54. Omituisia asiakkaita

Puhelin pärähti Yhdysvaltojen suunnalta. “Markiksi” esittäytyvä mies oli olevinaan jostain nimekkäästä kykyjä etsivästä firmasta, joka aikoi viedä minut Lähi-itään ja Itä-Eurooppaan valokuvaussessioon, ja he tarjoaisivat minulle tuosta hyvästä tähtitieteellisen summan rahaa. Keskustelimme puhelimessa yli tunnin, kun Mark yritti vakuuttaa minua ainutlaatuisuudestani ja siitä, miksi he halusivat valokuvata juuri minua bikineissä Arabian niemimaalla. Sen jälkeen minut vietäisiin voittosaatossa Itä-Euroopan kautta Yhdysvaltoihin, missä saisin työskennellä huippupalkalla vatsatanssijana viiden tähden klubeilla.

Mark julisti, että he tekisivät minusta rikkaan ja kuuluisan. Näpäytin takaisin, että olin jo kuuluisa ja minulla oli aivan riittävästi töitä Thaimaassa. Yritin venyttää keskustelua mahdollisimman pitkään saadakseni hänet paljastamaan enemmän taustajoukoistaan, sillä oli selvää, että minua oltiin lähestymässä ihmiskauppiaiden taholta. Markin huomatessa, että keskustelu ei edennyt toivotusti, hän ilmoitti palaavansa asiaan ja päätti puhelun. Melkein toivoin, että olisin kuullut hänestä vielä uudelleen, sillä olisin kovin mielelläni usuttanut verikoirat hänen peräänsä.

Hänen kunniallinen firmansa oli bongannut minut TÄÄLTÄ ja innostunut Egyptin-kuvistani, ja he olivat kuvitelleet vetävänsä oikeasta suitsesta, jos kutsuisivat minut makaamaan kameran eteen hiekkaerämaahan jonnekin Saudi-Arabiaan. He eivät tienneet, että edellisellä erämaareissullani olin miltei saanut Malak-nimisen hevosen hampaat sääreeni, sillä kuten minäkään, Malak ei pitänyt kameroille poseeraamisesta, ja yritettyään purra jalkaani tuo uljas olento koetti juosta ylitseni, mistä minulla on todisteena sarja valokuvia. Antaisin mielelläni Malakin haukata myös ihmiskauppiaita haarovälistä jykevällä leukaotteella.

leo

malak

Ei tarvinnut olla ihmiskauppias ehdottaakseen vatsatanssijalle idioottimaisia hommia. Eräs viiden tähden hotelli Bangkokissa pyysi minua esittämään vatsatanssia puolentoista metrin korkuisen pylvään päällä, jossa oli vajaan neliömetrin kokoinen levy ilmeisesti kukka-asetelmia varten. Toiveena oli, että liihottelisin levyn päällä seksikkäästi huivin kanssa, nopean musiikin tahtiin tietenkin. Tuskin olin koskaan nähnyt pöllömpää tanssiesitystä. Miten ylipäätään nousisin elegantisti ihmisen korkuisen kukkatolpan päälle? Nosturilla? Trukilla? Lienee tarpeetonta sanoa, että kieltäydyin pylvästelystä.

Sama tapahtumanjärjestäjä halusi samassa tilaisuudessa minun tanssivan James Bondia esittävän näyttelijän kanssa. He antoivat minulle vapauden valita itse musiikkikappaleeni, kunhan se sopisi illan tyyliin. Otin haasteen vastaan ja esitin tyylikkäässä James Bondille omistetussa cocktail-tilaisuudessa jotain kummallista, mikä ei mennyt aivan putkeen ja mistä opin sen, että itseään kunnioittavan artistin on paras pitäytyä tekemään sitä mitä osaa parhaiten, eikä yrittää leikkiä dramaattisia agenttileikkejä.

007-bileet

Oma lukunsa olivat yli-innokkaat fanit, jotka soittelivat työpuhelimeeni vuorokaudenaikaan katsomatta. Nimitin heitä I love you -miehiksi. He tulivat useimmiten Persianlahden öljyvaltioista ja kokivat tarvetta soittaa varhain aamuyöstä tuntemattomalle vatsatanssijalle Thaimaahan tunnustaakseen äkillisesti liekkeihin roihahtanutta rakkauttaan. Heidän englannin kielen taitonsa rajoittui tavallisesti kahteen keskeiseen lauseeseen: “How are you?” ja “I love you.”, minkä jälkeen laitoin yleensä luurin kiinni.

Silloin tällöin myös vapaamieliset Persianlahden naiset ottivat yhteyttä. Rouva Dubaista lähestyi minua pyytäen yksityistunteja Bangkokin-kodissaan. Vastasin kohteliaasti, että annan yksityistunteja ainoastaan tanssistudioissa, joissa opetan. Hän vastasi, että hinta ei ole ongelma, hän voi maksaa kaksinkertaisen hinnan, jos vain tulen hänen kotiinsa opettamaan. Toistin, että annoin tunteja tanssistudiossa keskustassa. Hän sanoi toivovansa erityisesti keppitanssia. Se ei ollut ongelma – keppitanssi oli yksi minunkin suosikeistani.

– Minun täytyy sitten harjoitella ahkerasti… muuten keppi voi osua paljaaseen jalkaani… hehheh, nainen naureskeli. En ymmärtänyt vitsiä. – Eikä minua yhtään haittaa vaikka osuisi… hän lisäsi. – Ja haluan kotitehtäviä ja testejä.

– Testejä? En pysynyt ollenkaan mukana.

– Haluan, että minulle tulee seuraamuksia, jos en tee läksyjä ja läpäise testejä.

– Siis mitä seuraamuksia?

– Nurkassa seisomista ja keppiä jaloille.

– Tuota… tämä ei oikein taida kuulua minun tyyliini.

– Älä huoli, hyväksyn kaiken ja kestän sen kyllä. Voit maksattaa minulla ylimääräisen korvauksen kaikista rangaistuksista, joita joudut minulle antamaan. Ja jos tulen myöhässä tunnille, voit seisottaa minua nurkassa viisitoista minuuttia avojaloin.

– Tämä ei nyt todellakaan ole minun tyyliäni! Olen pahoillani, mutta meidän täytyy unohtaa yksityistunnit. Reippaat keppitanssit uhkean dubailaisen naisen kanssa loppuivat ennen kuin olivat alkaneetkaan.

Eräs journalisti naapurimaasta oli saanut minusta pakkomielteen ja yritti hinnalla millä hyvänsä päästä tapaamaan minua. Hän koetti ensin tilata minut kotimaahansa esiintymään, mutta haistaessani hänen olevan hiukan liian innokas normiasiakkaaksi kieltäydyin. Kun hän ei saanut minua tulemaan luokseen, lensi hän itse Thaimaahan ja soitti tilatakseen minut yksityiskeikalle hotellinsa sviittiin Bangkokissa. En mennyt. Mies lupasi maksaa mitä tahansa. Aivan mitä tahansa! Kieltäytyin entistä jyrkemmin. Tämä oli menossa aivan liian epätoivoiseksi.

Lopulta mies yritti saada minua edes illalliselle kanssaan, missä ravintolassa itse haluaisin, ja hän olisi jopa maksanut minulle siitä, että olisin syönyt hänen kanssaan. Niin kova nälkä minulla ei ollut, että olisin mennyt. En viitsinyt kertoa hänelle, että esiinnyin illalla aivan hänen lähellään, Dream Hotellissa. Vaikka arvostankin uskollisia faneja ja pyrin olemaan kiltti kaikille, synnyttävät epätoivoiset miehet ja naiset enemmän pakokauhua kuin riemua, enkä välitä nähdä heitä lähietäisyydeltä.

 

53. Keikoilla Keikon kanssa

Lahjakas ja kunnianhimoinen japanitar Keiko oli pitänyt minuun kyynärvarrenmittaisen etäisyyden aina siitä saakka, kun hän oli saanut puskettua itselleen loven Bangkokin tanssimarkkinoille. Pidin Keikoa yhtenä niistä rakastettavista ihmisistä, jotka huutokauppaisivat äitinsä ja mummonsa päästäkseen tavoitteeseensa. Minä tein olosuhteiden pakosta uraa yksin; Keiko oli liittoutunut arkkiviholliseni Somin kanssa ottaen minun paikkani sen jälkeen, kun Som oli heittänyt minut ulos. Keiko tanssi nykyään entisen tanssiparini Annan partnerina, vaikka tiesin, etteivät he kumpikaan voineet sietää toisiaan. (Lue lisää Keikosta TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ.)

Nyt hän suureksi hämmästyksekseni ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan lähestyi minua ja ilmoitti olevansa kiinnostunut työskentelemään kanssani. En ollut varma, mitä hän ajoi takaa, ja muistutin häntä, että Som ei halunnut minun olevan missään tekemisissä tanssijoittensa kanssa, joihin Keiko kuului. Tiesin hänen allekirjoittaneen Somin kanssa sopimuksen, joka velvoitti hänet pysymään uskollisena Somille, tai muuten uhkasi 20.000 bahtin sakko ja hirttotuomio. (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Keiko kuitenkin vakuutti, ettei hän tanssinut enää Somin tallissa – eikä kenenkään muunkaan. Hän julisti olevansa riippumaton ja haluavansa liittoutua minun kanssani.

Olin hämmentynyt, sillä tiesin, miten suuria antipatioita minua kohtaan Keiko tunsi, eikä hän ollut koskaan edes yrittänyt peitellä sitä. Olin saavuttanut jonkinlaisen aseman Bangkokin tanssipiireissä, ja kenties Keiko oli päättänyt pakottautua sietämään minua päästäkseen kalastelemaan suurempiin vesiin kuin Somin tukkoiset sinttijorpakot. Tai sitten Som oli vain yksinkertaisesti heittänyt hänetkin pihalle.

Keikon vakuuttaessa toistamiseen, että Som oli historiaa, päätin antaa hänelle tilaisuuden. Kutsuin hänet kanssani Pattayalle keikalle. Suuntasimme Mumbai Magiciin viihdyttämään intialaisia. Rempseät viiksi-intiaanit laittoivat meidät samaan pukuhuoneeseen seksinäytöksiä esittävien thaimaalaisten leidipoikien kanssa. Otin esiliinan ja siveyspoliisin roolin ja raahasin Keikon ulos komeroon vaihtamaan vaatteita pois irstaiden salasetien ulottuvilta. Keiko oli pöllämystynyt reaktiostani. Ei kai hän ollut halunnut jäädä strippaamaan mekkomiehille?

Humaltunut miesyleisö oli harvinaisen huonosti käyttäytyvää, ja kun valitin ensimmäisen esityksemme jälkeen Keikolle yleisöstä, hän ihmetteli, kuinka niin. Hänestä oli aivan normaalia, että häntä kohdeltiin alentuvasti ja pidettiin huorana. Jotenkin olin Keikon kanssa tykkänään eri aaltopituudella.

Seuraavaksi vein Keikon Krabille. Hän melkein myöhästyi lentokoneesta ja olin sisäisesti raivoissani. Minun tehtäväni oli hommata meille keikat ja kuljetukset ja suunnitella showt, hänen tarvitsi ainoastaan hinata itsensä ajoissa lentokoneeseen, eikä sekään meinannut sujua.

