81. Romanttiset joulutreffit

Joulunajan kevennykseksi tulin muistelleeksi hiukan toisenlaista joulua aikana, jolloin asuin Sansibarin saarella Itä-Afrikan edustalla ja päädyin elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran treffeille intialaisen miehen kanssa. Teksti on lainattu mukaillen omaelämäkerrallisesta romaanistani Hullut banaanit, josta on paperipainokset myyty loppuun mutta jota saa yhä e-kirjana.

Oli vaikea käsittää, että Suomessa oli samaan aikaan 34 astetta pakkasta, kun toisella pallonpuoliskolla lähellä päiväntasaajaa otsa valui hikeä ja rämisevä tuuletin pauhasi katossa yrittäen lieventää kuumuuden aiheuttamaa tuskaa. Taivas oli pudottanut raskaita vesipisaroita jo useana päivänä, mutta jouluaattona paistoi aurinko. Palmut huojuivat tuulessa, eikä missään näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että kristityt kaikkialla maailmassa kokoontuivat koteihinsa joulunviettoon.

stonetown dhow

Törmäsin sattumalta jouluaattona puheliaaseen intialaiseen merimieheen. Koska ajatus joulunvietosta yksin ei tuntunut mukavalta ja kaipasin seuraa, suostuin hänen illalliskutsuunsa. Hän vei minut meren rannalla sijaitsevaan intialaiseen ravintolaan syömään intialaista ruokaa. Sain lahjaksi kauniin, puusta tehdyn rannekorun.

Valitettavasti mies heittäytyi pian liian romanttiseksi, ja minun oli vaikea saada häntä ymmärtämään, että en ollut samassa juonessa mukana. Kun lähdimme illan päätteeksi kävelemään rantakatua pitkin, hän halusi minun katsovan haikeana kuuta. Siinä sitten seisoimme kadunvarressa luomassa kuuhun kaihomielisiä katseita, vaikka kaupungissa olisi ollut paljon mielenkiintoisempaakin katseltavaa.

Kesken taivaalle tuijottelun hän alkoi yhtäkkiä esittää romanttista runonlausuntaa. Se olisi voinut olla hyvin koskettavaa ja kaunista, jollei se olisi tapahtunut julkisella paikalla ja huomattavan kovalla äänellä. Ohi kulkevat ihmiset katsoivat meitä kummissaan. Mies elehti dramaattisesti ja löi rintaansa, ja minä yritin pysyä vakavana. Se oli hieno runo ja olisi sopinut paremmin johonkin toiseen tilanteeseen. Oikealle ihmiselle oikeassa paikassa esitettynä se olisi jopa saattanut tainnuttaa herkemmän sielun.

Valitettavasti runonlausuntakaan ei ollut kaikki, vaan mies halusi vielä laulaa minulle intialaisen rakkauslaulun. Kun hän viritti keskellä katua korkean nasaaliäänensä täyteen volyymiin ja alkoi lurittaa viisuaan, minun oli pakko pyytää häntä lopettamaan, niin romanttinen kuin esitys varmasti olikin. Kaikki tuijottivat meitä, jotkut nauroivat jo ääneen. Minun korviani särki. Se laulu oli esitetty aivan liian korkealta kimittäen.

Onneksi miehen laiva jatkoi samana yönä matkaansa, ja hän sai seilata lempeämmille vesille, sellaisille, joissa hänen romanttista tunteenpaloaan ymmärrettäisiin paremmin.

stonetown kids

Kävelin hiljakseen pitkin Stonetownin kujia. Kaupunki oli ihana sekoitus arabialaista, intialaista, portugalilaista, brittiläistä ja afrikkalaista historiaa. Kaupungin sisällä ei kulkenut autoteitä, ja koko vanhan kaupungin alue oli niin pieni, että sen läpi käveli varttitunnissa. Se oli kuitenkin niin tiiviiksi pakattu ja täynnä elämää, että todellisuudessa sen halki kulkemiseen saattoi vierähtää koko päivä.

