Äly hoi…

VAROITUS: Tämä teksti ei liity millään tavalla tämän blogin aiempiin kirjoituksiin!

Ruotsin kirkko on kehottanut papistoaan käyttämään sukupuolineutraalia kieltä viitatessaan Jumalaan. Vihdoinkin iänikuinen pyhä kolminaisuus Isä, Poika ja Pyhä Henki saatetaan ajan tasalle! Nyt odotamme kuumeisesti sitä hetkeä, jolloin myös Suomessa päästään nykyaikaan. Sitten saamme alkaa kirkon luvalla uskoa Vanhempaan, Lapseen ja Henkeen (sana pyhä on myös syytä poistaa käytöstä, näinä vakavina aikoinahan mikään ei ole enää pyhää).

Samaan syssyyn pääsemme eroon vanhahtavasta Isä meidän -rukouksesta. Enää ei tarvitse rukoilla vasten tahtoaan Isän nimessä, mikä saattaa loukata joitakin isättömiä lapsia tai sellaisia miehiä, jotka eivät ole saaneet tulla isäksi, sekä kaikkia naisia. Varmuuden vuoksi Isä meidän -rukouksessa myös sana meidän on syytä vaihtaa, koska siinäkin on olemassa vaara, että joku joukkoon kuulumaton voi pahoittaa mielensä, koska meidän ei ole sama kuin teidän.

Ehdotan siis, että rukoilemme vastedes seuraavin sanoin: “Henkilö kaikkien, joka olet jossain…” Myös sana taivas voi loukata sellaisia henkilöitä, jotka eivät sinne ole menossa, siksi sekin on syytä poistaa kielenkäytöstä. Samasta syystä sana helvetti on poistettava. Tämähän alkaa jo muutenkin mennä päin helvettiä!

On korkea aika uudistaa Aaronin aikainen Herran siunaus ja alkaa käyttää muotoa “Herra tai Rouva tai Neiti siunatkoon kaikkia ja varjelkoon kaikkia…”, sikäli kun koko siunausta enää tarvitaan, sillä eiväthän nykyihmiset halua tulla väkisin siunatuiksi. Ehdotan, että poistamme koko Sukupuolettoman Olennon Siunauksen Raamatusta tarpeettomana ja ajan henkeen sopimattomana.

Ylipäätään koko Raamattu kannattaisi lailla kieltää tänä modernin uskonnonvapauden aikana, jottei kukaan vain pahoittaisi mieltään mistään ja – mikä vielä pahempaa – jottei kukaan vain vahingossa joutuisi taivaaseen.

bible

Advertisements

67. Ruusuilla tanssien

Olin valmistautunut esiintymään viiden oppilaani kanssa prinsessan syntymäpäiväjuhlassa. Koska saisin kunnian toimia tilaisuudessa myös virallisena lahjanojentajana, olisi minun oltava asianmukaisesti pukeutunut. Oletin ilman muuta, että saisin hankkia asuni itse, mutta alati huolehtivainen esimieheni ilmoitti, että hänellä oli minulle jo puku ja kengät valmiina. Olin toki kiitollinen, että minusta pidettiin hyvää huolta, vaikka samalla hien kihotessa otsaan mietin, mistä hän tiesi kokoni, kun kukaan ei ollut ottanut mittoja, saati tyylini. Mies lupasi tuoda puvun suoraan juhlapaikalle säästääkseen minulta kuljetusvaivan, mutta sisäinen hälytyskelloni vaati saada nähdä juhlaluomuksen etukäteen.

Länsimaalaisten naisten kokoluokitus alkaa thaimaalaisten mielestä koosta L ja kengännumerosta 38. Vaikka kuinka väitin kenkäkaupoissa kokoni olevan 35-36, niin yleensä eivät uskoneet ja salakuljettivat aina takahuoneesta kenkälaatikossa numeron 38 tai 39 ja sitten hämmästelivät, kun molemmat jalkani mahtuivat yhteen kenkään. Olin melko varma, että esimieheni minulle varaama puku putoaisi päältä.

Arvaukseni ei heittänyt kauas: Puku osoittautui noin puoli metriä liian pitkäksi. Ohut, venyvä, sähkönsininen kangas nuoli ihoa tuoden jokaisen vartalon poimun epämairittelevasti esiin. Kaula-aukko roikkui niin alhaalla, että yhtä säädyllisesti olisin voinut vyöttää itseni rintaliiveillä puvun päältä. Kengät oli suunniteltu jättiläiselle, joka haluaa olla vielä jättiläisempi korkeilla koroilla. Jalkani olisivat mahtuneet niihin poikittain. Koska en halunnut loukata esimieheni kasvoja, totesin harmitellen, että niin puku kuin kengät olivat valitettavasti aavistuksen verran liian isot eikä meillä ollut enää aikaa pienentää niitä; onneksi minulla oli kuitenkin kotona tilaisuuteen sopiva asiallinen mekko. Sain kuin sainkin luvan huolehtia omasta vaatetuksestani.

SAMSUNG CSC

Oli huhtikuu. Olin tilannut vatsatanssiesitystäni varten Englannista vatsaverkon. Kullankimalteinen nailonsukka peittäisi keskivartaloni, koska yleisö olisi sen luokkaista, ettei paljaan navan esittely tuntunut soveliaalta. Vatsaverkko saapui viime tipassa kiirastorstaina, päivää ennen kenraaliharjoituksia. Päivänsankari oli jostain syystä valinnut syntymäpäiväjuhlansa ajankohdaksi pääsiäissunnuntain, vaikka hänen todellinen syntymäpäivänsä oli ollut jo aiemmin huhtikuussa.

Olin yleensä systemaattisesti kieltäytynyt tanssiesityksistä kahtena päivänä vuodessa: jouluna ja pääsiäisenä. Nyt olin tilanteessa, jossa kieltäytyminen ei ollut mahdollista eikä edes tullut mieleen, ja ylösnousemuspäivää juhlistaakseni olin valinnut esiintymispuvukseni itse suunnittelemani, Turkissa mittatilaustyönä tehdyn, valkopohjaisen luomuksen. Omaan soolotanssiini olin piilottanut teemaan sopivaa kristillistä symboliikkaa.

Kuningashuoneen edustajan oli tarkoitus tulla pitkäperjantaina seuraamaan pukuharjoituksiamme studiolle. Hänen piti tarkastaa kaikkien puvut ja esiintymisnumerot ja suoda armollinen hyväksyntänsä, jotta meidät voitaisiin kelpuuttaa kruunuväen eteen. Vedimme harjoitukset läpi kuin mielipuolet, vaikka kukaan ei tullut meitä katsomaan. Jätin oman soolonumeroni harjoittelematta, koska tanssisin sen joka tapauksessa improvisaationa eikä se olisi koskaan kahta kertaa samannäköinen. Vietimme salilla koko pitkän perjantain. Tuntui, että kohta menisi taju nälästä ja väsymyksestä.

Työnantajani on läheisissä väleissä kuningasperheen kanssa ja nauttii niin suurta luottamusta, että kukaan ei saapunut paikalle tarkastamaan esitystämme. Pomolle annettiin vapaat kädet tanssinumeroiden ja pukujen suhteen. Koska olin ulkomaalainen, häntä kehotettiin antamaan minulle etikettikoulutusta, jotta osaisin käyttäytyä kuninkaallisten edessä. Voi kuinka toivonkaan, että olisin saanut tuota koulutusta!

Lauantaina menimme varhain aamulla juhlapaikalle käymään läpi kenraaliharjoitukset puvut päällä ja kampaukset päässä. Kävelin sisään ilman että kukaan teki minulle turvatarkastusta tai skannasi tavaroitani. Seisoin hämilläni aulassa ja katsoin, kun muut jonottivat sisään metallinpaljastinten ja kaiken maailman piippauskaappien luona, mutta minuun ei kukaan kiinnittänyt huomiota, vaikka olin marssinut sisään jonojen ohi röyhkeästi kuin terroristi raskasta tanssiarsenaalia matkalaukussa raahaten, fundamentaaliset papiljotit mustan turbaanin alle kätkettyinä.

Salissa istui väkeä seuraamassa harjoituksiamme, heidän joukossaan muutama tyylikäs leidi. En kiinnittänyt heihin huomiota, kuten ei kukaan muukaan. Koikkelehdin heidän edessään antaen oppilaille ohjeita. Heitin kengät jalasta daamien eteen lattialle ja loikkasin lavalle ja sitten taas alas. Hääräsin keskellä salia tukkien heidän näkökenttänsä pohtimatta sen kummemmin asiaa. Naiset hymyilivät minulle rakastettavasti ja arvelin, ettei touhuiluni häirinnyt heitä. Esiintymislava oli poikkeuksellisen matala, koska kukaan ei voinut olla korkeammalla kuin kuninkaalliset, joiden istuimet nököttivät rivissä lavaa vastapäätä. Muut juhlavieraat istuisivat sivummalla.

Harjoitusten jälkeen saimme kehotuksen mennä syömään lounasta, jonka talo meille tarjoaisi. Kävelin oppilaitteni kanssa lounassaliin, missä oli pitkä tiski täynnä ruokaa. Kävelin suoraan tiskille aikeenani tilata annoksen, kun yksi oppilaistani kuiskasi, että emme me saaneet ottaa ruokaa ennen prinsessaa! Mitä prinsessaa?! Eihän täällä ollut tänään prinsessoja. Kotvan kiltisti pöydissä odotettuamme sisään astelivat ne samat tyylikkäät leidit, joiden eteen olin heittänyt likaiset sandaalini. Ruokalan henkilökunta niiasi syvään. Tunsin painuvani niiauksen voimasta syvälle maan alle.

Siniveriset eivät toki syöneet samassa huoneessa meidän kanssamme mutta tarkastivat ruoan ja antoivat nyökäten hyväksyntänsä ja vaihtoivat pari sanaa henkilökunnan kanssa. Seurueen poistuttua me nälkäiset pääsimme hakemaan annoksemme.

Minulla on synkkä historia huonosta käytöksestä kuninkaallisten lähettyvillä. Asuin menneinä vuosina jonkin aikaa Arabiemiraateissa, missä eräs krikettipainotteinen urheilulehti Dubain Media Citystä halusi lähettää minut edustajakseen Abu Dhabin vuotuisille metsästysmessuille. En tiennyt kriketistä mitään, eivätkä metsästysaiheiset messutkaan olleet minun juttuni, sillä jo hyönteisen tappaminen sai minussa syyllisyyden kalvamaan.

En kuitenkaan voinut kieltäytyä kunniasta, koska tuon urheilulehden kustantaja oli hyvä ystäväni, ja hän oli päättänyt haluta vaalean länsimaalaisen naisen edustajakseen ja messupöytänsä houkuttimeksi. Niin päädyin absurdiin tilanteeseen, jossa esitin krikettiasiantuntijaa arabimiehille Abu Dhabin metsästysmessuilla, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, millainen peli oli kriketti, enkä siinä vaiheessa enää kehdannut kysyä keneltäkään.

– Mitä minun on siellä tarkoitus tehdä? kysyin päätoimittajalta, joka myös oli tuttuni.

– Seisot vain lehtipisteen edessä, hymyilet, ojennat ilmaisen näytenumeron ja näytät asiantuntijalta. Sinä olet meidän vetonaulamme.

– Ai jaa, ymmärsin; se oli tämä tukanväri. – Entä jos minulta tullaan kysymään jotain? En osaa vastata mihinkään urheilua tai edes lehteänne koskeviin kysymyksiin.

– Sitten vain vastaat, että “teillä on nyt ainutlaatuinen tilaisuus esittää kysymyksenne suoraan päätoimittajalle”, ja ohjaat heidät minulle tai jollekin muulle meistä. Me vastaamme kaikkiin kysymyksiin. Älä huolehdi, me emme jätä sinua yksin.

Koska syön terveellisesti, päätin ottaa messuille mukaan evääksi porkkanan. Olin pukeutunut mustiin housuihin ja mustaan neulejakkuun, ja kädessä minulla oli pieni musta käsilaukku. Käsilaukkuun mahtui juuri ja juuri huulipuna, puuteri sekä iso, paperiin kääritty porkkana. Istuessani autossa matkalla Sharjah’n emiirikunnasta, missä asuin, kohti Abu Dhabia minulle tuli yhtäkkiä nälkä, ja kaivoin hiljaa evääni esiin laukusta. Istuin yksin takapenkillä ja haukkasin porkkanaa. Intialainen autonkuljettaja katsoi minua peilistä tyrmistyneenä:

– Mikä tuo ääni oli? Aivan kuin joku olisi haukannut porkkanaa. Et kai sinä vain haukannut porkkanaa?!

– Kyllä haukkasin.

– Ei voi olla totta: Sinä haukkasit porkkanaa! Eihän kukaan syö raakaa porkkanaa! En ymmärtänyt, mikä siinä oli niin omituista, ja mitä se kuljettajalle kuului, mitä minä söin. Haukkasin demonstroiden porkkanaa uudelleen mahdollisimman kovaäänisesti jääden rouskuttamaan sitä nautinnollisesti hampaiden välissä.

– Sinä siis haukkaat tuosta noin vaan porkkanaa! jatkoi kuljettaja pystymättä olemaan vaiti. – Ei voi olla totta! Tämä on aivan uskomatonta, en ole koskaan kuullut mitään vastaavaa!

– Sinäkin saat haukata tästä jos haluat, sanoin ojentaen porkkanaa miehelle.

– Yäk! hän huusi. – En ikinä!

Koska levollinen syömähetkeni oli näin brutaalisti häiriintynyt, käärin porkkanan takaisin paperiin ja laitoin käsilaukkuun. Siitäkös mies innostui lisää:

– Laitoitko sinä nyt sen saman porkkanan takaisin laukkuun?

– Kyllä vain.

– Yäk yäk yäk! Sinä siis ensin syöt porkkanaa ja sitten vielä laitat sen takaisin laukkuun?

– Niin, koska aion syödä sen myöhemmin loppuun, vastasin rauhallisesti.

– Hyi oksetus! mies yökkäili. – Sinulla on puoliksi syöty porkkana laukussa ja aiot vielä myöhemmin jatkaa syömistä?

– Niin aion.

Ajoimme sisään tarkoin vartioidulle messualueelle. Minulla oli rinnassa edustamani urheilulehden nimikyltti. Paikalla näytti olevan pääasiassa parrakkaita miehiä. Minulla ei parta vielä kasvanut. Yritin näyttää mahdollisimman vaalealta ja krikettihenkiseltä. Ulko-oven eteen levitettiin juuri punaista mattoa.

– Miksi tuo matto? kysyin opastajaltani.

– Saudi-Arabian prinssi on juuri saapumassa messuille, se on häntä varten. Utelias väkijoukko alkoi kerääntyä ovien ympärille, ja minäkin yritin arvuutella, kuka liinapäisistä herroista voisi olla saudiprinssi. En päässyt asiasta selvyyteen, ja kun tilanteessa ei tapahtunut mitään edistystä eikä kukaan näyttänyt haluavan mennä ovista sisään, en jaksanut enää odottaa. Astuin kenenkään estelemättä punaiselle matolle, jonka molemmilla sivuilla oli liinapäisten miesten muodostama kunniakuja, ja kävelin korkokengilläni mattoa pitkin väkijoukon ohi suoraan metallinpaljastimen ja läpivalaisukoneen luokse. Kamerat räiskyivät. Tunsin itseni suureksi julkkikseksi, vaikka en tiennyt sen paremmin kuin kameramiehetkään, kuka julkkis olin.

Käsilaukkuni joutui hihnaa pitkin läpivalaisuun ja viipyi siellä melkoisen pitkän tovin ottaen huomioon, että se sisälsi ainoastaan huulipunan, puuterin ja puoliksi syödyn porkkanan. Turvamiehet eivät kysyneet eväistäni mitään, eikä ilmekään värähtänyt heidän kasvoillaan heidän ojentaessaan minulle laukkuani ja porkkanaani takaisin. Saudi-Arabian prinssi saapui matolle minun perässäni. En jäänyt odottamaan häntä.

Nyt ei oltu Arabiemiraateissa vaan Thaimaassa prinsessan syntymäpäiväjuhlissa. Vietin juhlapaikalla kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä tultiin esiintymislavan kanssa tutuiksi, toisena päivänä pantiin juhlat pystyyn. Tätä varten olin elänyt kaksi viimeistä kuukautta; tämä olisi tähänastisen urani huippukohta.

