi viittilöidä minulle vartiopaikaltaan ulko-oven luota kiukkuisen näköisenä. En ymmärtänyt elettä, vaan jatkoin tanssia. Ali nousi valtaistuimeltaan kuin myrskyn merkki ja vääntäytyi luokseni. Hän liikkui aina vaivalloisesti, sillä hän painoi ainakin kaksisataa kiloa.

– Mitä helvettiä sinä teet? hän huusi minulle keskeyttäen esitykseni kaikkien asiakkaiden ja henkilökunnan edessä. Sitten hän alkoi ilvehtiä ja kiroilla arabiaksi koettaen saada arabiasiakkaat puolelleen pilkkaamaan minua. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Hän antoi DJ:lle käskyn vaihtaa heti kappaletta. Kaikki tuijottivat minua. Hyvä tunnelma oli mennyttä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olin tehnyt väärin. Loppuilta meni päin mäntyä. Päättelin Alin nolanneen minut, koska olin tanssinut hänen mielestään huonosti. Yleisöstä en ollut huomannut mitään merkkiä siitä, etteivät he olisi pitäneet esityksestäni, pikemminkin päinvaston.

Tauolla Ali kävi vielä haukkumassa minua lisää, ja silloin selvisi syy: hän ei ollut pitänyt kyseisestä musiikkikappaleesta. Tuo libanonilainen pop-kappale ei hänen mukaansa ollut vatsatanssimusiikkia, ja hän ivasi, olinko minä mikään vatsatanssija lainkaan, kun en ymmärtänyt musiikista mitään. Vastasin olevani tietoinen, ettei tuo kappale ollut varsinaisesti vatsatanssimusiikkia, kuten ei ollut valtaosa muustakaan arabiankielisestä musiikista, jota vatsatanssijat ympäri maailman  käyttivät, mutta olin valinnut se siksi, että halusin musiikkivalikoimani olevan mahdollisimman monipuolinen ja palvelevan mahdollisimman monenlaista yleisöä. Ali puhisi minulle halveksivasti. En jaksanut väitellä hänen kanssaan.

Tanssin luvatut settini loppuun parhaani mukaan. Vaihdoin vaatteet ja varmistin, etten jättänyt mitään pukuhuoneeseen. Päätin ottaa tanssikeppini mukaan kotiin siltä varalta, etten jostain syystä enää palaisikaan. Minulla oli kummallinen aavistus. Kävelin Alin luokse. Hän ojensi minulle kirjekuoreni. Hän oli taas aivan normaali ja ystävällinen itsensä. Hän tuntui unohtaneen koko episodin. Mitään positiivista palautetta tai kiitosta en kuitenkaan saanut, kuten en koskaan ennenkään.

Bollywood-tyttöjä en saanut hyvästeltyä, sillä heillä oli oma shownsa meneillään toisessa salissa, enkä minä tuntenut enää itseäni tervetulleeksi sinne managerin osoitettua, että hän tunsi minut paremmin kuin minä hänet.

Kun jätin Alin valtakunnan taakseni ja pääsin ulos kadulle, mietin, olisiko minun pitänyt puhua suuni puhtaaksi ja lausua Alille suorat sävelet, mitä hänen käytöksestään ajattelin. Se oli ollut aivan kielen päällä. Ehkä oli hyvä, että hillitsin itseni. Hänen kaltaisensa ihminen ei kuitenkaan ymmärtäisi. Enkä halunnut hänen lähettävän verikoiriaan perääni antamaan minulle opetusta, mikäli hänelle jäisi jotain hampaankoloon.

Kävelin kaljabaarien reunustamaa katua ja mietin, mitä minä täällä oikein tein. En ollut saanut mitään aikaiseksi. Olin suunnitellut, että olisin ajan kuluessa auttanut nuo viisitoista Bollywood-tyttöä vapauteen, mutta tajusin, että käteni olivat sidotut. Minua oli tarkkailtu ja minut oli merkitty jo ennen kuin olin edes tullut taloon.

street

Kadulla baarien edessä parveili onnellisen näköisiä länsimaalaisia miehiä enemmän tai vähemmän humalassa niukasti pukeutuneiden prostituoitujen keskellä. Minä puikkelehdin egyptiläinen tanssikeppi kainalossa heidän välissään raahaten painavaa matkalaukkua, ja näytin varmaankin omituiselta säädyllisessä arkimekossani. Yhtäkkiä matkantekoni keskeytyi, kun nuori aasialainen mies pysäytti minut ja ojensi minulle hymyillen kaksi punaista ruusua. Se oli niin odottamatonta, että ehdin hädin tuskin kiittää, kun tuntematon herrasmies oli mennyt menojaan.

Katsoin vielä ihmeissäni hänen jälkeensä ja samalla hetkellä tunsin jonkun tunkevan kätensä väkivalloin jalkoväliini. Tanssikeppi viuhahti ilmassa, ja iskin virnuilevaa länsimaalaista miestä kepillä vatsaan, ennen kuin hän ehti tajuta, mitä tapahtui. Hänen seurassaan olevat thaimaalaiset leidipojat rähähtivät nauruun. Mies tuijotti minua hölmistyneenä kuin uskomatta, että olin lyönyt häntä. Kohotin kepin uudelleen ilmaan ja olisin lyönyt lisää, lujempaa ja alemmaksi, mutta mies lähti perääntymään kiroillen ja solvaten minua jykevällä amerikkalaisella aksentilla. Tuo järjen jättiläinen oli halunnut testata siinä keskellä jalkakäytävää, kumpaa sukupuolta olin.

Aivan vieressä oli baarin terassi täynnä länsimaalaisia miehiä, jotka olivat seuranneet tilannetta ilmeisen huvittuneina. Yksikään ei tehnyt elettäkään tullakseen kysymään, olinko kunnossa tai tarvitsinko apua. Avonaisesta käsilaukustani oli lentänyt tapahtuman tuoksinassa tavaraa kadulle. Tien varressa istuva pieni myyjätäti poimi pudonneet tavarat ja toi ne minulle sanoen jotain ja hymyillen rohkaisevasti. Hän oli selvästi mielissään reaktiostani. Katutytöt eivät olleet mielissään. Olin lyönyt heidän potentiaalista asiakastaan. Meidän tyttöjen tehtävähän oli miellyttää miehiä, ei hakata heitä kepillä.

Minua ahdisti koko punaisten lyhtyjen alue. Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin, montako viikkoa vielä jaksaisin tätä, ja mietin, miksi minä oikeastaan haaskasin aikaani tanssimalla näille oksettaville olennoille. Kaikki ne vuodet, jotka olin opiskellut tanssia, olin kuvitellut olevani artisti. Sinä iltana jokin ovi sulkeutui peruuttamattomasti, ja minusta tuntui, että lähtölaskentani oli alkanut.

Olin ilmoittanut Alille, etten olisi seuraavana viikonloppuna käytettävissä, sillä minulla oli muita suunnitelmia. Yllättäen Ali kuitenkin soitti perjantaina kymmenen aikaan illalla sekavan puhelun:

– Hadassa-darling, olen pahoillani, mutta emme tarvitsekaan sinua. Soita minulle takaisin, kun olet vaihtanut vaatteet.

– Mitä tarkoitat? olin ymmälläni. Olin kotona ja menossa nukkumaan. Ali puhui nopeasti ja kuulosti hätäänyneeltä:

– Olen todella pahoillani! Sinun on lähdettävä heti pois! Vaihda vaatteet ja soita minulle, kun olet valmis. Hän kuulosti melkein pelokkaalta.

– En ymmärrä. Mitä on tapahtunut? Luuliko Ali minun olevan pukuhuoneessa valmistautumassa esiintymään? Ali pyyteli moneen kertaan nöyrästi anteeksi ja sulki luurin. Se oli sen tarinan loppu. En soittanut takaisin enkä koskaan enää kuullut Alista.

dance cane

 

77. Napatanssija alennusmyynnissä

Kyllähän itämaiselle vatsatanssijalle Thaimaassa keikkoja piisaa vaikka kyllästymiseen asti; riippuu vain siitä, kuinka halvalla haluaa lähteä esimerkiksi Phuketiin. Tiedän tanssijoita, jotka suostuvat köröttelemään hikisen bussin peräpenkillä yli kaksitoista tuntia Bangkokista Phuketiin vain yhden keikan takia, koska hinnoittelevat itsensä alakanttiin pihille agentille. Itse en tee keikkamatkoja bussilla, vaan asiakkaani saavat kustantaa matkan pituudesta riippuen joko taksin tai lentokoneen.

Olen onnistunut pääsemään korkeille lavoille, koska olen pitänyt oman tasoni korkeana. Se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi esiintyä vaikka kaljabaarissa, mutta kaikki riippuu ilmapiiristä, artistin kunnioituksesta ja siitä, millainen asiakaskunta kuppilalla on.

Olin kauan haaveillut säännöllisistä viikkokeikoista, koska oli väsyttävää mennä joka kerta uuteen paikkaan ja opetella aina uudet systeemit. Olin valmis antamaan vakiokeikoista isonkin alennuksen. Neuvottelin pitkään erään libanonilaisen ravintolan kanssa kolmesta esiintymisestä viikossa ja lopulta pitkin hampain lupasin 75% alennuksen. Asiakas sanoi miettivänsä vielä. Se tuntui vähän samalta, kuin olisin luvannut Ferrarin Fiatin hintaan, eikä asiakas ollut varma, halusiko maksaa Ferrarista niin paljon.

Tunsin itseni nöyryytetyksi, sillä olin jo alittanut oman rimani. Mies moitti minua kalliiksi vihjaten, että Bangkokissa on paljon hyviä ja halpoja arabitanssijoita. Onhan heitä; yleensä heitä kutsutaan marokkolaisiksi pepunpyörittäjiksi. He ovat Marokosta Thaimaahan arabimiehille tuotettuja prostituoituja, jotka tanssivat yökerhoissa arabialaisen musiikin tahtiin, ja jotkut silmälasien puutteessa erehtyvät luulemaan heitä vatsatanssijoiksi.

Vuosien varrella tanssipukuni olivat muuttuneet yhä kalliimmiksi, vaikkakin olin aina panostanut laadukkaisiin pukuihin, joista eivät paljetit varisseet lattialle kesken piruetin. Muistan vieläkin elämäni ensimmäisen vatsatanssipuvun – ostin sen Hennan basaarista 330 eurolla, mikä lohkaisi silloisen opiskelijan budjettiin huomattavan loven. Nykyään pukuni maksoivat tonnin paikkeilla. Bangkokissa ei tanssittu kiinalaisessa toririhkamassa, sillä äveriäs hi-so-yleisö vaati luksusta, ja tanssijan haluttiin loistavan kullassa ja timanteissa. Kun egyptiläiset puvut eivät olleet riittävän ylellisiä, aloin teettää pukuni yhdellä maailman nimekkäimmistä luksuspukujen tekijöistä, Bellalla, Turkissa.

gold bellablue coin bella

Minulla oli Bangkokin-kodissani vaatehuone pelkästään tanssipukujen ja tanssitarvikkeiden säilytystä varten. En kuitenkaan ollut vielä lähelläkään egyptiläisen Fifi Abdon luokkaa, joka vuonna 2004 tanssilavat jättäessään omisti viisi tuhatta pukua. Näistä kallein oli 40.000 dollarin arvoinen. Fifin koti Kairon keskustassa oli niin täynnä tanssipukuja, ettei hän enää itse mahtunut sinne. Siksi hän joutui ostamaan toisen asunnon itselleen asumistarkoitukseen. Olivat toki Fifin 10.000 dollarin esiintymispalkkiotkin omaa luokkaansa.

Aikomukseni ei ollut olla mikään pukubimbo. Pidin rekissä kerrallaan korkeintaan kaksikymmentä tanssipukua, joita kierrätin tiuhaan. Koska puvut olivat arvokkaita, pidin niistä erittäin hyvää huolta enkä koskaan lainannut tai vuokrannut niitä kenellekään, vaikka sitä minulta usein pyydettiin. Tarvitsin yhdelle keikalle keskimäärin kolme pukua, ja käytin yhtä pukua noin viisi kertaa, sillä en halunnut samojen asiakkaiden näkevän minua kahta kertaa samassa puvussa. Muutaman käytön jälkeen myin puvun ja ostin tilalle uuden.

Vatsatanssija oli asiakkaille juhlien statussymboli. Länsimaalainen, vaalea tanssija näytti kalliimmalta kuin thaimaalainen, ja tanssijasta myös maksettiin sen mukaan. Minä en aina nähnyt sitä esiintymispalkkiossani, sillä ahneet agentit laittoivat mielellään kaiken ylimääräisen omaan taskuunsa.

Nyt puhelimen toisessa päässä hönki vanha tuttavuuteni Ali yllättäen kahden vuoden hiljaisuuden jälkeen. Harva ihminen herätti minussa yhtä vastenmielisiä tunteita. Hän oli kerran yrittänyt värvätä minua ravintolaansa tanssimaan nälkäpalkalla, minkä olin torjunut suorin sanoin (Lue lisää TÄÄLTÄ.), emmekä olleet olleet pitkään aikaan tekemisissä toistemme kanssa. Nyt Ali kehräsi luuriin huolestuttavan maireasti ja kutsui minut syömään, jotta voisimme keskustella. Imelyyttä huokuen hän nimitti minua honeyksi ja darlingiksi ja vihjaisi tarvitsevansa minua esiintymään dubailaisille asiakkailleen.