Krabilla meitä oltiin lentokentällä vastassa ja kuljetettiin sutjakkaasti Sofitel-hotelliin. Kävimme tutustumassa juhlapaikkaan, missä tarkistin lavan, äänentoiston ja valot. Sen jälkeen meidät vietiin toiseen hotelliin, joka oli oleva vaatimaton majapaikkamme. Ero oli dramaattinen. Putosimme palatsista parakkiin.

Intialaiset miljonäärit, jotka järjestävät lapsilleen ökyhäät lennättäen koko monisatapäisen sukunsa Intiasta, Australiasta ja Amerikasta Thaimaahan, majoittavat nämä viiden tähden Sofiteliin viikoksi, juhlivat heidän kanssaan viisi vuorokautta yötä päivää, tilaavat muusikot ynnä muut viihdyttäjät ympäri maailmaa eivätkä säästele kuluissa saadakseen häistään Bollywood-elokuvia imitoivan megaspektaakkelin – nämä samat kroisokset kokevat äkillisen pihiyskohtauksen artistien kulujen kohdalla.

Kerran, kun minut oli tilattu esiintymään Siam Kempinskiin, yhteen Bangkokin hulppeimmista hotelleista, intialaisen sulhasen isä soitti minulle yrittäen tinkiä esiintymispalkkiostani. Toistin hänelle, että minulla on kiinteät taksat: saman hinnan maksavat kuningashuoneet ja kulmakuppilat, enkä anna alennusta. Isi järjesti silmäterälleen häät yhdessä kaupungin ykköshotelleista ja kehtasi tinkiä tanssijan palkkiosta, aivan kuin hänellä olisi ollut pennosista tiukkaa. Teki mieli ehdottaa, että ukko vaihtaisi hääpaikaksi Holiday Innin, niin hän säästäisi sen verran rahaa, että voisi palkata jälkikasvunsa iloksi vaikka sata Bangkokin parasta tanssijaa.

Kun saavuin Keikon kanssa viehättävään, tähdettömään hökkelihotelliimme, menin vessaan toipumaan ensishokista, ja Keiko ilmoitti lähtevänsä ulos. Mutta siitä vessasta ei niin vain tultukaan pois. Kun yritin avata ovea sisältä päin, ei lukko hievahtanut mihinkään. Riuhdoin, hakkasin, huusin, potkin, kiljuin, mutta vessassa olin ja pysyin. Tämä oli minun iltani. Olisin edes ottanut koppiin meikit mukaan, niin olisi ollut jotain tekemistä. Nyt istuin pytyn kannen päällä toivoen, että Keiko tulisi joskus takaisin. En ollut koskaan ikävöinyt Keikoa niin rakkaasti kuin silloin.

Kun kuulin huoneen oven viimein avautuvan, huusin Keikolle olevani vessassa jumissa. Keiko kiskoi ovenripaa toiselta puolelta, minä toiselta, ja viimein hän juoksi respaan hälyttämään henkilökunnan paikalle. Sen jälkeen ovea kiskoi kaikkiaan neljä henkilöä eri suunnista, ja minä olin edelleen sisäpuolella.

Lopulta haettiin paikalle huoltomies, joka irrotti vessan ovesta sekä rivan että lukon, ja astuin voittajana ulos. Kävimme saman tien respassa pyytämässä, että saisimme vaihtaa huonetta, sillä vessan ovessa ammotti aukko. Respatäti kertoi, että hotelli oli valitettavasti täynnä. Palasimme huoneeseen ja meillä oli aikaa juuri sen verran, että ehdimme hätäisesti heittää meikkipussit sisältöineen naamaan.

Yhtäkkiä oveen koputettiin. Respatäti tuli ystävällisesti kertomaan, että hotellissa oli sittenkin yksi huone vapaana. Joku vieras oli juuri kirjautunut ulos, ja vartin päästä voisimme siirtyä huoneeseen, kunhan se ensin saataisiin siivottua. Kiitimme tätiä, haalimme tavaramme kasaan ja vaihdoimme huonetta.

Olimme uudessa huoneessamme, kun ovea hakattiin taas, tällä kertaa äkäisesti nyrkillä. No mitä nyt! Oliko musiikkimme liian kovalla? Pyysin Keikoa avaamaan. Hän avasi, ja seurasi syvä hiljaisuus.

– Kuka siellä on? huusin, mutta Keiko ei vastannut. Menin itse katsomaan valmistautuen pyytämään anteeksi, mikäli kovaääninen arabialainen musiikkimme oli häirinnyt jotakuta seinänaapuria.

Oven takana seisoi villi-ilmeinen mies veitsi kädessä. Hän näytti sekavalta, muuttui sitten hämmentyneeksi, laski veitsen alas ja mutisi “sorry sorry” ja säntäsi tiehensä. Edelleen sanaton ja kalpeaksi valahtanut Keiko veti oven kiinni. Mitä ihmettä täällä tapahtui?! Kenen huone meille oli annettu? Jos jonkun kurkku leikattiin auki tuona yönä, ei se ollut meidän. Emme ehtineet jäädä pohtimaan tilannetta, sillä auto tuli kiidättämään meidät juhlapaikalle.

haakatos

Häät olivat satumaiset, kuten kaikki intialaiset häät, joissa olen koskaan esiintynyt. Niitä oli jo juhlittu muutama päivä, joka ilta eri teemoin. Tänään oli marokkolainen ilta, siksi paikalla olimme me napatanssijat. Hotellin puutarhaan oli rakennettu marokkolainen haaremi hienoine verhokatoksineen. Annoin Keikon aloittaa yleisön lämmittelyn ja jäin itse odottelemaan hääparia. Minun tehtäväkseni oli annettu hääparin johdattaminen lavalle. Minulla ei tietenkään ollut mukana tilanteeseen sopivaa musiikkia, sillä kukaan ei ollut kertonut etukäteen, että saisin kunnian toimia häämarssin esitanssijana. DJ soittaisi mitä tahtoisi ja minä improaisin mukana.

krabihaat2

Odotellessamme ohjelman alkamista valistin Keikoa, että meidän tuli pysyä näkymättömissä, ja olimme kääriytyneet siveellisesti huntuihin piilotellen temppelipuiden takana poissa häävieraiden katseilta. Keiko viis veisasi ohjeistani. Hän heitti hunnun pois paljastaen napatanssipukunsa ja asteli hääjoukon keskelle ja meni muina miehinä hakemaan seisovasta pöydästä ruokaa. Hän kuljeksi hääväen seassa hameessa ja rintsikoissa keskivartalo paljaana, otti itsestään häpeilemättä kuvia ja nautti ruuasta kuin olisi ollut yksi kutsuvieraista, ja minä häpesin hänen puolestaan. Pahoin pelkäsin, että tämä olisi viimeinen kerta, kun tämä hääjärjestäjä tilaisi minut juhliin esiintymään. Lensimme seuraavana aamuna takaisin Bangkokiin.

En ollut Keikon käytöksestä mielissäni, mutta minulla ei ollut ketään muuta. Esiintymiskeikkoja tarjottiin joka tuutista, ja minun ei auttanut muu kuin ottaa Keikoon pian taas yhteyttä. Nyt paikkana oli Hua Hinin Sheraton. Saavuimme hotelliin, ja sillä aikaa kun minä olin tekemässä musiikin ja valojen testausta, Keiko oli vaihtanut tanssipuvun päälleen ja lähtenyt esittelemään napaansa ympäri hotellia ilman estoja. Kun palasin takaisin, oli pukuhuone tyhjä, ja löysin pitkän etsinnän jälkeen Keikon juhlapöydän luota seurustelemassa miesten kanssa puolialastomana lautanen täynnä ruokaa. Se oli viimeinen kerta, kun keikkailin Keikon kanssa.

Pari viikkoa myöhemmin kuvat Facebookissa paljastivat, että Keiko ei ollut koskaan lähtenyt Somin tallista mihinkään. Hän opetti edelleen Somin studiolla ja tanssi Somin troupessa. Keiko oli valehdellut minulle päästäkseen tekemään keikkoja kanssani ja oli saattanut minut Somin silmissä ikävään valoon, sillä olin luvannut Somille, etten kajoaisi hänen tanssijoihinsa, ja olin aikonut pitää lupaukseni. Som tuskin tuli koskaan tietämään totuutta. Somillekaan ei jäänyt epäselväksi, että olimme keikkailleet yhdessä.

En nähnyt Keikoa enää, sillä hän katosi salaperäisesti joitakin kuukausia myöhemmin. Hänen Facebook-sivunsa jämähti ikuiseen marraskuuhun vuonna 2013, eikä sivua ole päivitetty sen jälkeen. Keikon blogiin ei ole ilmestynyt uusia kirjoituksia, eikä hänen päätyönsä, tanssiasusteiden nettikauppa, ole ollut toiminnassa marraskuusta 2013 lähtien. Hänen puhelimensa on ja pysyy suljettuna. Kukaan Somin tanssiryhmäläisistä ei tiedä, missä hän on – ei niin, että se heitä edes kiinnostaisi.

Rohkaisin kerran mieleni ja astuin Isosisko Somin eteen kysyäkseni, mitä Keikolle on tapahtunut. Isosisko vastasi, että ei mitään, Keikolla on kaikki hyvin. Thaimaassa kun on aina kaikilla kaikki hyvin.

shangri-lassa

52. Neuvostovakoojat ja geisha

Silloin kun en keikkaillut, opetin tanssia. Vedin viikoittaisia tunteja tanssistudioissa eri puolilla Bangkokia. Isosisko Somin luotsaaman Studio Orangen ovet pysyivät minulta tiiviisti suljettuina, muualle olin vaihtelevasti tervetullut.

tanssitunti1

tanssitunti2

Tunneilleni ilmaantui toisinaan neuvostovakoojia. Nämä olivat entisen Neuvostoliiton alueelta tulevia tanssijattaria, jotka yrittivät kokeilla onneaan Thaimaan tankomarkkinoilla. He googlasivat minut netistä, ottivat yhteyttä ja tulivat tanssioppilaikseni tai pyysivät kahville urkkiakseen yksityiskohtia verkostoistani. He esiintyivät ystävinä mutta yrittivät sormet syyhyten kiilata reviirille ja vallata asiakaskuntani.

Eräs Tatiana tunki hotellikeikoilleni videoimaan esityksiäni ja jaellakseen vaivihkaa omia käyntikorttejaan potentiaalisille asiakkaille. Toinen Tania esitti ryhtyvänsä keikkaparikseni, mutta perimmäisenä tarkoituksena oli päästä käsiksi asiakkaisiini, työntää minut syrjään ja ottaa lavat haltuun.

Suhtauduin näihin tatianoihin ehkä turhan ystävällisesti, sillä he alensivat itämaisen vatsatanssin tasoa pornahtavilla esityksillään ja polkivat hintoja tanssien lähes ilmaiseksi. Yksikään heistä ei kuitenkaan onnistunut aikeissaan, ja he katosivat markkinoilta yhtä merkityksettöminä kuin olivat tulleet.