Saavuin juhlapaikalle pääsiäissunnuntaina kello 12. Minulla oli kaksi tuntia aikaa laittautua valmiiksi. Esiintyjille oli annettu käyttöön tilavat pukeutumis- ja kampaustilat. Vaikka kyseessä oli yksityistilaisuus, esiintymisväkeä oli kunnioitettava määrä. Me emme olleet suinkaan ainoat lavanvalloittajat.

SAMSUNG CSC

Kaikilla muilla oli omat kampaajat, meikkaajat ja valokuvaajat mukana. Minä olin ainoa, joka oli tullut paikalle yksin, ja väkersin vessassa tukkaani ja meikkiäni tuntien itseni pesunkestäväksi Pohjanmaan juntiksi. Minulle ei ollut tullut mieleenkään ottaa mukaan omaa kampaajaa, meikkaajaa, pukijaa ja valokuvaajaa; en ollut edes tiennyt, että se oli sallittua. Olin kantanut matkalaukkunikin paikalle ihan itse. Meikkini ja tukkani näyttivät surkeilta verrattuna muihin, ja tunsin itseni rumaksi vanhaksi harpuksi. Muut esiintyjät olivat minua vähintään parikymmentä vuotta nuorempia.

mimi

Kello 14 oli kaikkien oltava valmiina, sillä prinsessat saapuisivat kello 15 ja seremoniat alkaisivat. Pääsin oppilaitteni kanssa aulaan katsomaan prinsessojen sisääntuloa yhdessä kutsuvieraiden kanssa. Paikka oli täynnä turvamiehiä. Valokuvata ei saanut. Kaikki eivät kiellosta piitanneet ja ottivat salaa kuvia, kun prinsessat marssivat sisään ja kiitivät ohitsemme luomatta meihin silmäystäkään.

sisääntulo

Panin merkille, ettei juhlapaikalla ollut ainuttakaan buddhalaisalttaria saati munkkia, jotka yleensä kuuluivat poikkeuksetta thaimaalaiseen seremonialliseen juhlintaan. Ennen minun esiintymisvuoroani lavalla kajauttiin heprealainen ylistyslaulu.

Kaikki esiintyjät laitettiin seisomaan lavan taakse valmiiksi esiintymisjärjestyksen mukaisiin jonoihin, ja siellähän sitten seisottiin. Lavan takana oli kuvaruudut, joilta saimme seurata muiden esityksiä. Koska olin huhun mukaan tilaisuuden pääesiintyjä, oli minun ryhmäni esitys sekä soolotanssini sijoitettu loppuun koko valtavan spektaakkelin huipentumaksi. Vuoromme koitti viimein kello 19 jälkeen. Olin rikkonut oman standby-ennätykseni seisomalla lavan takana jonossa odottamassa vuoroani neljä tuntia! Onneksi ei silloin pissattanut.

Minut kuulutettiin nimeltä ennen esitystä. Muita esiintyjiä ei kuulutettu, vaan tanssijat, laulajat ja soittajat ilmaantuivat lavalle tasaisena virtana osana showta. Kiitos rakkaan pomoni ja esimieheni, joka oli suonut minulle tämän odottamattoman ja ansaitsemattoman kunnian. Ennen meidän vuoroamme show keskeytettiin siksi aikaa, että spiikkaaja kuulutti mikrofoniin taiteilijanimeni, etunimeni, sukunimeni… from Finland! Ja sitten sukelsin esiin.

soolo

Yleisö oli melko iäkästä. En ollut varma, kenelle minun tulisi ensisijaisesti tanssia, koska lava oli niin leveä, että olin eksyä sinne, ja suurin osa yleisöstä istui lavan sivuilla. Ainoastaan siniveriset seurasivat showta edestä. Lavan keskiviiva oli jouduttu siirtämään sivuun, vaikka lavasteet oli rakennettu keskelle, koska korkea-arvoisin prinsessa sattui istumaan sivummalla. Näin ollen kaikkien esitysten paikkaa jouduttiin siirtämään. Minulle ei ollut tästä tiedotettu, ja tanssin pääasiassa väärässä kohtaa lavaa. Sosiaalinen hierarkia näkyi myös siinä, että kuninkaallisten istuinten korkeus vaihteli arvojärjestyksen mukaan.

veiled

Esityksen jälkeen esiintyjät kumartuivat maahan kasvoilleen osoittamaan kunnioitusta prinsessoille. Pomo oli kysynyt minulta etukäteen, oliko se minulle ok. Olin iloinen siitä, että minulle tarjottiin vaihtohtoa kieltäytyä; muilla esiintyjillä tuskin tällaista vaihtoehtoa oli. Olin ainoa ulkomaalainen. Totta kai kumarsin muiden mukana. Pomoni oli opettanut minulle kädestä pitäen, miten rituaalinen maahankumarrus tuli suorittaa, ja tein sen uskoakseni tyylipuhtaasti.

Sen jälkeen jonotettiin taas. Tällä kertaa istuimme polvillamme yhden iäkkäämmän prinsessan takana. Hän ei kiinnittänyt huomiota meidän läsnäoloomme vaan katsoi toiseen suuntaan. Häntä ei sopinut häiritä, ja odotimme pienen ikuisuuden. Ihailin hänen kampaustaan. Pitkästä hopeanvärisestä tukasta oli kierretty takaraivolle kaksi taidokasta ruusukuviota. Sitten prinsessa kääntyi meihin päin hymyillen. Kumartelimme hänelle tovin pomoni keskustellessa hänen kanssaan tuttavallisesti. Me muut saimme ohjeen katsoa lattiaan. Sitten pomoni halusi esitellä minut, vaikka minut oli jo kertaalleen esitelty tanssiesitykseni yhteydessä. Prinsessa nyökkäsi minulle.

takaa

Seurasi todistusten jako. Minun olisi pitänyt vaihtaa lennossa tanssipuku iltapukuun, sillä joutuisin hetken kuluttua kävelemään jonon jatkona prinsessan eteen kuin Linnan juhlissa konsanaan. Kahdella oppilaallani ei ollut iltapukuja. He olivat tavallisista thaimaalaisista perheistä olevia tyttöjä, jotka olivat laittaneet parasta päälleen vain huomatakseen, ettei se ollut riittävän hienoa näihin kekkereihin. He päättivät mennä ottamaan todistukset vastaan lainaksi saamissaan vatsatanssipuvuissa, sillä se oli kauneinta, mitä heillä oli. Tein nopean päätöksen kantaa häpeän heidän kanssaan, ja niin minäkin jätin tanssipuvun päälleni.

Kun tuli minun vuoroni astua prinsessan eteen, tein pomolta saamieni ohjeiden mukaan. Kävelin tuolilla istuvaa prinsessaa vastapäätä jääden vajaan kymmenen metrin päähän seisomaan. Odotin, että pomo kuulutti nimeni, ja niiasin syvään painaen pääni alas. Prinsessa silmäili minua päästä varpaisiin saaden minut hyvin tietoiseksi siitä, että seisoin hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä avojaloin, pelkkä vatsatanssipuku päällä, keskivartalo paljaana. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili ystävällisesti. Onneksi oli edes se vatsaverkko! Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Kävelin hänen eteensä, kumarsin ja otin todistukseni.

Prinsessa ojensi jokaiselle esiintyjälle todistuksen esiintymisestä kuninkaallisessa tapahtumassa. Koska hän ei voinut tietää, kuka kukin oli, annettiin kullekin sattumanvaraisesti jonkun esiintyjän todistus, ja sen jälkeen kaikkien todistukset kerättiin pois ja ne järjestettiin uudelleen niin, että nimillä varustetut todistukset löysivät oikeat omistajansa.

Viimeisenä oli vuorossa virallinen lahjan ojennus. En saanut enää tilaisuutta vaihtaa tanssipukua matkalaukkuni pohjaa koristavaan iltapukuun vaan jouduin osallistumaan seremoniaan surullisen kuuluisassa vatsaverkossani.

Tällä kertaa prinsessan eteen ei kävelty vaan kontattiin. Se oli ainoa oikea tapa, jolla pattipolvinen, känsäkätinen, riisiä viljelevä kansa voi lähestyä Thaimaan kuninkaallisia virallisissa yhteyksissä. Kuiskasin pomolle hädissäni, että hän neuvoisi, mitä minun piti tehdä. Hän rauhoitteli minua sanoen tulevansa kanssani. Konttasin rinta rinnan pomoni kanssa prinsessan eteen pitäen käsilläni hameen sivuhalkioista kiinni, jotteivät alushousuni olisi näkyneet, ja asetuin prinsessan sivulle oikealle puolelle. Kuningas oli lähettänyt kukkatervehdyksen, jonka alle me asetuimme polvillemme.

Minut esiteltiin prinsessalle – kolmannen kerran illan aikana. Ensimmäisellä kerralla olin liihotellut pää pilvissä lavalle, toisella kerralla kävellyt kumartaen prinsessan istuimen eteen, ja viimeisellä kerralla kontaten suoraan jalkojen juureen. Edelleen olin ainoa paikallaolijoista, joka ylipäätään esiteltiin. Minkä erityisen kunnian pomoni olikaan minulle suonut! Jäisin hänelle tästä ikuiseen kiitollisuudenvelkaan.

Takanani oleva palvelija ojensi minulle kultaisella alustalla lahjapaketin, joka minun tuli ojentaa prinsessalle. Tarrasin pakettiin kiinni reippaaseen eteläpohjalaiseen tapaan, mikä sai prinsessan avustajan hätääntymään. Olinko tehnyt jotain väärin? Kukaan ei puhunut mitään, mutta aistin ilmassa hämminkiä. Takanani oleva palvelija tyrkytti minulle kultaista alustaa ja luulin, että minun pitäisi antaa vati prinsessalle, ja yritin tarjota sitä hänelle, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Pomoni koetti viestittää minulle hienostunein elein, että laittaisin lahjapaketin kultatarjottimen päälle ja ojentaisin koko helahoidon kohti prinsessaa. Olin saanut palvelijajoukon hetkelliseen kaaokseen, sillä kukaan ei osannut tai uskaltanut ohjata minua. Lopulta ymmärsin, mitä minun haluttiin tekevän. Siinä vaiheessa olin jo viittä vaille vainaa häpeästä.

Kukaan ei ollut kertonut, etten minä kuolevainen saanut koskea pyhään pakettiin, vaan minun tuli ottaa palvelijan ojentama kultatarjotin ja ojentaa se kohti prinsessaa, joka ottaisi lahjapaketin sen päältä, ja sen jälkeen minä antaisin kultatarjottimen takasin palvelijalle. Kaikki tämä tapahtui juuri näin turkkilaisessa napatanssipuvussa kameroiden räiskeessä. Niitä kuvia ei arvattavasti koskaan julkaistu missään lehdissä.

Kun kerran olin jo rikkonut tahattomasti kaikkia mahdollisia etikettisääntöjä, en voinut olla avaamatta suutani lahjaa ojentaessani. Katsoin prinsessaa lattian sijaan suoraan silmiin ja toivotin hänelle pääsiäisen kunniaksi Jumalan siunausta.

Jouduimme jäämään hetkeksi lattialle polvi-istuntaan prinsessan jalkojen juureen poseeraamaan kameroille. Minun yrittäessäni vajota huomaamattomasti maan alle pomoni elehti, että rinta ylös, vatsa sisään! Sekin vielä! Oliko tässä illassa mikään mennyt oikein? No kenties tanssiesitykseni, josta olin sentään saanut kiitosta.

Juhlasalin ulkopuolella, missä käytävä parveili valokuvaajia, kaksi kauniisti pukeutunutta nuorta miestä lähestyi minua. Toinen heistä ojensi minulle sellofaanissa valkoisen lahjapaketin ja sanoi sen olevan lahja minulle. Imarreltuna kiitin ajatellen, että se oli kiitos hienosta tanssiesityksestäni. Kun pojat pyysivät luvan saada ottaa kuvan minusta, suostuin mielelläni. Aioin laittaa paketin sivuun kuvanoton ajaksi, mutta he halusivat minun nimenomaan pitävän pakettia edessäni, niin että teksti näkyi. Kamera räpsyi. Poikien mentyä vilkaisin saamaani lahjaa ja totesin juuri mainostaneeni “ihoa valkaisevaa ja kohottavaa” kosteusvoidetta “kuivalle ja ikääntyvälle iholle”.

Viimein sain vaihtaa vaatteet ja lähteä kotiin, vaikka bileet jatkuivat edelleen. Kello oli 21:30. En ollut ehtinyt syödä koko päivänä mitään. Vatsaan koski nälästä. Esiintyjille olisi kyllä ollut jossain juhla-ateria tarjolla, mutta emme olleet päässeet siitä nauttimaan, kun olimme käyttäneet kaiken ajan lavan takana jonossa seisomiseen.

Seisoin matkalaukun kanssa ovien luona ja otin prinsessasta etäältä pari salakuvaa. Hän huomasi sen ja hymyili ja katsoi suoraan kameraan antaen minulle sanattomasti luvan ottaa lisää kuvia. Hänestä säteili rauhallista lempeyttä, ja jotenkin ymmärsin ensimmäistä kertää, miksi thaimaalaiset ovat niin kiintyneitä kuninkaallisiinsa. Olin törttöillyt hänen etikettisääntöjensä kanssa kuin suurin ääliö, mutta hän ei ollut moksiskaan.

Prinsessa katsoi minua koko matkan mennessäni ovesta aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta välissämme oli syvä siniverinen kuilu. Minun olisi tehnyt mieli mennä halaamaan häntä tai edes vilkuttaa hyvästiksi, mutta se olisi varmasti ollut vihoviimeinen etikettivirheeni.

66. Hetki ennen hermoromahdusta

Olin vetämässä tavanomaista viikkotuntia tanssistudiolla Bangkokissa, kun studioemäntä Phi Kan käveli saliin keskeyttäen tunnin ja ilmoitusluontoisesti kuulutti, että sinä-ja-sinä päivänä oppilaasi sitten tanssivat kuninkaalliselle nimeltä X kuninkaallisessa palatsissa. Samalla hän esitteli minulle edellisvuoden Miss Thaimaan ilmoittaen tämän olevan “master in belly dance“, olihan tämä harrastanut vatsatanssia jo yli vuoden, ja tämä liittyisi oppilaitteni joukkoon esiintyjävahvistukseksi. Niin minä kuin Miss Master in Belly Dance olimme vähintään yhtä kiusaantuneita tilanteesta.

Sain julmetun thai-päänsäryn, jollainen aiheutuu yleensä siitä, kun työnantajani keksii jotain hienoja ideoita, joista ei tiedoteta ajoissa asianosaisille saati että kysyttäisiin, sopiiko. Ohimennen vain ilmoitetaan, että viilatkaapas kahdessa kuukaudessa upea itämainen vatsatanssikoreografia esiintymiskuntoon oppilaille, jotka ovat harrastaneet tanssia vajaat puoli vuotta eivätkä ole koskaan esiintyneet, ja esittäkää se viimeisteltynä ja ammattitaidolla maan kuninkaallisille sekä ylimystölle.

Olin samoihin aikoihin saanut kutsun esittää Tšaikovskin Pähkinänsärkijää napatanssien täysimittaisella teatterilavalla bangkokilaiselle balettiyleisölle, mutta se oli lasten leikkiä tämän rinnalla, ja pelkäsin, että tästä tulisi jotain vielä katastrofaalisempaa.

Se mikä ahdisti, oli thaimaalainen tapa hoitaa asioita, mikä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että vain kaksi viidestä valitusta esiintyjästä osasi ylipäätään vatsatanssia ollen omia oppilaitani. Loput kolme olivat entisiä kauneuskuningattaria, joilla ei ollut mitään tekemistä tanssimisen kanssa. En tietenkään saanut itse valita esiintyjiä, eikä mieleenikään tullut protestoida esimieheni valintaa, joka oli laki.

Thaimaassa kauneus kulkee käsi kädessä tanssitaitojen niin kuin kaikkien muidenkin taitojen kanssa, ja niinpä korkeat lavat ovat täynnä toinen toistaan kauniimpia ihmisiä, jotka laulavat, soittavat, näyttelevät, pitävät puheita, edustavat ja toimivat erilaisissa kulturelleissa tehtävissä. Vanha ystävänhakuilmoituksista tuttu totuus “Rumat älkööt vaivautuko” kulminoituu kirkkaasti tässä maassa.

Nyt ei muuta kuin preppaamaan missit kahdessa kuukaudessa esiintymiskuntoon. Aiempaan kokemukseen perustuen arvelin, että saisin heidät oppimaan tuossa ajassa itämaisen tanssin perusasennon ja kenties sulokkaan käsivarsien kannattelun.