Alin arabiravintola sijaitsi Bangkokin suurimman punaisten lyhtyjen alueen ytimessä, ja koska olin sattumalta niillä suunnilla samana iltana muutenkin, lupasin käydä tapaamassa häntä. Kävellessäni kohti ravintolaa päätin mielessäni, että jos pääsisimme jonkinlaiseen sopuun esiintymispalkkiosta, voisin suostua tanssimaan hänen ravintolassaan uteliaisuuden ja huvin vuoksi.

Ali oli kuin uusi mies. Hän oli korostetun ystävällinen, ja entinen ylimielisyys oli poissa. Muodollisten kohteliaisuuksien jälkeen hän meni suoraan asiaan. Emme tinkineet hinnasta pitkään, sillä olin jo valmistautunut pudottamaan omaa esiintymispalkkiotani rajusti. Lyhyen keskustelun jälkeen sovimme, että esittäisin perjantai- ja lauantai-iltaisin 2,5 tuntia tanssia ja saisin pitää viisi taukoa haluamissani kohdissa. Toisin itse musiikkini, ja tyyli olisi vapaa. Koska valtaosa asiakkaista oli Arabiemiraateista, yksi tai kaksi khaleegitanssia olisi suotavaa.

Aloitin seuraavana perjantaina. Menin paikalle hyvissä ajoin, söin ja katsastin tilat. Ali esitteli minut henkilökunnalle nimikkeellä my best friend ja pyysi näitä toteuttamaan kaikki toiveeni. Kaikki pokkuroivat edessäni kuin olisin ollut suurempikin merkkihenkilö. Vein tavarani verhon taakse pieneen pukuhuoneeseen, jonka jakaisin viidentoista muun tytön kanssa. Tähän en ollut varautunut. Yleensä minulle annettiin oma pukuhuone. Ravintolan perällä oli ovi, jonka takaa paljastui tummanpuhuva ikkunaton sali. Siellä nuo viisitoista tyttöä vetivät Bollywood-shown joka yö kello 22-06. Ja minä olin luullut, että oma 2,5 tunnin tanssisettini oli pitkä.

Jäin pukuhuoneeseen laittamaan meikit ja hiukset, ennen kuin toiset tytöt saapuisivat sisään. Tarkistin, oliko pukuhuoneessa kamera, kuten monissa paikoissa oli, ja vaikka en sellaista löytänyt, vaihdoin vaatteet tiettyä varovaisuutta noudattaen. Sain itseni valmiiksi juuri ajoissa, sillä hetken kuluttua koppi oli täynnä pakistanilaisia ja nepalilaisia tyttöjä. Nämä tutkailivat minua tarkkaan. Osa oli mukavia, osa pälyili minua happamasti.

Kätkin vatsatanssipukuni mustan abayan alle, mikä sai minut näyttämään kunnialliselta musliminaiselta. Tungin matkalaukun pukukopin nurkkaan pöydän alle toivoen, ettei kukaan varastaisi sieltä esitysteni aikana mitään. Olin valmis. Kun livuin ravintolan puolelle mustassa abayassani, ihmiset kuiskuttelivat toisilleen: ”bellydancer!” ja halusivat ottaa kuvia kanssani. Oli mukava huomata, että ilmapiiri oli positiivinen, ja myös henkilökunta, etenkin tarjoilijatytöt, olivat innoissaan.

black abaya

Ali halusi, että esitykseni jaksottuisi kuuteen osaan, ja aina minun pitäessäni taukoa ja vaihtaessani pukua intialainen naislaulaja kävisi lurauttamassa mikrofoniin hindinkielisen kappaleen. Katsoessani naisen viehättävää intialaista perinneasua ajattelin, ettei hänkään selvästi ollut oikeassa paikassa. Liittouduin välittömästi hänen ja hänen esiliinana olevan aikuisen poikansa kanssa. He tuntuivat siinä kontekstissa lähimpänä normaalia olevilta ihmisiltä.

Paikassa vallitsi mafiameininki. Ravintola oli täynnä siviilipukuisia mieshenkilöitä, jotka osoittautuivat osaksi henkilökuntaa. Jäi epäselväksi, mikä heidän varsinainen roolinsa oli. He seisoskelivat pitkin ravintolan seinänvierustoja niin tympeän oloisina, että nälkäisimmänkin asiakkaan ruokahalu katoaisi hetkessä. Kaikki kyyläsivät kaikkia ihmeellisesti. Myös tarjoilijat olivat varautuneita ja tuijottivat herkeämättä Alin suuntaan seuraten hänen mielenliikkeitään.

Ali Suuri istui linnoittautuneena sisäänkäynnin luokse, eikä yksikään asiakas päässyt ravintolaan vaihtamatta ensin pari sanaa hänen kanssaan. Jotkut sisäänpyrkijät käännytettiin suoraan takaisin kadulle. Alin seurana oli kaksi kivikasvoista miestä, jotka auttoivat tarvittaessa asiakkaitten vakuuttamisessa siitä, etteivät nämä olleet tervetulleita. Tämä oli kummallisin ruokaravintola, jossa olin koskaan ollut.

Ravintolassa oli kaksi salia: arabialainen puoli, jossa minä ja intialainen laulajatar esiintyisimme vuorotellen, sekä hämärä takahuone, jonne partasuiset pakistanilaiset miesasiakkaat ohjattiin turruttamaan itsensä nautintoaineiden sekä nepalilaisten ja pakistanilaisten Bollywood-tyttöjen ääreen. Nuo viisitoista tanssityttöä esiintyivät huomattavasti niukemmissa vaatteissa kuin minä ja tarjosivat tanssin lisäksi myös muita viihteellisiä oheispalveluja.

Yritin pähkäillä intialaisen naisen kanssa, miten koordinoida showmme, sillä klassinen intialainen laulu ja egyptiläinen vatsatanssi eivät oikein sopineet yhteen. Emme päässeet puusta pitkään, kun Ali tuli valittamaan jotain ja hoputtamaan minua lavalle. Minulle alkoi tulla epämukava olo, sillä olin pannut merkille, miten rumasti hän puhui työntekijöilleen. Kaikki selvästi pelkäsivät häntä eivätkä sanoneet vastaan.

Ali testasi valitsemani musiikin ennen kuin antoi DJ:lle luvan aloittaa. Hän ärähti yhdestä kappaleesta, että se oli liian hidas, ja käski poistaa sen. Minua ärsytti hänen puhetyylinsä. Hänhän oli antanut minulle vapaat kädet musiikin suhteen. Kun hänelle selvisi, että minulla oli vain yksi kappale khaleegimusiikkia, alkoi hän huutaa, että hänhän oli kertonut minulle asiakkaiden olevan khaleegeja (=Persianlahden arabeja), ja siksi KAIKKIEN laulujen täytyi olla khaleegia; mehän olimme sopineet niin. Emme tosiaankaan olleet sopineet. Khaleegitanssi oli aivan eri asia kuin vatsatanssi, ja minä olin tullut tänne esittämään vatsatanssia.

Ali sätti minua DJ:n edessä väärästä musiikin valinnasta, ja DJ katsoi vaivautuneena toisaalle. Minua ei ollut koskaan kohdeltu työympäristössä näin. Yritin huomauttaa väliin, että kukaan ei jaksaisi katsoa khaleegitanssia kuuden näytöksen edestä. Ihmiset halusivat sähäkkää napatanssia kaksiosaisessa puvussa, ei verkkaista liihottelua ja tukan hulmuttelua purjemekossa.

Ohessa videonäyte khaleegitanssista:

 

Ali jatkoi raivoamistaan tivaamalla, missä minun khaleegimekkoni oli; minähän olin luvannut ottaa khaleegimekon mukaan. Vakuutin hänelle, että minulla oli autenttinen khaleegimekko pukuhuoneessa valmiina vaikka sotaan. Sitten hän vähitellen rauhoittui. Tämä oli vasta ensimmäinen päivä, ja minusta alkoi tuntua, ettei tämä työsuhde kestäisi kovin pitkään.

Aloin tanssia. DJ, joka hoiteli musiikkini, oli yhtä pihalla kuin minä, sillä kukaan ei ollut infonnut meitä illan kulusta. Jossain vaiheessa ravintolaan soitti Alin thaimaalainen luottopoliisi, joka kehotti laittamaan äkkiä vesipiiput piiloon. Piiput katosivat sekunnissa salaiseen paikkaan. Kuinka ollakaan, pian paikalle tuli ratsia. Hetken kierreltyään joukko poliiseja valtasi yhden pöydistä, ja tarjoilijat toivat heille juotavaa – maksutta tietenkin.

Hetkessä tämä omituinen mafialuola oli muuttunut harmittomaksi mehubaariksi. Koska ilmeisesti minun tanssini oli laillisuuden rajoissa, sillä Ali ei ollut katsonut tarpeelliseksi laittaa minua piiloon, päätin mennä tanssimaan poliiseille. He pelästyivät ja alkoivat tuijottaa kenkiinsä, jotka olivat olosuhteisiin nähden moitteettomat. Vaikka poliisit lähtivät pian pois, ei sinä iltana uskallettu enää ottaa vesipiippuja esiin.

Oli mukava tanssia arabeille, jotka osasivat nauttia tutusta musiikista ja tanssista. Myös egyptiläiset tarjoilijatytöt seisoivat katsomassa esitystäni. Jotkut lauloivat mukana täysin rinnoin.

orange veil

Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun tanssin kello ranteessa. En halunnut sulostuttaa Alin valtakuntaa yhtään pitempään kuin mihin sopimus minua velvoitti, sillä vastenmielisyyteni häntä kohtaan oli syventynyt entisestään. Kun aika koitti, vaihdoin nopeasti vaatteet päälle, hyvästelin onnettomat Bollywood-tytöt, jotka joutuivat heilumaan omalla lavallaan aamuun asti, hain rahani ja menin Alin luokse.

Sen sijaan että olisi kiittänyt minua esityksestä, Ali alkoi tiukata, miksi olin lopettanut tuntia liian aikaisin. Menin sanattomaksi. Ali haukkui minua jälleen ja syytti sopimuksen rikkomisesta. Olin varma, ettemme olleet sopineet 3,5 tunnin esityksestä, sillä en olisi koskaan suostunut niin pitkään settiin, mutta Ali väitti kivenkovaan minun olevan väärässä. Jankutimme jonkin aikaa, ja olin jo irtisanomassa itseni, kunnes pääsimme taas sopuun, ja lupasin tanssia muina iltoina vartin pitempään, kun en jaksanut väittää Alille enempää vastaan. Päätin ottaa vapauden pidentää taukojani tuon samaisen vartin verran – Alilta lupaa kysymättä.

Ali oli vaatinut sopimuksessamme, että hän saisi puolet tipeistäni. Vaikka se oli normaali käytäntö arabimaissa, oli se Bangkokin tanssijoiden keskuudessa ennenkuulumatonta. Artistit saivat täällä pitää omat juomarahansa. Kun ilmoitin Alille, paljonko olin saanut tippiä, ja tarjosin hänelle hänen osuuttaan, menivät miehen pasmat sekaisin. Hän ei ollut selvästikään odottanut, että tilittäisin hänelle rehellisesti saamiseni. Hän huitaisi kädellään mutisten hämmentyneenä, että antaa olla, pidä kaikki. Olisihan se ollut kutkuttavan noloa, jos napatanssija olisi tipannut ravintolan johtajaa hänen omien työntekijöidensä edessä.

Ali kutsui minut vielä toimistoonsa, jossa tapasin ensimmäistä kertaa paikan omistajat, kaksi miestä, jotka olivat Alin pomot. Suuri ja mahtava Ali oli yhtäkkiä muuttunut pieneksi maan matoseksi noiden kahden edessä. Vakavailmeiset sedät keskustelivat Alin kanssa jollain itselleni tuntemattomalla kielellä, joka ei ollut arabiaa, enkä voinut olla hämmästelemättä, miten rehvakkaasta rääväsuusta oli yhtäkkiä tullut vapiseva liero. Ali ei ollut lainkaan oma itsensä. Hän ilmiselvästi pelkäsi noita kahta kuin kuolemaa eikä kyennyt peittämään pelkoaan.

Miehet käskivät Alin poistua, sillä he halusivat jututtaa minua rauhassa. Vaikka he olivat hymyttömiä kuin vanhat käävät, he suhtautuivat minuun lämpimän isällisesti ja kiittivät esityksestäni, niin kuin herrasmiesten kuului.

Lopulta minut päästettiin lähtemään. Söin vielä kummisetien kehotuksesta toisen aterian ennen lähtöäni. Vaikka ruoka oli taivaallista, melkein toivoin, että se olisi ollut siinä miljöössä viimeinen ateriani.

