Istuin hotellini oleskelutilassa Bahrainissa kirjan ja muistiinpanovälineiden kanssa. Joskus puolenpäivän jälkeen seuraani liittyi saudiarabialainen Hamud. Hänellä oli täällä monta saudirakastajatarta, mutta hän keskusteli aina mielellään kanssani ennen naistensa tapaamista. Hän oli pohtinut, mitä minä täällä oikein tein ja miksi tarkkailin ihmisiä ja keräsin tietoa. Nyt hän oli tullut siihen tulokseen, että en voinut olla mikään muu kuin lähetyssaarnaaja! Omasta mielestäni olin aivan vaaraton ja sanoinkin sen hänelle. En ollut tullut tänne vahingoittaakseni ketään, pikemminkin päinvastoin.
Olin työskennellyt Bangkokissa toista vuotta prostituoitujen parissa maanalaisessa kenttätiimissä, joka kartoittaa kansainvälisen ihmiskaupan verkostoja ja pyrkii auttamaan orjakaupan uhreja vapauteen. En kuitenkaan kertonut sitä Hamudille. Hän tuskin olisi ymmärtänyt, hänhän oli itse näiden naisten asiakaskuntaa.
Hamudin lähtiessä asioilleen söin lounaan poikkeuksellisesti omassa hotellissani, ja muut ravintolassa aterioivat ihmiset tarkkailivat minua katsomatta kohti. Sama ilmiö toistuu kaikissa Persianlahden maissa: kukaan ei katso mutta kaikki näkevät. Olemassaoloni oli kuin suuri mysteeri, joka kiehutti kattilaa hiljakseen, kunnes se lopulta kuohuisi yli. Tiesin kokemuksesta, että lopulta paikalliset ihmiset tulisivat tekemään tuttavuutta kanssani ja tyydyttämään uteliaisuutensa.
Perinteiset vanhan kaavan arabimiehet tarvitsevat pitkän tarkkailuajan, jonka jälkeen he päättävät, haluavatko lähestyä muukalaisnaista vai eivät. Sallimalla heille tämän tarkkailuajan sain usein synnytettyä mielenkiintoisia, rehellisiä ystävyyssuhteita. Nämä tarkkailijamiehet eivät olleet täällä naisenhakumatkalla vaan he asuivat täällä. Ja he pystyivät tekemään eron maksullisen ja itsellisen naisen välillä.
Kun Hamud oli istuutunut seuraani, koko sokea lauma heräsi hetkeksi eloon, ja katseet kääntyivät suoraan meihin. Oliko sillä eroa, istuinko yksin vai miehen seurassa? Yksinäistä naista ei uskaltanut katsoa kohti, muut olisivat voineet huomata sen. Eihän kukaan täällä katsellut naisia!
Kun käytin ensimmäisen kerran Bahrainissa julkista bussia, oli ilmeistä, että olin bussin ainoa nainen. Kuljettajaa lukuunottamatta muut suhtautuivat minuun kuin minua ei olisi ollut olemassa, paitsi että kukaan ei uskaltanut istua viereeni. Tiukkailmeiset miehet mieluummin seisoivat yrittäen parhaansa mukaan olla katsomatta minuun päin. Kun bussin keskikäytävä oli täyttynyt kylki kyljessä seisovista miehistä, yksi urhea, vanhemmanpuoleinen yksilö lopulta kysyi kohteliaasti, saisiko hän istua vieressäni olevalle tyhjälle istuimelle. Olisin halunnut antaa hänelle siitä hyvästä mitalin ja kukkaseppeleen.
Bahrainilaisista poiketen saudit ovat siitä ihmeellinen arabirotu, että he eivät näytä piittaavan pätkääkään, mitä muut heistä ajattelevat. Useimmat muut arabit elävät vanhoja heimoperinteitä kunnioittaen oman yhteisönsä ja sukunsa valvovan silmän alla, mutta saudit, jotka ovat omassa maassaan kuin jatkuvassa kontrollissa olevia tarkkailuvankeja, muuttuvat ulkomaille päästessään mylviviksi sonneiksi, jotka säntäävät minne mielivät ja käyttäytyvät kaikkia mahdollisia normeja vastaan. Hamudia ei vaivannut lainkaan se, millä lailla meitä hotellissamme tuijotettiin. Minua haittasi.