Huomionarvoista oli, että oppilailtani ei kysytty, halusivatko he esiintyä kyseisessä tilaisuudessa. He esiintyisivät, koska niin oli käsky käynyt. Myöskään minulta ei kysytty missään vaiheessa mitään. Oli jo selvää, että siitä tulisi vuosisadan esitys, niin hyvässä kuin varsinkin pahassa.

Seuraavalla viikolla aloitimme tanssitreenit. Sain kokea rajun yllätyksen, sillä aiemmista missikokemuksistani poiketen nämä neidot olivatkin tosissaan! Annoin heille kovaa kyytiä, eivätkä he edes inahtaneet. Ainoastaan nuorimman esipuberteettisen kaunottaren kanssa kävin lievää peitsen vääntöä, sillä hän oli sisäistänyt olemassaolonsa sulautuvan yhteen galaksin keskipisteen kanssa eikä hän ottanut vastaan ohjeita tavalliselta kuolevaiselta opettajalta, joka pyöri häiritsevästi hänen kauniin maailmansa laitamilla. Olisin tiputtanut hänet esiintymisryhmästä pois ilman armoa, sillä hän ei useimmiten edes viitsinyt saapua tunneille, mutta se ei käynyt päinsä, koska hän oli työnantajani suosikki, ja hänet oli laitettava koreografiassa eturiviin.

Tässä vaiheessa minulle paljastettiin, että tilaisuus olisi Thaimaan rakastetuimman prinsessan yksityinen syntymäpäiväjuhla.

Verkkaisista ja mukavuudenhaluisista thaimaalaisista löytyy yllättävää ruutia, kun ovat kuninkaalliset kyseessä. Prepattuani kolme viikkoa tanssioppilaita esiintymään prinsessalle oli pakko todeta, että en ollut koskaan nähnyt oppilaitani yhtä tosissaan. Tästä taitaisi sittenkin tulla kaikkien aikojen esitys. Päänsärkyä aiheuttanut stressikin oli jo vähentynyt puoleen.

Olin ollut siinä luulossa, että oppilaani saisivat säihkyä lavalla keskenään, mutta nyt tuli ylhäältä uutta valoa: Tanssisin itse samassa kaartissa. Olin jo ehtinyt kyhätä kasaan koreografian viidelle enkä muutenkaan olisi halunnut esiintyä yhteisessä kokoonpanossa oppilaitteni kanssa, sillä tasoero meidän välillämme oli liian räikeä ja saisi aloittelijoiden esityksen näyttämään parhaimmillaankin keskinkertaiselta. Koska minulta ei kuitenkaan kysytty, halusinko esiintyä vai en, minun ei auttanut muu kuin ujuttaa koreografian sisään hyväksi katsomani soolonumero itselleni.

Jotta stressini ei pääsisi laantumaan liikaa, sain myös kuulla, että esiintymisnumeromme olisi juhlan kohokohta ja minä illan pääesiintyjä.

Siitä lähtien minua ilahdutettiin joka viikko uusilla yllätyksillä. Noin neljän viikon kuluttua sain kuulla, että minun olikin tarkoitus koreografioida koko kuninkaallinen syntymäpäiväshow alusta loppuun. Käytettävissäni olisi 7 jazztanssijaa, 4 laulajaa, 6 missiä, 3 lapsimissiä, 2 vatsatanssijaa sekä minä, joka yllättäen saisin myös kunnian toimia kuninkaallisena lahjanojentajana.

zar

Erityisen haasteelliseksi tilanteen teki eräs pikkuseikka: en nimittäin ollut koskaan elämässäni tehnyt yhtään ainoaa koreografiaa! Olen niin impro-tanssija kuin voi olla ja tanssin lähes kaikki esitykseni tilanteen ja fiiliksen mukaan improvisoiden. Suomeksi sanottuna vihaan koreografioita ja niiden ohella ryhmäesityksiä, sillä ryhmäesityksiä ei voi tehdä ilman koreografioita. Olin siis todella otettu tästä edessä olevasta kunniatehtävästä, sillä kukapa olisi arvannut, että parikymmenvuotisen tanssijanurani ensimmäinen koreografia tultaisiin esittämään suoraan siniverisille.

Jotta vasta heränneet koreografintaitoni pääsisivät oikein kunnon voiteluun, olin ensin käskystä laatinut koreografian viidelle tanssijalle, minkä jälkeen jouduin lisäämään mukaan itseni. Sen jälkeen sain muuttaa koko koreografian ja laatia uuden 21 tanssijalle, joista osa oli lapsia. Kaikki tämä tapahtui noin kuukauden sisällä.

lapsitanssijat

Ja jotta todellisuus ei pääsisi unohtumaan, että oltiin Thaimaassa, missä kaikki oli mahdollista, niin juuri kun olin saanut luotua virtuaalisesti upean spektaakkelin 21 tanssijalle, ilmoitettiin minulle, että ryhmätanssiin tulisikin vain kolme henkeä. Loput 18, eli ne nykyiset ja entiset Miss Thaimaat, seisoisivat lavalla missikruunut päässä laulamassa vatsatanssin tahtiin… Siis kyllä, luitte aivan oikein: laulaisivat arabiaksi “Sana hilwa ya gamil“…! Minulla ei ollut tähän enää mitään lisättävää.

Oltiin siinä pisteessä, että meillä oli jäljellä kaksi harjoituskertaa ennen H-hetkeä, kun tilanne tarkentui vielä entisestään. Kävi kuulutus, että toinen esitettävistä kappaleista oli vaihdettu! Olin siis koreografioinut aivan eri kappaleen ja prepannut tanssijoita kaksi kuukautta siihen musiikkiin, joka oli alunperin ilmoitettu. Nyt meillä oli kaksi harjoituskertaa eli tasan kolme tuntia aikaa opetella uusi tanssi uuteen lauluun. Pian taidettaisiin sittenkin päästä lähelle sydäntäni eli improvisoimaan. Hallelujaa! sanoin minä, kun en muutakaan voinut.

Uskalsin sentään ehdottaa, että jos kuitenkin otettaisiin se alkuperäinen laulu takaisin, ja kun muotoilin sanani oikein kauniisti ja ihanin korulausein, sain armollisen suostumuksen. Ehdotin tästä rohkaistuneena, että mitä jos palautettaisiin myös ne 18 paikallaan seisovaa laulajaa tanssijoiksi, kuten oli ollut alkuperäinen ohje. Vastaus oli “Yritetään”. En ollut varma, mitä yrittäminen tässä kontekstissa tarkoitti, enkä uskaltanut kysyä, mutta arvasin sen tarkoittavan kieltävää vastausta. Thaimaassahan ainoastaan myöntävät vastaukset ilmaistaan suoraan.

En tämän jälkeen enää tiennyt, preppaisinko kolmea tanssijaa vaiko kahtakymmentäyhtä. Ei niin, että olisin ennen tätäkään tiennyt asiasta yhtään mitään, eikä sillä ollut itse asiassa mitään väliäkään, koska harjoituskertoja oli enää jäljellä ne kaksi. Harras rukoukseni oli vain: “Älkää muuttako enää mitään! Älkää vaihtako musiikkia, tanssijoita älkääkä puvustusta, ei mitään!

Meillä olivat menossa toiseksi viimeiset treenit ennen prinsessan syntymäpäiväjuhlaa, ja kaikki kauhuskenaariot olivat vielä mahdollisia. Olin tehnyt jälleen uuden koreografian kolmelle tanssijalle aiemman 21 sijaan ja sydän kurkussa odotin, mitä arpanumeroita seuraavaksi vedettäisiin esiin. Noissa toiseksi viimeisissä treeneissä selvisi ainakin se, että pari missiä kenties laitettaisiinkin takaisin tanssimaan, ja esityksessä saattaisi olla kolmen sijaan viisi. Mutta sekään ei ollut varmaa. Mikään ei ollut elämässä niin varmaa kuin se, ettei mikään ollut varmaa.

Eräs ystäväni ihmetteli tuolloin, miten pääni ei poksahtanut tämän kaiken keskellä. Kirjoitan tätä blogia nimenomaan siksi, että jäisi jotain todistusaineistoa sitten, kun lopullisesti poksahtaa. Olen vielä toistaiseksi täällä, ja tarina jatkuu.

 

 

65. Terroristien suojeluksessa

Oli kevät, vuosia ennen arabikevättä. Asuin tuolloin Mombasassa Kenian etelärannikolla. Islamilaisen Mombasan tunnelma oli alkanut kiristyä Irakin tilanteen takia. Amerikkalaiset avustustyöntekijät olivat lähteneet Mombasasta päivän varoitusajalla ja siirtyneet Pohjois-Keniaan turvallisemmalle vyöhykkeelle. He tiesivät jotain mitä minä en.

Mombasan oli vallannut selvästi aistittava vihamielinen ilmapiiri länsimaalaisia valkoihoisia kohtaan, ja sain siitä itsekin osani joutumalla kuulemaan päivittäin kitkeriä kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä kadulla. En voinut enää kävellä asunnoltani kaupunkiin. Minua heitettiin kivillä ja huudettiin: – Häivy tiehesi, amerikkalainen! En edes yrittänyt vakuuttaa olevani syytön Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan; tuskin minua kukaan olisi halunnut kuunnellakaan.

Eräs tuttu brittiläinen elokuvaohjaaja, joka oli parhaillaan Mombasassa tekemässä dokumenttia ja jonka kuvauksissa toimin päivisin juoksupoikana, sai Nairobista kaksi vakavasti otettavaa puhelinsoittoa, joissa varoitettiin al-Qaidan aikovan iskeä lähiaikoina yksittäisiin ulkomaalaisiin kohteisiin Mombasassa. Kaupungissa asui tuon ääri-islamilaisen järjestön kannattajia virallisten tietojen mukaan parisataa, mutta epävirallisten arvioiden mukaan huomattavan paljon enemmän.

Miten tämä minuun liittyi? Siten, että lähes kaikki kaverini Mombasassa kuuluivat al-Qaidan tukijoihin. Henkivartijaltani Ahmedilta udeltiin paikallisessa moskeijassa, minkämaalainen minä oikein olin. Olennaista oli se, olinko amerikkalainen vai ei-amerikkalainen.

Perjantai-illat olivat kaikkein pahimpia. Kun yksinkertainen ja vilpittömästi uskova kansa oli kiihotettu pyhään vihaan kaikkia vääräuskoisia kohtaan, ei kukaan terveen itsesuojeluvaiston omaava länsimaalainen ihminen halunnut silloin olla ulkona. Kuuntelin ihokarvat pystyssä moskeijan kovaäänisistä ulos kadulle kaikuvaa saarnaa. Ymmärsin sanoista riittävästi vakuuttuakseni, että en halunnut kuulla enempää.

Turvallisuudestani vastaava Ahmed pyrki pitämään minut näkymättömissä ja poissa tietyiltä alueilta. Hänen amerikkalainen naisystävänsäkin oli kadonnut maan alle.

Vaikka ilma viileni sadekauden alkaessa, henkinen ilmapiiri sen sijaan kuumeni kuumenemistaan, kunnes Mombasassa päätettiin järjestää massiivinen mielenosoitus kristittyjä vastaan. Joku kristitty piispa jossain päin Keniaa oli päästänyt suustaan sammakon, joka oli paisunut niin valtaviin mittasuhteisiin, että vaikka kukaan tuskin enää muisti, mitä tuo piispa oli oikeasti sanonut, muslimit huusivat yhtenä rintamana kostoa rautainen veren maku suussaan.

Koko kaupunki pelkäsi, että tästä alkaisi Itä-Afrikassa uusi sota, joka saattaisi levitä ties minne saakka. Muslimit olivat raivoissaan ja halusivat ajaa kaikki kristityt ulos omasta kaupungistaan. Heidän mielestään Mombasa kuului heille. Moskeijoissa pauhattiin, kuinka Mombasan ei todellisuudessa pitäisi edes kuulua Keniaan eikä kristittyjen Mombasaan, ja kirkot olisi poltettava ja kristityt ajettava tiehensä ja Mombasan irrottauduttava Keniasta omaksi islamilaiseksi valtiokseen.

Kun mielenosoituspäivä läheni, saapui osanottajia laivoilla Somaliasta. Lisäksi Sudan, Libya, Uganda, Tansania, Sansibar, Jemen ja Oman olivat luvanneet tukensa, mikäli tilanne oikeasti puhkeaisi sodaksi. Intomielisimmät odottivat osanottajia tulevan kaikkiaan 1,5 miljoonaa.

Mielenosoituksen virallinen syy oli poliittinen, jotta asia saataisiin hoidettua siististi ja lakipykälien mukaan, eikä julkisuudessa hiiskuttu sanaakaan siitä, mitä kansanjoukkojen sisällä kohistiin ja pyhän sodan nimessä julistettiin – kuolemaa vääräuskoisille. Kauan sitten vuonna 1986 oli Mombasassa järjestetty vastaavanlainen mielenosoitus, jolloin kristittyjä oli valeltu bensiinillä ja poltettu elävältä.

Rakas henkivartijani Ahmed kertoi minulle nauraen sairaan hurmioitunut katse silmissään, kuinka hän oli vuonna 1986 saanut olla mukana mielenosoituksessa ja kuinka hän oli kokenut sanoinkuvaamatonta iloa saadessaan katsella vierestä, kun kristittyjä otettiin kiinni, heitettiin bensiiniä päälle ja tuikattiin tuleen. Hän hehkutti, ettei ollut koskaan kokenut niin suurenmoista onnen tunnetta ja Jumalan läheisyyttä kuin tuolla hetkellä nähdessään tuskasta huutavien kristittyjen roihuavan liekeissä. Minua puistatti päästä varpaisiin.

Ahmed ja kaikki muutkin kaverini aikoivat osallistua mielenosoitukseen. He puhuivat keskenään, että minut pitäisi viedä turvaan, sillä asuin intialaisten asuinalueella, joka ei kenties olisi turvallinen mielenosoituksen aikana, sillä mikäli tilanne riistäytyisi käsistä, saisivat väkijoukkojen raivosta osansa niin kristityt kuin hindut. He vakuuttelivat minulle, ettei heillä ollut mitään minua vastaan henkilökohtaisesti ja että olin heidän silmissään hyvä ihminen, mutta olisi parempi, jos en tuona päivänä olisi omassa kodissani vaan jossain turvallisemmassa paikassa. Ahmed totesi, että turvallisin paikka olisi al-Qaidan ydinalue, sillä sieltä tapahtumien polttopisteestä kukaan ei keksisi etsiä minua.

Mielenosoituspäivän aamuna pukeuduin mahdollisimman peittäviin ja huomiota herättämättömiin vaatteisiin sekä huiviin yrittäen näyttää jos en muslimilta niin ainakin mahdollisimman konservatiiviselta. Ahmed ja eräs toinen veitsenheiluttelija tulivat hakemaan minut kotoani ja kuljettivat minut huomaamattomasti tuohon fundamentalismin keskipisteeseen, islamilaisten ääriliikkeiden ydinalueelle, lähelle sitä piilopaikkaa kiviportaiden alla, missä hartaat Mombasan miehet kävivät salaa käryttelemässä kannabista.

SAMSUNG CSC

Ahmed ja hänen ystävänsä piilottivat minut kauppaan, jonka omistaja oli kristitty mies, ja sinne minä jäin istumaan pienelle puujakkaralle kolmen afrikkalaisen kristityn kanssa, kun muslimiystävämme salpasivat rautaovet ja ikkunaluukut ulkoa päin kiinni. Emme pääsisi ulos vaikka haluaisimmekin. Huoneessa oli pimeää. Rautaportin raoista pilkisti valoa. Istuimme hiljaisen jännityksen vallassa kuiskaillen keskenämme. Muutama ihminen tiesi, että olimme siellä sisällä, ja turvallisuutemme ja kenties henkemmekin oli heidän käsissään.

Minulla oli pitkä historia muslimien kanssa ja olin aina luottanut heidän uskollisuuteensa ystävyydessä. Olin vakuuttunut, ettei Ahmed suurimmankaan hulluutensa hetkellä ilmiantaisi minua, vaikka pimeässä istuessani aikani kuluksi leikittelinkin ajatuksella, kuinka rautaisen oven salvat avattaisiin ja täyteen raivoonsa kiihotettu ihmismassa vyöryisi sisään raahaten meidät poloiset ulos ja repien meidät kappaleiksi tuhansien vihasta leimuavien silmäparien edessä.