Myös thaimaalaisista tanssistudiosta tuli oppilaita vakoilemaan opetustani. Olin Bangkokin kokoisessa miljoonakaupungissa ilmeisen häiritsevä henkilö, kun tanssistudiot näkivät niin kovasti vaivaa seuratakseen tekemisiäni. Kun aloin mainostaa tuntejani nimikkeellä egyptiläinen vatsatanssi, ilmestyi sama lajinimike tuota pikaa muiden studioiden ohjelmaan, vaikka kyseiset opettajat eivät olleet koskaan edes hengittäneet Egyptiin päin. Kun vedin folklore-teemaisia kursseja, alkoivat muutkin studiot yhtäkkiä pitää egyptiläistä folklorea telttamekkoineen trendikkäänä. Mitä uutta teinkin, ottivat toiset studiot saman ohjelmaansa, aina käyttämiäni musiikkikappaleita myöten.

Jotkut Isosisko Somin thaimaalaisista oppilaista kävivät salaa tunneillani. Tiesin, ettei heillä ollut lupa hakea oppia minulta, ja he tiesivät sen myös. Isosisko Som kontrolloi tanssioppilaidensa tekemisiä kellon ympäri. He tuskin uskalsivat katsella öisin uniakaan muusta kuin Somista. Jonkin ajan kuluttua kapinalliset oppilaat katosivat salaperäisesti tunneiltani mitään ilmoittamatta. Joko Som oli saanut vihiä heidän harharetkistään kielletyn aidan tuolle puolelle, tai he pelkäsivät muuten vain petturuutensa paljastuvan.

Som omisti studionsa tanssioppilaat siinä määrin, että kun pyysin häneltä lupaa saada lainata paria tuttua oppilasta esiintymään kanssani hyväntekeväisyystapahtumaan vammaisten lasten hyväksi, ei lupaa herunut. Tanssioppilailta itseltään ei asiasta edes kysytty.

Kerran tunnilleni ilmestyi Thaimaassa asuva venäläissyntyinen seurapiirijulkkis, Miss Universum vuodelta viisi. Hän ei varmaan tiennyt, että olimme kohdanneet kerran aikaisemmin. Jokunen vuosi aiemmin olin esiintynyt arabalaisessa festivaalissa Somin tanssiryhmän kanssa, ja tumma kaunotar oli istunut yleisön joukossa toisten häikäisevien kaunotarten keskellä. Kun meidän esityksemme alkoi, käänsi hän tuolinsa selin ja istui koko esityksen ajan selkä meitä kohti kuin huutomerkki osoittamatta pienintäkään mielenkiintoa tai edes muodollista kohteliaisuutta. Muut pöydässä olevat naiset kannustivat meitä taputtaen, mutta universumin kauneinta eivät napatanssit kiinnostaneet, vaikka kaksi hänen ystävättäristään tuli esityksen jälkeen backstagelle kiittämään meitä hienosta showsta. (Illan kulusta lisää TÄÄLLÄ.)

Miss Uni

Nyt Miss Universum kävi piipahtamassa tanssitunnillani ollen yhtä kaunis ja viileä kuin edelliselläkin kerralla. Tunnin jälkeen hän käveli salista ulos kiittämättä, seisahtui hetkeksi käytävään antaen thaimaalaisen ihailijajoukon kerääntyä ympärilleen ja ottaa itsestään kuvia. Sitten hän poistui paikalta ystävättärensä saattelemana jättäen tanssitunnin maksamatta.

Ryhmäoppilaiden lisäksi sain ilokseni joitakin yksityisoppilaita. Eräs heistä oli japanilainen Maasa, joka saapui paikalle synkkäilmeisen miesseuralaisen kanssa. Maasa oli keski-ikää lähentelevä vahvasti meikattu, kalmanvalkeaksi puuteroitu nainen, joka riisuttuaan päällysvaatteensa paljasti alta mustan, läpinäkyvän vartaloverkon, jollaisia näkee strippibaareissa. Ihmettelin hiukan hänen asuvalintaansa tanssitunnille, mutta en sanonut mitään.

Miesseuralainen ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään, ei edes vessaan. Mies piti Maasaa tiukassa otteessaan, melkein kuin vankina. Kun aloitin tanssitunnin, kolkko vanginvartija hiihti kannoilla saliin kysymättä lupaa. Kun hän alkoi videoida tuntia, keskeytin hänen touhunsa huomauttaen, ettei tunteja saanut kuvata. Mies närkästyi huomautuksestani. Maasa alkoi pyydellä häneltä pelokkaana anteeksi minun puolestani, vaikka minun mielestäni mies itse oli anteeksipyynnön velkaa. Maasa ei hymyillyt koko tunnin aikana kertaakaan. Tunnin päätteeksi mies maksoi, ja he lähtivät pois, eivätkä tulleet toista kertaa.

Sain myös huohottavan australialaisen leidipoika-ahdistelijan, joka soitti minulle parikymmentä kertaa kärttäen yksityistunteja kotonani. Hän kertoi tarvitsevansa kahden minuutin rumputanssikoreografian tekemäänsä pornoelokuvaan ja vaati saada tulla tunnille elokuva-asussaan. Minulle oli sama, missä asussa oppilaat tulivat tunneille, kunhan heillä pysyivät housut jalassa. Pyysin leidipoikaa lopettamaan huohottamisen ja käyttäytyvän normaalisti. Sen jälkeen hän soitteli minulle enää harvakseltaan.

Näiden kaikkien mielenkiintoisten ihmisten lisäksi minulla oli myös aivan tavallisia, ihania tanssioppilaita, jotka kävivät uskollisesti tunneillani vuodesta toiseen ja pitivät huolen siitä, että en päässyt ripustamaan tanssitossuja naulaan, vaikka useasti mieli teki.

51. Pankkiryöstö

Ne pennoset, joita tanssiagentit eivät varasta tanssijalta, päätyvät thaimaalaiselle pankkitilille. Jokaisella esiintyvällä artistilla on luonnollisesti miljoonia pankissa. Minun miljoonani olivat Bangkokissa Siam Commercial Bankissa, Chidlomin konttorissa.

Eräänä päivänä tarvitsin käteistä sen verran, että pankkiautomaatin päivänostoraja ylittyi, joten kävelin tuttuun konttoriin ja otin jonotusnumeron. Mukanani minulla oli passi henkilöllisyyden tunnistamiseksi, ja myös konttorin johtaja tunsi minut. Rahaa ei herunut. Olin jättänyt epähuomiossa pankkikirjan kotiin. Ilman sitä ei pankkiin ollut asiaa edes kanta-asiakkaalla. Thaimaassa kaikki tilitapahtumat kirjataan samanlaiseen pankkikirjaan, joita Suomessa käytettiin joskus Vanhan testamentin aikaan.

Menin pankkiin seuraavana päivänä uudestaan kädessäni passi ja pankkikirja. Jonotettuani pääsin tiskille. Kaiken piti sujua sutjakkaasti kuin tanssi, kunnes nuori virkailijapoika huomautti, että allekirjoitukseni ei näyttänyt samalta kuin ennen. Täynnä virkaintoa hän kaivoi arkistoista esiin liki kymmenen vuotta aikaisemmin tekemäni allekirjoituksen, jonka olin raapustanut silloin muinoin, kun olin avannut tilin pankissa. Ei hätää – vedin pojan edessä olevaan paperiin uuden allekirjoituksen. Näyttikö nyt samalta? Ei näyttänyt. Allekirjoitin uudelleen, ja kiukun noustessa pintaan käteni piirsi mitä sattui. Nyt allekirjoitus ei mennyt sinne päinkään!

Minulla oli kiire töihin ja vartti aikaa nostaa rahat pankista. Viisitoista minuuttia oli kulunut ja poika tutkaili yhä kymmenen vuotta vanhaa allekirjoitusta. Mielestäni se oli aivan samanlainen kuin nykyinen allekirjoitukseni, joka koristi passin alareunaa. Poika oli eri mieltä. Hän ei antanut minulle yhtään bahtia, koska hänen tarkka silmänsä oli huomaavinaan asiassa jotain epäilyttävää.

Poika otti pankkikirjani ja passini ja vei ne sivuhuoneeseen. Hermostuin passin kadotessa näköpiiristä. Poika kävi näyttämässä allekirjoitustani esimiehelleen, jonka näin nyökkäävän, oletin että hyväksyvästi. Esimies tunsi minut, sillä olin asioinut aiemmin useita kertoja hänen kanssaan. Ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, etteikö pienen konttorin henkilökunta olisi tiennyt, että olin sama henkilö, joka väitin olevani. Virkaintoinen nuori poika tuli takaisin ja pyysi minua allekirjoittamaan vielä kerran. Allekirjoitin kiukuissani noin kymmenen kertaa paperin reunamarginaalit täyteen ja kysyin haastavasti, kelpasiko!

Thaihymy oli kaukana huuliltani. Mikään allekirjoituksistani ei pojan mielestä ollut 100% identtinen. Hengitin hitaasti ja laskin japaniksi kymmeneen yrittäen säilyttää malttini ja kysyin pojalta, oliko maailmassa jonkun ihmisen allekirjoitus joka kerta täsmälleen samanlainen. Poika ei osannut vastata mutta näytti minulle tärkeänä vanhaa ja uutta allekirjoitustani alkaen analysoida niitä kirjain kirjaimelta: aa, bee, cee. Hän vakuutti minulle, että joka kirjain näytti erilaiselta.Viittasin hänen esimiehensä suuntaan ja sanoin, että mies tunsi minut ja pystyi todistamaan henkilöllisyyteni. Esimies käänsi päänsä pois kadoten takahuoneeseen.

Poika antoi minulle uuden jonotusnumeron ja lomakkeen käteen ja käski mennä jonottamaan toiselle palvelutiskille. Hän oli takavarikoinut passini ja pankkikirjani. Olin jo jonottanut kertaalleen, ja jonotusnumeroista piittaamatta marssin raivokkaasti jonon ohi levittäytyen lomakkeeni kanssa tiskille. Ilmoitin naisvirkailijalle, etten tiennyt, mitä minun oli tarkoitus tällä thaikielisellä lomakkeella tehdä, mutta minun käskettiin tulla tänne. Nainen kehotti minua allekirjoittamaan lomakkeen. Kieltäydyin allekirjoittamasta, kun en tiennyt, mikä paperi se oli. Nainen sanoi uudelleen, että minun oli laitettava nimi alle. Sanoin, etten allekirjoita lomaketta, jota en ymmärrä.

Korotin ääntäni niin että koko sali raikui ja sanoin haluavani keskustella pankinjohtajan kanssa. Minulle annettiin uusi jonotusnumero. Silloin paloivat päreet. Huusin pankin halki ensimmäiselle pojalle haluavani vain nostaa muutaman sata euroa OMIA rahojani OMALTA tililtäni! Marssin pojan eteen ja vaadin saada takaisin passini ja pankkikirjani. Epäröiden poika antoi ne minulle, ilmeisesti peläten turvallisuutensa puolesta, ja syytä olikin.

Karjuin leijonan lailla tappavani kaikki ja vedin salamannopeasti kassista esiin miekan, jolla silppusin koko kauniisti hymyilevän punaposkisen pankkihenkilökunnan meetvurstiksi. Sitten vaihdoin järeämpään kalustoon ja jytyytin rynnäkkökiväärillä sisäänpyrkivistä vartijoista jauhelihaa. Heittelin silmittömällä kiihkolla granaatteja pitkin seiniä ja viimeisenä kaikesta räjäytin ydinpommilla koko talon ja kaupungin tuhkaksi!