 

 

76. Hätä väärässä paikassa

Minulla on ihmeellinen taipumus ajautua kruunupäiden tielle. Sen lisäksi, että sain leikkiä Japanissa Egyptin kuningatarta ja minua ovat kestinneet Lähi-idän matkoillani eräiden arabimaiden prinssit ja prinsessat, tuntui väistämättömältä kohtalolta törmätä myös Thaimaan kuninkaallisiin, vaikka tavallinen kansa näkee heitä vain aniharvoin elävässä elämässä.

Siitä oli jo vuosia aikaa. Olin kerran menossa Bangkokissa oopperaan, vaikka en mikään suuri oopperan ymmärtäjä ollutkaan. Olin ystäväni kanssa ostanut liput hattuhyllylle. Kun yritimme päästä paikoillemme, meidät ohjattiin ystävällisesti mutta tiukasti alas permannolle. Mikäs siinä – saimme erinomaiset paikat alhaalta. Arvelimme, että joku kuninkaallisista olisi paikalla, sillä kukaan ei saanut istua heitä ylempänä; siitä syystä parvet oli tyhjennettävä tavallisista kuolevaisista.

Thaimaassa kaikki viralliset konsertit, tanssiesitykset, elokuvat, ynnä muut alkavat kuninkaan ylistyslaululla, ja hymnin ajaksi kansa nousee seisomaan osoittamaan kunnioitustaan. Tällä kertaa emme päässeet edes hymniin asti, sillä yleisö lukittiin oopperasaliin odottamaan noin puoleksi tunniksi ilman selitystä. Viimein kuninkaan hymni alkoi kajahdella, ja nousimme seisomaan. Loppusävelten vaietessa kaikki kääntyivät ympäri ja kumarsivat kohti parvea. Siellä autioiden penkkirivien keskellä istui ylvään majesteettisena itse kansakunnan äiti, Thaimaan kuningatar.

Oopperan aikana minua piinasi vessahätä, ja heti ohjelman loputtua ponkaisin ylös ja lähdin ystäväni kanssa kiiruhtamaan ulos salista, jotta pääsisin asialle ennen oopperayleisön vyörymistä samaan suuntaan. Vartijat painoivat salin jykeviä ovia kiinni juuri kun olimme säntäämässä ulos, sillä salista ei saanut poistua ennen kuningatarta. Ihmiset lukittiin sisään siksi aikaa, kunnes kuningatar olisi poistunut paikalta. Vartijat yrittivät pysäyttää meidät, mutta survoin itseni heidän käsiensä välitse vakuuttaen kuolemaa uhmaten, että minua pissatti. Hämmentyneinä he päästivät minut läpi.

Raivoisa vessahätäni keskeytyi kuitenkin yllättäen, sillä huomasin aulaan levitetyn punaisen maton, joka johti suoraan salista ulko-ovelle. Sen molemmille puolille oli asettunut uniformuihin pukeutuneita miehiä juhlalliseen rivistöön. Sen sijaan että olisin tällä kertaa rohjennut astella itse punaiselle matolle, kuten olin kerran tehnyt saudiprinssin nenän edestä (Lue lisää TÄÄLTÄ.), asetuin kenenkään estelemättä vartiokaartin rivin jatkoksi maton laidalle. Seisoin tiukassa rivissä tikkujäykkänä kuin sotilas, ja hetken kuluttua kuningatar tuli ulos salista ja lipui editseni kosketusetäisyydeltä. Oikeat sotilaat rinnallani tekivät kunniaa, minä kumarsin.

En ollut joukon poikkeavin: BMW:n johtaja, joka myös sattui olemaan paikalla, harppasi jostain taaempaa muina miehinä punaiselle matolle suoraan kuningattaren eteen kättelemään häntä rehvakkaasti ja esittelemään itsensä. Hänen majesteettinsa ei ollut huomaavinaan farangin törkeää etikettivirhettä vaan hymyili ystävällisesti ja vastasi miehen kättelyyn. Etäämmällä vapisivat thaimaalaiset kumartuen maahan saakka ja painaen otsansa lattiaan jumalolennon edessä, toiset tekivät syviä hoviniiauksia. Minä jäykkä pohjalainen pysyin jotenkuten pystyssä, mutta kokemus oli vaikuttava ja ikimuistoinen. Sitten hänen majesteettinsa katosi jättikokoiseen kermanvalkeaan Rolls Royceen ja poistui paikalta punaisen autoletkan saattelemana.

kuningatar

Kerran olin aikeissa ylittää Bangkokin halkovaa Chao Phraya -jokea veneellä. Asuin tuolloin joen varressa olevassa tornitalossa, jolla oli oma asukkaita kuljettava yksityisvene. Tuona päivänä vartija ilmoitti sen kummempia selittelemättä, että vene ei kulkisi muutamaan tuntiin. Minulla ei ollut aikaa jäädä tilannetta ihmettelemään, vaan riensin läheiseen jokisatamaan, josta kulkivat lautat joen yli vartin välein. Yli oli päästävä ja pian. Satama oli suljettu, eikä selitystä tarjottu taaskaan. Kihisin äänettömästä kiukusta. Hymyjen maassa ei sopinut kihistä ääneen.

Päätin kiivetä sillalle ja kävellä sitä pitkin vastarannalle. Vartija esti kulkuni. Huomasin, ettei tavallisesti vilkkaasti liikennöidyllä monikaistaisella sillalla ollut ainuttakaan autoa.

Kävelin takaisin ihmetellen, mistä oikein oli kyse. Kauan minun ei tarvinnut ihmetellä, sillä pitkin rantaviivaa näytti liikkuvan epätavallisen paljon poliiseja ja sotilaita, ja joen reunamille alkoi kerääntyä ihmisiä, jotka ohjattiin maahan polvilleen. Kiiruhdin takaisin 30. kerroksessa sijaitsevaan asuntooni ennen kuin minutkin komennettaisiin kyykkyyn. Kaivoin esiin kameran ja parkkeerasin itseni ikkunan ääreen odottamaan, sillä arvasin, mitä oli tapahtumassa.

people

Koko joki samoin kuin joen yli kulkevat sillat oli tyhjennetty liikenteestä. Ensiksi vettä halkoivat armeijan pikaveneet. Sitten tuli yhä enemmän isompia ja pienempiä aluksia. Näytti siltä kuin Thaimaa olisi ollut valmistautumassa vesitse käytävään sotaan. Lopulta jokea pitkin lipui vene, jonka kannella paljaan taivaan alla istui kuningas Bhumibol. Thaimaan kaikkien aikojen rakastetuin hallitsija, kansalleen kuin Jumala, oli suoraan silmieni alla kameran laukaisuetäisyydellä. Hänen sivullaan istui lähes yhtä rakastettu prinsessa Sirindhorn. Molemmilla oli kamerat kädessä. Kansa joen kummallakin rannalla painoi päänsä alas osoittaen äänetöntä kunnioitustaan. Vaatimattoman oloinen suuri hallitsija seilasi viimeisen kerran kaupunkinsa halki.

Kuningas Bhumibol, Rama IX, kuoli 13. lokakuuta 2016.

king on board

75. Kleopatraksi Nipponiin

Kun karateohjaajani oli palannut Iraniin jouduttuaan jättämään dojonsa, joka revittiin hänen vaimonsa toimesta maan tasalle, aloin minä etsiä Bangkokista uutta treenipaikkaa. Löysinkin sellaisen ja pyysin saada päästä mukaan treenaamaan. Minut otettiin ystävällisesti vastaan. Olin karateseuran ainoa länsimaalainen ja toiseksi ainoa nainen. Mutta koska oltiin Thaimaassa, ei mikään voinut mennä liian helposti, ja jo toisella treenikerralla minulta otettiin luulot pois.

Seuran pääohjaaja, viidennen asteen mustan vyön haltija, alkoi nolata ja haukkua minua, oli syytä tai ei – aivan kuten minulle oli tehty kauan sitten thaikielikoulussa. (Lue kauhutarina thaikielen opiskelusta täältä.) Minulle on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi, miksi thaimaalaisten on niin vaikea hyväksyä joukkoonsa sellaisia henkilöitä, jotka osaavat jotain. Sen sijaan että iloittaisiin toisten taidoista ja kannustettaisiin eteenpäin, lyödään kaikki normin ylittävät alas.

Karateohjaaja haukkui minua heiveröiseksi ja pilkkasi lyöntieni heikkoutta laittaen minut lyömään itseään täysillä vatsaan nauraen, että ei tunnu missään. Seuraavan viikon harjoittelin kotona kaikessa hiljaisuudessa lyöntejä säkkiin, ja kun viikon päästä menin treeneihin ja ohjaaja pyysi minua jälleen lyömään itseään täydellä voimalla vatsaan muita hauskuuttaakseen, olin valmis.

– Anna tulla täysillä vain! Et voi kuitenkaan satuttaa minua! hän huusi ivaten, ja tein työtä käskettyä. Mieheltä tulivat ilmat pihalle ja hän taipui kaksinkerroin maahan. Hän huusi yskien, että riittää! Sen jälkeen sain olla rauhassa.

Paljon myöhemmin minun jälkeeni dojoon tuli iäkkäämpi brittiläinen mies, jolla oli kyllä musta vyö mutta jolla oli ollut parinkymmenen vuoden treenitauko. Häneltä otettiin luulot pois niin perusteellisesti, että hän makasi tunnin päätteeksi maassa kiemurrellen tuskasta, kun oli saanut suoran potkun jalkoväliinsä. Muita treenaajia tilanne huvitti suuresti.

Lähes yhtä vakavaa treenimentaliteettia sain kokea, kun lähdin karaten kotimaahan Japaniin osallistuakseni mahtipontiseen tanssiprojektiin nimeltä Silk Road Show.

Bellyqueen New Yorkista oli tuomassa Tokioon ja Bangkokiin tunnettua tanssiproduktiota, joka yhdisti teatteria ja vatsatanssia, ja saatuani tästä tiedon olin ottanut yhteyttä ohjaajaan, joka antoi minulle kaksi päivää aikaa opetella yhden näytöksen tansseista, videoida sen ja lähettää hänelle näytteeksi. Sen perusteella minut valittiin yhteen päärooleista, Egyptin kuningattareksi.

 

En ollut koskaan käynyt Japanissa, mutta istuessani junassa matkalla Naritan lentoasemalta kohti Nipporia tiesin, että tulisin olemaan täällä kotonani. Kaikkialla oli siistiä ja kaikki toimi. Minun oli määrä jakaa hotellihuone amerikkalaisen tanssijan Shoshannan kanssa, joka lentäisi Tokioon Atlantasta. Emme tunteneet toisiamme ennalta, ja ensikohtaamisemme oli varsin epäsovinnainen:

Olin nukkumassa, kun oveen koputettiin myöhään yöllä. Menin yöpaidassa avaaman oven ja toivotin Shoshannan tervetulleeksi. Esittelin itseni ja osoitin minimaalisen pienen huoneen ainoaa sänkyä ilmoittaen, että tilanne oli sellainen, että me nukkuisimme molemmat siinä. Se ei ollut parisänky.

Vaikka Shoshanna ei ollut koskaan ennen elämässään käynyt Yhdysvaltain rajojen ulkopuolella saati jakanut vuodetta ventovieraan fennougrin kanssa, hän oli cool ja vastasi, että ok. Huone oli niin ahdas, ettei sinne edes mahtuisi toista sänkyä. Niin meidän ystävyytemme alkoi siitä, että vaikka tiesimme toisistamme vasta etunimet, kömmimme saman peiton alle ja nukuimme kylki kyljessä sen ja kaikki tulevat Tokion yöt.

Meillä oli Shoshannan kanssa tiedossa riemulliset viikot. Olimme Bellyqueenin lisäksi ainoat länsimaalaiset tanssijat; muut tytöt oli värvätty eri puolilta Japania. Saimme tuta, miten treenataan nousevan auringon maassa. Tanssiharjoitukset alkoivat aamulla kymmeneltä ja päättyivät illalla kymmeneltä, eikä välissä ollut lounas-, päivällis- tai muita taukoja. Joinakin päivinä treenit aloitettiin jo pari tuntia aiemmin ja vedettiin neljätoista tuntia yhteen putkeen.

Ensimmäisenä päivänä tanssijat seulottiin moneen otteeseen, ja pudotuspeli alkoi. Jokaiselle oli määrätty ennalta useampi tanssirooli, jotka meille oli ilmoitettu etukäteen, jotta harjoittelisimme ne kotona videoiden avulla. Minä olin erehtynyt luulemaan, että roolit oli fiksattu ja että niitä ainoastaan hiottaisiin paikan päällä Japanissa. Olin ottanut rennosti ja opetellut omat roolini hatarasti jotenkuten, sillä tiesin pystyväni omaksumaan yksityiskohdat ennen näytöstä nopeasti.

Japanilaiset eivät ottaneet rennosti eivätkä olleet opetelleet roolejaan jotenkuten, vaan selvisi pian, että heitä oli prepattu kuukausitolkulla tulevaan. He osasivat KAIKKI näytöksen koreografiat ulkoa. Minä olin opetellut ainoastaan omat roolini ja käyttänyt siihenkin vain pari viikkoa. Tiedostin, että olin soolotanssija enkä sopinut suuriin, identtisesti liikkuviin ryhmiin, mutta olin halunnut tulla vaihteeksi ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltäni.