Allahu akbar! Jumala on suurempi! Ulkoa kuului hillitön kansanjoukon jalkojen töminä ja huuto. Toistin sanat mielessäni. Rautaportin raoista vilahteli valonkajo ja varjo vuoronperään, ja oli mahdotonta yrittää arvailla, montako sataa ihmistä ohitsemme marssi. Tuntui kuin ulkona olisi mylvinyt vapaaksi päästetty villiintynyt sonnilauma. Ja siinä me istuimme vain parin metrin päässä heidän jaloistaan. Siellä marssivat kaikki ystäväni. Rukoilin mielessäni. Totesin, että olisin valmis kuolemaan jos niin oli tarkoitus, ja mieleni oli tyyni.

Oli vaikea arvioida, kuinka kauan me siellä istuimme. Aika lakkasi kulkemasta. Joskus paljon myöhemmin kansanjoukkojen hiljennyttyä ja auringon laskiessa Ahmed tuli avaamaan ovet ja hakemaan minut ulos. Hänen marssitoverinsa pyysivät minulta anteeksi. Tilanne oli rauhoittunut. Ilmeisesti mielenosoitus oli mennyt hyvin eikä ketään ollut tapettu. Kaupungin ulkopuolella maaseudulla oli poltettu pari kirkkoa ja tuhottu yksi turistibussi, mutta Ahmedin ja monen muun pettymykseksi ihmishenget Mombasassa olivat säästyneet.

Paloin halusta saada kuulla tapahtuman virallisen uutisoinnin ja seuraavana päivänä etsin käsiini kaikki mahdolliset sanomalehdet. Missään ei ollut sanaakaan mielenosoituksesta. Televisiouutisissakaan ei mainittu, että mitään mielenosoitusta olisi koskaan ollutkaan. Myöskään internetistä ei löytynyt pienintäkään mainintaa asiasta. Näin koko tapahtuma pyyhittiin pois maailmankartalta.

En tiedä, kuinka on mahdollista, ettei edes kansainvälinen media tiedottanut tapahtumasta, sillä liikkeellä oli kuitenkin monituhatpäinen aggressiivinen ihmisjoukko, vaikkei lukema varmasti hiponutkaan odotettua 1,5 miljoonaa mielenosoittajaa. Mikä taho pystyy vaientamaan kansainvälisen median niin täydellisesti?

Ahmed oli edelleen huolissaan minusta ja päätti, että jos Irakin poliittinen tilanne jatkuisi tai pahenisi, hän toisi minulle siskonsa mustan kaavun ja huivin, jotta voisin naamioitua muslimiksi. Hänen äitinsä lupasi, että voisin mennä heille asumaan milloin tahansa. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi piiloutua kaavun alle. Eikä minun tarvinnutkaan, sillä pian mielenosoituksen jälkeen minut siirrettiin Tansanian puolelle Dar es Salaamiin.

Viimeisenä päivänä Ahmed, joka oli suojellut minua vahtikoiran lailla kuukausien ajan, järjesti minulle yllätyksen, vaikka ei se oikeastaan ollut mikään yllätys: Hän tunnusti aikoneensa ryöstää minut ensi kerran tavatessamme. Toki olin tiennyt, ettei Ahmed ollut mikään pyhäkoulupoika; olinhan itse valinnut hänet itselleni turvamieheksi. Hänen ulkoisessa olemuksessaan ei ollut mitään luottamusta herättävää ja hän näytti stereotyyppiseltä rikolliselta. Mutta kuudes aistini oli vakuuttanut ensi kerran kohdatessamme, että hän pitäisi minusta hyvää huolta.

Hän oli suunnitellut vievänsä minut autiolle uimarannalle, kalauttavansa minut hiljaiseksi ja ottavansa rahani. Palasin kuitenkin uimarannalta rahojeni kanssa. Olin vetänyt maton hänen ryöstösuunnitelmansa alta kertoessani hänelle suhteestani Jumalaan, ja hän oli liikuttunut sanoistani niin, ettei ollut voinutkaan nostaa kättään minua vastaan. Hänen sisällään oli herännyt ritari, ja hän oli päättänyt, että hänen tehtävänsä olisi vastedes suojella minua kaikkea maailman pahaa vastaan.

Ahmed tutustutti minut ensitöikseen ihmisiin. Hän halusi kaikkien näkevän minut ja tietävän kuka olen, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan minut, ja jos minulle joskus sattuisi jotain, koko kaupunki rientäisi apuun. Olin jo saanut tuta, mitä Mombasan kadut pitivät sisällään, kun kimppuuni oli vuosi aiemmin käyty Mombasassa veitsen kanssa, ja olin tapellut vastaan pääkadun reunassa selälläni maaten, kunnes autoliikenne oli seisahtunut ja väkijoukko rientänyt avukseni. Nyt minun turvanani olivat al-Qaidan miehet.

Ahmed jakoi kaiken tietonsa kanssani ja koulutti minut parhaansa mukaan selviytymään pahassa maailmassa. Hänen mielestään olin lapsellisen hyväuskoinen ja luottavainen. Hän tunsi rikollismaailman lait ja taskuvarkaiden tavat ja opetti minulle, miten toimia pahojen ihmisten kanssa. En koskaan kysynyt häneltä, mistä hän oli itse oppinsa saanut, sillä arvasin sen. Hän ei millään tavalla yrittänyt käyttää minua hyväkseen vaan suojeli ja puolusti minua kaikin mahdollisin tavoin. Hän ei myöskään koskaan lähennellyt minua.

Ahmed usein kärtti minulta, miksi minä niin sokeasti luotin häneen. Vastasin, että Jumala tietää kenet valitsee. Se liikutti joka kerta Ahmedia yhtä paljon. Hän myös hoiti minua, kun riuduin yksin malarian kourissa.

– Haluatko, että kannan sinua? hän kysyi löytäessään minut kadulta, kun raju malariakuume oli yllättänyt minut ja tuntui siltä että pääni kiehui, silmäni heittivät volttia, ja koko ruumis oli valahtanut heikoksi, enkä olisi selvinnyt yksin kotiin.

– Ei, kyllä minä selviän. Kävellään hitaasti. Ahmed riisui oman paitansa ja antoi sen minulle hampaideni kalistessa auringon helteessä. Tärisin vilusta, vaikka kehoni oli tulikuuma. Jalat eivät toimineet, nivelet jäykistyivät ja liikkeet hidastuivat. Ahmed harppoi edellä eikä näyttänyt ymmärtävän, että en päässyt etenemään normaali-ihmisen vauhdilla. Hän nauroi minulle, kun näytin hänen mielestään aivan kuolemaa tekevältä mummolta. Juuri sellainen oli myös oloni.

Vein Ahmedin tuolloin ensimmäistä kertaa asunnolleni. Hän otti mukaansa jotain äidiltään saamia kansanparantajien popparohtoja malariaa vastaan, ja minä päätin luottaa itseni hänen käsiinsä, kun muut vaihtoehdot olivat vähissä. Ahmedia huvitti ajatus, että hän voisi nyt halutessaan tappaa ja ryöstää minut. Ihmettelin, mistä sellainen tuli hänen mieleensä. Olin niin heikko, että en olisi yhtään pannut vastaan.

En ollut varautunut odottamattomiin vieraisiin ja olin jättänyt kaiken maallisen omaisuuteni läpinäkyvässä muovitaskussa makuuhuoneen peilipöydälle luottaen alaoven vartijan konetuliaseeseen. Ahmed silmäili paksua rahanippua, joka loisti pöydällä kuin valomerkki, mutta en siirtänyt sitä piiloon. Shillinkiäkään ei kadonnut.

Muistin kuulleeni, että aivomalaria tappaa 24 tunnissa. Sitä minä sekavana mietin, kun Ahmed pakotti minut ottamaan äitinsä neilikkaöljystä ja yrteistä tekemää rohtoa, joka parantaisi malarian. Uskoin häntä. Ahmed ja muut al-Qaidan miehet poimivat minulle vielä joukolla arobaini-puun lehtiä, jotka kertoman mukaan parantavat 40 sairautta. Noista lehdistä Ahmed keitti minulle kitkerää teetä, jota minun piti juoda lasitolkulla, ja lojua kuumassa kylvyssä puunlehtien seassa. Kunnes kolmen päivän kuluttua olin tolpillani.

Tulisieluinen arabihenkivartijani sai elantonsa samalla tavoin kuin lähes kaikki muutkin kouluja käymättömät, työttömät miehet siinä kaupungissa, eli hän teki mitä tahansa keikkaa, mistä maksettiin, laillista tai laitonta. Hän oli aiemmin opettanut sukellusta, nyt hän ajoi välillä taksia tai vei turisteja kierrokselle.

Olipa hän joskus myynyt itsensäkin, kun keski-iän ylittänyt brittinainen oli leväyttänyt hänen eteensä paksun setelitukon ja sanonut, että nämä ovat sinun, jos otat housut pois. Ahmed ei ollut ottanut. Nainen oli tuplannut summan ja ojentanut Ahmedille viskipullon. Siinä pöydällä oli afrikkalaisen miehen vuosipalkka ja enemmänkin. Ahmed tarttui pulloon. Tapahtumasta oli jo vuosia, mutta Ahmed ei ollut koskaan päässyt sen yli. “Myin itseni rahasta – RAHASTA!” hän muistaisi varmaan kuolemaansa saakka.

Mombasa oli vilkas rannikkokaupunki, jonne valkoiset miehet tulivat ostamaan itselleen nuoria mustia tyttöjä ja valkoiset naiset nuoria mustia poikia. Kun äiti ja isä näkevät nälkää, jää kiltin perhetytön moraali toissijaiseksi. Kadunkulmissa seisoskelivat öisin farkkuasuiset kristittyjen perheiden tytöt rinta rinnan mustiin, kasvot peittäviin huntuihin pukeutuneiden muslimityttöjen kanssa metsästämässä itselleen asiakkaita. En edes viitsinyt kysyä, mihin hintaan.

Ahmed oli viettänyt vuosia vankilassa. Hän oli kauan sitten tappanut kaksi miestä ampumalla heitä päähän. Kertoessaan tarinaa tuttavuutemme alkuaikoina hän osoitti minua sormella silmien väliin nauraen kolkosti. Sitten hän katui puheitaan, veti sanansa takaisin ja vakuutti, että se oli vain vitsi ja että hän halusi testata minua, pelkäisinkö häntä ja luottaisinko häneen. Vastasin hänelle, että minua ei kiinnostanut, oliko hän menneessä elämässään tappanut kaksi tai kaksituhatta ihmistä, sillä Jumala oli antanut hänet minulle vartijaksi, ja häneen minä olin luottanut. Tappajan silmät kostuivat.

Ahmed myönsi seonneensa vankilassa, eikä hänen päänsä ollut sen jälkeen ollut enää kunnossa. Hän kertoi pelänneensä välillä, että saattaisi vahingossa tappaa jonkun viattoman, ja monta kertaa hänelle oli tullut ajatuksena pakkomielle, että hän haluaisi tappaa minut, ja hän oli joutunut pakenemaan paikalta ennen kuin menettäisi tilanteen hallinnan.

Muistin hänen joskus sännänneen pois luotani kuin häiriintynyt eläin, eikä hän ollut pystynyt selittämään syytä käytökselleen. Hän oli näyttänyt vaarallisen mielipuoliselta ja mutissut, että nyt oli pakko mennä, muuten tapahtuisi jotain kauheaa. Ja hän oli rynnännyt puolijuoksua ovesta ulos jättäen minut yksin seisomaan ymmälläni.

Kaksi tai kolme kertaa oli myös käynyt niin, että poliisi oli tullut ja vienyt Ahmedin ilman mitään selitystä, kun hän oli kävellyt kadulla kanssani, ja hänet oli viety vangittuna poliisilaitokselle, mistä ystävät tai perheenjäsenet olivat myöhemmin käyneet ostamassa hänet vapaaksi. Oli selvää, että hän oli poliisin vanha tuttu. Jotkut Ahmedin kavereista olivat yrittäneet myös vaivihkaa varoittaa minua hänestä, vaikka he samalla pelkäsivät häntä.

– En voinut vahingoittaa sinua, kun näin, kuinka sokeasti luotit minuun. Silloin päätin, että en koskaan tekisi sinulle mitään pahaa, hän sanoi vakavana.

– Jumala tietää kenet valitsee, vakuutin ja hymyilin Ahmedille. Lausuin samana päivänä hyvästit Mombasalle ja siirryin rajan yli Tansaniaan.

 

64. Hikiset juomarahat

Thaimaalaiset kulttuuritapahtumat ovat mielenkiintoisia. Sain kutsun esiintymään Egypti-teemaiseen festivaaliin, jossa taustamusiikkina soitettiin The Banglesin kappaletta “Walk Like an Egyptian” sekä tietenkin kaiken egyptiläisen musiikin äitiä, Shakiraa. Thaimaassa minkä tahansa pulla-kakkukekkerien egyptiläistämiseksi riittää, että tapahtuman nimessä on sana Egypti.

Tämä festivaali oli kuitenkin kunnostautunut asteen verran vakavammin, sillä juhlapaikka oli koristeltu faaraopatsain ja muumioin, ja sen lisäksi paikalla kuljeskeli salaperäisiä kasvoista hunnutettuja thainaisia sekä paidattomia thaimiehiä lannevaatteissa. Kun kysyin, mitä nämä yläosattomat nuoret sankarit esittivät, sain kuulla heidän olevan pyramidien rakentajia. Lisäksi tietenkin esiintymislavalla pyörähteli eräs egyptiläinen vatsatanssija Suomesta.

Jos thaimaalaisten kulttuurintuntemus aiheutti minulle ajoittain hiustenlähtöä, loistivat Lähi-idän asiakkaat sen sijaan ajanhallinnassa. Kiitos thaimaalaisille asiakkaille siitä, että he tilasivat minut tapahtumiinsa esiintyjäksi yleensä viikkoja etukäteen ja maksoivat varausmaksut ajallaan. Lähi-idän miehet olivat siinä onnellisessa käsityksesssä, että vatsatanssijat päivystävät vuorokauden ympäri täydessä tällingissä, meikit ja tukka valmiiksi laitettuina, puhelin kädessä odottamassa keikkoja illalle.

Kun asiakkaat haluavat tilata vatsatanssijan ravintolaansa esiintymään, olisi varaus hyvä tehdä muutamaa päivää tai viikkoa aikaisemmin. Lähi-idän miesten mielissä tämä on tarpeetonta, sillä sotaan lähdetään soitellen ja tanssijalle soitetaan usein vasta samana aamuna. Eräs asiakas soitti 28. joulukuuta pyytäen minua uuden vuoden keikalle. Minut oli valitettavasti buukattu jo vuotta aikaisemmin tammikuun ensimmäisenä päivänä heti edellisen uuden vuoden shown jälkeen.

Toinen libanonilainen mies soitti minulle tiistaina. Kello oli vähän yli viisi iltapuolella.

– Moneltako tulet tänään? hän ärisi luuriin.

– Mitä tarkoitat?

– Esiinnyt tänä iltana. Moneltako saavut paikan päälle?

– Esiinnyn tänä iltana?! Tiistaina? Ei kukaan ole tilannut minua tälle illalle!

– Kyllä on. Soitin sinulle viime viikolla.

Tietäisin varmasti, jos joku olisi soittanut minulle ja tilannut minut esiintymään. Oikaisin hänen käsityksensä ja mies alkoi huutaa. Hän karjui tilanneensa minut varmasti tälle illalle, ja minä olin aivan varma, ettei ollut, mutta en viitsinyt sanoa enempää. Totesin vain, että nyt ei onnistu; olin vielä koululla enkä pääsisi lähtemään vähään aikaan. Mies raivosi lisää; heillä oli ryhmä VIP-vieraita tulossa, nämä olivat varta vasten tilanneet vatsatanssijan, ja minun esitykseni alkaisi kello 21.30.

Mitä voin tehdä? Riskeerata sen, että menettäisin pitkäaikaisen libanonilaisen asiakkaani? Thaimaassa ei yleensä sanottu ei.

Laskematta puhelinta kädestäni järjestin kiireesti lapsenhoidon illaksi ja lähdin rientämään kotia kohti. En asunut aivan lähellä. Ulkona satoi ja myrskysi ja kadut tulvivat vedestä. Kesti kaksi pitkää tuntia päästä kotiin kaiken ukkosmyrskyn aikaansaaman liikennekaaoksen keskellä.