Todellisuudessa nykäisin vain passini ja pankkikirjani turvaan pojan kädestä, sanoin kiitos niin jäätävästi kuin osasin, ja olin varma, että herkkä nuori thaimies tuntisi kylmän värinän syvällä selkärangassaan loppuelämänsä ajan. Harpoin pankista ulos. Melkein potkin ovien lasit säpäleiksi mennessäni. Olin niin raivoissani, että en tiedä, olenko koskaan elämässäni ollut niin vihainen. Hiukan lisää ärsytettynä olisin saattanut tappaa viattomia vastaantulijoita. En ollut aavistanut omaavani psykopaattisia taipumuksia.

Tein noin vartin lenkin kävellen ympyrää läheisen ostoskeskuksen pohjakerroksessa miettien, mitä tekisin. Kun olin hiukan rauhoittunut ja akuutein murhanhimo oli laantunut, kävelin takasin pankkiin ja asetuin jonoon. Huomasin kaikkien virkailijoiden vilkaisevan minua pelokkaan näköisinä. Nuori poika oli kadonnut ja hänen paikkansa oli tyhjä. Päädyin nuorelle naisvirkailijalle. Ilmoitin lyhyesti haluavani sulkea pankkitilini ja nostaa kaikki rahani. Asiallisesti tyttö haki kassakaapista julmetun summan käteistä, lastasi sen jättikokoiseen ruskeaan kirjekuoreen ja pyysi minua allekirjoittamaan paperin.

Allekirjoitin, ja tyttö katsoi allekirjoitustani hiukan liian pitkään. Pyysin paperin takaisin ja allekirjoitin muutaman kerran lisää ja sanoin toivovani, että joku niistä kelpaisi. Tyttö ei sanonut enempää. Otin passini, pankkikirjani ja kirjekuoreni ja kävelin pankista ulos. En ollut koskaan kantanut niin paljon käteistä laukussani. Minusta tuntui aivan kuin olisin juuri ryöstänyt pankin. Onneksi ihmishengiltä oli säästytty.

miekka

50. Maksuvaikeuksia Pattayalla

Pattayan Walking Streetille oli ilmestynyt uusi libanonilainen yökerho, jonka johtaja Abe tilasi minut esiintyjäksi avajaisiin. Abe oli minulle uusi tuttavuus. Hän puhui puhelimessa kiihtyneeseen sävyyn ja vaikutti stressaantuneelta. Rauhoittelin, että hän voisi luottaa minuun; en ollut koskaan tehnyt ohareita.

Hiukan vastentahtoisesti ja viimetipassa Abe lähetti ennakkomaksun pankkitililleni, kun olin toistuvasti vakuuttanut, että en liikkuisi Bangkokista mihinkään, ennen kuin ennakkomaksu olisi tililläni. Tilille saapunut summa oli vain puolet sovitusta ennakosta. En viitsinyt huomauttaa asiasta, sillä sille ei enää ehtinyt tehdä mitään. Olin jo pakkaamassa itseäni ja tanssipukujani taksiin.

Yleensä nukuin auton takapenkillä matkat Bangkokista Pattayalle, mutta nyt nukkumisesta ei tullut mitään, sillä Abe soitteli minulle yhtä mittaa hermostuneena tivaten, missä olin ja ehtisinkö varmasti ajoissa perille. Hän uhkaili, että hänen pomonsa tappaisi hänet, jos mokaisin tämän illan. Paikalle oli tulossa erittäin tärkeitä venäläisiä kutsuvieraita.

Puolivälissä matkaa minun oli pakko todeta, että Aben kuolinhetki häämötti, sillä minä en ehtisi ajoissa. Olin ollut tietämätön jostain kansallisesta pyhäpäivästä, jonka seurauksena Pattayalle vievä moottoritie oli tukossa, ja matkaan varaamani reilu 2,5 tuntia oli jo mennyt umpeen, kun olin vasta puolivälissä matkaa.

Abe raivosi puhelimessa. Puolustauduin, että mistä ihmeestä olisin voinut aavistaa, että matka kestäisi yli viisi tuntia, kun yleensä taitoin pätkän alle kahdessa tunnissa. Abe oli niin poissa tolaltaan, että mietin, olisiko minun paras kääntyä takaisin kotiin. Aben käytös vaikutti hysteeriseltä, ja hänen murhanhimoinen pomonsa oli ilmeisen pelottava henkilö, jonka eteen en haluaisi saapua väärään aikaan.

Kysyin Abelta, mitä tehdään, perutaanko esiintyminen. – Ei, ei!! hän huusi melkein itku kurkussa. Kehotin kuljettajaa iskemään kaasun pohjaan. Aloin laittautua autossa valmiiksi, sillä arvasin, ettei paikan päällä olisi enää aikaa vilkaista peiliin.

Saavuimme Pattayalle myöhään illalla. Parkkeerasimme auton buddhalaistemppelin pihaan, ja autonkuljettaja lähti retuuttamaan matkalaukkuani pitkin Walking Streetiä yrittäessämme etsiä oikeaa osoitetta.

Walking Street

Ovella hikinen ja vapiseva Abe riuhtaisi matkalaukun kuljettajan kädestä ja juoksi sisään, minä perässsä. Kysyin, missä on pukuhuoneeni. Abe vei minut omaan toimistoonsa. Missä oli minulle luvattu pukuhuone?! Ei ole mitään pukuhuonetta, totesi Abe; voisin riisuutua tässä toimistossa. Kaikkien tietokoneiden webbikameroiden edessä? Kysyin uudelleen, missä on vessa, voin vaihtaa vaatteet siellä, mutta Abe totesi, ettei nyt ole aikaa mennä vessaan. Venäläiset VIP-vieraat odottavat, ja heillä on erittäin lyhyt pinna.

Abe jätti minut yksin ahtaaseen toimistoonsa, joka oli täynnä tavaraa. Heitin vaatteita tietokoneiden tirkistelevien kamerasilmien päälle ja yritin vaihtaa tanssipukua ylle kädet täristen. Toimistoon kopsutteli piikkikoroillaan simpsakka thainainen, jolta pyysin apua, sillä minulla oli vaikeuksia kiinnittää pukuni yläosan hakasia selästä.

– Se ei kuulu minun työtehtäviini, vastasi nainen kopeasti plastiikkaoperoitu nenä pystyssä. – Sitäpaitsi olen juuri laitattanut rakennekynnet. Menin tyrmistyksestä sanattomaksi. En ollut koskaan kuullut thaimaalaisen suusta vastaavaa. Thaimaalaiset olivat poikkeuksetta ystävällisiä ja aina auliita auttamaan.

– No anteeksi, vastasin, – ajattelin vain, jos olisit voinut auttaa, mutta ei tarvitse, kiitos, saan kyllä laitettua nämä itsekin. Nainen seurasi hetken, kun yritin saada tuloksetta selkäpuolen hakasia kiinnitettyä, tuli sitten katumapäälle ja tarjosi apua. Hän muistutti vielä uudelleen rakennekynsistään ja valitti niiden menevän pilalle minun takiani.

Abe hakkasi ovea. Ilmoitin olevani valmis. Musiikki alkoi soida minun ollessani vielä toimistossa. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä esiintymislava oli. Kai siellä sentään oli lava?! Tarjoilijapoika juoksutti minut lavalle. Selässäni oli siivet ja huomasin liian myöhään, että lava oli aivan liian pieni siiville. Heiluttelin hetken massiivisia hopeasiipiä ilmassa etsien katseellani venäläisiä VIP-vieraita, ja pyöräyttelin heidän edessään sarjan piruetteja ja arabeskeja, mutta ilmekään ei värähtänyt kivisillä kasvoilla. Miesten vieressä istui yhtä vähäilmeisiä vähäpukeisia naisia. Kaikilla näytti olevan pinna kireällä.

Lisäsin kierroksia. Heitin siivet pois ja tulin lavalta alas. Abe oli pyytänyt minua esiintymään erityisesti tuolle venäläispöydälle, muista vieraista ei ollut niin väliä, ja tein työtä käskettyä. Paksut keski-ikäiset vladimirit olivat nielleet laatikollisen rautakankia. Mitään elonmerkkiä heissä ei ollut. Liihottelin heidän pöytänsä ympärillä ja naureskelin itsekseni, kun en saanut heitä edes irvistämään.

sin-pun

Taaempana istui Lähi-idän väkeä polttamassa vesipiippua jammaillen musiikin tahtiin. Tein pienen kierroksen sinne. Sain päälleni ruhtinaallisen rahasateen. Takaseinustoille oli ripottautunut joukko thaimaalaisia prostituoituja, jotka Abe oli tilannut paikalle ihmettelemään eksoottista napatanssijaa ja oppimaan napatanssia. Näinhän homma maassa pelasi: Kun thaimaalainen tyttö katsoi puolen tunnin vatsatanssiesityksen, oli hän sen jälkeen täysinoppinut vatsatanssija, ja nuo tytöt jatkaisivat muina iltoina siitä, mihin minä olin jäänyt. Kukaan muu kuin arabiyleisö ei huomaisi eroa.

Esitin kolme settiä venäläiselle hautajaisväelle. Ehkä tämä oli heidän kaikkien aikojen villein bileiltansa. Mitä turhia hymyillä ilman syytä. Kun vladimirit olivat poistuneet turvat rutussa yökerhosta, antoi Abe minulle merkin, että tehtäväni oli suoritettu. Vaihdoin siviilivaatteet päälle.

Abe oli sillä välin kadonnut tietymättömiin. Esiintymispalkkioni oli maksamatta. Kysyin henkilökunnalta, mihin isäntä oli mennyt, mutta kukaan ei tiennyt. Miehen puhelin oli suljettu. Otsalleni alkoi nousta hiki. Seisoin matkalaukkuineni yökerhon oven ulkopuolella ihmetellen, mitä tehdä. Naapuribaarin johtaja tuli juttelemaan. Mies oli kohtelias ja asiallinen, kertoi nähneensä esitykseni ja pitäneensä siitä ja pyysi hinnastoani. Hän sanoi haluavansa palkata minut seitsemäksi illaksi viikossa omaan baariinsa esiintymään. Kieltäydyin kiittäen.

Ovimies lähti pyynnöstäni etsimään Abea. Lopulta noin tunnin odottelun jälkeen tämä saapui. Hän oli ilmiriidoissa jonkun toisen miehen kanssa ja he huusivat toisilleen kävelykadulla. Raivoissaan Abe yritti marssia ohitseni sisään, mutta pysäytin hänet ja kysyin niin kohteliaasti kuin pystyin, missä oli esiintymispalkkioni. Abe ihmetteli, eikö henkilökunta ollut vielä maksanut minulle.

– Ei henkilökunnalla ole valtuuksia maksaa minulle mitään, vastasin. – Minähän olen sopinut palkkiosta sinun kanssasi.

– Odota, niin käyn puhumassa kassanhoitajan kanssa, Abe yritti. – Hän maksaa sinulle.

–Tulen mukaasi, ilmoitin, sillä mielessäni oli vahva epäilys, ettei Abella ollut aikomustakaan maksaa, ja hän saattaisi livahtaa takaovesta ulos.

– Minulla ei ole nyt käteistä mukana, Abe valitti.

– Voit varmasti lainata joltain. Minun pitäisi päästä lähtemään takasin Bangkokiin, kello on jo paljon.

– Voinko maksaa sinun pankkitilillesi huomenna? Lupaan varmasti maksaa.

– Se ei valitettavasti käy. Mehän sovimme käteismaksusta. Olen odottanut sinua jo tunnin, niin että jos nyt vain maksaisit, niin me molemmat pääsemme lähtemään.

– Entäs minun välityspalkkioni?

– Mikä ihmeen välityspalkkio? putosin kärryiltä.

– Minähän hommasin sinulle keikan tälle klubille. Minulle kuuluu prosenttiosuus sinun esiintymispalkkiostasi.

– Öööö… Tarkoitatko siis, että kun sinä tilaat minut omalle klubillesi esiintymään, sinä otat minun kanssani sopimastasi esiintymispalkkiosta itsellesi välityspalkkion? Eihän siinä ole mitään järkeä. Et sinä ole mikään keikka-agentti vaan tämän paikan johtaja! Vai oletko sittenkään isäntä täällä? Abe meni noloksi ja alkoi kaivaa taskuaan. Sitten hän keksi vielä pyytää tippiä itselleen. Että minä palkattuna esiintyjänä maksaisin työnantajalleni juomarahan!

– Missä mahtaa olla minun juomarahani? kysyin saatuani esiintymispalkkioni turvaan käsilaukun uumeniin. – Arabiyleisö hukutti minut rahasateeseen ja tarjoilijasi keräsivät setelit pois jaloista. Missä nuo setelit ovat?

– En tiedä, en nähnyt mitään, sanoi Abe.

– Tarjoilijat toimivat sinun ohjeittesi mukaan. Miksi et kysy heiltä. Abe kävi muodon vuoksi sisällä ja tuli pian takaisin.

– Kukaan ei tiedä rahoista mitään.

– Mitä! Siinä oli kasoittain satasia, kenties tuhansia bahteja. Ne ovat minun juomarahani, ne kuuluvat minulle.

– Tarjoilijat sanoivat, että siinä oli vain pari kymppiä, eikä kukaan tiedä, missä ne nyt ovat.

– Siinä oli paksu tukku satasia. Olen varma, että saat asian halutessasi selville, sinähän olet tämän paikan johtaja. Voit vaikka tarkistaa asian turvakameroista.

Ahdistelin Abea niin kauan, että hän suostui menemään toimistoonsa, jonne tallentuivat yökerhon turakameroiden kuvaamat videot. Olin itse nähnyt ne livenä ollessani vaihtamassa vaatteita. Abe teeskenteli, ettei hän osannut kelata videoita taaksepäin.

– Lupaan selvittää asian huomenna, hän sanoi. – Minulla on nyt pää kipeä ja haluan mennä nukkumaan.

– Minä haluaisin selvittää asian tänään.

– En nyt pysty selvittämään mitään. Lupaan, että huomenna käyn videon läpi ja katson, kuka vei rahat, ja siirrän ne heti pankkitilillesi. Päättääkseen keskustelun Abe puristi kättäni, katsoi minua silmiin ja sanoi astetta ystävällisemmällä äänellä: – Vannon, että lähetän rahat sinulle huomenna. Uskothan minua?

– En ole aivan vakuuttunut.

– Sano, että uskot, niin saat nähdä, että olen rehellinen enkä valehtele sinulle. En ole koskaan valehdellut kenellekään. Lupaan pyhästi, että saat rahasi.

– Kai minun on uskottava, sanoin katsoen Abea silmiin. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin teeskennellä uskovani, sillä halusin päästä ennen aamua kotiin. Paiskasimme kättä sopimuksen merkiksi.

Rahoja ei tietenkään koskaan kuulunut. Aben puhelin oli seuraavan viikon suljettuna eikä hän vastannut sähköposteihin. Päätin, että tämä sai olla viimeinen kerta pitkään aikaan, kun keikkailisin Pattayalla. Vaikka jo viikon kuluttua olin siellä taas.

49. Synkkiä punaisia lyhtyjä

Olimme ihmiskauppatiimin kanssa tyttöbaarissa. Oli tiistai-ilta ja paikalla oli liian vähän asiakkaita. Nuoret baaritytöt kyräilivät meitä varautuneesti ja arkailivat lähestyä neljän naisen tiimiämme. Muutama tuttu nainen vilkutti lavalta. He olivat minua vanhempia, kokeneita ilotyttöjä. He tunsivat meidät hyvin ja tiesivät, mitä teimme. Moikkasin takaisin.

red

Yhtäkkiä viereeni syöksyi nuori tyttö, joka oli silmiinpistävän eri näköinen kuin muut. Hän oli punkahtava, hyvin epäthaimaalainen. Otsatukka roikkui silmillä, nenänpielen läpi kulki rengas. Hän alkoi epätoivoisesti tentata minua kysymyksillä: mikä on nimeni, mistä olen, mitä teen. Hän piti paniikinomaisesti yllä keskustelua, ja ehdin vaivoin ottaaa vastaan päälleni sinkoilevan kysymysryöpyn.

Tyttöä ahdisti. Hän kertoi olleensa baarissa viisi päivää, ja minä olin ensimmäinen, jolle hän oli uskaltautunut puhumaan. Hän oli yrittänyt vältellä miehiä ja nähdessään meidän naistiimimme tulevan baariin hän säntäsi puhumaan minulle, jotta hänen ei tarvitsisi mennä pitämään miehille seuraa. Hän inhosi miehiä! Hän ei halunnut poikaystävää eikä aviomiestä – miehet olivat jotain, mitä hän viimeksi elämäänsä halusi – kuten moni muukin baarityttö tunnusti.

Hän oli bangkokilainen Maggie, kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, jonka äkillinen taloudellinen ahdinko oli ajanut prostituutioon. Hän oli tehnyt baarin kanssa sopimuksen, että saadakseen noin 140 euron kuukausipalkan hänen olisi maattava kuukausittain vähintään 13 miehen kanssa. Häntä oksetti koko touhu, tämä baari ja sen ilmapiiri ja nuo hikiset, pahalle haisevat farangimiehet. Hän ei ollut koskaan myynyt itseään ja pelkkä ajatuskin kauhistutti. Hän halusi baarista ulos ennen kuin mamasan, hänen managerinsa, pakottaisi hänet ottamaan vastaan ensimmäisen asiakkaan.

Samaan aikaan kun kuuntelin Maggien tarinaa, toinen puoli tiimistämme oli jututtamassa nuorta tyttöä, jolla ei selvästi ollut kaikki kunnossa. Hän näytti olevan lopussa. Tiimi teki päätöksen ostaa tytön baarista ulos maksamalla mamasanille sovitun hinnan. Minä jäin Maggien kanssa baariin istumaan, sillä meillä oli vielä juttu kesken. Tiimimme ei saisi hajaantua, ja minun pitäisi tiiminjohtajana pitää joukko kasassa – turvallisuussyistä – mutta en voinut tilanteelle mitään. Kaksi meistä poistui ulosostetun tytön kanssa baarista.

den

Kerroin itseinhon kanssa kamppailevalle Maggielle, että hän on arvokas ja että Jumala rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Hän antoi luvan rukoilla puolestaan, ja laitoin käden hänen ympärilleen ja rukoilin ääneen keskellä tympeää seksibaaria. Annoin Maggielle thaimaalaisen tukihenkilön puhelinnumeron ja pyysin soittamaan, mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Omia puhelinnumeroitamme emme voineet emmekä saaneet antaa. Kävin vielä halaamassa vanhat konkarit, ne tutut naiset, jotka olivat vilkuttaneet minulle lavalta. He vannottivat minua tulemaan pian uudestaan.

Kolmen päivän kuluttua menimme takaisin toisella tiimikokoonpanolla. Maggieta ei näkynyt missään. Hän oli halunnut baarista pois eikä hän enää ollut siellä. En tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään.

Tällä kertaa kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan. Olimme aina olleet kyseiseen baariin tervetulleita. Levittäydyimme eri puolille baaria kuten tavallista ollaksemme herättämättä liikaa huomiota ja näyttääksemme tavallisilta asiakkailta. Istuin tapani mukaan lähelle lavaa, jossa vähäpukeiset tai yläosattomat, joskus alaosattomat, tytöt tanssivat asiakkaille.

Tuttu tyttö, Ning, tuli viereen istumaan. Ehdin kysellä häneltä kuulumiset ja tilata hänelle Coca Colan, kun hän yhtäkkiä ilmoitti anteeksi pyydellen, että mamasan viittoi häntä siirtymään pois luotani. Huomasin saman tapahtuvan samaan aikaan kaikille tiimimme jäsenille. Jotain omituista oli meneillään; meidän ei annettu enää jutella tyttöjen kanssa.

Jokaisella baaritytöllä oli oma managerinsa, mamasan, joka “omisti” tytön, välitti häntä rahaa vastaan miesasiakkaille ja valvoi hänen tekemisiään. Yhdessä baarissa oli noin kolme mamasania, jotka vahtivat tiukasti, mitä baarissa tapahtui. Yritimme pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan ja olla ärsyttämättä heitä; mikäli mamasan ei pitänyt meistä, hän voi helposti heitättää meidät baarista ulos. Mamasan oli yleensä joko ikääntynyt entinen prostituoitu tai ladyboy, naiseksi pukeutunut tai sukupuolenvaihdosleikkauksen läpikäynyt mies.

Tänä iltana mamasan oli saanut meistä tarpeekseen. Hän oli roteva, maskuliininen, mekossa ja meikeissä kulkeva mies, joka oli aina ennen katsonut touhujamme läpi sormien ja antanut meidän vapaasti jututtaa tyttöjään. Mutta kolmen päivän takainen episodi, jolloin tiimimme oli ostanut yhden baaritytöistä ulos, oli saanut mamasanin epäluuloiseksi. Vaikka hänen pyrkimyksensä oli saada tytöt myydyiksi ja välityspalkkion liiveihinsä, ei hän luonnollisesti halunnut meidän vievän hänen omaisuuttaan pois baarista tuomatta takaisin.

Hän kielsi tyttöjään puhumasta meille, eivätkä tytöt voineet muuta kuin totella. Heidän Coca Colansa jäivät koskemattomina pöytään. Ymmärsimme sanomattakin, ettemme olleet enää tervetulleita. Mamasan istui meistä tarkkailuetäisyyden päässä, ja hänen tuijotuksensa teki olomme epämukavaksi. Lähdimme baarista pois. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Tiimillämme oli moneen muuhunkin baariin porttikielto, ja meidät käännytettiin monesta paikasta suoraan ovelta ulos.

Normaaleina iltoina, sen jälkeen kun jätimme baarialueen taakse, jaoimme joukon kahtia ja lähetimme osan työntekijöistä kotiin. Ydintiimi siirtyi toiselle alueelle. Siinä missä tuo ensimmäinen alue tyttö- ja poikabaareineen työllisti öisin noin 20 000 thaimaalaista kuukausipalkalla hikoilevaa prostituoitua, oli kaduilla toinen yötyöläisten joukko: thaimaalaiset katutytöt, jotka jostain syystä eivät halunneet tai kelvanneet baareihin töihin, lukemattomat ulkomailta tuotetut seksityöläiset sekä epämääräisiin liiketoimiin pakotetut lapset, joista osa oli ostettuja/myytyjä, osa perheiltään siepattuja.

streetwalkerskids

Niille, jotka kotisohvillaan paheksuvat Taikamaahan riemulomalle matkaavia ulkomaalaisia seksituristeja, todettakoon, etteivät Bangkokin prostituoitujen suurin käyttäjäryhmä suinkaan olleet länsimaalaiset urpot ja jormat vaan Bangkokin omat Isaanista kotoisin olevat taksikuskit, joiden vaimot ja lapset puursivat kaukana Koillis-Thaimaan riisipelloilla ja joita miehet pääsivät katsomaan noin kerran vuodessa. Nämä yksinäiset maanteiden kuninkaat työllistivät Bangkokin bordelleja ylivoimaisesti eniten. Sen jälkeen hyvänä kakkosena tulivat muut aasialaiset miehet: kiinalaiset, japanilaiset, korealaiset.

Ilotyttöjen pohjasakkaa olivat tummahipiäiset Isaanin tytöt, Thaimaan alin kansanluokka. Heihin eivät aasialaiset miehet kajonneet. Heidät jätettiin ilman surua ja haikeutta länsimaalaisille miehille, joiden silmissä he olivat maailman ihanimpia olentoja. Tytön ihonväri määritteli asiakaskunnan, eivätkä aasialaiset miehet asioineet samoissa tyttöbaareissa kuin länsiurokset tai arabit. Aasialaismiehillä oli toisissa kaupunginosissa aivan omat heitä varten suunnitellut hieromalaitoksensa, joissa vaaleaihoiset Pohjois-Thaimaan tytöt palvelivat heitä vienosti, ja länsimaalaiset miehet tuskin tiesivät näiden paikkojen olemassaolosta, sillä heitä ei niihin asiakkaiksi kaivattu.

Toinen alue, jossa tavallisesti vietimme iltojamme, oli varsinainen ihmiskaupan mätäpesäke, jonne huomiomme ensisijaisesti kohdistui ja jonne tuotettiin ulkomailta ihmiskaupparenkaan kautta vierasmaalaisia tyttöjä. Emme voineet viedä koko tiimiä alueelle, sillä meidän täytyi pysyä näkymättöminä. Tuo alue kuhisi mafian kätyreitä. Yritimme näyttää turisteilta ja satunnaisilta ohikulkijoilta.

Nyt emme olleet voineet mennä alueelle muutamaan viikkoon, sillä tiimimme pelasti sieltä kuukautta aiemmin uzbekistanilaisen naisen, jonka poikaystävä oli pakottanut prostituoiduksi pitäen häntä vankinaan. Tuo poikaystävä oli thaimaalainen poliisi, jolla oli kädet syvällä ihmiskaupassa. Poliisisetä ei luonnollisesti riemastunut naisen katoamisesta, ja koska hän piti hallussaan naisen passia, oli hän saanut usutettua koko virkavelikuntansa tämän perään. Järjestömme piilotteli naista salaisessa paikassa, ja koska meidän epäiltiin sekaantuneen asiaan, katsoimme parhaaksi pysyä poissa noilta kulmilta.

Kansainväliseen ihmiskauppaan oli sotkeutunut niin sinivuokkoja kuin erinäisissä merkittävissä asemissa olevia henkilöitä. Niin korkeaa virastoa ei ollut, etteivätkö mafian limaiset lonkerot olisi ulottuneet sinne. Asioita liikaa tonkivien suut suljettiin, ja mekin saimme tasaiseen tahtiin uhkaussähköposteja ja -soittoja.

Vaikka yritimme pysyä salassa ja anonyymeinä, jouduimme välillä vaarantamaan työmme ja turvallisuutemme julkisuuden tähden, sillä ihmiskauppa-asia tarvitsi julkisuutta, vaikka julkisuus oli viimeinen asia, jota me itse kaipasimme. Lupauduin antamaan Norjaan yhden haastattelun sillä ehdolla, että haastattelu nauhoitettaisiin takaa päin varjokuvana takaraivoni näytellessä keskeistä roolia.

Ajankohtainen aihe kiinnosti kaikkea mediaa, ja useat televisioasemat eri puolilta maailmaa yrittivät tulla tekemään työstämme dokumentteja, mutta he eivät ymmärtäneet, ettei mafian hallitsemalla alueella marssittu voitokkaasti televisiokamerat tanassa. Kasvohaastatteluja ei voinut tehdä, eikä useista asioista voinut edes puhua niiden oikeilla nimillä. Eräs amerikkalainen televisioyhtiö sai vihreän valon tulla kuvaamaan dokumenttia työstämme, ja sitä kuvattiin salaa kameramiesten hiippaillessa salamyhkäisesti tiimimme perässä ja meidän esiintyessämme ikään kuin emme olisi huomanneet heitä. Joissakin baareissa saimme kuvata sillä ehdolla, että apinoimme itse kameran edessä. Noista teennäisistä kuvauksista ei ollut mitään hyötyä kenellekään.

cowboy

Kaikki tämä tympi minua päivä päivältä yhä enemmän ja mietin, miten pitkälle jatkaisin. Ei tuntunut mukavalta ajatella, että joku jossain saattoi seurata tekemisiäni ja haluta minulle pahaa.

48. Notkeat ja kohteliaat

Käytin Bangkokissa päivittäin taksia. Useiden taksien takaosaan oli liimattu iloisen näköisiä tarroja. Yksi kuva esitti salskeaa miestä, joka kantaa käsivarsillaan tajutonta naista. Vaarallisen liikenteen armoilla avuttomina ajelehtivia naisia lohdutti tieto siitä, että liikenneonnettomuuden sattuessa mieskuljettaja olisi kykenevä pelastamaan loukkaantuneen naisen omakätisesti. Thaimiehet olivat keskimäärin hyvin pieniä ja hinteliä, mutta niin olivat onneksi pelastettavat naisetkin.

carry

Joissakin takseissa luki thaiksi: “Tämä auto on vihreä” tai “Tämä auto ei ole vihreä”. Tarve värin selvennykseen johtui siitä, että eri värit tuottivat joko onnea tai epäonnea eri horoskooppimerkeille, ja jos taksifirman autot sattuivat olemaan vihreitä ja tähdet ennustivat vihreän tuovan kuljettajalle huonoa onnea, oli auton väriä pakko vaihtaa. Tämä tapahtui liimaamalla auton kylkeen tarran, joka vakuutti henkimaailmalle, että vihreä auto ei todellisuudessa ollut vihreä vaan punainen. Ja matka jatkui turvallisesti.

Kerran ollessani matkalla töihin ja taksin jäädessä seisomaan liikennevaloihin kuljettaja päätti käyttää ajan hyödyksi jumppaamalla. Viisi-kuusikymppinen mies oli ilmeisen liukasnivelinen, sillä hän heitti toisen jalan notkeasti ylös auton kattoa vasten, venytteli hetken pohjetta ja kiersi sitten jalan lenkkiin niskan taakse. Auton moottori hurrasi keskellä monikaistaista liikennettä kuljettajan istuessa ratin takana solmussa molemmat jalat ristissä niskan takana. Kun mies oli riittävästi vetristynyt, palautti hän jalan kaasulle ja jatkoi matkaa kuin ei mitään epätavallista olisi tapahtunut.

Nyt istuin taksin takapenkillä matkalla uuteen työpaikkaan. Olin löytänyt sattumalta tanssikoulun, jonka olemassaolosta en ollut aikaisemmin ollut tietoinen, ja otettuani paikkaan yhteyttä he olivat päättäneet värvätä minut vatsatanssinopettajaksi.

Saapuessani studiolle tuleva työnantajani, komea thaimies, johon olin tutustunut etukäteen Facebookissa, harppoi minua vastaan kädet karhumaisesti levällään. Hän halasi minua hyvin epäthaimaalaisittain julistaen samalla, miten iloinen oli tavatessaan minut viimein livenä. Samaan hengenvetoon hän kysyi, olinko väsynyt, kun näytin niin nuutuneelta.Vastasin, että en, olin elämäni kunnossa, näytin aina tältä.

Thaimaassa ei ollut lainkaan epäkohteliasta päästellä suusta toisten ulkonäköä koskevia kommentteja ilman sensuuria. Oli aivan normaalia kauhistella kovaan ääneen päin naamaa kanssaihmisten esteettisiä poikkeamia ja epätäydellisyyksiä. Siitä ei kukaan paikallinen loukkaantunut, ja ei-paikalliset eivät useimmiten onneksi ymmärtäneet kauniisti thaikielellä lausuttuja kohteliaisuuksia.

Tuttu suomalainen pariskunta käväisi Bangkokissa lääkärin vastaanotolla. Vähän yli nelikymppinen mies kävi hoidattamassa saamaansa haavaa, samanikäinen vaimo oli mukana seuran vuoksi. Tutkittuaan miehen lääkäri totesi, että tämä oli elämänsä kunnossa, mutta rouvan olisi syytä laittaa naamaansa Botoxia ja äkkiä. Upeassa kunnossa oleva sporttinen ja hyvännäköinen suomalaisrouva vastasi hämmentyneenä, ettei ollut kiinnostunut Botoxista, mutta lääkäri vakuutti, että rouvan naama oli niin kurttuinen, että Botox olisi välttämätöntä, vaikka sillä ei pystyisikään enää korjaamaan syntynyttä vahinkoa. Arvelen rouvan naaman olleen vielä kurttuisempi lääkärin vastaanotolta lähtiessä. (Lue TÄÄLTÄ oma lääkärikokemukseni.)

Menimme erään suomalaisen ystävättäreni kanssa tapaamaan asunnonvälittäjää, jonka kanssa olimme asioineet pari vuotta aiemmin. Kävellessään meitä vastaan käsi ojossa thaimaalainen asunnonvälittäjä kajautti iloisesti hymyillen minulle: – Sinä se olet kaunistunut viime kerrasta! ja lisäsi ystävättärelleni: – Ja sinä olet lihonut!

Nyt aloin opettaa uudella studiolla vatsatanssia nuorelle intialaiselle naiselle, joka oli tilannut yksityistunteja. Täynnä intoa kurvikas tyttö rullasi toppinsa vatsan kohdalta ylös, ja aloimme tanssia. Tunti keskeytyi pian, sillä studioemäntä Phi Kan astui saliin ja alkoi nauraa räkättää osoittaen sormellaan tytön vatsaa. Olimme molemmat kysymysmerkkeinä. Phi Kan käveli tytön luokse, työnsi sormensa tytön vatsanahkaan hohottaen makeasti, että kylläpä siinä on paljon läskiä! Ja hän kääntyi minuun päin kysyen, haittasiko minua, että oppilas oli niin läski.

Vastasin, ettei oppilas ollut lainkaan läski, aivan normaalin kokoinen, ja että oli hyvä, jos vatsa ei ollut kuopalla. Eivätkä minua haitanneet kenenkään läskit yhtään. Phi Kan käänsi sormensa mittailemaan minun vatsaani ja kauhisteli, että minullakin oli läskiä. Niin oli, totesin ja työnsin vatsaa ulospäin saadakseni sen näyttämään vielä isommalta; vatsatanssijalla täytyy olla vatsa.

Phi Kanin kohteliaat havainnot eivät jääneet siihen. Kerran hän hämmästeli kovaan ääneen, olinko raskaana, kun vatsani näytti tavallista isommalta. Teki mieli vastata: – Kiitos kysymästä, en ole raskaana, entä sinä? Mutta Phi Kan -täti oli lähes äitini ikäinen arvokas kiinalaisneito, enkä halunnut loukata hänen valkoiseksi puuteroituja posliinikasvojaan.