SAMSUNG CSC

Kaksi ensimmäistä päivää meitä seulottiin ja karsittiin ilman sääliä. Kaikki laitettiin tanssimaan kaikki tanssit, ja huonoimmat tiputettiin kättelyssä pois. Sitten jäljelle jääneet tanssivat samat tanssit uudelleen, ja taas epäonnistuneet heitettiin pois, kunnes lopulta jäljellä olivat ainoastaan ne, jotka tanssivat täydellisesti. Virheille ei ollut aikaa. Eikä tunteilulle.

Japanilaiset kivikasvot murentuivat pukuhuoneessa, ja tytöt itkivät katkerasti pudotessaan pois tanssirooleista, jotka heille oli alunperin luvattu, kun he eivät joko muistaneet jotain osaa koreografiasta tai eivät oppineet uutta riittävän nopeasti. Se oli hirvittävä häpeä ja kasvojenmenetys täydellisyyttä tavoittelevalle harakiri-kansalle.

Minäkin tipuin yhdestä tanssista pois, mikä luonnollisesti harmitti. Kyseessä oli huivitanssi. Olin epähuomiossa jättänyt oman huivini kotiin ja sotkeuduin lainahuiviin, koska se oli paljon isompi kuin mihin olin tottunut, ja haahuilin sen kanssa koetanssissa miten sattuu. Tiesin jo sillä hetkellä, että saisin kylmää kenkää. Kaikki tippuivat jostain. Ei se ollut niin vakavaa. Paitsi japanilaisille se oli haudanvakavaa.

Lopulta roolit asettuivat oikeille henkilöille. Minä sain pitää muutaman sivuroolin ohella ennalta luvatun roolini Egyptin kuningattarena, koska ”you have that royal look”. Ohjaajan mukaan näytin aivan Monacon ruhtinasperheen jäseneltä. Se oli uutta tietoa. Katsoin illalla peiliin peläten, että sieltä tuijottaisi takaisin ruhtinas Albert.

Olin ostanut Bangkokista varta vasten tätä roolia varten peruukin, koska olin varma, ettei oma tukkani kelpaisi, mutta ohjaaja oli sitä mieltä, että vaalea tukanväri oli hyvä Egyptin kuningattarelle; se tekisi hienon kontrastin muiden tanssijoiden mustiin hiuksiin. Olin eri mieltä, mutta pysyin vaiti kuin sfinksi.

silkroad3

Treenasimme kuin hullut kaksitoista tuntia päivässä. Näimme unta tansseista, ja päässämme soi tauotta esityksen musiikki. Vietin petikaverini Shoshannan kanssa 24 tuntia vuorokaudessa, ja oli onni, että meillä synkkasi hyvin, muuten olisimme tappaneet toisemme. Päivien edetessä treenaaminen kävi vieläkin intensiivisemmäksi. En tuntenut enää pohkeitani ja reisilihaksiani; tiesin niiden olevan tallella ainoastaan, koska silmäni väittivät niin olevan.

Elimme onigiri-riisikolmioilla ja hotkimme niitä milloin aikataulultamme ehdimme. Join vihreää teetä suoraan kahden litran pulloista pari pulloa päivässä ja ihmettelin ensimmäisinä öinä, kun ei uni tullut. Olin niin täynnä virtaa, että 12-14 tunnin tanssitreenien jälkeen lähdin iltakävelylle. Se oli ainoa mahdollisuus nähdä Tokiosta edes vähän muutakin kuin pelkkä juna-asema ja tanssisali. Mittailin öisiä Nipporin katuja, kunnes jalkani eivät kantaneet. Sen pitemmälle en koskaan päässyt. Jalat vapisivat liikaa.

Joinakin iltoina en jaksanut edes kävellä läheiseen ruokakauppaan ostamaan itselleni iltapalaa, sillä se oli liian kaukana parin korttelin päässä. Ystävälliset tuntemattomat japanilaiset auttoivat minua ruokaostosten tekemisessä. Öisin kaaduin Shoshannan kanssa puolikuolleena sänkyyn katsomaan lisää unia päivän koreografioista.

Monilla tanssijoista oli punaiset silmät; joko he eivät nukkuneet tai he olivat yöllä itkeneet, tai molempia. Joskus joku itki satunnaisesti pukuhuoneessa, kun tanssijoita siirrettiin spontaanisti rooleista pois tai eturivistä takariviin.

Japanilaiset tanssijat eivät osanneet improvisoida – saman olin todennut aiemmin thaimaalaisista tanssijoista. Kun teimme ohjaajan johdolla improvisaatioharjoituksia, japanilaiset menivät lukkoon, eikä olisi koskaan uskonut, että kyseessä oli joukko ammattitanssijoita. He tekivät joitakin jähmeitä, mekaanisia liikkeitä ja keskittyivät suoritukseensa niin, etteivät pysyneet edes rytmissä. Sen sijaan kopioida he osasivat paremmin kuin xeroxit. He oppivat kaiken ulkoa liki täydellisesti, eikä minulla fiilistanssijalla ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla siinä lajissa heidän kanssaan.

silkroad4

Toiseksi viimeisenä päivänä siirryimme harjoittelusalista teatteriin. Ryhmän henki oli hioutunut kaiken rääkin keskellä timanttiseksi. Alkupäivien kilpailuasetelman jälkeen kaikki puhalsivat yhteen hiileen, ja japanilaiset pitivät Shoshannasta ja minusta huolta, ettemme sekoilisi vieraassa maassa enemmän kuin oli välttämätöntä. Vietimme teatterissa kaksi pitkää päivää ja olimme kuin yksi perhe. Kaikki auttoivat ja kannustivat toisia. Mitään sellaista selän takana mutinaa ja naamanvääntelyä, mihin olin Thaimaan tanssipiireissä tottunut, en havainnut.

SAMSUNG CSCSAMSUNG CSC

Kun lopulta levitimme kahden tunnin mittaisen tanssiteoksen teatterin lavalle kahtena näytöksenä, oli lopputulos häikäisevä. Illan viimeisen näytöksen jälkeen japanilaiset itkivät meikkinsä poskille toistensa kaulassa. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut hetken aikaa itsekin japanilainen.

silkroad7

Emme ehtineet jäädä nostamaan voitonmaljaa, sillä edessä oli sama uusintana Bangkokissa seuraavalla viikolla. Kiiruhdin suoraan teatterista lentokentälle lavameikit naamassa, ja päivän suurin helpotuksen tunne koitti, kun sain repiä irtoripset pois.

SAMSUNG CSC

Edessä oli vastaavanlainen viikko toisella tanssijakokoonpanolla. Tunnelma Bangkokissa oli täysin erilainen. Entinen keikka-agenttini ja arkkivihaajani Som oli shown paikallinen koordinaattori ja hän oli ollut vastuussa tapahtuman markkinoinnista ja tanssijoiden värväyksestä Thaimaassa. Jälkimmäisen hän oli toteuttanut lähettämällä pienelle suljetulle ryhmälle viestin, jossa kertoi Bellyqueenin tuovan kuuluisan Silk Road Shown Bangkokiin ja etsivän siihen tanssijoita. Ihme kyllä, minä olin mukana tuossa listassa.

Vaikka esiintymistilaisuus oli ainutlaatuinen, olin päättänyt olla osallistumatta Bangkokin näytöksiin, koska uskoin Somin hovineitoineen olevan mukana tanssijakaartissa, enkä halunnut repiä vanhoja haavoja auki. (Lue lisää täältä.) Viime tipassa muutin kuitenkin mieleni. En tuolloin tiennyt, että esityksessä ei tulisi olemaan yhtään Somin tanssijoista, sillä hän ei ollut edes tarjonnut heille mahdollisuutta osallistua; hän ei ollut kertonut heille koko projektista.

Somin tanssijat saivat tiedon liian myöhään, kun roolit oli jo täytetty. Entistä tanssipariani Annaa harmitti suunnattomasti, sillä hän olisi halunnut päästä mukaan, mutta hän oli edelleen niin kaikkivaltiaan Isosisko Somin pauloissa, ettei hetkeäkään epäillyt, että tämä olisi voinut tahallaan pimittää tietoa. Kun Somin tanssijat viimein kuulivat Silk Road Shown tulosta Bangkokiin ja ottivat asian Isosiskon kanssa puheeksi, kielsi tämä yksiselitteisesti heitä osallistumasta siihen. Hän kertoi heille jättävänsä näytökset myös itse väliin. Siinä hän valehteli, sillä hänelle oli tarjottu Kiinan keisarinnan roolia, josta hänellä ei ollut aikomustakaan kieltäytyä.

Isosisko Som piti huolen, ettei yksikään hänen omista tanssijoistaan pääsisi loistamaan hänen rinnalleen esitykseen, jossa hän tanssisi yhden päärooleista. Minut oli tietenkin tiputettu Bangkokissa Egyptin kuningattaren roolista pois, sillä olisihan ollut aivan liian härskiä, jos olisin saanut jakaa lavan arkkivihaajani rinnalla toisena näytöksen kuningattarista.

silkroad10

Muut Bangkokin tanssikoulut boikotoivat tapahtumaa, koska Som oli siinä koordinaattorina. Newyorkilainen ohjaaja ihmetteli, miten vaikeaa oli löytää Bangkokin kokoisesta kaupungista tanssijoita näin valovoimaiseen spektaakkeliin. Kyseinen show oli kiertänyt ympäri maailmaa, ja kaikkialla muualla oli roolia havittelevia kokelaita parveillut tungokseen asti. En viitsinyt kommentoida, sillä en halunnut rikkoa ohjaajan ja Somin välejä, ja tuskin minua olisi uskottukaan.

Som valehteli ohjaajalle tehneensä kaikkensa markkinoidakseen tapahtumaa. Minusta näytti siltä, että hän oli tehnyt parhaansa, jottei kukaan vain saisi tietää kyseisestä tapahtumasta, sillä se uhkasi pahasti hänen omaa asemaansa Bangkokin ja koko Thaimaan suurena tanssitapahtumien järjestäjänä. Hän ei markkinoisi mitään, missä ei komeillut hänen brändinsä nimi päällimmäisenä.

Bangkokin näytöksiin myytiin ennätysvähän lippuja, ja sen lisäksi, että Somin valitsema sali oli surkean pieni, se oli puoliksi tyhjä. Kukaan ei edes tiennyt, missä teatteri oli ja mistä lippuja sai ostaa, sillä esitystä ei mainostettu missään.

Tanssijat tuntuivat jakautuneen pieniin ryhmiin. Minä kuljin omia teitäni ja menin aina harjoitusten jälkeen kotiin, sillä minua ei huvittanut kulkea Somin ryhmän mukana seksibaareissa ja strippauspaikoissa, joihin Isosisko tyttöjä iltaisin vei, koska arveli sellaisen heitä kiinnostavan. Myös Shoshanna jätti ne järkyttyneenä väliin.

Muistelin haikeana Tokion shown sisarellista ilmapiiriä ja sitä täydellistä antautumista, jolla japanilaiset tanssijat laittoivat itsensä likoon. Thaimaassa oli vaikea saada tanssijoita aamulla ajoissa treenipaikalle, he halusivat pitää pitkiä ruoka- ja välipalataukoja ja väsyttyään he liukenivat salaa kotiin ilman ohjaajan lupaa. Merkittävin yhteinen piirre näissä kahdessa paikassa oli, ettei kukaan koskaan valittanut, eikä yksikään hymy hyytynyt ennen viimeisen esiripun laskeutumista.

silkroad11

74. Karatemiestä vyön alle

Kuljin joka perjantai Bangkokissa töihin mennessäni erään ostoskeskuksen ohi, jonka ulkoseinässä luki suurin kirkkaanpunaisin kirjaimin KARATE. Mielessäni käväisi, josko menisin kysymään, olisivatko he kiinnostuneita ottamaan ohjelmistoonsa vatsatanssitunnit, keitä he sitten olivatkin, sillä karatesalissa oli tanssitunteihin soveltuvat peilit. Olihan itämaista vatsatanssia ennenkin veivattu karatemattojen päällä. Jo parikymmentä vuotta aiemmin Helsingin yliopistossa oli napatanssittu samassa salissa, jossa itämaisten taistelulajien taitajat ottivat mittaa toisistaan, ja muistin vieläkin elävästi, miten vaikea oli tanssahdella päkiöiden varassa pehmeän tatamin päällä.

Niin, ja olihan minulla itsellänikin kamppailulajitausta, vaikka en yleensä tehnyt siitä suurta numeroa. Hikoilin kaikki varhaisteini- ja nuoruusvuoteni judo-, jujutsu- ja kickboxing-saleilla sekä potkin iltaisin autotallissa säkkiä valvottaen seinän takana uinuvia vanhempiani.