Pikasuihku, hiustenlaitto ja meikki. Tanssipuvut matkalaukkuun. Ei ollut aikaa valita musiikkikappaleita saati harjoitella. Tämä oli varmasti kaikkien aikojen huonoiten valmistelemani esitys. Ehdin ravintolaan ajoissa, juoksin pukuhuoneeseen ja sain vedettyä setit läpi lennosta. En muista, mitä kappaleita tanssin, en myöskään, keitä oli yleisössä. Luulen hämärästi muistavani, että kuitenkin tanssin.

Kaikki ei mennyt aivan putkeen, kuten ei koskaan minun keikoillani. Jouduin kesken iloisen karkelon pohtimaan sellaista seikkaa, mitä tehdään silloin, kun hame on liian löysällä ja alkaa valua alas. Antaako valua ja toivoo, ettei kukaan huomaisi – vaikka alushousujen reuna alkaisi pilkistää hameen vyötärön alta? (Tästä syystä muuten käytin aina nudenvärisiä pikkuhousuja tanssipuvun alla.) Vai pitäisikö tarrata hameeseen kiinni ja vetää sitä ylöspäin, niin että kaikki viimeistään huomaisivat?

Minun oli pakko turvautua jälkimmäiseen keinoon, sillä en ollut varma, millä lonkankorkeudella hameeni lepäsi, enkä voinut kesken tanssin kumartua tutkailemaan lantiotani tarkistaakseni asiaa. Tiesin vain jotain olevan pielessä, koska hameen etuhelma laahasi jalkojeni alla. Koska esiintymislavalla oli jättimäiset peilit enkä voinut piiloutua mihinkään korjaamaan hameen asentoa, siirryin lavan etureunaan, pidin pokan, tartuin hameeseen molemmin käsin ja vedin. Niin että kaikki varmasti näkivät! Ikävää on se, että vedin voimani tunnossa hameen vyötärön vahingossa liian ylös.

Hameen vyötärönauhan on syytä olla tiukka toisestakin syystä, sillä sen alla säilytetään yleisön antamia juomarahoja. Jotkut vatsatanssijat eivät pane pahakseen, vaikka innokas miesyleisö tulisi käpälöimään ja tunkemaan seteleitä hameen vyön tai yläosan olkaimen alle. Itse en tästä riemastu, ja jos joku yrittää tulla liian lähelle, peräännyn kauemmaksi ja jätän tipin ottamatta, ellei mies ymmärrä latoa seteleitä käteeni. Kohteliaat tippaajat ymmärtävät tämän sanomattakin.

tipit

Aina en ehtinyt tehdä rajojani selväksi. Esiinnyin kerran Pattayalla ulkoilmaravintolassa joukolle turkkilaisia turisteja. Yleisö oli mukavaa ja minullakin oli hauskaa, kunnes minua pyydettiin nousemaan pöydälle, niin kuin Turkissa on tapana.

Yritin tasapainoilla juomalasien ja ruuantähteiden välissä liukkaalla, huteralla pöydällä, jolloin joukko Mehmettejä saartoi minut. Huomioni keskittyessä pystyssä pysymiseen en ehtinyt tehdä mitään, kun ensimmäinen tulinen ottomaani sujautti setelin vyöni alle. Sen jälkeen muut seurasivat perässä. Koko Turkin sulttaanikunta kävi minuun joukolla käsiksi ja alkoi survoa vimmatusti seteleitä tanssipukuni sisään. Olisin huutanut apua, mutta taustalla seisovan agentin katse hillitsi minut. Tämä oli maan tapa, ja suu suppuun.

Kukaan ei kuitenkaan yrittänyt käpälöidä eikä käyttäytynyt sopimattomasti, eikä imaamikaan pyörtynyt. Ja sain päivän päätteeksi muhkean joskin ruttuisen kasan juomarahaa.

 

Arabien tapa kiittää tanssijaa ei ole juuri turkkilaista miellyttävämpi: He heittävät kasan seteleitä tanssijattaren päälle kesken esityksen. Setelit tarttuvat paljaisiin jalkapohjiin, jolloin niistä tulee ns. kusiluistimet. Koska vatsatanssijan kuuluu teeskennellä ikään kuin hän kylpisi kullassa ja timanteissa omasta takaa eikä hän piittaa toisten ripottelemista pikkuhiluista, on tanssin jatkuttava vaikka luistellen.

Erityisen vaarallista arabien rahasade on Thaimaassa, missä on maailman tiukin majesteettirikoslaki ja seteleissä rakastetun ja kunnioitetun kuninkaan kuva. Jos Thaimaassa astuu setelin tai kolikon päälle, seuraavat siitä vähintään sakot jos ei vankilatuomio majesteettirikoksesta.

Toinen syy, miksi en pitänyt arabien tavasta lingota rahaa päälleni oli se, että en sen jälkeen koskaan nähnyt noita rahoja. Kun poistuin lavalta takahuoneeseen vaihtamaan pukua, noukki ravintolan henkilökunta auliisti minulle tarkoitetut juomarahat omiin liiveihinsä.

Thaimiehet olivat siitä hurmaavia, että sen sijaan että he olisivat tunkeneet lompakkoaan tanssijattaren alusvaatteisiin tai hukuttaneet tämän pään paperiroskaan, ojensivat he tälle ruusun. Sain toisinaan kantaa keikoilta kotiin punaisia ruusuja, joilla ujot mutta romanttiset aasialaismiehet olivat minua ilahduttaneet.

63. Tyttöpoikia ja syntiä kirkossa

Ihmiskauppatiimimme eksyi pari kertaa ladyboy-baariin, vaikka se ei varsinaisesti kuulunut meidän toimialaamme. Vastaanotto oli aina yhtä riemullinen, ja meidät johdatettiin kulkueessa kädestä pitäen suoraan ovelta pöytään. Lavalla tanssi pitkiä, hoikkia poikia valkoisissa bikineissä ja paksuissa meikeissä, irtoripsissä ja pitkät tukat kauniisti kammattuina.

Osa oli käynyt läpi sukupuolenkorjausleikkauksen, osa ei, ja jälkimmäisestä kieli vessan seinässä oleva lappu, jossa muistutettiin, että teipit tuli heittää roskikseen eikä WC-pyttyyn. Teippiä käytettiin miehisten elinten piiloon teippaamiseen.

Monilla leidipojista ei ollut aikomustakaan vaihtaa sukupuoltaan naiseksi; he olivat identiteetiltään leidipoikia, eivät naisia eivätkä miehiä. He söivät hormoneja muuttuakseen naismaisemmiksi, laitattivat silikonirinnat ja antoivat plastiikkakirurgin rakentaa kasvonsa uudelleen, eikä harjaantumaton silmä olisi tiennyt heidän syntyneen pojiksi muutoin kuin kurkistamalla hameen alle. Olipa jokunen länsimaalainen mies mennyt erehdyksessä naimisiinkin leidipojan kanssa tietämättä, ettei rakas morsian ollut aivan sitä miltä vaatteet päällä näytti.

Nämä leidipojat olivat noin kaksikymppisiä, kauniita kuin kuvapatsaat ja hyvin ystävällisiä. He vilkuttelivat meille itsevarman viehkosti ja olivat kaikkea muuta kuin kainot, lapsenomaisesti tirskuvat thaitytöt. Viereeni baarissa istui kummallekin puolelle yksi komistus, ja aloin jututtaa heitä. He eivät olleet varmoja, olinko lesbo vai mikä, ja kun selvisi, että en ollut naisista kiinnostunut, tunnelma vapautui; olimme siis kaikki tyttöjä, jotka olivat kiinnostuneita pojista.

Peea piti kättä polvellani ja kertoi avoimesti elämästään. Vaikka hän oli syntynyt pojaksi, oli hän kokenut lapsesta asti olevansa tyttö, ja hän oli aikuistuttuaan käynyt läpi sukupuolenkorjausleikkauksen hormonihoitoineen ja silikonirintoineen. Ilman ennakkovaroitusta hän leväytti paitansa auki ja veti rintansa esiin luvaten, että saisin vapaasti koskea. Ei kiitos! Laitoin käteni äkkiä piiloon. Hän pyysi maksua vilauttamisesta. En maksanut; en itse asiassa ollut edes halunnut nähdä hänen rintojaan, sillä minulla oli itsellänikin kaksi sellaista.

Peea oli 24-vuotias tanssija, joka oli ennen baariin tuloaan työskennellyt Kiinassa kabareessa. Hän oli tullut kuukausi sitten Bangkokiin baariin, jossa hän ansaitsi 200 euroa kuussa tanssimalla seitsemänä iltana viikossa miehille. Työsopimukseen kuului, että hänen oli maattava kuukauden aikana vähintään kymmenen miehen kanssa. Hän sanoi pitävänsä tanssimisesta.

Peea asui muiden leidipoikien kanssa. Tämä yhteisö oli heidän perheensä. Hänellä oli hyvät välit myös biologiseen perheeseensä Pohjois-Thaimaassa, ja hän kävi heitä katsomassa aina kun sai vapaapäiviä eli kahtena päivänä kuukaudessa. Hän myönsi olevansa aivan erityisen onnekas sikäli, että hänellä oli hyvä, rakastava perhe, joka hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli.

Kaikilla eivät olleet asiat yhtä hyvin, ja monessa perheessä leidipoika oli ainoastaan rahasampo, jonka standardisukupuolista poikkeava ruumis elätti perheen ja suvun. Oli olemassa niitäkin tapauksia, joissa vanhemmat olivat päättäneet tehdä aivan tavallisesta pikkupojastaan tytön, koska viihdealalla kysyttyä tavaraa olevat leidipojat ansaitsivat monin verroin enemmän kuin keskiverto duunaripoika.

Kaikki eivät suhtautuneet meihin yhtä rakastettavasti kuin Peea ja hänen kaverinsa. Baarin ulkopuolella seisoi joukko leidipoikia, joilla oli zombin kuollut katse. Nuo synkät enkelit tuijottivat meitä silmät selällään hämähäkkiripsiensä takaa, kasvot valkoiseksi puuteroituina ja vahvassa meikissä ja huumeissa, ja näytti siltä kuin he olisivat halunneet lävistää meidät pitkillä, terävillä kynsillään. Jostain syystä he tuntuivat vihaavan meitä, vaikka me emme olleet tehneet heille mitään pahaa. Heidän sisällään rajun maskin alla oli tavoittamaton, rikkinäinen ihminen, joka on työnnetty syvälle piiloon.

Kävin sunnuntaisin Bangkokissa paikallisessa kirkossa. Pieni thaimaalaisista koostuva seurakunta kokoontui tavallisen asuintalon alakertaan rakennetussa kirkkosalissa. Jumalanpalvelus poikkesi koko lailla suomalaisesta luterilaisesta messusta muistuttaen enemmän vapaakirkollista tai helluntailaista kokousta maallikkosaarnaajineen ja todistuspuheenvuoroineen.

Jumalanpalveluksen päätteeksi istuttiin kirkon lattialle levitetyille matoille ja käytiin jokasunnuntaiselle yhteiselle aterialle, joka oli olennainen osa seurakunnan yhteen kokoontumista. Thaimaassa syöminen on kaiken A ja O, ja sitä harrastetaan aina, kaikkialla ja kaikkien kanssa. Yleensä kirkossa syötiin riisiä ja kalaa. Erään kerran sain eteeni kulhollisen rapeiksi paistettuja heinäsirkkoja, jotka pienen alkukangistelun jälkeen katosivat suuhuni.

Minulle selvisi jumalanpalveluksen ja sen jälkeisen kirkkoriisin aikana monia uusia asioita:

Evankelistan tehtäviin kuului evankelioinnin lisäksi muun muassa ilmanraikastinhajusteen suihkuttaminen kirkkosaliin jumalanpalveluksen aikana, sikäli kun seurakuntalaiset alkoivat haista liian pahalle. Kesken jumalanpalveluksen evankelista nousi nöyrästi kumarrellen seisomaan, hiipi 90 asteen kulmassa penkistä kirkkosalin seinustalle ja alkoi suihkuttaa. Kuului vain vaimea suhina, ja kirkko tuli hetkessä täyteen raikasta kukkaistuoksua.

Thaimaalaiset ovat hyvin herkkiä pahoille hajuille eivätkä kestä minkäänlaisia epämiellyttäviä tuoksuja. Monet kulkevat aina omat hajustetuubit mukana ja nuuhkivat niitä silloin, kun paikalla on liian monta ihmistä, jotka saattavat tuoksua jollekin muulle kuin ruusulle. Thaimaalaiset eivät myöskään tavatessaan halaa toisiaan siitä syystä, että toinen saattaisi haista pahalle, ja olisi aivan liian hirveää joutua lähelle toisen ihmisen kehon luontaista aromia.

Vaikka eiväthän thaimaalaiset haise. He käyvät suihkussa monta kertaa päivässä pitäen huolen siitä, ettei heidän kehonsa koskaan pääse levittämään minkäänlaista ei-toivottua tuoksua. Farangit ovat niitä jotka haisevat – rumat, lihavat ja pahanhajuiset farangit – mutta sitä thaimaalaiset eivät tietenkään koskaan sano ääneen. He vain hymyilevät farangeille kauniisti.

Kirkossa opin myös sen, että kun eteen tuodaan hyvin suomalaisen näköistä kahvipullaa, on osattava varautua siihen, että pullan sisältä saattaa löytyä nakki. Thaimaalaisiin nakkipulliin törmää kaikkialla. Kerran ostin nälissäni evääksi kaksi sokeroitua munkkia, joiden sisältä paljastui hillon sijaan prinssinakki ketsuppikastikkeella. Ja pääsinpä myös kerran maistamaan pullaa, jonka päälle oli levitetty vaniljakreemi ja sisälle kinkunpaloja. Thaimaalaiset makumieltymykset ovat kovin rikkaat ja monivivahteiset.

Olin elänyt Suomessa aikaa, jolloin tanssiminen oli joissakin Etelä-Pohjanmaan seurakunnissa syntiä. Sitä, että olin jättänyt kunniallisen työni opettajana ja ryhtynyt tanssijaksi, ei kaikissa piireissä katsottu hyvällä silmällä. Thaimaassa ei mikään ollut syntiä. Kun minua lähestyi Hua Hinissa pastorin vaimo, joka pyysi, voisinko ohjata seurakunnan joulujuhlaa varten tanssiesityksen naisille, suostuin oitis.

Niin sain oppilaikseni viisi iältään viidenkymmenen molemmin puolin olevaa hurmaavaa rouvaa, joista neljä ei ollut koskaan elämässään ottanut ainuttakaan tanssiaskelta. Yksi oli harrastanut aerobicia. Harjoittelimme tunnin viikossa parin kuukauden ajan yksinkertaista koreografiaa ja saimme aikaan Kristuksen Sotilaat -esityksen, jolla annoimme viime jouluyönä huahinilaiselle kirkkokansalle shokkihoitoa. Tuo esitys on tallennettu allaolevalle videolle.

 

Minut oli ajettu teini-iässä pois lapsuuteni seurakunnasta Etelä-Pohjanmaalla sopimattoman pukeutumisen vuoksi. Jalassani kun olivat tuolloin synnilliset, polvista auki revityt farkut. Silloin mieleeni ei olisi tullut edes villeimmissä kuvitelmissa nousta tanssimaan kirkon alttarille. Nyt tuona jouluyönä seurakunnan edessä jammaillessa mietin, millainen rovio olisi Etelä-Pohjanmaalla sytytetty tällaisen esityksen johdosta. Eipä niin, että sillä olisi ollut enää mitään väliä.

62. Karjamarkkinat

Olen lopen kyllästynyt thaimaalaisten ulkonäön palvontaan. Asiaa ei auta yhtään, että työskentelen alalla, jolla ulkonäön merkitys korostuu äärimmilleen; koulutan nimittäin thaimaalaisia missejä. Kyllä, minä, joka olen aina halveksinut kauneuskilpailuja ynnä muita karjanäyttelyitä. En itsekään ole aivan varma, miten olen tähän noloon tilanteeseen päätynyt.