Auringon laskiessa otin suunnan Delmonin tyttömarkkinoille. Istuin siveästi sohvalle, kaivoin kirjan esiin ja yritin näyttää siltä kuin minulla olisi ollut siinä kovinkin tärkeää tekemistä ja etten ollut huora. Ensimmäinen liinapäinen, valkokaapuinen saudimies saapui paikalle, istui suoralle näköetäisyydelle ja alkoi tuijottaa. Hän yritti hymyillä ystävällisesti. Irvistin hänelle. Paikalle ilmestyi lisää liinapäitä. Kaikki tuijottivat minua kuin alastonpatsasta museossa. Syvennyin kirjaani entistä tiiviimmin. Yhtäkkiä olin saarroksissa. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Mikä ihme näitä tuijottajia vaivasi? Eikö kukaan heistä osannut puhua! Mistä he puhuivat kotona vaimojensa kanssa – vai puhuivatko mistään? Yksinkertainen hello olisi riittänyt alkuun.
Koska olin havainnut, että Delmonissa kävi vilkas liikenne Kiinasta tuotetun puoli-ilmaisen ihmislihan ympärillä, palasin sinne toisina iltoina nuuskimaan paikkoja tarkemmin. Vähitellen liikettä alkoi tapahtua minun suuntaani. Sain puhekontaktin paitsi muutamaan onnettomaan kiinattareen myös heidän asiakkaisiinsa. Bahrainin matka toteutti lopulta tarkoituksensa ja sain kerättyä tarvitsemaani tietoa sekä solmittua kontakteja niihin suuntiin, joihin niitä etsin.
Kotiin Thaimaahan palattuani tieni kävi tuttuun paikkaan Nanan yöelämään eli Bangkokin punaisten lyhtyjen alueelle. Sain kuulla surullisen uutisen: yksi ihmiskauppajärjestömme kenttätiimin työntekijöistä oli kadonnut, hän oli ollut jo toista kuukautta kateissa. Hän oli lähtenyt kotoaan palaamatta koskaan takaisin. Hänen katoamisensa sai koko tiimin hiukan pois tolaltaan ja masensi meitä kaikkia.
Saimme aika ajoin tappouhkauksia, eikä ollut epätavallista, että tuttujamme tyttöbaareista tapettiin. Tappouhkaukset tulivat paitsi ihmiskauppaa pyörittävältä mafialta myös länsimaalaisilta miehiltä – niiltä kilteiltä naapurinsediltä, jotka piilottivat vihkisormuksen rintataskuun mennessään seksibaariin ostamaan nuoria tyttöjä. Viimeksi yksi tuttu tanssijatar oli kohdannut loppunsa, kun miesasiakas oli paiskannut hänet kerrostalon ikkunasta alas, ja tyttö oli kuollut vammoihinsa vain hetkeä ennen kuin saavuimme paikalle. Samalla seudulla liikkui väkivaltainen raiskaaja, jota poliisi oli pitkään yrittänyt jäljittää. Tuo alue oli illasta toiseen meidän työkenttämme.
Tiimimme hoivaili ja pesi tarpeen tullen myös Pohjolan hyvinvointivaltioista tulleita, omissa ulosteissaan muhivia alkoholisteja, jotka nukkuivat Bangkokin kaduilla tultuaan tänne etsimään onneaan. Amerikkalaiset työntekijät ihmettelivät erään ruotsalaisen naisen kakkahousuja pestessään, miksi ihmeessä nämä housuihinsa pissaavat ja kakkaavat skandinaavit päätyivät Bangkokiin. En osannut vastata siihen.
Yksi heistä oli suomalainen Joel, joka makasi Nanan kadulla haisten niin pahalle, että kun kyykistyin hänen viereensä tarkistamaan, oliko hän elossa, olin vähällä oksentaa. Joel sanoi olevansa onnellinen maatessaan siinä omassa virtsassaan hyväsydämisten thaimaalaisten tuodessa hänelle ruokaa ja rahaa, eikä hän halunnut apua. Mutta hän sai sitä, tahtoi tai ei. Hänet korjattiin talteen. Muussa tapauksessa hän olisi todennäköisesti kuollut ennen aikojaan tuohon onneensa.
Hadassa 