Kamppailulaji-innostukseni katosi kuitenkin salamannopeasti eräänä kauniina iltana, kun olin harjoittelemassa Helsingin Kaapelitehtaalla pampputekniikkaa ja satuin kuulemaan, kuinka miespuolinen jujutsuvalmentajani naureskeli toiselle valmentajalle minua katsoessaan: ”Mitähän se tekee tuon pampun kanssa kotona iltaisin?” Miehet hekottelivat loistavalle aivoitukselleen, ja minä en jäänyt asiaa heille lähemmin havainnollistamaan, vaan marssin ulos salilta korvat savuten, ja niin pukuni kuin vyöni sekä valmentajani fantasioissa elävä pamppu saivat kyytiä, eikä minulla tullut niitä sen koommin ikävä.

Näissä muisteloissa kuljin kävelysiltaa pitkin Bangkokin katujen yllä ohittaen punaisen karatekyltin, eikä minulla ollut aavistustakaan, että oma tanssikuvani tulisi pian komeilemaan tuon kyltin vieressä suurena mainosjulisteena.

Hämmästykseni oli suuri, kun sähköpostiini ilmestyi viesti, jossa kerrottiin, että tuohon samaiseen karatesaliin etsittiin vatsatanssinopettajaa! Karatesalin omistaja oli iranilainen mies, joka oli avannut kaksi kuukautta aiemmin ravintolan, ja hän halusi aloittaa paitsi karatesalillaan vatsatanssitunnit naisille myös säännölliset vatsatanssiesitykset ravintolassaan. Menin viivana tapaamaan herra Saeidia sekä hänen thaimaalaista vaimoaan.

Charmikas, kaljupäinen Saeid oli pitkän linjan karatemestari, jolla oli neljännen asteen musta vyö. Hän oli nuoruudessaan paennut jalkapatikassa Iranin islamilaista vallankumousta ja päätynyt Saksaan, missä hän oli raivannut tiensä paitsi karatepiireihin myös saksalaiseen yhteiskuntaan ja saavuttanut lopulta Saksan kansalaisuuden. Hän oli sittemmin päätynyt liikemieheksi ja karateopettajaksi New Yorkiin, missä hän oli tavannut viehättävän thaimaalaisen naisen, ja he olivat menneet naimisiin.

He olivat eläneet onnellisina New Yorkissa toistakymmentä vuotta, kunnes vaimo oli alkanut vihjata Saeidille, että elämä lämpimässä Thaimaassa olisi paljon parempaa kuin New Yorkissa. Vähitellen Saeid oli vakuuttunut asiasta, vaikkei ollut koskaan Thaimaassa käynytkään. Vaimo tiesi, että peltomaa Koillis-Thaimaassa oli halpaa, ja ehdotti, että Saeid sijoittaisi eläkesäästönsä sinne, jotta heillä lapsettomana pariskuntana olisi tuottoisa ja taattu vanhuuden turva. Saeidista se kuulosti hyvältä idealta. Niin hän pakkasi vaimonsa matkaan huomattavan summan käteistä, jotta tämä sijoittaisi sen heidän nimissään peltomaahan Isaanissa, ja lähetti vaimon edeltä Bangkokiin.

Turhia jahkailematta vaimo lähetti paluupostissa paperit Saeidille allekirjoitettavaksi, ja pian mies oli onnellinen thaimaalaisen peltomaan omistaja. Samaan syssyyn vaimo ehdotti, että Saeid lähettäisi lisää rahaa, sillä maa oli niin halpaa, että siihen kannattaisi sijoittaa kaikki, mitä heillä oli. Maan arvo tulisi moninkertaistumaan, ja he eläisivät loppuelämänsä mukavasti. Saeid ajatteli, että mikä ettei; hänen vaimonsa oli taitava liikenainen.

Jonkin ajan kuluttua myös Saeid jätti New Yorkin taakseen ja muutti vaimonsa perässä Thaimaahan. Hän oli saanut liikunnanopettajan paikan maineikkaasta thaimaalaisesta urheiluyliopistosta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Illuusio ei kuitenkaan kestänyt lukuvuotta pitempään, sillä Saeidin katsellessa, miten ylipainoiset thaimaalaiset liikunnanopettajat laittoivat opiskelijat juoksemaan rinkiä samalla kun itse ajoivat mopolla edessä tupakka suussa, hän tunsi myötähäpeää koko opettajakunnan puolesta. Ja kun hänelle selvisi, että opiskelijat läpäisivät kursseja joko rahalla tai seksillä, eikä ilman jompaa kumpaa herunut yliopiston tutkintotodistusta, häntä alkoi oksettaa niin, ettei hän voinut jatkaa virassaan.

Saeid muutti vaimoineen Bangkokiin, ja he päättivät sijoittaa viimeiset pennosensa karatesaliin ja Lähi-idän ruokaa tarjoilevaan kattoterassiravintolaan, jossa minä nyt istuin tekemässä sopimusta vatsatanssituntien aloittamisesta sekä joka viikonloppuisista tanssiesityksistä. Eikä mennyt kauan, kun lajistaan poikamaisen innnostunut karatemestari onnistui houkuttelemaan minut myös monen vuoden tauon jälkeen takaisin tatamille.

karate class

Sitten Saeidin vaimo pisti töpinäksi. Muutaman kuukauden kuluttua hän yhtäkkiä soitti minulle ilmoittaakseen, että karatetunnit oli peruttu. Soitin puolestani Saeidille kysyäkseni, mistä oikein oli kyse, mutta tämä ei tiennyt asiasta mitään. Sen perään vaimo perui myös minun vatsatanssituntini. Olin yhtä ymmälläni kuin Saeid. En ollut koskaan tiennyt, että vaimo oli sairaalloisen mustasukkainen miehestään, sillä hän oli aina ollut minua kohtaan ystävällinen. Nyt sain kuulla, ettei hän pitänyt siitä, että keskustelin hänen miehensä kanssa karatesalissa kirkkaassa päivänvalossa työasioista; hän ei pitänyt siitä, että hänen miehensä keskusteli ylipäätään kenenkään naisen kanssa.

Seuraavan kerran kun saavuin karatetunnille, oli vaimo lukinnut salin oven eikä päästänyt oppilaita sisään. Seisoimme oven takana odottamassa Saeidia. Kun tämä saapui, ei hän uskonut silmiään: ovessa oli lappu, jossa ilmoitettiin, että karatetunnit oli lopetettu. Saeidilla ei ollut saliin avainta ja hän soitti vaimolleen, mutta tämä ei tarjonnut mitään selitystä.

Vaimo alkoi käyttäytyä yhä sekavammin. Hän halusi ottaa välittömästi avioeron ja yritti heittää Saeidin ulos heidän yhteisestä kodistaan tuoden sinnne thaimaalaisen perheen asumaan. Sen lisäksi hän rukoili päivittäin kuusi tuntia yhteen putkeen kotialttarinsa edessä, eikä häntä saanut häiritä.

Saeidin kärsivällisyys alkoi tulla päähänsä. Hän ei enää tunnistanut vaimoaan samaksi, jonka kanssa oli jakanut elämänäsä toistakymmentä vuotta. Hän yritti epätoivoisesti löytää liiketiloilleen ostajaa saadakseen edes rahansa takaisin ja päästäkseen lähtemään Thaimaasta ja palaamaan New Yorkiin. Hän suostuisi antamaan vaimolleen puolet kaikesta, kunhan tämä piina päättyisi. Minä aloin pelätä, ettei asiassa kävisi edes niin onnellisesti.

Karatesalin ulkopuolelle ilmestyi näyttävä juliste, jossa mainostettiin, että sille paikalle avattaisiin supermarket. Oli selvää, että vaimo oli jo myynyt liiketilat, samaan aikaan kun Saeid vielä etsi niille ostajaa, missä minä yritin häntä auttaa. Voimattomana Saeid katsoi, kuinka rakennusmiehet alkoivat repiä alas hänen dojoaan, johon hän oli laittanut sydänverensä, niin kuin hän itse sanoi. Rahoista hän ei nähnyt vilaustakaan. Kaikki tuhoutui hetkessä: kehystetyt valokuvat dojon seinältä, Saeidin vyöarvotodistukset ja kilpailupalkinnot, vanhat japanilaiset puumiekat, valtava määrä tatamimattoja.

karate dojo

Viimeisenä oljenkortenaan Saeid kiikutti minulle sopimuspaperin, jolla hän oli ostanut peltomaita Koillis-Thaimaasta vaimonsa avustamana. Onneksi hänellä oli edes nuo maat, jotka hän voisi nyt hädissään realisoida. Käännätin paperin thaista englanniksi pahinta peläten. Se ei ollut helppo puhelinsoitto, kun jouduin kertomaan totuuden Saeidille.

– Meidän on parempi tavata ja jutella kasvokkain, sanoin empien.

– Toivottavasti sinulla on minulle hyviä uutisia! kuului Saeidin innostunut ääni puhelimen toisesta päästä. Hän ei koskaan menettänyt iloista optimismiaan. En ollut eläessäni tavannut hänen kaltaistaan ihmistä. Kaiken sen jälkeen, mitä vaimo oli hänelle tehnyt, hän ei sanallakaan haukkunut tai kironnut tätä tai puhunut tästä pahaa. Eikä hän suostunut uskomaan, että asiat eivät voisi päättyä hyvin, vaikka hän itse joutui sairaalaan äkillisen korkean verenpainen vuoksi. Hän nauroi tilanteelle, koska – kuten hän sanoi – muuten hän itkisi.

– Ei ole hyviä uutisia, vastasin, – mutta puhun mieluummin kasvokkain, sillä tästä tulee pitkä ilta.

– Anna minulle toivoa! hän rukoili.

Nyt hän istui kahvilassa minua vastapäätä, kun yhdellä hengenvedolla murskasin hänen toivonsa. Kerroin hänelle, että paperi, jonka hän oli allekirjoittanut New Yorkissa ostaessaan maata Koillis-Thaimaasta, paljasti, että nuo maat oli ostettu yksinomaan hänen vaimonsa nimiin. Saeidin allekirjoituksella paperissa ei ollut mitään muuta merkitystä kuin todistaa aidoksi hänen vaimonsa allekirjoitus. Näin Saeidin elinikäiset säästöt olivat siirtyneet hänen rakkaalle vaimolleen, joka oli suunnitellut koko juonen jo ennen heidän New Yorkista lähtöään.

Vaimo otti Saeidista eron ja heitti hänet pennittömänä ulos. Saeid ei jaksanut vastustaa. Hänen ainoa jäljellä oleva omaisuutensa oli reppu, jossa oli T-paita, shortsit ja lippalakki, ja hän lainasi kaveriltaan rahaa, jolla osti menolipun Teheraniin. Kun hän lähti, itki ex-vaimo hysteerisenä mutta ei katunut mitään.

Saeid ei halunnut myöntää olevansa katkera. Hänen optimismiaan ei tappaisi mikään. Hän totesi naurahtaen, että hänelle oli käynyt juuri niin kuin niille tuhansille ja tuhansille tyhmille ulkomaalaisille miehille, jotka thainaiset olivat lypsäneet vararikkoon, ja joista hän oli aina kuullut, mutta ei olisi koskaan uskonut, että hänelle itselleen kävisi niin.

Samalla hän oli menettänyt minua ja yhtä iranilaista miestä lukuunottamatta kaikki ystävänsä, sillä hänen vaimonsa oli järjestänyt sellaisen mustamaalauskampanjan häntä vastaan, että hänen niin sanotut ystävänsäkin Thaimaassa olivat kadonneet. Myös viranomaiset olivat kääntyneet häntä vastaan, sillä vaimo oli tekaissut hänestä rikosilmoituksen, joka onneksi raukesi todisteiden puuttuessa.

Saeid palasi Iraniin, ja tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että hän löysi sieltä sukulaisten myötävaikutuksella ihanan lakinaisen, ja he rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. Ennen kuin Saeid vei tuoreen vaimonsa New Yorkiin, he tulivat häämatkalle Thaimaahan, ja Saeid omaan veijarimaiseen tapaansa marssi muina miehinä uuden vaimonsa kanssa ravintolaan, joka oli kerran kuulunut hänelle, pahaa-aavistamattoman ex-vaimon silmien alle. He istuivat pöytään kuin ketkä tahansa asiakkaat, ja vähältä piti, ettei ex-vaimo saanut sydänkohtausta tajutessaan, kuka oli tullut sisään. Hän joutui menemään ulos terassille vetämään henkeä. Saeid huusi iloisesti hänen peräänsä:

– Tarjoilija, minne sinä menit; etkö tuo meille ruokalistaa? Haluamme syödä! Ex-vaimo palasi sisään kalpeana kuin lakana, toi heille lasilliset vettä, ja Saeid esitteli hänelle kauniin iranilaisen vaimonsa, joka ojensi kätensä ja sanoi hänelle hymyillen olevansa iloinen tavatessaan viimein puolisonsa ex-vaimon, josta oli kuullut niin paljon. Saeid nauroi kertoessaan minulle, että hän oli saanut sillä hetkellä kostonsa nähdessään ex-vaimon ilmeen.

Noin puolitoista vuotta myöhemmin karma hoiti loput, sillä Saeidin ex-vaimo tuli huijatuksi thaimaalaisten liikekumppaneidensa toimesta ja menetti kaiken sen, minkä oli vilpillä ja vaivalla itselleen haalinut.