Joitakin vuosia sitten aloin opettaa vatsatanssia bangkokilaisessa akatemiassa, joka on erikoistunut kauneuskilpailuihin pyrkivien tyttöjen ja poikien preppaamiseen. Sain silloin oppilaikseni nuoria tyttöjä, jotka olivat aivan tavallisia ns. pulliaisen näköisiä kirkasotsaisia koululaisia. Heidän kasvoissaan ei ollut mitään erityistä eivätkä he vartalon mittasuhteiltaankaan olisi kelvanneet länsimaalaisiin kauneuskilpailuihin alkukarsintoja pitemmälle. Silloin tuli selväksi, että Thaimaassa missikisoihin eivät mene kaupungin säihkyvimmät pimatsut vaan ne, joiden isällä on tiukka takatasku. Tyttö voi olla naamaltaan kuin paviaanin peräpuoli, mutta missi hänestä tehdään, koska äiti niin haluaa. Ja pappa betalar.

catwalk1

Juttelin tanssistudion oleskelutilassa useiden äitien kanssa, joiden tarina toisti itseään: Koillis-Thaimaan perukoilla kasvanut äiti oli nuorena haaveillut missikisoista, mutta ei ollut saanut siihen syystä tai toisesta mahdollisuutta. Hän oli onnistunut kuitenkin pääsemään hyviin naimisiin ja eli nyt unelmaansa oman teini-ikäisen tyttärensä kautta.

Tyttöjen kauneuskilpailuihin preppaaminen aloitettiin varhain, alle kouluikäisenä, ja heidät kirjattiin sisään kalliiseen persoonallisuudenmuokkausohjelmaan, joka kesti vuosia ja jossa heistä koulittiin kauniisti käveleviä ja sievästi istuvia nukkeja. Heidät opetettiin puhumaan englanniksi ihania tyhjänpäiväisyyksiä maailmanrauhasta ja ihmisten välisestä harmoniasta ja hymyilemään kuin jakoavaimet. Heidät riisuttiin omasta persoonallisuudesta ja tilalle annettiin universaali, kaikkia miellyttävä kuori, joka oli päältä suloinen mutta sisältä pelottavan ontto.

pikkumissi1pikkumissi2

Paitsi thainaisen myös thaitytön kuuluu olla seksikäs. Lapsimisseille rakennettiin omat portfolio-kansionsa, joissa oli kuvia alle puberteetti-ikäisistä tytöistä pyllistämässä minihameessa ja verkkosukissa kameralle. Näitä pikkuhuoraotoksia tyttöjen äidit ylpeinä esittelivät minulle. Olen asunut vajaat kymmenen vuotta Thaimaassa, mutta en muista koskaan kuulleeni thaimaalaisen naisen käyttävän sanaa kaunis kuvaillessaan toista naista. Sen sijaan seksikäs on sana, joka on kaikkien huulilla ja mielissä, ja se liitetään myös nuoriin tyttöihin, jopa lapsiin.

Kun yritin opettaa missitytöille tanssiaskelten alkeita, ahdistukseni kipusi kattoon, sillä nuo sileäraajaiset ihmislapset liikkuivat notkeasti kuin rautakanget ja yhteenkootut Meccano-laitteet. He toistivat kuuliaisesti, mitä ohjaaja käski heidän tehdä, mutta muuten he viis veisasivat tanssillisuudesta saati musiikista tai rytmiikasta. He opiskelivat tanssia, koska missien on sitä osattava.

Osa heistä näytti kummallisilta, sillä he olivat jo aloittaneet tulevan kauneusleikkausten sarjan. Langanlaihalla teinitytöllä oli pornotähden rinnat ja kavennettu, varresta kohotettu nenä sekä uudelleenmuotoillut poskien luut. Rakastava äiti ja isä kannustivat tyttöä pyyteettömästi uralla eteenpäin ja veivät nuoren naisen plastiikkakirurgille, jotta tämän itsetunto saataisiin pumpattua kohdilleen.

Yllätin kerran kaksi oppilastani vertailemasta kasvojaan peilin edessä. Kumpikin oli jo käynyt veitsen alla useammin kuin kerran, ja kun kysyin, miksi he nipistelivät kasvojaan, toinen totesi haluavansa näyttää samalta kuin ystävättärensä. Hän mittaili tämän poskipäitä ja suunnitteli, millaisen lisäoperaation hän tarvitsisi saadakseen samanlaiset posket, leukaperät ja huulet kuin tällä.

Yksi oppilaistani laitatti itselleen kaksi numeroa isommat silikonirinnat, koska hän oli voittanut Universum-kisojen osakilpailun ja oli lähdössä Yhdysvaltoihin kisaamaan. Hän oli huolissaan siitä, että olisi liian pieni länsimaalaisiin kilpasiskoihinsa verrattuna. Minun teki mieli sanoa, ettei hänen ongelmansa valitettavasti ollut horisontaalinen vaan vertikaalinen. Rintojen suurennus ei helpottanut millään lailla sitä tosiasiaa, että thaimissit olivat keskimäärin aivan liian lyhyitä pärjätäkseen kansainvälisissä kauneuskilpailuissa. Eivätkä jossain tapauksessa aivoimplantitkaan olisi olleet pahitteeksi.

Samassa tanssistudiossa mainostettiin vatsatanssituntejani seinässä olevalla julisteella. Keski-ikäinen, pyylevä intialaisnainen huomasi mainoksen, innostui ja halusi tulla kokeilemaan, mutta studion vastaanottovirkailija tyrmäsi hänet jyrkästi ilmoittamalla, ettei tällä hetkellä ollut menossa alkeiskursseja – ei ainakaan puoleen vuoteen. Se ei ollut totta. Opin tuolloin, että studio valitsi itse omat oppilaansa. Studion imago kärsisi, jos oppilaskunnassa olisi lihavia, rumia ja vanhoja naisia, sillä se näyttäisi ikävältä ulospäin. Satunnaiset ohikulkijat näkivät lasiseinien läpi, millaista väkeä tanssitunneilla kävi, eikä tämä nainen edustanut toivottua kohderyhmää.

Olin noiden missinraakileiden elämässä mukana vain heidän varhaistaipaleellaan. En tiedä, mitä heistä tuli isoina vai tuliko mitään. Ehkä hekin löytäisivät rahakkaan puolison kuten äitinsä, eikä heidän tarvitsisi tehdä koko elämänsä aikana mitään muuta kuin näyttää hyvältä. Showbisneksessä lohduttomimmassa asemassa ovat missit ja mallit, sillä kauneus rapistuu ja katoaa vanhetessa, ja jos tytöllä ei ole muita avuja, pyyhkiytyy hän pois pelistä kuin tyhjä muovipussi.

modeling

Juuri sen paremmassa jamassa eivät ole tanssijat, koska tanssi on visuaalista taidetta. Vanhaa, ryppyistä tanssijaa ei kukaan katsele. Iän myötä keikat loppuvat, sille ei voi mitään. Tanssinopettajana voi toki jatkaa, mutta jos on tottunut olemaan lavojen kuningatar ja jakamattoman huomion keskipiste, voi olla vaikea saada tyydytystä alkeiskurssien veivaamisesta ummehtuneissa kellarisaleissa. Näyttelijöillä voi olla upea ura vielä vanhanakin, samoin laulajilla, joista monet jopa paranevat vanhetessaan. Viihdeartisteista laulajat ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa, sillä he voivat porskuttaa lavoilla niin kauan kuin henki pihisee ja karisma kestää.

Thaimaassa ulkonäkö menee taitojen edelle sata-nolla. Kun tanssijaa lähdetään markkinoimaan asiakkaille, haluavat nämä aina ensimmäiseksi valokuvat aasialaisista tanssijoista. Länsimaalaisten naisten etupuolella ei ole väliä, koska länsimaalaiset ovat eksoottisia sellaisenaan. Farangit arvioidaan eri mittapuulla kuin thaimaalaiset, ja olen varmasti kiitänyt monen lahjakkaan thaimaalaisen tanssijattaren ohitse pelkällä tukanvärillä.

Joskus esiintyessäni kokeilin huvikseni, miten yleisö reagoisi, jos en tarjoaisikaan heille stereotyyppistä läpikuultavaan sifonkiin verhottua turkkilaisesta haaremista karannutta napatanssijaa vaan peittäisin vartalon, kasvot ja hiukset. Ihmeekseni yleisö ei reagoinut mitenkään. Ainoastaan yksi juopunut mies yritti tulla repimään kasvoverkkoa päästäni pois, koska hänen mielestään näytin paremmalta ilman.

 

Thaimaassa on hyvin samanlainen lannistava ja taitoa, lahjakkutta ja yritteliäisyyttä vähättelevä ilmapiiri kuin Suomessa, kenties vielä pahempi. Esimerkiksi vanhemmat tai opettajat eivät koskaan kehu lapsia, jotteivät nämä vain kuvittelisi olevansa parempia kuin muut. Thaimaalaisen on oltava ennen kaikkea nöyrä ja pidettävä päänsä matalalla kuninkaan, opettajien, vanhempien ja muiden auktoriteettien edessä. Toisaalta Thaimaan 70 miljoonaisesta kansasta ei ole koskaan noussut yhtään merkittävää artistia, urheilijaa, tiedemiestä, kirjailijaa, ajattelijaa, poliitikkoa tai ylipäätään ketään, kenellä olisi mitään kansainvälistä merkitystä. Täällä on tasapäistäminen ja lahjakkuuden lyttääminen viety äärimmilleen.

Thaimaan vahvin vientituote ovat kauniit naiset, jotka päihittävät länsimaalaiset naiset mennen tullen vaimomarkkinoilla. Jos thainainen ei ole kaunis, hänet leikellään kauniiksi. Ja jos hän ei ole nainen, hänet leikellään naiseksi! Thaimaan kauneimmat naisethan ovat tunnetusti miehiä.

tiffanyt

Loppujen lopuksi Kaakkois-Aasian tanssimarkkinoilla kaikki on keinotekoista: Se naama, joka aamulla katsoo peilistä, on lavalla hädin tuskin tunnistettavissa. Paksu meikki, irtoripset, irtolisäkkeet, peruukit, värilliset piilolinssit, liivien toppaukset, lantion ja pepun toppaukset, kiristävät vartalosukat ja vatsaverkot. Tanssivideot editoidaan ja niistä poistetaan epämairittelevat kohdat. Valokuvat photoshopataan. Nettisivuilla ylistetään itseä ja liitetään omaan nimeen myyviä iskulauseita: “Belly Dance Icon of Indonesia”, “Miss Belly Dance of Hong Kong”, “Asian Queen of Belly Dance”. Sellaisen ihmisen, joka on todellisuudessa jotain suurta, ei tarvitse lisätä nimeensä ylistäviä attribuutteja, sillä häntä ylistävät muut; hänen itsensä ei tarvitse.

Olen käynyt vuosia samalla thaikampaajalla. Menen sinne yleensä naturellina ilman meikkiä. Kampaaja oli joltain kuullut, että olen tanssija ja oli nähnyt tanssikuviani netissä. Seuraavalla kerralla hän päivitteli isoon ääneen: “En voi uskoa, että olet sama ihminen kuin niissä kuvissa! Kuvat ovat niin upeita, vaikka et oikeasti ole minkään näköinen!” Aina niin kohtelias aviopuolisonikin ihmetteli tanssikuvani nähdessään, että kuka tuo on.

Ja kuin pisteenä i:n päällä oli tanssistudiolla saatu kohteliaisuus: “Sinähän näytät tänään nuorelta”. Thaimaalaiset kun osaavat tuon kohteliaisuuksien lausumisen taidon jalommin kuin ketkään muut. (Lue lisää thaikohteliaisuuksista TÄÄLTÄ.)

61. Vaikea paikka

Minua ei ollut toivotettu viime aikoina tervetulleeksi entisen keikka-agenttini Somin järjestämiin tanssitapahtumiin edes maksavaksi asiakkaaksi eli katsojaksi yleisön joukkoon. Nyt Bangkokissa vieraili tanssijalegenda Tamalyn Dallal, jonka kunniaksi Som järjesti marokkolaisessa ravintolassa illanvieton, ja hän oli pakotettu kutsumaan minut sinne esiintyjäksi, koska olin yksi Tamalynin oppilaista.

Minua rehellisesti sanottuna kylmäsi koko ajatus. En ollut tehnyt mitään yhteistyötä Somin kanssa enää pitkään aikaan, eivätkä välimme olleet suinkaan lämmenneet siitä, kun hän oli heittänyt minut tanssiryhmästään ulos. (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Myös koko muu Bangkokin vatsatanssiyhteisö suhtautui minuun suurella varauksella, eikä ajatus heidän edessään tanssimisesta hivellyt mieltä.

Aloittelevat esiintyjät potevat ramppikuumetta ennen esitystä. Myös kokeneemmilla esiintyjillä henkilöstä riippuen lepattavat perhoset vatsassa aina ennen lavalle astumista. Itse en ottanut paineita omista suorituksistani paitsi silloin, jos tiesin yleisön asenteen olevan jo valmiiksi minua vastaan. Jokainen artisti tarvitsee yleisöään. Esiintyjä hengittää energiansa yleisöstä ja elää ja kuolee yleisönsä mukana. Minua ei ollut vielä koskaan buuattu lavalta alas, mutta pelkäsin kaikkien muiden tavoin sitä hetkeä, jolloin yleisö ei enää haluaisi minua.

Monet artistit rakastuvat viihdealaan. Vielä useammin he rakastuvat itseensä, mikä näkyy loputtomana tarpeena postittaa itsestä alastomia kylpyhuonekuvia ja tyhjänpäiväisiä “mitäsöintänään”-päivityksiä sosiaaliseen mediaan. He janoavat saada osakseen tuntemattomien ihmisten huomiota ja kerjäävät ihailua ja palvontaa, vaikka todellisuudessa yleisö jumaloi vain omaa mielikuvaansa artistista – sitä kiiltokuvaa, jonka artisti on omaksi julkiksivukseen luonut. Sillä on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa.

Ihmisten mielissä vatsatanssija on kaunis, aina huoliteltu ja hyvännäköinen, nuori ja vapaa nainen. Olen nähnyt niin monta tanssijatyttöä kulissien takana, että voin vakuuttaa, että todellisuudessa monia lavojen kuningattaria tuskin tunnistaa pukuhuoneessa ennen meikkausta. Ja kotona odottaa kärttyinen mies ja yksi tai kaksi koliikkia sairastavaa lasta. Vuosilukujakin on mittarissa enemmän kuin kukaan uskoisi. Ja rasvaa vyötärön ympärillä. Mielikuva on se, minkä varassa porskutetaan eteenpäin – niin oma kuin toisten. Todellisuus laahaa kaukana jäljessä.

Kaikkein eniten pihalla ovat ne tapaukset, joille jää rooli päälle ja jotka alkavat pitää itseään tähtinä myös silloin kun spottivalot ovat sammuneet. Tuttavapiiriini kuuluu eräs Thaimaassa asuva lahjakas naismuusikko, jonka hengästyttävää Facebook-aktiivisuutta olin jo pitkään ihmetellyt. Hän postitti itsestään toinen toistaan säkenöivämpiä kuvia erilaisissa iltapuvuissa kymmenien kuvien päivävauhdilla. Jouduin blokkaamaan hänen päivityksensä, koska – vaikka hän kaunis olikin – en jaksanut enää katsella hänen loputtomia silmämeikkejään, kampauksiaan ja iltapukujaan.

Hänen maanisen valokuvausintonsa syy selvisi, kun hän kerran keskustellessamme totesi yksiselitteisesti olevansa kaupungin celebrity, julkkis. En ollut tiennyt, että ihminen voi itse nimetä itsensä julkkikseksi; eikö sellainen määritelmä anneta yleensä muiden toimesta? Silloin kun yksinkertainen kuolevainen alkaa kuvitella olevansa jumaluutta hipova julkisuuden lemmikki, alkaa hän harhaisesti luulla koko maailman olevan kiinnostunut hänen suihkussakäynneistään,  aamiaismysleistään ja jumppatrikoistaan, vaikka hänen elämässään ei oikeasti tapahtuisi mitään, mikä suuresti poikkeaisi tavallisen tallaajan elämästä.

Yleisö rakastaa artistiaan niin kauan, kun tällä on heille jotain annettavaa, jotain mitä he himoitsevat. Sitten kun artisti on loppuun kaluttu, nakkaa yleisö haaskan pois ja menee hakemaan viihteensä muualta. Se mitä suuri yleisö haluaa ei aina ole välttämättä samaa, mitä artisti itse haluaisi. Jokainen viihdealalle heittäytyvä joutuu tekemään oman valintansa: haluaako hän miellyttää ensisijaisesti yleisöä vai itseään. Valtaosa valitsee ensimmäisen.

Minua on lukuisia kertoja pyydetty tekemään seksikkäitä tanssiesityksiä, niiden päällehän kansa kuolaa. On tarjottu korkeampaa keikkapalkkiota ja paikkaa taivaassa. Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt. Tuskin olisin saanut kutsua kuninkaallisten ja diplomaattien pöytien eteen, jos olisin valinnut tuhman tytön linjan. Kun agentti Som myi omat periaatteensa ja ryhtyi tanssityttöjensä kanssa strippaamaan kumikorseteissa, sai hän varmasti mainetta ja kunniaa omanlaisensa yleisön keskuudessa, mutta sulki samalla ovet toiselta yleisöltä. Siltä, joka haluaa tyyliä ja glamouria, jotain mikä näyttää arvokkaalta. Ja sillä yleisöllä on varaa maksaa artistille viisinumeroisilla luvuilla.

Vieläkö joku muistaa Ethel Mermanin ikivihreän hitin “There’s No Business Like Show Business“, viihdealan ylistyslaulun? Tuon laulun sanoihin kulminoituu koko se valheellinen kupla, jossa viihdemaailma elää. Se on oma tyhjänpäiväinen universuminsa, joka pyörii itsensä ympärillä ja jossa vallitsevat omat itsekeskeisen raadolliset sääntönsä.

Nyt istuin arkkivihaajani Paun autossa matkalla kohti marokkolaista ravintolaa. Miten olin Paun autoon päätynyt – hänen, joka oli aina ollut minua kohtaan kuin säälimätön piru ja nokkinut minua surutta Somin tanssiryhmässä ollessani? (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Olimme osallistuneet Tamalyn Dallalin tanssikurssille, ja kurssin jälkeen Pau oli heittänyt ilmaan kaikille suunnatun kysymyksen: kuka haluaisi kyydin hänen autossaan. Yksikään tytöistä ei halunnut. Tanssitytöt pelkäsivät Pauta, koska hänellä oli käärmeen kieli ja hän harrasti okkultisimia, eikä pelokkaita ja taikauskoisia thaimaalaisia houkutellut ajatus istua kaksin pimeässä autossa ouija-laudalla leikkivän Paun kanssa.

Pau vinkkasi minulle, ja minä menin kuin lammas suden suuhun. Istuin Paun autossa Bangkokin katkuisessa liikenneruuhkassa, mutta meidän välillämme ei ollut edes savua. Pau kysyi, olinko valmis esitykseeni, ja vastasin hänelle rehellisesti, että en. Kerroin, että en ollut valmistautunut lainkaan. Olin ollut niin lukossa, että en ollut pystynyt luomaan mitään taiteellista saati kaunista. Olin koko ajan toivonut, että Som peruisi tapahtuman tai että sairastuisin tai saisin jonkin muun pätevän verukkeen olla esiintymättä. En halunnut tanssia tänä iltana enkä varsinkaan tälle yleisölle! Halusin mennä kotiin ja piiloutua syvälle peiton alle.

Tarjosin vampyyrille kurkkuni ja tunnustin Paulle epävarmuuteni. Sen sijaan että olisi purrut, hän ymmärsikin minua. Hän sanoi tietävänsä, miltä minusta tuntui; hänestä tuntui usein samalta. Sitä en Paulle kertonut, miten rumaksi ja lahjattomaksi tunsin itseni, että tunsin olevani maailman surkein olento ja ihmettelin, miten koskaan pystyisin pukemaan vatsatanssipuvun päälle ja astumaan paljaana ihmisten eteen.

Punaiset liikennevalot ja seisahtunut liikenne Bangkokin yössä olivat tehneet yhtäkkiä Pausta ja minusta hengenheimolaisia. Oli ihmeellistä keskustella hänen kanssaan rehellisesti ilman ainaista peitsen taittoa ja voimien mittelyä. Paljastui, että me kumpikaan emme oikeastaan lainkaan pitäneet esillä olosta, mutta jokin kummallinen riivaus ajoi meitä parrasvaloihin kerta toisensa jälkeen voittamaan itsemme. Se oli pakottava intohimo tanssiin.

Pau oli yksi lahjakkaimpia esiintyjiä, joita olin Thaimaassa nähnyt. Jos hän olisi liihotellut muutama kymmenen kiloa kevyempänä, olisi hän saattanut olla Bangkokin vatsatanssijoiden ykkönen. Hän tunnusti minulle tuona iltana, että hän rakasti klassista egyptiläistä vatsatanssia enemmän kuin mitään muuta – se oli hänen ensirakkautensa – mutta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia sillä saralla. Suuri yleisö ei halunnut nähdä hänen napaansa, koska sen ympärillä oli liikaa rasvaa. Hänet oli tuomittu pienille, hämärille lavoille, joissa millään ei ollut niin suurta väliä.

Yritin jossain urani vaiheessa auttaa Pauta ja järjestää hänelle keikkoja, mutta asiakkaat järkyttyivät hänen koostaan: “Emme missään tapauksessa halua sitä lihavaa tanssijaa!” He tekivät selväksi, että Paun taidoilla ei ollut merkitystä. Vaikka tämä olisi ollut valtakunnan huikein tanssija potenssiin sata, ei häntä kukaan halunnut katsoa, koska hän ei vastannut heidän kauneuskäsitystään.

Tuona iltana pelkäsin enemmän kuin koskaan, että minut buuattaisiin tanssilattialta alas maanrakoon. En ollut lainkaan harjoitellut ja olin päättänyt tehdä vain pienen improvisaation suosikkikappaleeseeni. Paineita ei suinkaan vähentänyt, että mestari Tamalyn Dallal oli yleisön joukossa. Pelkäsin turhaan. Yleisössä oli joukko muualta tullutta väkeä, joka ei tiennyt mitään tanssijoiden välisistä jännitteistä, ja he saivat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi sellaisena kuin olin.

 

Esityksen jälkeen agentti Som sai jonkin tilapäisen mielenhäiriön, sillä hän kutsui minut muiden kanssa syömään juuri kun olin saanut tavarani pakattua ja seisoin ovella valmiina lähtemään yksin kotiin. Yleensä minulle ei käynyt kutsua hänen armolliseen pöytäänsä. Ei edes silloin, kun vielä kuuluin hänen esiintymiskaartiinsa tanssien nälkäpalkalla kaikissa hänen kissanristiäisissään. Yhteisten keikkojen päätteeksi hänellä oli ollut tapana odottaa, että minä poistuisin paikalta, ja sen jälkeen hän vei muut ryhmän jäsenet syömään.

Nyt kaikki toisiaan katkerasti vihaavat thaimaalaiset kilpasiskot söivät sulassa sovussa saman pöydän ääressä ja jopa puhuivat minulle, vaikka en kuulunut mihinkään heidän kuppikunnistaan. Ja se, että minulle puhuttiin ystävällisesti, ei ollut aina ollut itsestäänselvyys.

60. Motivaatiot huipussaan

Thaimaalaiset tanssioppilaat ovat ainutlaatuisia. He ovat erilaisia kuin minkään muunmaalaiset tanssioppilaat. Olen asunut Taikamaassa lähes kymmenen vuotta, enkä ole vielä saavuttanut likimainkaan Siamin jumalkansan uskomatonta itseluottamusta:

– Hei, oletko sinä vatsatanssinopettaja? kysyy innokas nuoren naisen ääni puhelimessa.

– Kyllä vain. Miten voin auttaa?

– Haluaisin tulla ammattimaiseksi vatsatanssijaksi. Montako tanssituntia minun täytyy ottaa?

– Montako vuotta olet tanssinut vatsatanssia?

– En ole tanssinut ennen.

– Siis… oletko tanssinut jotain muuta lajia?

– En ole koskaan tanssinut. Olen joskus käynyt joogassa.

– Ja haluat tulla ammattimaiseksi vatsatanssijaksi?

– Kyllä. Riittääkö kahden viikon kurssi?

Tämä keskustelu ei ole vitsi. Se on oikeasti tapahtunut. Thaimaalaisten päässä tanssiminen kuten kaikki muukin puuhastelu on lasten leikkiä. Tarvitaan vain pari oppituntia ja simsalabim – sehän sujuu kuin tanssi! Näitä luonnonlahjakkuuksia putkahtelee esiin tasaiseen tahtiin liukuhihnalta:

– Miten monta kertaa minun täytyy tulla tunnille, jotta tulen yhtä taitavaksi kuin sinä? kysyy uusi oppilas silmät kirkkaina. Hän ei vielä erota oikeaa jalkaa vasemmasta eikä osaa laskea neljään. Hän on vähän alle kaksikymppinen.

– Jos treenaat kolme-neljä kertaa viikossa, kymmenisen vuotta riittää, vastaan.

Thaimaassa ammattitanssijaksi tuleminen on helppoa, itse asiassa niin helppoa, että maailman jokaisen vatsatanssijaksi aikovan kannattaisi muuttaa Thaimaahan. Se tapahtuu näin:

  1. Katsotaan YouTubesta vatsatanssivideo.
  2. Mennään vatsatanssitunnille.
  3. Ensimmäisen tunnin jälkeen otetaan tanssisalissa itsestä kuva, joka postitetaan Facebookiin.
  4. Toisen tanssitunnin jälkeen ostetaan seksikäs vatsatanssipuku. Laitetaan puku päälle ja otetaan lisää kuvia.
  5. Lopetetaan vatsatanssitunnit.

Sain tunneilleni jatkuvasti uusia, täynnä intoa olevia oppilaita, jotka kertoivat haaveilleensa vatsatanssista jo vuosia. Haaveilu loppui äkillisesti ensimmäisen tunnin jälkeen, kun he ihmettelivät, että tämähän oli vaikeaa, yaak maak maak – vaikka olimme ensimmäisellä tunnilla opetelleet vasta kävelemään eteen ja taakse neljään laskien. Thaimaalaisille rytmissä pysyminen tuntui olevan haastavampaa kuin mikään muu.

Opetin aikoinaan Suomessa tanssia erimaalaisista naisista koostuvalle ryhmälle. Afrikkalaiset, arabit, kurdit ja latinot hytkyivät rytmi veressä jo, ennen kuin musiikki oli alkanutkaan. Thaimaalaiset kompuroivat perässä hädin tuskin saaden kahta jalkaa järjestykseen oikea-vasen-oikea-vasen, saati että olisivat onnistuneet askeltamaan musiikin tahtiin. Eräs egyptiläinen rumpali-koreografi, joka veti taannoin Bangkokissa muutaman koreografiakurssin, hermostui oppilaittensa täydelliseen kehon motoriikan puutteeseen ja ihmetteli, miten thaimaalaiset olivat ylipäätään koskaan oppineet kävelemään! (Lue lisää tapauksesta TÄÄLTÄ.)

En rehellisesti sanottuna tiennyt, mistä kiikasti, miksi tanssiminen oli Siamin neidoille niin vaikeaa. He tulivat tunneilleni yleensä kaksi kertaa, minkä jälkeen he katosivat äänettömästi syytä ilmoittamatta. Motivaatiota heiltä ei puuttunut, tähtäsiväthän he ammattitanssijoiksi. Kenties motivaation kohde oli väärä.

Kysyin yleensä uusilta oppilailtani, miksi he halusivat oppia vatsatanssia, egyptiläisten naisten perinnelajia; monet thaimaalaiset kun eivät edes tienneet, mikä saati missä Egypti oli. Suomalaisten syyt olivat pragmaattiset: selkä- ja hartiakivut, painon pudotus, vatsan kiinteytys, lääkärin kehotus. Tai vilpittömästi halu oppia maailman naisellisinta ja esteettisintä tanssia.

Thaimaalaiset oppilaat tulivat aivan muista syistä: He halusivat parrasvaloihin, he halusivat tanssia seksikkäästi, he halusivat pukeutua navan paljastavaan kimalluspukuun ja heiluttaa peppua. Sanoin suoraan joillekin tunneilleni pyrkiville oppilaille, että he olivat tulleet väärään paikkaan, minä opetin pääasiassa egyptiläistä folklorea. Ehkä tästä syystä tunneilleni ei koskaan ollut jonoa ulos asti.

Thaimaalaiset eivät yleisesti ottaen herkuttele ajatuksella, että saavuttaakseen jotain heidän olisi tehtävä töitä sen eteen. Thaioppilaani ovat pääasiassa rikkaiden perheiden tyttäriä tai rikkaiden miesten puolisoita, tai heillä on muunlaiset sponsorit. Hiljattain yksi oppilas maksoi 20.000 bahtin paketin yksityistunteja. Hän käytti noita tunteja 4.000 bahtin edestä, eli kaksi tuntia, sen jälkeen hän totesi haluavansa mieluummin maata uima-altaalla. Hän oli jo investoinut 20.000 bahtia oppiakseen vatsatanssia, joten hänen ei enää tarvinnut nähdä vaivaa tullakseen tunneille. Ehti hän sentään oppia kahden tunnin aikana muutaman tanssiliikkeen. Ja ottaa itsestään kuvat Facebookiin.

ballet

Minulle tarjottiin korkeille lavoille meheviä keikkoja, joihin haluttiin yleensä tueksi tanssiryhmä, mutta sain ani harvoin oppilaistani esiintymisryhmää kasaan. Jokainen toki halusi estradille, mieluiten solistiksi, mutta kukaan ei ollut valmis sitoutumaan säännöllisiin treeneihin. Ei teatterin lavalle voinut mennä kahden tanssitunnin jälkeen vatkaamaan räpylöitä ja kuvittelemaan, että näyttää itämaiselta tanssijalta vain, koska on pukeutunut napatanssipukuun ja huojuu kuin eteerinen sypressi.

Oppilaani menettivät huikeita tilaisuuksia päästä esiintymään kanssani mm. Tshaikovskin Pähkinänsärkijä-balettiin ja kruununprinssin (nyk. kuningas) joulutapahtumaan, koska he eivät pystyneet/jaksaneet/viitsineet tulla harjoittelemaan muutaman minuutin mittaista koreografiaa kerran viikossa.

nutcracker

Jotkut oppilaani hämmästelivät sitä, että minä kävin pari kertaa vuodessa Egyptissä ottamassa tanssitunteja. Eihän opettajan tarvitse enää mitään oppia, opettaja osaa jo kaiken. Yksi japanilainen oppilas kuvitteli vilpittömästi minun olevan maailman huippu: – Sinähän menet aina Egyptiin opettamaan egyptiläisille vatsatanssia! Kun kerroin asian olevan toisin päin, hän meni hiljaiseksi ja jättäytyi pian tunneiltani pois.

Eräältä eläkkeellä olevalta ammattisellistiltä kysyttiin, miksi hän vielä 90-vuotiaanakin harjoitteli sellon soittoa. – Koska uskon edistyväni, hän vastasi.

Thaimaassa ei tullut kuuloonkaan, että opettaja olisi ottanut tanssitunteja omien oppilaidensa nähden. Kun Isosisko Som toi Bangkokiin sellaisia tähtiopettajia kuin Tamalyn Dallalin tai Nourhan Sharifin, ei hän voinut itse osallistua näiden kursseille, koska olisi menettänyt kasvonsa oppilaidensa silmissä. Säilyttääkseen kunnioituksen opettajan oli aina annettava oppilailleen sellainen vaikutelma, että hän oli alansa paras, eikä hänen yläpuolellaan voinut olla ketään.

Pyrkimykseni oli tanssin opettamisen ohella valistaa oppilaita ymmärtämään, mitä itämainen vatsatanssi oikein oli ja mistä maailmankolkasta se oli kotoisin. Olin kuvitellut onnistuneeni tässä hienosti, kunnes yksi parhaista, pitkäaikaisista thaioppilaistani, jonka kanssa olin käynyt läpi egyptiläisen kabareen ja baladin ohella saidia, nuubialaista ja khaleegitanssia, kysyi minulta otsa loistaen, voisimmeko tanssia seuraavaksi Daddy Yankeen kappaleen “Limbo”.