Joka kulmalla oli pysähdyttävä juttelemaan kohteliaiden vanhojen herrojen kanssa, jotka istuivat kivipenkeillä talojensa edustoilla ja halusivat tervehtiä valkoihoista eli mzungua. Pitkissä valkeissa kaavuissaan, päähineissään ja parroissaan he tarkkailivat uteliaina maailman menoa. Nuo herrat halusivat aina tiedustella, mistä olin kotoisin ja mitä pidin heidän saarestaan. Ja pidinhän minä – kauniimpaa en ollut koskaan nähnyt.

stonetown mzee

Uudenvuodenaattona suuntasin askeleeni kohti tuttua internetkahvilaa. Olin paikan vakiokäyttäjä, ja minua oltiin jo ovella vastassa. Paikka oli nimetty Macrosoftiksi, ja se oli arabien omistama.

Kerran istuutuessani tietokoneen ääreen minua oli tuijottanut ruudusta oma kuvani. Macrosoftin pojat olivat kuvanneet minua salaa ja tehneet kasvoistani ruudunsäästäjän. Kun jotkut tuntemattomat kadulla vastaan tulleet ihmiset olivat kertoneet nähneensä minut tietokoneella, en ollut ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. Nyt ymmärsin. Pojat lupasivat hävittää kuvani. Kun toisen kerran satuin huomaamaan, kuinka yksi pojista pelasi kokovartalokuvallani palapeliä, tulistuin ja vaadin poikia poistamaan koneiltaan kaikki kuvani. En halunnut löytää naamatauluani seuraavaksi turistikojussa myytävän teemukin kyljestä.

Samassa internetkahvilassa jouduin viettämään uudenvuodenyöni, yksi paikan työntekijöistä, kehonrakentaja-Abdullah, nimittäin lukitsi minut sisälle. En ollut huomannut, että paikka oli tyhjennetty ihmisistä ja ulko-ovet vedetty säppiin. Olin ainoa jäljellä oleva asiakas ja naputtelin yksikseni tietokoneella. Huomasin vasta silloin, että jotain oli vialla, kun Abdullah liimaantui kylkeeni ja alkoi puhella levottomia. Pomppasin ylös ja marssin ovelle. Sekä rautaportti että raskas umpipuinen ulko-ovi olivat lukossa. Käskin Abdullahia tiukkaan sävyyn avaamaan ovet ja päästämään minut ulos. Hän nauroi ja heilutteli avainta korkealla ilmassa:

– Tule ottamaan! En liikahtanut. Hän yritti härnätä minua ja laittoi avaimen housuntaskuunsa. En ollut yhtään härnäystuulella ja yritin pysyä rauhallisena, vaikka mieli olisi tehnyt käydä tukevalla sormiotteella miestä kurkkuun kiinni ja tirvaista ohimoon.

– Avaa ovi! Yhtä hyvin olisin voinut puhua seinille. Miehellä oli hullu kiilto silmissä, ja hän alkoi huutaa minulle naurettavia käskyjä kuin olisin ollut jokin orja:

– Istu alas! Suutele minua! En uskaltanut nauraa, vaikka mieli olisi tehnyt, niin järjettömältä tilanne tuntui. Yritin puhua miehelle rauhallisesti ja saada hänet avaamaan oven, mutta vaikutti aivan siltä kuin hän ei olisi yhtäkkiä ymmärtänyt sanaakaan. Hän seisoi edessäni kuin valtava robotti, ja yritin työntää häntä turhautuneena sivuun, mutta en saanut miestä hievahtamaankaan. Hän sanoi aikovansa opettaa minulle asioita.

– Suutele minua – nyt heti! hän komensi uudelleen kuin hullu despootti leuka pitkällä, pää takakenossa kuvitellen ilmeisesti näyttävänsä puoleensavetävältä. Silloin mittani tuli täyteen ja minulla kiehahti yli. Aloin huutaa, että jos hän ei heti paikalla päästäisi minua ulos, heittelisin tietokoneet seinään yksi kerrallaan ja hajottaisin koko paikan.