73. Suuri Valkoinen Metsästäjä

Kun nyt Yhdysvaltain nykyiset ja entiset presidentit vuoronperään vierailevat Suomessa, en voinut olla kaivamatta päiväkirjani kätköistä esiin tapahtumaa menneiltä vuosilta, jolloin kerran sattumalta käytin samaa makuuhuonetta erään entisen presidentin, Bill Clintonin, kanssa. Onneksi kuitenkin eri aikaan.

Bill

Oli heinäkuu vuonna X. Olin matkalla Itä-Afrikan edustalla sijaitsevalle Sansibarin saarelle, missä olin asunut aiemmin yhden vaiheen elämästäni. Koska tuolla saarella oli edelleen merkittävä paikka sydämessäni, vietin siellä kaikki kesäni. Tänä vuonna Sansibarilla oli rauhallisempaa kuin edellisvuonna, jolloin saarella oli poltettu yksi luterilainen kirkko, töhritty lehmänsonnalla katolinen kirkko sekä tehty ilkivaltaa katoliselle koululle ja heitetty granaatti Mercury-ravintolaan. Niin, ja ammuttu joku britti kotiinsa.

Nairobin lentokentällä konetta vaihtaessani mustat miehet toppatakeissa ja pipoissa muistuttivat siitä, että Afrikassa oli talvi, vaikka Helsinki kylpi helleaallon kourissa.

Sansibarin kentällä minua oli vastassa paikallinen liikemiesystävä, joka vei minut hotelliin, josta sain mukavan kolmen hengen huoneen, vaikka minulle olisi riittänyt pienempikin. Pääasia, että huoneessa oli toimiva ilmastointi ja suihkussa lämmin vesi. Ei tullut kuuloonkaan, että minun olisi annettu maksaa huoneesta.

Pikasuihkun jälkeen minut kiidätettiin vanhaan tuttuun Mercury-ravintolaan, josta löysin kohta itseni 40-henkisestä shiia-ismailiittien seurueesta juhlimasta Aga Khania. Sulauduin hienosti joukkoon ja nautin ystävien vieraanvaraisuudesta seuraavat kolme päivää. Kolmen päivän kuluttua muutin omilleni Stone Townin keskustaan, mistä vuokrasin itselleni asunnon viiden dollarin vuorokausihintaan.

Kävelin kulman taakse vanhan kantapaikkani, Africa Housen, terassille ihailemaan auringonlaskua. Illan hämärtyessä oviaukon täytti raamikas ilmestys. Pitkä valkoinen mies harppoi sisään kuin olisi ollut maailman omistaja. Hän seisahtui baaritiskin viereen juttelemaan jonkun kanssa ja lepuutti katsettaan välinpitämättömästi väkijoukossa, ja minä yksinäisenä nuorena naisena totesin mielessäni, että Elämäni Mies näyttäisi kutakuinkin tuolta.

Noin sekunnissa mies oli kävellyt terassin poikki luokseni, pyytänyt lupaa saada lainata vieressäni olevaa vapaata istuinta ja vienyt tuolin mennessään. Minä jäin hölmistyneenä yksin pöytääni istumaan. Mies ei vilkaissutkaan minua vaan keskusteli vähän matkan päässä kaverinsa kanssa istuen tuolilla, jonka hän oli juuri ryöstänyt minulta, vaikka terassi oli täynnä vapaita tuoleja.

Myöhemmin mies palasi tuoleineen takaisin ja istuutui viereeni lupaa kysymättä. Hän ojensi kätensä ja esittäytyi Markiksi. Minä olin ehtinyt jo nimetä hänet Suureksi Valkoiseksi Metsästäjäksi, sillä sellaiselta hän minusta näytti. Täällä tummaihoisten maassa valtavankokoinen tarzanmainen valkoihoinen mies ei voinut olla muuta kuin suurriistan metsästäjä Etelä-Afrikasta. Ensimmäinen arvaus meni pieleen, mutta Kapkaupungista hän oli.

En voinut olla kysymättä, miksi hän oli vienyt alkulämmittelyksi tuolin pöydästäni, kun niitä olisi ollut muuallakin tarjolla. Hän vastasi, ettei ollut halunnut kenenkään iskevän minua sillä aikaa, kun hän joutui hoitelemaan työasioita. Hän ilmoitti olevansa minulle Mr. Right.

Istuimme pitkän tovin testaamassa, kumpi saisi toisen ensin verbaalisesti polvilleen, sillä olimme yhtä suoraviivaisia ja -sanaisia. Jotenkin tuli puheeksi, että pian olisi syntymäpäiväni, ja kuultuaan, ettei minulla ollut mitään suunnitelmia tuolle päivälle, Suuri Valkoinen Metsästäjä pyysi lupaa saada järjestää minulle syntymäpäiväyllätyksen. En toki kieltäytynyt, olihan hän potentiaalinen Elämäni Mies, ja hän ehdotti lounastreffejä saaren ykköshotelliin, Serenaan.

Tapasimme Serenassa syntymäpäiväni aattona. En ollut ennen nähnyt sellaista pokkurointia, kun astuimme sisään ja henkilökunta, joka selvästi tunsi hänet, alkoi pörrätä ympärillämme. Hotellin johtaja, joka oli Suuren Metsästäjän hyvä ystävä, tuli pitämään meille seuraa, ja saimme osaksemme täydellistä viiden tähden kohtelua.

Lounaan jälkeen Suuri Valkoinen Metsästäjä halusi esitellä minulle hotellia, ja teimme pienen kierroksen, joka päättyi ylimpään kerrokseen. Mies avasi kulmahuoneen oven, ripusti huoneen avaimen käteeni ja toivotti hyvää syntymäpäivää pahoitellen, ettei voinut jäädä viettämään sitä kanssani. Sitten hän suuteli kättäni ja poistui jättäen minut pöllämystyneenä seisomaan keskelle upeaa sviittiä. Mies oli lähtiessään kehottanut minua tilaamaan itselleni illallisen ja syntymäpäiväkakun huoneen laskuun.

Ihmeteltyäni hetken aikaa tyrmäävää syntymäpäivälahjaa tuntemattomalta mieheltä menin varaamaan pöydän romanttisesta ravintolasta hotellin kattoterassilta, jossa illallistin itseni seurassa ja söin kakkua katsellen tummaa Intian valtamerta. Vietin yhden ikimuistoisen, yksinäisen yön Serenan sviitissä, jonne olisi mahtunut nukkumaan vaikka koko suku.

Serena

Jotta yksinäisyyteni olisi ollut vielä silmiinpistävämpi, oli koko huoneeni kerros tyhjennetty muista asukkaista, koska parin päivän päästä Sansibarille saapuisi herra Bill Clinton, ja hänen käyttöönsä oli varattu sama huone, jossa vietin ruhtinaallisen yöni. Minä olin ainoa sen kerroksen käytävillä harhaileva sielu lukuunottamatta Yhdysvaltain salaisen palvelun miehiä, jotka norkoilivat joka kulmalla ja kyttäsivät minua epämiellyttävästi eivätkä selvästi olleet mielissään siitä, että olin tunkeutunut tuolle kielletylle alueelle ilman heidän lupaansa.

Heidän kiusakseen jaloittelin yöllä pitkin aution kerroksen käytäviä itsekseni lauleskellen, kunnes sain oman salaisen agentin hiippailemaan perässäni. Vielä lisää heitä kiusatakseni harkitsin, josko kirjoittaisin megakokoisen vuoteen katoksen sisään henkilökohtaisen tervehdyksen herra ex-presidentille. Se olisi kuulunut näin: “Jos sinulla on tylsää, pirauttele!”, ja alla puhelinnumero. Asiaa hetken pohdittuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei minulla ollut Bill Clintonille mitään asiaa.

Seuraavana päivänä menin aamiaisen jälkeen hotellin aulaan palauttaakseni avaimen. Kun olin aikeissa lähteä, vastaanottovirkailija ilmoitti kohteliaasti, että huone oli vielä maksamatta, samoin illallislasku. Kylmä hiki kihosi otsalleni ja otin tiskistä tukea. Vastasin änkyttäen, että Mark hoitaisi laskun.

– Mark kuka? kysyi virkailija hymyillen. Tajusin, etten edes tiennyt tuntemattoman miehen sukunimeä.

– Mark… siis Mark Etelä-Afrikasta. Mistä minä tiesin, oliko se edes hänen oikea etunimensä!

Yritin selittää virkailijalle, että ystäväni Mark oli järjestänyt minulle huoneen; hän oli hotellin johtajan ystävä, ja hotellin johtaja, jonka nimeä en tiennyt, oli luvannut minulle huoneen. Tajusin hyvin, miten typerältä kuulostin. Virkailija pelasti minut ahdingosta löytämällä tiskiltä kirjekuoren, jonka päällä oli jonkun nimi. Hän kysyi, tämäkö se oli, ja minä vastasin kyllä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, kenen nimi kuoressa luki.

En tiedä, mitä kirjeessä sanottiin, mutta tuo Salaperäinen Valkoinen Metsästäjä oli kuitannut laskuni. Virkailija totesi, että kaikki oli kunnossa ja voisin kirjautua huoneesta ulos. Kävin vielä kiittämässä hotellin johtajaa loistokkaasta syntymäpäivälahjasta, ja hän pyysi minua kertomaan Markille terveisiä. Olisin mielelläni kertonut, jos olisin tiennnyt, kuka tuo Mark oli.

Tuntematon Valkoinen Metsästäjä oli kadonnut yhtä perusteellisesti kuin oli ilmestynytkin, ja minä muutin pois Bill Clintonin tieltä takaisin omaan vaatimattomaan viiden dollarin vuokra-asuntooni romahtaneen talon, kaatopaikan ja New Happy -nimisen ilotalon väliin.

Sansi

 

 

72. Tavallinen ilta

Olin ollut vierailulla Kuwaitissa. Hiekkamyrsky vangitsi minut useaksi päiväksi hotelliini ja muistutti omalta osaltaan siitä, miten elämä Thaimaassa on loppujen lopuksi aika miellyttävää. Ainakin niille, jotka ovat syntyneet ns. onnellisten tähtien alla.

Tiistai-iltana olin Bangkokissa palaverissa ihmiskauppajärjestön toimistolla, kun paikalle saapui yllättäen näyttelijätär Angelina Jolien manageri, joka kertoi Angelinan olevan käymässä Thaimaassa, ja hän oli kuullut tekemästämme työstä ihmiskaupan uhrien parissa ja haluaisi tulla tapaamaan tiimiämme. Mikäs siinä; toivotimme hänet tervetulleeksi. Toiminnanjohtajamme Cindy antoi managerille tiukan pikaluennon yleisistä periaatteistamme, mikä sai aikaan sen, että joko manageri tai Angelina itse säikähti kristillistä taustaamme, ja Angelina muutti mielensä eikä halunnutkaan lähteä kenttätiimimme matkaan. Hyvä niin, sillä olisihan meidän ollut aika vaikea hiipiä näkymättöminä Bangkokin bordelleissa, jos paparazzien unelma olisi hiipinyt rinnallamme.

Ilta oli mitä tavallisin. Olimme kokoontuneet toimistolle auringon laskiessa kuten muinakin iltoina. Olimme hiljattain saaneet uudet hienot toimitilat, ja nyt järjestömme omistuksessa oli kaksi taloa, jotka sijaitsivat aivan Bangkokin punaisten lyhtyjen alueen sydämessä.

Meitä oli uhannut häätö aiemmasta tukikohdastamme, sillä kiinalainen vuokraemäntä ei ollut mielissään siitä, että hänen omistamassaan talossa pidettiin salaista – joskin laillisesti rekisteröityä – käsityöpajaa, joka työllisti entisiä prostituoituja. Hän oli päättänyt ajaa meidät vilppiä käyttämällä talosta ulos, ja kaoottisessa tilanteessa yhden päivän aikana pakattiin koko 80 naista työllistävän pienoistehtaan tavarat kasaan tietämättä, minne suunnistaa seuraavaksi.

Järjestöllämme oli ollut jo pitkään huutava pula lisätiloista, sillä seksityöläiset odottivat jonossa pääsyä pois baarihelvetistä ja pajaamme töihin, mutta meillä ei ollut heille tilaa. Nyt tässä sekavuuden keskellä järjestölle tarjottiin yllättäen mahdollisuutta ostaa kaksi taloa strategisilta paikoilta. Anteliaiden rahalahjoitusten avulla pystyimme viimein toteuttamaan haaveemme toiminnan laajentamisesta ja sen lisäksi aloittamaan kokonaan uuden työmuodon ja perustamaan toiseen taloon tukikeskuksen ihmiskaupan uhreina oleville naisille ja lapsille.

Kiipesin portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja istuin pienen, kodikkaasti sisustetun huoneen lattialle. Meitä oli paikalla viisi naista. Vaihdettuamme kuulumiset rukoilimme yhdessä, kuten teimme aina ennen työillan alkamista. Rukouksen aikana mieleeni nousi eräs swahilinkielinen laulu, jonka olin oppinut muinoin Tansaniassa. En saanut laulua millään pois mielestäni ja aloin hyräillä sitä itsekseni muiden rukoillessa.

Yön pimetessä lähdimme ulos. Olimme poikkeuksellisen raihnainen joukkio: Cindy linkutti edellä kainalosauvoilla, sillä hän oli ollut hiljattain onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen polvilumpionsa murtui. Thaimaalainen työparini Bank oli ollut teini-iässä autokolarissa, jossa hänen koko alaruumiinsa halvaantui, ja vaikka hän ihmeen kautta nousi pyörätuolista ja pystyi nykyään kävelemään ilman apua, liikkui hän vaivalloisesti ja kärsi jatkuvista kivuista. Susan oli kompuroinut tänään ensin uuden päämajamme jyrkissä rappusissa venäyttäen nilkkansa ja sitten vielä toistamiseen kynnyksessä venäyttäen toisenkin nilkkansa. Emma oli telonut aiemmin viikolla kätensä. Ja minä niskani.

Olimme kuin joukko sairaalasta karanneita potilaita, kun jalkauduimme Bangkokin yöhön täynnä Pyhää Henkeä. Päätimme eliminoida enemmät riskit ja pysyä tänä yönä poissa liian korkealentoisista baareista ja kompuroida pelkästään katutasossa.

katu

Päädyimme erääseen hotelliin, jonka kerroksissa pyöri venäläinen tyttökauppa. Koska olimme nälkäisiä, levittäydyimme alakerran ravintolan pöytään ja pyysimme tarjoilijalta ruokalistaa. Pyyntöämme ei noteerattu millään lailla – eihän tuohon ravintolaan kukaan koskaan tullut syömään, siellä istuskeltiin aivan muissa merkeissä. Lopulta tarjoilija tajusi, että me ihan oikeasti halusimme tilata ruokaa emmekä ihmislihaa, ja saimme eteemme yhden kappaleen hienoja englanninkielisiä ruokalistoja.

Se oli pelkkää kulissia, sillä ei ravintolasta todellisuudessa saanut ruokaa, koska siellä ei edes ollut toiminnassa olevaa keittiötä. Niinpä me tyydyimme ihailemaan hienoa listaa ja kuvittelemaan nälissämme, millä täyttäisimme vatsamme. Bangkokissa voi mennä tiettyjen hotellien kahvilaan istumaan ilman, että kukaan koskaan tulee kysymään, mitä haluaisi tilata, sillä tarjoilijat ovat siellä lähinnä koristeina ja ruokalistat mielikuvituksen tuotetta. Todellinen myyntiartikkeli ovat entisen Neuvostoliiton alueelta tuotetut naiset, joita miehet voivat ostaa tuoreina suoraan tiskin alta sutenöörin kanssa sopimaansa hintaan. Meistäkin vaaleakutrisista erehdyttiin tekemään välillä ostotarjouksia.

Kun olimme riittävän pitkään toistelleet haaveissamme olevaa ruokatilausta koriste-tarjoilijoille, saimme lopulta eteemme paistettua riisiä, jota oli luultavasti haettu meille jostain lähistöllä sijaitsevasta katukeittiöstä. Kun pyysimme aterian jälkeen laskua, tarjoilija ilmoitti, että paikan johtaja oli jo hoitanut laskumme.

Venäläisnaisia yläkerrassa lukkojen takana pitävä mies ja näille miesasiakkaita kiikuttava sutenööri oli vanha tuttumme, ja menimme hänen pöytäänsä kiittämään häntä ruuasta. Hän kuittasi asian heilauttamalla kättään. Hän tiesi hyvin, keitä ja millä asialla olimme, ja hän oli aina toivottanut meidät tervetulleiksi hotelliinsa kertomaan lisää Jeesus-juttuja. Hän piti meistä, koska me puhuimme häpeilemättä Jumalasta paikassa, jossa kukaan muu ei sitä uskaltanut tehdä.

Ulkoa saapui viereiseen pöytään joukko niukasti pukeutuneita, tiukkailmeisiä uzbekistanilaisia naisia sekä yksi venäläinen. Aloimme jututtaa heitä, ja kopeat ilmeet lämpenivät vähitellen keskustelun edetessä. Rupattelimme niitä näitä. Lopuksi vaihdettiin puhelinnumeroita, kunnes tytöt siirtyivät takaisin kadulle kalastamaan asiakkaita.

Päässäni soi edelleen sama swahilinkielinen laulu, “Cha kutumaini sina”, joka oli hiertänyt siellä koko illan, ja minulla oli omituinen tunne, että minun pitäisi laulaa se jollekin. Kertasin mielessäni sanoja varmistaen, että muistin neljän säkeistön sanat ulkoa. Eihän täällä kukaan edes osannut swahilia! Menimme ulos.

Seisahduimme tienvarteen suunnittelemaan jatkoa, kun Cindy huomasi tien vieressä aidalla istumassa kaksi nuorta afrikkalaista prostituoitua ja meni juttelemaan heille. Kävi ilmi, että he olivat Mombasasta, Keniasta. Olin asunut Mombasassa kauan sitten. Käännyin heidän puoleensa ja sanoin jotain swahiliksi. Toisella tytöistä kihosivat kyyneleet silmiin hänen kuullessaan odottamatta äidinkieltään. Kerroin, että minulla on häntä varten laulu – ja tartuin tuota Nisha-nimistä nuorta naista käsistä ja aloin laulaa laulua, joka oli vaivannut minua koko illan. Voi olla, että veisuuni meni himppasen nuotin vierestä; siksi alla autenttisempi versio samasta kappaleesta (alk. 0:29):

 

Laulun sanat kertovat siitä, kuinka Jeesus on turvakallio, joka kestää, vaikka maailman myrskyt heittelevät, ja kuinka Jeesus vie viimein Isän luokse perille. Kenialaisen muslimitytön kyyneleet virtasivat vuolaina pitkin poskia sotkien meikit mennessään, eikä hän edes yrittänyt peitellä niitä.

Kun lopetin, tyttö nikotteli, että Jeesus rakastaa häntä tosi paljon. Vastasin, että niin rakastaa; hän on Jeesuksen silmissä tosi arvokas ja kallis. Nisha takertui minuun kykenemättä lopettamaan itkuaan tai puhumaan mitään. Pidin vain häntä sylissä ja halasimme pitkään kadulla seisoen. Jotkut ohikulkevat arabimiehet nauraa räkättivät meille. Toinenkin kenialaistyttö itki. He halusivat, että me rukoilisimme heidän puolestaan, ja niin me teimme.

Sen jälkeen kävimme katsomassa erästä tuttua ugandalaista prostituoitua, joka työskenteli toisella kadulla vähän matkan päässä. Hänen sutenöörinsä, joka kyttäsi kadunkulmassa ja vahti häntä haukkana etäältä, ei pitänyt meistä, mutta nainen ei piitannut siitä.

Hän ilahtui meidät nähdessään, ja joka kerta kohdatessamme hän pyysi, että rukoilisimme hänen puolestaan, ja sitä hän halusi nytkin. Keräännyimme ringiksi naisen ympärille ja rukoilimme keskellä jalkakäytävää, kaikkien seksibaarien edessä, sisään ja ulos kävelevien miesasiakkaiden sekä baarityttöjen virratessa ohitsemme, emmekä olisi voineet vähempää välittää miesten katseista ja kommenteista saati vähän matkan päässä hampaitaan kiristelevästä sutenööristä.

Nainen käänsi päänsä pois yrittäen peittää silmiinsä nousevat kyyneleet. Hän oli saanut meiltä aiemmin lahjaksi Raamatun, jonka hän nyt kaivoi käsilaukustaan esiin heiluttaen sitä ilmassa, ja sanoi, että hänen ystävänsä halusi samanlaisen. Myös nuo kaksi kenialaista muslimityttöä, jotka olimme tavanneet hetki aikaisemmin, olivat pyytäneet Raamattuja. Useimpina iltoina raahasimme mukanamme isoja englanninkielisiä Raamattuja, koska afrikkalaiset prostituoidut kerjäsivät niitä, mutta tällä kertaa meillä ei ollut yhtään mukana. Teimme naisten kanssa treffit toiselle päivälle.

hylly

Tiimimme jakautui, ja löysin itseni perinteisestä tyttöbaarista. Uudet tulokkaat oli helppo erottaa vanhoista konkareista. Nuori, laiha thaityttö seisoi baarin keskelle rakennetulla lavalla kuin hyllyllä. Hän näytti siltä kuin hänet olisi laitettu siihen vahingossa. Hän oli kapea yläruumis paljaana, päällään ainoastaan pikkuriikkiset alushousut. Raskas, hypnoottinen musiikki hakkasi kovaäänisistä, ja tyttö yritti liikkua hiukan musiikin tahtiin, kuten häntä oli käsketty tekemään, mutta ujous sai vallan, ja hän puristi metallitangosta kaksin käsin kiinni yrittäen piiloutua sen taakse. Häntä vapisutti ja pelotti. Hartiat olivat kääntyneet eteenpäin yrittäen piilotella alastonta yläruumista.

Tyttö ei ollut tottunut tällaiseen: Hänen isänsä ikäiset miehet katsoivat häntä arvioiden, minkä hinnan olisivat valmiit hänestä maksamaan. Tyttö oli 15-vuotias ja ollut muiden tyttöjen kertoman mukaan baarissa töissä kaksi päivää. Kun istuin työparini kanssa pöydässä ja seurasimme katseellamme tuota tankoa puristavaa, vapisevaa tyttöä ja luulimme olleemme kovinkin karaistuneita, meillä nousi pala kurkkuun. Jouduin kääntämään katseeni pois.

Baarin toisella puolella istui epäsiistin näköinen länsimaalainen mies. Hänellä oli pitkä tukka ja hän näytti hikiseltä ja juopuneelta. Mies oli tarkkaillut hetken aikaa pientä, lapsenkasvoista tyttöä ja ilmiselvästi piti näkemästään. Raha vaihtoi omistajaa, tytön manageri, mamasan, kävi kertomassa tytölle, että hänet oli ostettu baarista yöseuraksi. Seurasimme tilannetta voimatta puuttua siihen. Kun Cindy näki keski-ikäisen miehen kävelevän baarista ulos aran pienen teinitytön kanssa, hän rukoili mielessään, että tapahtuisi jotain, että miehen suunnitelmat muuttuisivat ja hän päästäisi tytön menemään. Että hänen omatuntonsa alkaisi kolkuttaa ja hän ymmärtäisi, mitä oli tekemässä.

Jotain tapahtui, sillä tyttö palasi hetken kuluttua takaisin baariin. Myöhemmin palasi myös mies, ja hän näytti äreältä. Tyttö luikki takaisin miehen viereen. Hän kaivautui syvälle tekonahkapenkin uumeniin yrittäen kadota sinne kokonaan. Hän näytti, jos mahdollista, vieläkin pelokkaammalta.

Mamasan ja mies kävivät tiivistä keskustelua, ja setelinippu vaihtoi taas omistajaa. Emme olleet varmoja, mitä oli tapahtunut; tiesimme ainoastaan sen, että tyttö oli lähtenyt miehen matkaan, koska se kuului sopimukseen, mutta oli sitten jostain syystä jättänyt miehen ja palannut takaisin. Mies todennäköisesti tuli perässä, koska halusi rahansa takaisin. Tai sitten hän halusi tytön takaisin. Emme nähneet, kuinka tilanne päättyi. Pakotettiinko tyttö lähtemään uudestaan miehen matkaan? Mitä sen jälkeen tapahtui? Saisiko tyttö rangaistuksen?

Arvasin, etten taaskaan saisi yöllä nukuttua. Kuva tuosta pelosta vapisevasta tytöstä piiloutumassa ohuen rautatangon taakse piinasi mieltäni. En ollut koskaan nähnyt tyttöbaarissa noin säälittävää olentoa. En edes tiennyt hänen nimeään. Hänellä oli rinnassa numerolappu, jonka mukaan miehet voivat ostaa hänet kuin eläimen. Tämä kaikki oli yhtä suurta infernaalista eläintarhaa.

setä

zoo

“Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh. 1:5)

71. Syntymäpäivien sulttaani

Sain puhelinsoiton asiallisen kuuloiselta naiselta, joka puhui virheetöntä englantia ilman thaiaksenttia. Hän kertoi tarvitsevansa vatsatanssijan yksityistilaisuuteen torstai-illaksi. Oli tiistai ja olin juuri tullut edellisyönä Pattayalta keikalta Bangkokin kautta Hua Hiniin ja olin pohjattoman väsynyt pitkän keikkaputken jälkeen. Yritin keksiä verukkeita kieltäytyä. Ilmoitin olevani kiireinen ja palaavani asiaan myöhemmin. Nainen pommitti minua pitkin iltaa tekstiviesteillä, joihin en reagoinut. Hän soitti seuraavana päivänä uudelleen ja maanitteli luvaten maksaa pari tuhatta bahtia ylimääräistä, jos tulisin.