Joka viikko studiolle saapuessani hän alkutervehdyksen jälkeen raportoi kaikille läsnäolijoille, miltä näytin: näytinkö tänään nuorelta vai vanhalta, lihavalta vai laihalta, punakalta vai kalpealta. Totuin siihen niin, että kun hän kerran kysyi minulta suoraan, olinko harkinnut naamani operoimista plastiikkakirurgilla, en edes räpäyttänyt silmääni. Phi Kan vihjaisi voivansa suositella minulle taitavaa plastiikkakirurgia. Kiitin tarjouksesta ja vaihdoin puheenaihetta. Hän yritti vielä tiedustella, olinko jo laitattanut silikonirinnat; niidenkin laittamista kannattaisi harkita.

Toisinaan näytin joidenkin silmissä mieheltä. Ravintoloitsija Phuketista halusi tilata minut ravintolaansa esiintymään, mutta tarkisti alkuun, olinko female. Häkellyin kysymyksestä ja jätin vastaamatta. Tajutessaan, että en ollutkaan hametta hulmuttava salasetä, mies muutti mielensä, eikä tarvetta vatsatanssijalle enää ollut.

kuva

Tilanteeni ei kuitenkaan ollut niin paha kuin thaimaalaisella ystävättärelläni, joka sattui näyttämään luonnostaan enemmän romeolta kuin julialta ja kulki meikittä farkuissa ja piti tukkansa lyhyenä. Häntä luultiin joskus poikaystäväkseni. Hän sattui kuulemaan takaansa keskustelun, jossa tuntematon henkilö ihasteli toiselle, kuinka harvoin näki noin onnistunutta sukupuolenvaihdosleikkausta ja kuinka ystävättäreni oli aivan naisen näköinen.

Toisella ystävättärelläni oli ulkonevat kulmahampaat. Olin hänen kanssaan Halloween-bileissä, kun tuntematon thainainen ilmestyi eteemme hihkuen riemuissaan: – Vau, upeaa! Mistä olet hankkinut tuollaiset hirveät keltaiset draculahampaat, aivan kuin oikea vampyyri! Ystävättäreni änkytti kalpeana, että hampaat olivat kyllä omat.

Matkalla kotiin nuori taksikuski katsoi minua peilistä, kysyi ikääni ja kehaisi, että olin varmaan ollut kaunis seitsemäntoistavuotiaana.

47. Nälkäinen artisti

Eri alojen artistit törmäävät jatkuvasti siihen kummalliseen käsitykseen, että viihde- tai taidealalla työskenteleville ei tarvitse maksaa rahallista korvausta tehdystä työstä. Kaikki taiteilijathan haluavat esiintyä ilmaiseksi tuntemattomien ihmisten pikkuserkkujen nimipäivillä silkasta esiintymisen riemusta ja ruokapalkalla.

Mitä moninaisimmat firmat lähestyivät minua ilmaisen tanssiesityksen toivossa. Kyse ei ollut siitä, etteikö firmoilla olisi ollut rahaa. He vain eivät nähneet syytä, miksi elävästä taiteesta täytyisi maksaa, sehän oli vain muutaman minuutin esitys, johon pystyi kuka tahansa. Kuka vain voi opetella YouTubesta parit hienot jumppaliikkeet ja käydä heittämässä ne alusvaatteisillaan ravintolassa tai baarissa juopuneelle yleisölle kutsuen sitä vatsatanssiksi, ei siinä mitään sen kummempia taitoja tarvittu.

Tapasin taannoin Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolla Bangkokissa seurapiirirouvan, joka käyntikorttini nähdessään innostui: hän oli järjestämässä lähiaikoina juhlat, joihin vatsatanssiesitys olisi huikea yllätysnumero. Sain häneltä heti perään yksityiskohtaisen sähköpostiviestin, johon vastasin kohteliaasti hinnaston kera. Nainen hämmentyi. Hänelle ei ollut tullut mieleen, että laskuttaisin tanssiesityksistä. Hän oli kuvitellut, että ammattitanssijat tanssivat juhlissa ilmaiseksi.

Koska hän ei ollut varautunut maksamaan tanssinumerosta, perui hän tilaamansa esityksen, mutta säilyttääkseen kasvonsa kutsui minut jalomielisesti vieraaksi juhliinsa syömään. Arvatkaa, meninkö?

Bangkokin suomalaisyhdistyksellä oli tulossa pyöreiden vuosien juhla. He ottivat minuun yhteyttä tiedustellen, olisiko minulla kiinnostusta esittää tapahtumassa vatsatanssia. He ilmoittivat voivansa maksaa “jonkin verran”. He tuskin olivat lähestyneet  juhlapaikkaravintolaa tilaten ryhmälleen pitopöydän, tarjoutuen maksamaan kattauksesta jonkin verran. Kenellekään ei tullut mieleen kysyä tanssijalta, paljonko tanssiesitys maksoi.

Vuosia aiemmin samainen yhdistys oli etsinyt ohjelmaa pikkujouluihinsa, ja ollessani tuolloin yhdistyksen hallituksessa olin tarjoutunut esiintymään ilmaiseksi. Yhdistyksen puheenjohtajatar kieltäytyi tarjoamastani esityksestä tokaisten, ettei kukaan halunnut katsella pikkujouluissa mitään tanssiesityksiä, se oli pitkästyttävää. Kysyin häneltä hämmästyneenä, millaista ohjelmaa he sitten halusivat. Yhteislaulua ja arvontaa, hän tiesi.

Jätin kertomatta, että muunmaalaiset maksoivat minulle satoja euroja niistä tylsistä esityksistä, joita suomalaisyhdistys ei huolinut ilmaiseksi, koska “kukaan ei halunnut niitä katsella” ja koska he halusivat mieluummin laulaa keskenään Hei tonttu-ukot hyppikää.

Silmiini osui seuraavanlainen ilmoitus, jolla haettiin ilmaista artistia:

Olemme pieni keskikaupungilla sijaitseva ravintola, joka etsii soolomuusikoita tai tanssijoita esiintymään ravintolassamme. Esiintymällä meillä saat tilaisuuden markkinoida itseäsi ja myydä levyjäsi tai videoitasi. Tämä ei ole päivittäinen työ vaan ainoastaan erityistilaisuuksia varten. Jos palaute on positiivista, voimme jatkossa sopia jokailtaisista esiintymisistä: rockia, jazzia, bossa novaa tai eri kulttuurien musiikkia ja tanssia. Oletko kiinnostunut markkinoimaan itseäsi? Ota meihin pian yhteyttä!

En voinut olla laatimatta ilmoituksen henkeen sopivaa vastausta:

Hei! Olen suuren talon omistava itämainen vatsatanssija, joka etsii ravintoloitsijaa tulemaan kotiini ja valmistamaan gourmet-aterioita minulle ja ystävilleni. Valmistamalla meille aterioita saat tilaisuuden markkinoida ravintolaasi ja jakaa mainoksiasi. Tämä ei ole päivittäinen työ vaan ainoastaan erityistilaisuuksia varten. Jos palaute on positiivista, voimme jatkossa sopia jokailtaisista aterioista: ranskalaista ruokaa, Välimeren ruokaa ja eri maiden etnisiä ruokia. Oletko kiinnostunut markkinoimaan ravintolaasi? Ota minuun pian yhteyttä!

Tuohon ilmoitukseen mitenkään liittymättä sain kerran puhelun arabialaisella korostuksella puhuvalta mieheltä, joka esittäytyi Aliksi. Mies ilmoitti omistavansa Soi 4:llä ravintolan, johon etsi vatsatanssijaa. Menin tutustumaan paikkaan, vaikka Soi 4 ei tunnetusti kuulunut Bangkokin herttaisimpiin kortteleihin. Siellä sijaitsi maailman suurimmaksi luokiteltu tyttökauppakeskus.

arab restaurant

Ali tarjosi minulle suu muikeassa hymyssä ruhtinaallista diiliä: saisin tanssia joka yö hänen hikisessä ulkoilmaravintolassaan arabimiehille kaksi tuntia hintaan 1500 bahtia (alle 40 euroa) yö. Lisäksi hän lupasi anteliaasti, että saisin syödä seisovasta pöydästä niin paljon kuin halusin ja polttaa vesipiippua vapaasti. Ja käyttää hänen lasiseinäistä toimistoaan riisuutumishuoneena.

Koska en suomalaisena hallinnut kohteliaisuusfraaseja, vastasin totuudenmukaisesti kiitos ei, minulla on kotona jääkaappi täynnä ruokaa, enkä polta vesipiippua. Alin mainittua, että hän ei halunnut ravintolaansa poikaystäviä norkoilemaan, vakuutin vielä, että poikaystävistä ei olisi minun kohdallani ongelmaa, sillä olin naimisissa. Lyhyen mutta sitäkin ytimekkäämmän tapaamisen lopputulos oli, että en saanut unelmieni työpaikkaa. Ainoat Alin vaatimat kriteerit olivat olleet “hyvä vartalo, pitkät sääret ja hyvännäköiset kasvot”, ja olin osoittautunut ilmeisen epäonnistuneeksi yksilöksi.

46. Halvalla lähtee

Eräs tanssinopettajani varoitti kerran, että mitä halvemmaksi esiintyvä artisti hinnoittelee itsensä, sitä kurjempaa kohtelua hän voi odottaa asiakkailta. Olin tämän todennut itsekin, enkä siitä syystä yleensä tehnyt ilmaiskeikkoja. Nyt olin tekemässä markkinointisyistä poikkeuksen. Sievässä bangkokilaisessa boutique-hotellissa The Eugeniassa järjestettiin pienen budjetin Tuhat ja yksi yötä -tapahtuma, ja koska ajankohta sattui olemaan kalenterissani vapaa, lupasin tulla tanssimaan ilman korvausta.

eugenia

Saavuin paikalle hiukan myöhässä, sillä taksini juuttui Bangokin keskustan ruuhkaan yli tunniksi. Myöhästymistäni ei huomannut kukaan, itse asiassa koko tapahtuma näytti olevan myöhässä aikataulustaan. Aulassa ei ollut ketään vastassa. Tavallisesti ovimiehet juoksivat innosta pinkeinä avaamaan taksin oven ja ottamaan laukkuni, mutta nyt sain kantaa painavat tavarani itse. Minulla oli koko show-arsenaali mukana ja matkalaukun ohella raahattavana siivet, saidikeppi ja kynttiläkruunu. Kompuroin kynnyksen yli sisään kuin… ilmaiseksi esiintyvä Ö-luokan artisti.

Tapahtuman korealainen järjestäjä, herra Jung, kätteli minut hätäisesti ja vaikutti hermostuneelta. VIP-vieraat eivät olleet vielä saapuneet, joten minä illan pääsesiintyjänä en esiintyisi vielä. DJ:kään ei ollut paikalla.

Jung katosi johonkin jättäen minut keskelle aulaa matkalaukkuineni. Viimein joku ystävällinen sielu ohjasi minut pukuhuoneeseen. Kukaan ei tehnyt elettäkään auttaakseen minua matkatavaroiden kantamisessa. Pukuhuoneen ilmastointi oli kytketty pois päältä. Jung lupasi laittaa sen päälle, mitä ei koskaan tapahtunut. Pukuhuoneessa ei ollut peiliä eikä vessaa. Tihrustin hämärää kuvajaistani pienestä mukaan ottamastani käsipeilistä ja avasin tukan patukoista. Kampaus lässähti muutamassa minuutissa kiihkeässä ilmankosteudessa, ja suolainen vesi valeli päänahan.

Olin painottanut herra Jungille, että esitykseni oli oltava aikataulussa, sillä minulla oli toinen esiintyminen toisessa paikassa heti tämän jälkeen. Kello läheni kahdeksaa, jolloin minun oli määrä aloittaa. Toisen paikan esitys alkaisi yhdeksältä. DJ ei ollut vieläkään saapunut. Vaihdoin tanssipuvun päälle. Hiippailin pitkin hotellia huiviin kietoutuneena. Tunnelma oli yhtä lässähtänyt kuin tukkani.

Kukaan ei tiennyt, milloin ohjelma alkaisi, eikä kukaan osannut sanoa, missä tanssisin. Hotellissa ei ollut selkeää keskiosaa, vaan se oli kuin lokeroinen mehiläiskenno. Ihmiset olivat ripottautuneet pitkin poikin eri osastoihin: osa lojui uima-allasterassilla, osa istui baarissa, toiset käveleskelivät ympäriinsä eri oleskelutiloissa. Jung näytti minulle pienen huoneen, jonne VIP-vieraat istutettaisiin, ja minun tulisi kohdistaa esitykseni heille.

Olin valmistanut uljaan tanssin Isis-siipineen herra Jungin vakuuttaessa, että hotellissa olisi esiintymislava ja reilusti tilaa. Lavaa ei ollut muualla kuin Jungin mielikuvituksessa. VIP-vieraiden huone oli hädin tuskin 3×3 metriä. Siellä ei heilutettaisi kuin nenäliinaa. Jouduin heittämään siivet nurkkaan ja vaihtamaan nopeasti musiikkikappaleet ja suunnittelemaan kokonaan uuden shown.

DJ saapui. Ojensin hänen avustajalleen CD:n, jolla musiikkini oli, ja tämä katsoi sitä kuin se olisi ulkoavaruudesta tuotu esine. Selvisi, että hotellissa ei ollut CD-soitinta. Sitten meidän on laulettava itse, yritin vitsailla, vaikka itseänikään ei laulattanut. Jostain löytyi laite, jolla pystyi soittamaan CD:itä, mutta DJ ei tiennyt, miten tuota esihistoriallista vempelettä veivattiin.

Väijyin nurkassa kaiken yleisön näkyvillä odottamassa, kun henkilökunta yritti saada CD-laitetta toimimaan. Jung kävi kysymässä, voitaisiinko esitystäni siirtää tunnilla. Valitettavasti ei voitaisi; minulla oli edelleenkin se toinen keikka tämän jälkeen. Herra Jung jankutti vielä hetken aikaa, sitten ihme tapahtui ja CD alkoi pyöriä.

Pelmahdin VIP-vieraiden osastoon tanssimaan. Loosissa ei ollut ristin sielua! Musiikki soi hiljaisena hyminänä jossain etäällä, sillä tilassa ei ollut myöskään kaiutinta. Jos oikein höristin korviani, saatoin yrittää tunnistaa kappaleen. Esiinnyin itsekseni kuvitteellisille VIP-vieraille päässäni soivan musiikin tahtiin, sitten siirryin vähin äänin uima-allasterassille, missä valtaosa väestä näytti loikoilevan. Lattia oli vaarallisen epätasaista antiikkilaattaa, jonka pinta oli kosteudesta liukas. Hidastin vauhtia oman ja lähimmäisteni turvallisuuden takia.

eugenia2

Rumpusooloni askellus jäi vaatimattomaksi paikallaan seisoskeluksi, sillä tanssitilaa ei ollut kuin vajaa metri altaan reunasta makuutuoleihin, enkä halunnut riskeerata. Pukuni oli aivan liian arvokas tärveltäväksi kloorivedessä. Hiki valui noroina pitkin naamaa. Olisin onnekas, jos irtoripset pysyisivät paikallaan. DJ riensi kavaljeerikseni yllättäen iloisesti tanssijankyvyillään, ja teimme spontaanin improvisoidun dueton.

eugenia3

Ehdin tanssia vain kaksi kappaletta, sitten oli pakko lähteä seuraavaan paikkaan. Jung alkoi kinuta lisätansseja, “kun tämä meni ohi niin nopeasti.” Valitettavasti en voinut jäädä. Kimchimies mankui edelleen, ja minua alkoi suututtaa. Ettäs kehtasi – koko ohjelma oli ollut heidän puoleltaan myöhässä. Kannoin laukkuni ja kaikki tykötarpeeni itse ulos korealaisen herrasmies Jungin jäädessä jonnekin kauas vilkuttamaan, ja hyppäsin kiukkuisena taksiin. Tämä sai olla viimeinen kerta. Minulle ei ollut tarjottu edes ruokaa.

Kiidin kaupungin toiselle puolelle joen varrella olevaan Marriottiin. Siellä minua odottivat hulppeat intialaiset häät. Mielialani kohosi ihmeesti viiden tähden hotellin ovimiesten kumarrellessa laukkujeni edessä. Astelin tuttuun aulaan ja soitin hääjärjestäjälle ilmoittaen, että olin saapunut. Nainen puhelimen toisessa päässä sanoi pelottavan pahaenteisesti, että meidän täytyisi jutella. Hän pyysi minua odottamaan aulassa.

Tyylikäs intialaisnainen saapui alas. Hän ilmoitti kiemurrellen, että juhlakansa kuului johonkin mystiseen intialaiseen lahkoon, joka oli erittäin uskonnollista väkeä, eikä heille sopinut esittää mitään viettelevää. Eihän minulla ollut aikomustakaan esittää mitään viettelevää! Olin maailman epäviettelevin napatanssija! Nainen jatkoi, että en saisi myöskään käyttää tanssimiekkaa enkä liian rajua musiikkia. Enkä kynttiläkruunua. Heille ei oikeastaan saisi edes tanssia. Jostain minulle tuntemattomaksi jääneestä syystä tämä harras hääväki oli tilannut juhlaansa itämaisen vatsatanssiesityksen.

Sain lopulta esittää yhden siipitanssin ja yhden saiditanssin. Yleisö istui kiusaantuineina tuoleissaan katsellen toisaalle ja odottaen, milloin lopettaisin. Hääjärjestäjä maksoi minulle mukisematta sovitun hinnan kokopitkästä showsta ja minä lähdin kotiin.

45. Saippuaihmiset

Kun saavuin Thaimaahan ensimmäisen kerran, karu totuus hyppäsi silmille jo parissa viikossa: kuuluisa thaimaalainen hymy ei olekaan aito! Se on opittu – tai pikemmminkin opetettu – maalattu jo alakoulussa jokaisen kansalaisen kasvoille. Tuo hurmaava keinohymy on koko kansakunnan ylpeys, valtakunnan kivijalka, jota on mahdoton pestä pois. Kerran onnistuin näkemään thaimaalaisen hymysuun vääntyvän irveeseen, kun hyppäsin vahingossa bussista ulos tuntemattoman naisen varpaille korkokengillä. Se tuntui vapauttavalta; noiden punamaalattujen kumihuulten takana oli sittenkin elämää!

Thaimaalaiset itse ovat sitä mieltä, että on paljon mukavampi nähdä ympärillä hymyileviä kasvoja kuin viivasuita. Se on totta, onhan se kaunista, kuin joukko ihania barbinukkeja, joilla on aina kaikki hyvin. Mikään ei tässä maassa itketä eikä harmita. Eikä kenelläkään ole tarvetta puhua negatiivisista asioista. Toisin kuin Suomessa, missä valittaminen on virallisesti hyväksytty smalltalk ja asioista keskustellaan viivoittimen kanssa. Thaimaalainen on kuin Lux-saippua, yhtä liukas ja hyväntuoksuinen. Kuplat poksahtelevat kaukana ilmassa, kenenkään näkymättömissä.

Tässä maassa kuuluu hymyillä aina, vaikka ei yhtään hymyilyttäisi. Minun ei ollut tarvinnut olla maassa kovin kauan, kun väkinäinen kestohymy oli jähmettynyt ikuisiksi ajoiksi omillekin kasvoille. Tunsin kauhukseni kuinka suupielet alkoivat vetää itsestään ylöspäin aina kun olin julkisella paikalla, vaikka yritin kovasti vastustaa ja pysyä isänmaalle uskollisena Vääpeli Körmyn naamavärkillä.

Toimin tuolloin opettajana Bangkokin teologisessa instituutissa, ja jokaisen oppitunnin alussa kävin läpi kyselykierroksen, miten viikko oli mennyt. Erään kerran yksi oppilaista, Preeda-niminen mies kertoi, että nyt viikko oli mennyt paremmin. Kuinka niin paremmin? Preeda kertoi leveästi hymyillen, että hänen pieneltä tyttäreltään oli juuri poistettu silmä, koska siinä oli todettu syöpä, ja että leikkaus oli mennyt hyvin ja tyttö päässyt kotiin ja Preeda-isä siksi iloinen.

Preeda hymyili kuin Hangon keksi kertoessaan tätä iloista uutista, ja minä kakistelin hämmentyneenä. Minusta oli kauhea tragedia, että pieneltä lapselta jouduttiin kaivamaan silmä päästä pois. Antaessani katseen kiertää luokassa huomasin kaikkien oppilaiden hymyilevän suut korvissa, kun he kuuntelivat vauhdikkain käsielein demonstroitua kuvausta lapsen silmänpoistosta. Nielaisin toisenkin kerran.

Tätä pohjalaista tosikkoa ei hymyilyttänyt silloinkaan, kun sain tiedon, että tilattu esiintymiseni Chiang Main musiikki- ja tanssifestivaaleille oli peruttu. Olimme jo sopineet festivaalijärjestäjän kanssa yksityiskohdista, budjetti oli kohdallaan ja lentoliput sponsoroivalta lentoyhtiöltä varattuina. Sitten peliin puuttui Thaimaan matkailuviranomainen, joka päätti, että minun tanssiesitykseni täytyi poistaa ohjelmasta. Heidän mukaansa oli sopimatonta esittää tanssia kolmen kuninkaan patsaan edessä, ja he pelkäsivät saavansa kritiikkiä paikalliselta väestöltä ja lehdistöltä. Kritiikkiä? Thaimaalaisilta?!

Matkailuviranomainen katsoi, että klassinen egyptiläinen tanssiesitys tanssifestivaaleilla oli tulenarempi aihe kuin miljoonat paksulompakkoiset seksituristit ja pedofiilit, jotka virtasivat Hymyjen Maahan ihailemaan alastomien, alaikäisten thaityttöjen tankotanssia baarien tiskeillä. Minua ei suuremmin hämmästyttänyt sekään, että myös burmalainen kansantanhuryhmä jouduttiin poistamaan Chiang Main festivaalin ohjelmistosta. Jäljelle jäi vain kauniisti hymyilevä thaitanssi, josta kukaan ei keksinyt mitään pahaa sanottavaa. Kauan eläköön kansainvälisyys, kulttuuri ja thaimaalaiset tanssifestivaalit!

Previous Older Entries

Täällä on käyty

  • 25,261 kertaa