Hormonein pumpattu arabimies seisoi edessäni otsa hikeä valuen eikä nauranut enää. Ei naurattanut minuakaan. Kiersimme kehää kuin kissa ja koira, mutta mies ei uskaltanut käydä minuun käsiksi. Seisoin lopulta selkä paksua ulko-ovea vasten ja huusin kovaa. Silloin mies kaivoi ripeästi avainnipun taskustaan, avasi ovet ja päästi minut ulos. Hän vielä hyssytteli minua olemaan hiljaa, etteivät naapurit kuulisi. Mieleni olisi tehnyt sylkäistä häntä päin naamaa. Naapurioven takana oli hänen nuori vaimonsa kotona pienen lapsen kanssa.

Kun pääsin ulos, oli vuodenvaihde jo ollut ja mennyt. Ihmiset olivat hurranneet ulkona ja ampuneet ilotulitusraketteja sillä aikaa, kun minä tappelin sisällä internetkahvilassa omanilaisen lihastenpullistelijan kanssa. Kihisin raivosta. Marssin tuttuun intialaiseen ravintolaan, jonka omistaja tarjosi minulle lohdutukseksi pullollisen Passion Fantaa ja ajoi minut autollaan takaisin kotiin.

stonetown night

Reilu puoli vuotta myöhemmin heinäkuussa olin käymässä Suomessa, missä minua odotti pitkän poissaolon aikaansaama kulttuurishokki. Tämä jälkimmäinen oli paljon pahempi kuin konsanaan Afrikkaan mennessäni.

Valkoiset ihmiset näyttivät omituisilta, liikenne kulki väärällä puolella, enkä osannut ylittää katuja. Tuntui, että olin kaikkialla toisten tiellä. Väki juoksi tukka putkella kauheassa kiireessä johonkin; muistin itsekin juosseeni aikoinani liukuportaita alas Helsingin metroon kuin henkeä olisi viety, vaikka metroja kulki parin minuutin välein. Ihmisten elämä riippui sekuntiviisarin varassa. Sen tahdissa synnyttiin ja kuoltiin. Oma askeleeni oli hidastunut rauhalliseksi. En tuntenut enää tarvetta ravata vauhkona hoitamassa sataa asiaa samaan aikaan.

Eräänä päivänä sain hämmästyttävän puhelinsoiton. Intialainen merimies, joka oli jouluyönä laulaa lurittanut minulle kimeästi kuutamolla, oli nyt seilannut Suomeen. Hän oli vaihtanut laivayhtiötä ja seilaili nykyään italialaisella risteilyaluksella pitkin Itämerta. Hän kutsui minut vierailulle alukseensa, ja vaikka pelkäsin pahinta, lupasin kohteliaasti mennä tapaamaan häntä.

Lähdin etsimään valkeaa loistoristeilijää Katajanokan satamasta. Astuessani sovittuun aikaan laivan ovesta sisään minua oli vastassa kunniakuja uniformuasuisia miehiä ja naisia. He kaikki hymyilivät minulle kuin joukko italialaisia hehkulamppuja. Ihmettelin moista ylitsepursuavaa intoa toivottaa yksi suomalainen nainen tervetulleeksi laivaan. Kapteeni itse seisoi koppalakki päässä ottamassa minua vastaan ja onnitteli vuolain sanoin. Olin aivan ällistynyt.

Kunniakujan hännillä seisoi tuttu kasvo hiukan nolona. Katsoin häntä kysyvästi ja astuin hänen eteensä. Kättelin häntä kuin ketä tahansa laivan henkilökuntaan kuuluvaa. Kapteeni nauroi, että noinkos sitä tervehditään rakastettua pitkän tauon jälkeen. Intialainen merimies johdatteli minut nopeasti sisälle laivan uumeniin.