Pyysin häntä kuvailemaan tarkemmin, millaisesta tilaisuudesta oli kyse. Nainen kertoi, että hänen pomollaan oli syntymäpäivät, ja tämä oli toivonut juhliin vatsatanssiesitystä. Halusin tietää pomon kansallisuuden, koska sillä oli paljonkin merkitystä siihen, miten juttu etenisi, ja nainen vastasi miehen olevan ranskalainen. Lisäsin, ettei raha ollut ongelma, en yrittänyt tässä puristaa asiakkaalta ylimääräisiä tuhatlappusia, en vain ollut varma, jaksaisinko lähteä ajamaan taas seuraavana päivänä takaisin Bangkokiin.

Nainen vakuutti, että hän halusi ehdottomasti maksaa minulle pyytämäni esiintymispalkkion lisäksi ainakin taksimatkan Hua Hinista Bangkokiin; hän laittaisi rahat tililleni saman tien, kunhan vain tulisin juhliin esiintymään. Hän oli niin epätoivoisen sinnikäs, että myönnyin lopulta.

Pakkasin tanssipukuni uudelleen matkalaukkuun ja otin torstaina iltapäivällä suunnan kohti Bangkokia. Nainen oli pyytänyt minua saapumaan paikalle puoli kahdeksaksi. Tajusin vasta hänen lähettäessään osoitteen ja kartan, että en ollutkaan menossa tanssimaan viiden tähden hotelliin kuten yleensä vaan tuntemattoman ihmisen kotiin!

Nainen soitteli minulle vähän väliä varmistaakseen, että olin tulossa ja etten vain olisi myöhässä. Hän oli ihmeen hermostunut. Hänen hermostuneisuutensa tarttui minuun, ja alkoi tuntua siltä, että tässä oli jotain omituista. En saanut hienovaraisista uteluistani huolimatta mitään tietoja juhlasta tai juhlayleisöstä lukuunottamatta sitä, että illan sankari olisi Ranskasta, ja tämän huomautuksen tarkoitus oli ilmeisesti saada minut luottamaan, että kaikki olisi niin kuin piti.

Illalla puoli kahdeksalta istuin Bangkokin keskustassa hienon yksityisresidenssin ala-aulan sohvalla odottamassa kuin teuraslammas, että minut tultaisiin hakemaan ylös. Mietin, että nyt oli viimeinen tilaisuus paeta, sillä tämä saattoi olla jokin kauhea loukku, josta en koskaan palaisi. En ollut kertonut kenellekään osoitetta, mihin olin menossa. En tavallisesti koskaan mennnyt keikoille yksityisasuntoihin tarkistamatta ensin asiakkaan taustoja, mutta tämä tapaus oli tullut niin yllättäen, etten ollut ehtinyt tehdä selvityksiä. Jos katoaisin, ei kukaan tietäisi, missä olin viimeksi ollut ja mistä etsiä ruumista.

Vastapäiselle sohvalle ilmaantui pitkä, hymytön mies, joka pyysi saada passini.

– Passini? Miksi? En minä kanna passia mukana.

– Muukin henkilötodistus kelpaa, mies vastasi kuivasti.

– Ei minulla ole mitään henkilötodistusta mukana, valehtelin. Mielessä välähteli kuvia ihmiskaupan uhreiksi joutuneista naisista, joilta otettiin ensimmäiseksi henkilöpaperit pois, jotta nämä eivät voisi paeta. Kuka ihme tämä tyly hyypiö oli ja miksi hän halusi passini? Tivasin mieheltä syytä. Minua ärsytti hänen ylimielinen käytöksensä.

Mies ei vastannut vaan ilmoitti, että siinä tapauksessa hänen oli otettava minusta kuvia. En halunnut tuntemattoman miehen valokuva-albumiin, mutta viereeni ilmestynyt nainen vinkkasi minulle varoittavasti silmää, ja päätin olla iisisti. Mies käski minun katsoa kameraan; hän otti kuvan edestä ja sivuprofiilista, sitten kokovartalokuvan matkalaukkuineni. Aivan kuin minun olisi pelätty lähtevän livohkaan – mikä ei ollut kaukana siitä, mitä päässäni juuri sillä hetkellä liikkui. Arvelin päätyväni johonkin epätoivottuun rekisteriin.

Vakavahenkisen kuvaustuokion päätyttyä luokseni käveli hymyilevä säkkärätukkainen nainen, joka ojensi kätensä ja esittäytyi Ayaksi. Hän oli sama nainen, jonka kanssa olin puhunut puhelimessa.

Aya ohjasi minut pienestä sivuovesta kummalliseen takahuoneeseen, jonne oli piilotettu privaattihissi. Minua kylmäsi. Tämähän ei mennyt enää ollenkaan minkään kaavan mukaan! Nyt oli viimeinen tilaisuus paeta. Nainen vaikutti mukavalta ja normaalilta, mutta niinhän ihmiskauppiaat olivat aina. Voisin vielä pinkaista pakoon ja päästä ulos, mutta mitä tekisin painavalle matkalaukulleni, jos ottaisin spurtin? Laukun sisällä oli tanssipukuja tuhasien eurojen arvosta. Sitäpaitsi aulassa kyyläsi se kauhuelokuvasta karannut valokuvaajamies kahden vartijan kera. Nämä pelasivat varmasti kaikki samassa liigassa.

Minulle tuli mieleen eräs matkani Dubaihin, jolloin olin löytänyt hotellin hissin takaseinästä avautuvan oven takaa salaisen kerroksen, jota ei ollut merkitty hissin numeronappuloihin ja johon pääsi vain salaisella koodilla. Virallisesti tuota kerrosta ei ollut olemassakaan; kunniallinen hotelli palveli asiakkaitaan nuhteettomasti, vaikkakin viranomaisten epäilysten olisi luullut heräävän siitä seikasta, että tuossa hotellissa majaili yhden suomalaisen naisolennon lisäksi lähinnä vain yksinäisiä miesasukkaita. Salaisessa kerroksessa sijaitsi laiton yökerho ja bordelli, joka pyöritti kansainvälistä ihmiskauppaa. Täydellinen äänieristys takasi sen, ettei kukaan asiaton saanut tietää tuosta synkästä ihmemaasta, jonne Lähi-idän miehet katosivat aina yöaikaan silmät palaen.

Nyt oli myöhäistä tehdä mitään. Bangkokilaisen hissin ovi sulkeutui takanani äänettömästi. Olin tuhoon tuomittu! Ehdin tajuta Ayan painavan nappulaa numero 28. Se olisi viimeinen asia, joka painautuisi tietoisuuteeni ennen kuolemaa: hissin nappula numero 28. Ehtisinkö vielä soittaa poliisille ja huutaa luuriin nimeni ja numeron 28?! Aya yritti keventää tunnelmaa juttelemalla, mutta mikään ei keventynyt minun päässäni, joka oli raskas kuin kivi. Hississä oli Ayan ja minun lisäkseni silmää vinkannut tyttö aulasta, thaimaalainen Meesaa. Aya kevensi lisää kertomalla olevansa puoliksi nigerialainen. Tämähän muuttui aina vain pahemmaksi! Nigerialaiset myyvät Thaimaassa huumeiden ohella ihmisiä ja sisäelimiä.

Kun pääsin hissistä ulos, hengitykseni kulki katkonaisesti. Heti hissin oven takana olivat vastassa ilmapallot ja kynttilät – ainakin asunnossa olisi oikeasti jonkun syntymäpäiväjuhla! Tämä ei ollutkaan ansa? Kävelin eteisen poikki olohuoneeseen, jonne oli rakennettu romanttinen verhokatos. Sen oli ilmeisesti tarkoitus jäljitellä Hollywood-tyylistä haaremifantasiaa. Katoksessa oli punaiset verhot, ja lattiaa peittivät itämaiset matot ja tyynyt.

harem

– Tässäkö siis tanssin? kysyin.

– Kyllä. Tanssit isännälle ja hänen vaimolleen. Aya ohjasi minut ja tarjoilijatyttö Meesaan olohuoneen ohi yhteen makuuhuoneista, josta tuli meidän pukeutumishuoneemme. Lukitsin oven ja aloin laittautua valmiiksi. Aya toi meille juotavaa. Kysyin häneltä, kuka oli ollut se omituinen passia tivannut kyylä ala-aulassa. Aya vastasi hänen olevan isännän henkivartija. Kysyin, miksi ranskalainen mies tarvitsi henkivartijaa, mutta Aya vaihtoi puheenaihetta. Hän ei myöskään vastannut kysymykseen siitä, mitä isäntä teki työkseen.

Olin valmis. Isäntä ei ollut vielä saapunut residenssiin. Paikalla oli henkilökuntaa, nuoria miehiä, jotka parveilivat asunnossa kuin kotonaan. Yksi heistä tuli meidän pukeutumishuoneeseemme, avasi vaatekaapin ja vaihtoi työvaatteet mustaan bileasuun. Tällaisia yksityisjuhlia järjestettiin siis useamminkin. Olohuoneessa pauhasi musiikki. Illan emäntä oli saapunut paikalle. Luvatun vaimon sijaan isännän seurana olisikin tänä iltana thaimaalainen tyttöystävä, joka oli selvästi maksullinen nainen. Kello oli noin yhdeksän. Isäntää ei kuulunut. Odotin tunnin lisää.

Lopulta Aya tuli ilmoittamaan innostuneena, että esitykseni alkaisi kymmenen minuutin kuluttua, juhlakalu oli saapunut paikalle. Vartin päästä Aya tuli uudelleen kertoakseen, että isäntä ja emäntä olivatkin siirtyneet isännän makuuhuoneeseen, eikä ollut tietoa, milloin he tulisivat sieltä ulos. DJ soitteli musiikkia olohuoneessa itsekseen.

Kohta emäntä hoippuroi makuuhuoneesta ja tuli meidän pukeutumishuoneeseemme nauraen hysteerisenä. Hän oli joko juovuksissa tai jossain iloisemmissa aineissa. Hän kertoi naureskellen, että isäntä halusi hänen tanssivan minun kanssani yhden tanssin, ja vastasin, että mikäs siinä, kaksin aina kauniimpi. Lupasin laittaa hänelle rauhallisen tasatahtisen musiikin, jota olisi helppo seurata. Toivoin, että emännällä pysyisi puku päällä; se oli yläosasta niin niukka, että koko nainen saattaisi pompsahtaa kuosista ulos milloin tahansa. Nainen huomasi katseeni ja hekotteli silmät harittaen. Hänellä oli vaalennettu tukka, värilliset piilolinssit ja hammasraudat.

Viimein tuli minun vuoroni. Oli kulunut yli kolme tuntia siitä, kun minun oli pyydetty olevan valmiina paikalla. Esitin eteeristä huivitanssia yhden hengen haaremille, jossa edellä mainittu neito makasi punaisen verhokatoksen alla olohuoneen lattialla isännän syleilyssä. Mies oli ilmiselvästi Lähi-idän veljiä eikä suinkaan mikään patonkia puputtava Pierre-Pascal. Rahasade lensi ylleni, ja lattia täyttyi satasen seteleistä, jotka tarttuivat paljaisiin jalkapohjiin tehden askeltamisen epämiellyttäväksi. En ollut koskaan pitänyt arabien tavasta sadettaa setelinippuja tanssijan päälle. Mieluummin otin tippini suoraan käteen.

blue veil

Ensimmäinen tanssiosuus päättyi. Vaihdoin puvun ja huulipunan värin ja palasin kuhertelevan haaremiväen eteen. Isäntä, emäntä ja pääasiassa miehistä koostuva henkilökunta seurasivat hartaina toista esitystäni. Tajusin silmäkulmasta vilkuillen, että kaikki nuo mustiin pukeutuneet siviiliasuiset miehet taisivat olla henkivartijoita. Hain emännän tanssimaan, kuten oli pyydetty, ja isäntä joutui auttamaan hänet ylös, koska neidon jalat eivät tahtoneet kantaa. Hänen rintansa olivat jo karanneet ulos liian tiukasta puvun korsetista, mikä ei näyttänyt haittaavan ketään. Onnellisen näköinen isäntä videoi duettomme, ja iloisesti naureskeleva emäntä pysyi juuri ja juuri pystyssä.

Ihme kyllä, huolestuttavasti alkanut ilta sujui ilman selkkauksia. Sain pyytämättä loppuosan sovitusta maksusta sekä juomarahani, jotka henkilökunta oli ystävällisesti poiminut lattialta ja toi minulle pukuhuoneeseen; tanssijahan ei itse kumarru nostelemaan lattialta pennosiaan. Kävin kiittämässä illan isäntää ja toivotin hänelle hyvää syntymäpäivää Ayan hoputtaessa minua poistumaan paikalta. Minua vaivasi edelleen, kenelle oikein olin tanssinut ja keneltä häntä niin monen henkivartijan toimesta suojeltiin, mutta tajusin, että niihin kysymyksiin en tulisi saamaan vastausta.

Olin tyytyväinen päästessäni lähtemään yhtenä kappaleena kotiin. Helpotuksen vallassa moikkasin mennessäni ala-aulassa odottavaa tympeää valokuvaaja-henkivartijaa ja iskin hänelle silmää. Hän ei iskenyt takaisin.

 

Previous Older Entries

Täällä on käyty

  • 74,670 kertaa