Joskus tunneilleni ilmaantui miehiä. He olivat usein naisellisia leidipojan ja androgyynin välimuotoja, mutta eivät suinkaan kaikki. Thaimaalainen salsamestari Alex, joka oli miehekkyyden perikuva, pyysi saada tulla seuraamaan tuntejani löytääkseen uusia ideoita omaan vartalonkäyttöönsä. Hän oli kiinnostunut tavasta, jolla vatsatanssissa käytettiin lantion lihaksia. Toivotin hänet tervetulleeksi mutta varoitin, että minun tunnillani ei istuta seinänvierustalla katselemassa vaan tanssitaan. Niin Alexin ei auttanut muu kuin osallistua tuntiin. Hän pärjäsi hienosti alkulämmittelyt, vaikkakin vaikutti lievästi ahdistuneelta, mutta kun hulmautimme esiin sifonkiset tanssihuivit, paloivat häneltä päreet, ja hän harppoi salista ulos puhisten:

– En kestä enää! Tämä on liian naisellista! Hän oli jälkeenpäin minulle vihainen, että olin saanut hänet houkutelluksi homoheiluntaan, vaikka vakuutin hänelle, että Egyptissä ja Lähi-idässä kaikki miehet vatsatanssivat, eikä siinä ollut mitään homoa. Alex ei kuitenkaan suostunut palaamaan. Hän valitti saaneensa elinikäisen trauman. Luulen itse, että hän oli salaa pitänyt vatsatanssiliikkeistä ja säikähtänyt omia tuntemuksiaan.

male-female

Vetäessäni reilu kymmenen vuotta sitten tanssikurssia Sansibarilla tunnille ilmoittautui hollantilainen mies, joka innosta pinkeänä vakuutti haluavansa oppia vatsatanssia. Minusta tuntui erikoiselta, että karski lihaskimppu oli kiinnostunut pehmeistä vatsarullauksista, mutta en pannut vastaankaan, kun hän ilmoitti tulevansa yhdessä ystävättärensä kanssa.

Ensimmäinen tunti ei alkanut lupaavasti, kun hollantilainen tarrasi minuun kiinni. Hän sanoi tarvitsevansa lähikontaktia saadakseen liikkeisiin ja rytmiikkaan selvennystä. Opetuksesta ei tullut mitään, ja jouduin työntämään liian innokkaan oppilaan etäämmälle. Selvisi, että “ystävätär” olikin joku tuntematon nainen, joka oli houkuteltu mukaan silmänlumeeksi, ja hollantilaisella uroksella oli aivan muut motiivit. No, tarinan onnellinen loppu oli, että päästyäni tangoavasta liukulantiosta eroon noista kahdesta tuli romanttinen pari, vaikkakin heidän vatsatanssituntinsa jäivät valitettavasti pariin kertaan.

Suomessa minulla oli vielä innokkaampia miesoppilaita. Opetin Helsingin aikuisopiston kellarissa vatsatanssia monikansalliselle naisryhmälle, kun joukko afganistanilaisia miehiä kuuli asiasta ja ilmaantui oven taakse kolkuttelemaan. He kysyivät arasti lupaa saada tulla mukaan; hekin halusivat kovasti oppia tanssimaan. Pojat olivat menneet suomalaiseen discoon, mutta eivät tienneet, mitä siellä piti tehdä. He halusivat tutustua tyttöihin, mutta heillä eivät hipsit hulanneet.

Kuinka olisin voinut sanoa heille ei. Niin sain oppilaikseni joukon afgaanimiehiä, joilta taleban oli kieltänyt kaiken synnillisen ruumiinhetkuttelun. Laitoin heidät salsaamaan hiki päässä töölöläisessä kellarissa Marc Anthonyn tahtiin. Kutsuin noita tunteja talebantansseiksi. Yhtä suurella hartaudella on tuskin koskaan tanssittu minun tunneillani.

59. Ninjoja ja vaimoja

Kuten jo aiemmin on ollut puhetta, asiakaskuntani on hyvin monenkirjavaa. (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Minut oli tilattu jälleen kerran esiintyään legendaariselle Thaimaan Rivieralle. Pattayalla hotellissa vastaan pomppasi jo aulassa hurja näky. Mustissa pahvilevyissä uhitteli kaksi ninjaa miekat sivallusvalmiina. Heidän rinnassaan jököttivät isoin kirjaimin sanat “STRENGTH” ja “SLIM”. Ihmetellessäni agentilleni, mitä tämä tarkoitti ja missä minun oli tarkoitus tanssia, hän selitti, että asiakas, joka oli intialainen laattafirma, oli saanut kuningasajatuksen yhdistää illanvietossaan ninjashown ja vatsatanssijan. Mikä nerokas idea! En olisi itse kuuna päivänä keksinyt vastaavaa.

ninja1

Vaikka itämaiset taistelulajit ovat lähellä sydäntäni, oli punamusta lava ilmassa sinkoilevine ninjoineen hiukan liikaa, ja alkusävelten kajahdettua hyppäsin pois lavalta ja kiipesin intialaisten laattaherrojen pöydälle juomalasien väliiin vetämään ensimmäisen settini.

ninja2

Intialaiset eivät suinkaan olleet ainoita, joille pälkähti päähän loistavia aatoksia. Thaimaalainen asiakas tilasi minut esiintymään Phuketiin ja kysäisi sivulauseessa, eihän haittaisi, jos minut maalattaisiin kauttaaltaan kultamaalilla, sillä tapahtuman teemana oli “kulta”. Kyllä se valitettavasti haittaisi. Sirkuspellejä sai tilata toisista talent-firmoista. Kullanarvoinen keikka Phuketissa jäi sillä erää väliin.

Minut kutsuttiin myös strippaamaan Playboy-lehden vuosijuhlaan Bangkokiin. Kaikkia vaatteita ei kuulemma tarvitsisi suinkaan ottaa pois, ja housutkin saisi pitää jalassa. En ottanut mitään vaatteita pois vaan päinvastoin, lisäsin kalsarikerroksia, kiristin vannetta pään ympärillä ja kieltäydyin elämäni tilaisuudesta. Playboy-poikien hippaloihin strippariksi päätyi minun sijastani entinen agenttini Som erään studionsa vatsatanssijan kanssa. Itämainen vatsatanssi ja strippaushan kun ovat tunnetusti sama asia.

Ei sovi myöskään unohtaa nuorta italialaista sulhoa, joka haaveili romanttisesta vatsatanssiesityksestä hääjuhlassaan Apenniinien niemimaalla. Kun lähetin hänelle hinnaston, hän vastasi, ettei pystynyt maksamaan lentojani Bangkokista Roomaan, mutta lupasi auliisti, että “jos haluat, voin hakea sinut lentokentältä ja voit asua kodissani muutaman päivän.” Saisin siis viettää ilmaisen omakustanteisen viikonlopun Italiassa tuntemattoman miehen kotona, jos esiintyisin hänen häissään. Jouduin valitettavasti kieltäytymään avokätisestä tarjouksesta. Aivan kaikki tiet eivät sentään vieneet Roomaan.

Kaikkien näiden sekavamietteisten asiakkaiden keskellä minua ilahdutti suuresti aina kun sain tanssia egyptiläiselle yleisölle. Tein melko säännöllisiä keikkoja Bangkokissa sijaitsevassa egyptiläisessä ravintolassa, jonka omistaja Amr oli hyvä ystäväni. Erityisesti minua ilahdutti se seikka, että egyptiläinen yleisö osasi taputtaa rytmissä toisin kuin thaimaalainen ja länsimaalainen yleisö, joiden läpsytykset laahasivat jäljessä ja tekivät tanssimisesta äärimmäisen vaikeaa. Nämä egyptiläiset opettivat minulle myös uuden arabian kielen sanan “harasho”, joka ei välttämättä ollut suomalaiselle tanssijalle kohteliaisuus, vaikka se oli sellaiseksi tarkoitettu.

 

Olin vieraillut myös Egyptissä Amrin kotona. Ravintolan pyörittäminen Bangkokissa oli hänelle vain sivubisnes; hän oli menestyvä kosmopoliitti liikemies, joka sukkuloi Dubain, Kairon ja Bangkokin väliä, ja oli harvinaista, että satuimme olemaan saman maan kamaralla samaan aikaan. Kuullessaan minun olevan tanssimatkalla Kairossa hän kutsui minut luksushuvilalleen ja mainitsi vaimonsakin olevan paikalla. Ilahduin, sillä en ollut tavannut hänen thaimaalaista vaimoaan pitkään aikaan.

Amr tuli hakemaan minut vanhimman poikansa kanssa autolla majapaikastani Gizasta. Ajoimme Kairon rikkaiden asuinalueelle, tarkkaan vartioituun kaupunginosaan, jonka monikerroksisista huviloista yksi oli hänen Kairon-kotinsa. Huvila oli kauniisti sisustettu, ja kiertelin sen oleskelutiloissa ihailemassa eri puolilta maailmaa kerättyä antiikkikokoelmaa. Sitten kiipesin kolmanteen kerrokseen tapaamaan hänen vaimoaan. Nuori rouva oli loukannut jalkansa eikä siksi pystynut tulemaan alas minua tervehtimään.

Kolmannen kerroksen tasanteella seisoi pyöreä mamma paksussa yöpaidassa odottamassa minua. Päättelin hänen olevan kodinhoitaja ja jätin hänet huomiotta. Nainen hymyili koko kasvojensa leveydeltä ojentaen käsivartensa minua kohti. Kun saavuin portaat ylös, kaappasi hän minut syleilyynsä ja julisti virheettömällä englannilla olevansa niin iloinen tavatessaan minut viimein! Päässäni löi hetken tyhjää. Kuka ihme tämä ventovieras egyptiläinen nainen oli? Amr tarjosi siihen nopeasti vastauksen:

– Saanko esitellä: vaimoni Mona. Kokosin itseni sekunnin murto-osassa ja halasin naista takaisin. Vakuutin hänelle, että tunne oli molemminpuolinen. Amr ei ollut koskaan kertonut, että hänellä oli kaksi vaimoa! Toivoin, ettei rouva huomannut hämmennystäni. Hän pyyteli anteeksi epäsopivaa asuaan; hän oli loukannut jalkansa eikä päässyt liikkumaan kunnolla, siksi hän oli vuoteenomana. Vetäydyimme hänen makuuhuoneeseensa, ja istuuduin sängynlaidalle naisen heittäytyessä takaisin pitkäkseen.

Mona oli mitä rakastettavin, kuuttakymmentä lähentelevä nainen. Hän oli Amrin thaivaimon täydellinen vastakohta: huomattavan ylipainoinen, tyylikkäästi ikääntyvä, välitön ja sydämellinen, Euroopassa akateemisesti koulutettu ja Egyptissä tunnettu henkilö maan johtavan naistenlehden päätoimittajana. Meillä synkkasi täydellisesti ikään kuin olisimme aina tunteneet toisemme.

Amrin thaimaalainen vaimo oli pieni ja siro, parikymmentä vuotta Monaa nuorempi, oikukas ja nirppanokkainen, ei missään suhteessa poikkeuksellinen, enkä ollut koskaan onnistunut saamaan hänen kanssaan keskustelua aikaiseksi, koska hän aina tavatessamme syventyi täydellä antaumuksella puhelimensa saloihin. Keskusteltuani hetken aikaa sivistyneen ja intellektuellin Monan kanssa ihmettelin, mitä Amr thaivaimossaan näki, kun hänellä oli tällainen aarre kotona Egyptissä.

Meillä oli keskustelu täydessä käynnissä, kun Amr ilmoitti, että hänellä oli nälkä, ja hän halusi viedä minut ulos syömään. Mona pyyteli anteeksi, ettei hän pystynyt laittamaan meille kotona ruokaa jalkansa takia. Ehdotin, että tilaisimme kotiinkuljetuksella jotain lähiravintolasta, jotta voisimme syödä kaikki yhdessä, mutta niin Amr kuin Monakin torjuivat ehdotukseni.

– Totta kai te menette ulos syömään, Mona sanoi. – Haluan, että sinulla on hauskaa, tämä on sinun iltasi.

– Minulla olisi vielä hauskempaa, jos söisimme yhdessä sinun kanssasi, vastasin, mutta Amr kiirehti sanomaan, että hän halusi viedä minut ulos syömään. Jostain syystä minulle tuli tunne, että minulla ja Monalla synkkasi liian hyvin, eikä Amr halunnut meidän tutustuvan toisiimme liiaksi.

Lähdin kahdestaan Amrin kanssa ravintolaan ja fiilikseni oli latistunut. Mona hyvästeli minut sydämellisesti ja ihmettelin, miten iloisesti nainen vilkutti aviomiehensä lähtiessä kymmenen aikaan illalla vieraan naisen kanssa ulos syömään hänen jäädessään liikuntakyvyttömänä yksin kotiin makaamaan.

– En tiennyt, että sinulla on kaksi vaimoa, sanoin autossa Amrille tunnustellen.

– Mona on minun nuoruudenrakkauteni. Mutta katso nyt häntä! Hän oli aikoinaan kaupungin kaunein tyttö, nyt hän on vanha ja lihava! Tiedäthän, ihmiset menevät nuorena naimisiin ja sitten he vähitellen muuttuvat. En rakasta häntä enää, mutta en pääse hänestä eroonkaan. Hän on lasteni äiti. En ole huono mies, en voi ottaa hänestä eroa, koska se näyttäisi ihmisten silmissä pahalta, mutta en halua olla hänen kanssaan enää. Rakastan Catia.

– Hmmm… Mietin, että Amr oli itsekin vanha ja lihava, ja kalju. Olikohan hän koskaan katsonut peiliin?

– Me elämme omaa elämäämme. Monalla on oma uransa, hän on älykäs ja menestyvä nainen hyvässä asemassa, hän ei tarvitse minua. Minulla on oma urani. Olen suurimman osan ajasta ulkomailla, käyn täällä vain silloin tällöin tervehtimässä häntä ja lapsiani.

– Mitä poikasi ajattelevat tästä?

– He ymmärtävät minua. He ovat Catin kanssa mitä parhaimmat ystävät, eihän heillä ole edes paljon ikäeroa. He menevät aina Bangkokissa käydessään yhdessä ulos.

– Tietävätkö vaimosi toisistaan?

– Cat tietää Monasta, olen ollut hänelle alusta asti rehellinen. Hän tietää myös, etten rakasta Monaa, ja hän ymmärtää tilanteen. Mona ei tiedä Catista, emmekä puhu asiasta. En halua loukata häntä. Ehkä hän aavistaa jotain, mutta hän ei koskaan kysy minulta mitään. Hän on hyvin kasvatettu, hän tietää oman paikkansa. Vaimon tehtävä ei ole esittää kysymyksiä. Amr näytti ärsyyntyvän kysymyksistäni ja halusi vaihtaa aihetta. En kysellyt enempää.

Amr vei minut syömään tunnelmalliseen ravintolaan. Keskustelimme ylimalkaisia asioita. Hän kertoi, kuinka hän rakasti palavasti thaivaimoaan Catia, vaikka tämä olikin temperamenttinen ja oikukas ja järjesti joskus kohtauksia. He toivoivat kovasti lasta, mutta eivät olleet onnistuneet. Amr myönsi, että hän oli tulossa vanhaksi.

Minä näin vanhan tutun Amrin uusin silmin. Olin aina kunnioittanut häntä suuresti. Hän oli reilu ja mukava työnantaja, ja yhteistyömme oli lämmintä ja mutkatonta. Nyt olin järkyttynyt huomatessani, että en sittenkään tuntenut häntä lainkaan. Hän eli kaksoiselämää, jonka uskoi olevan paras ratkaisu kaikille osapuolille. Tyypilliseen Lähi-idän miesten tapaan hän ajatteli naisten puolesta tietäen paremmin kuin nämä itse, mikä oli näille parasta. Monaa kävi sääliksi.

Kun palasin majapaikkaani ja kerroin seuraavana aamuna tapauksesta tanssinopettajalleni, tämä naurahti, että eihän tilanteessa ollut mitään epätavallista, noin useat egyptiläiset miehet toimivat. Kun vaimo tulee vanhaksi ja rumaksi, mies ottaa nuoremman kakkosvaimon, mikäli on riittävän varakas elättämään kahta naista. Se on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä.

Ihmettelin, miksi Mona ei fiksuna ja itsellisenä, turvatussa asemassa olevana naisena ottanut eroa moisesta miehestä, ja opettajani selitti, että se ei ollut järkevää, koska hänen yhteiskunnallinen asemansa pohjasi nimenomaan siihen, että hän oli säädyllisesti naimisissa kunnioitettavan miehen kanssa. Jos hän tuon ikäisenä ja tuossa asemassa olevana naisena ottaisi eron, aiheuttaisi se skandaalin, ja hän saattaisi jopa menettää sen seurauksena työpaikkansa.

– Usko minua, tilanne on sekä Monalle että Amrille paras mahdollinen, ja he ovat varmasti kumpikin tahollaan onnellisia, opettajani vakuutti. Näin opin jälleen jotain uutta kulttuurista, jonka olin luullut jo melko hyvin tuntevani.

Previous Older Entries

Haluatko tietää, miten tarina jatkuu? Kirjoita alle sähköpostiosoitteesi, niin pysyt juonessa mukana.

Follow Hadassa on WordPress.com

Täällä on käyty

  • 53,925 kertaa