– Olen pahoillani, mutta minun täytyi kertoa heille, että olet kihlattuni ja että olemme piakkoin menossa naimisiin.
– Mitä?!
– Kyllä, tiedän, mutta sinä et olisi muuten saanut lupaa tulla laivaan. Vain lähisukulaiset pääsevät sisälle. Se on turvallisuuskysymys.
– En pidä tästä.
– Tiedän, olen pahoillani. Mies ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin hän paistatteli silkasta tyytyväisyydestä, kun kaikki henkilökunta kävi vuorotellen onnittelemassa meitä iloisen uutisen johdosta.

– Ganesh kertoi, että vietätte häänne Intiassa, se on varmaan tosi eksoottista, miehen italialainen naiskollega hehkutti.
– En osaa sanoa, Ganesh ei ole kertonut asiasta minulle, vastasin kuivasti.
– Ai? nainen hämmästeli. – Milloin häänne pidetään?
– Ei aavistusta.

Intialainen sulhaseni katkaisi keskustelun ja yritti pelastaa tilanteen alkamalla kertoa riemua pursuaville kuulijoille, kuinka me olimme tavanneet toisemme Afrikassa ja kuinka romanttista kaikki oli ollut.

– Asutko sinä Afrikassa? nainen kysyi. – Voi kuinka eksoottista ja hurmaavaa!
– En asu.
– Ai, Intiassako asut?
– Ei kun täällä Helsingissä. En ole koskaan edes käynyt Intiassa. Tässä kohden Ganesh tarttui minua käsipuolesta ja ohjasi minut päättäväisesti pois paikalta.

Hän halusi seuraavaksi näyttää minulle hyttinsä. Se oli vihoviimeinen paikka, jonka laivassa halusin nähdä. Sisään päästyämme hän lukitsi pienen, ikkunattoman kopperon oven sekä vessan. Hänellä oli yhteinen vessa naapurihytin miehen kanssa. Molemmilla oli oma erillinen sisäänkäyntinsä, ja sulhoni ei ilmeisesti halunnut tulla yllätetyksi vessan kautta kesken mitä-hän-sitten-suunnittelikin. Tunsin oloni epämiellyttäväksi. Mies laittoi CD-soittimesta tulemaan romanttista musiikkia, jotain Celine Dionin tapaista, suihkutti kaulaansa pullokaupalla imelää parfyymia ja heittäytyi sitten selälleen sängylle. Saisin pian astmakohtauksen. Ellen oksentaisi ennen sitä.

– Mitä sinä aiot? kysyin vetäytyen ovensuuhun.
– Minua väsyttää, mies haukotteli ja levitti kätensä retkottaessaan sängyllä kuin avattu ahven. Nyt hän alkaa pian laulaa, ellen tee jotain, ajattelin kauhuissani. Mies hyräili jo melodiaa. Minua puistatti ja nauratti samaan aikaan. Halusin ennen kaikkea ulos tästä hytistä ja tästä laivasta.

– Eikö sinua väsytä? Tämä on mukava, pehmeä vuode, kokeile vaikka.
– Kiitos vain, mutta haluan lähteä.
– Ei kai nyt vielä? Levätään vähän.
– Minua ei juuri nyt satu väsyttämään ollenkaan. Päinvastoin. Haluan ulos!

Niin pääsin ulos hytistä, ja mies johdatti minut ilmeisessä synnintunnossa seuraavaksi laivan kappeliin. Siellä hän sai äkillisen hengellisen herätyksen ja kävi suorittamassa pari dramaattista kumarrusta katolisten pyhimyspatsaiden edessä sekä tekemässä ristinmerkkiä, vaikka hän ei edes ollut kristitty. Arvasin, että tarkoitus oli tehdä vaikutus kristittyyn morsioon, mutta valitettavasti falski hengellinen teatteri ei ollut koskaan ollut erikoisalaani.

Seremoniallisen kierroksen jälkeen astuin ulos laivasta ja päätin, että en koskaan enää haluaisi kuulla sanaakaan intialaisesta merimiehestä. Kun hän myöhemmin lähetti minulle kymmenittäin sähköposteja tukkien postiboksini, vaihdoin osoitetta.

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Täällä on käyty

  • 75,654 kertaa
%d bloggers like this: