84. Uusi arabiravintola

Olin jälleen Bangkokissa. Olin yrittänyt nostaa itseni sumusta, johon olin vajonnut Aman kuoleman jälkeen (Lue lisää TÄÄLTÄ) muun muassa pakenemalla Bahrainiin sekä treenaamalla maanisesti itämaisia taistelulajeja. Koko vuosi oli ollut täynnä vastoinkäymisiä, ja minun oli todella vaikea palata esiintymislavoille. Koska en osannut teeskennellä, pelkäsin, että yleisö näkisi kasvoistani, että en voinut hyvin. Mietin tanssiurani päättämistä, mutta samaan aikaan luontoni ei antanut lopettaa hiljaa hiipuen, sillä se ei kuulunut minun tyyliini. Halusin ensin saavuttaa kaiken minkä voin ja lopettaa urani silloin kun itse olin siihen valmis. Sitten kun olisin saanut kaikesta kyllikseni.

Koska Thaimaassa oli kansallinen poikkeustila, artisteille ei ollut paljon kysyntää, ja minunkin asiakkaani kaikkosivat. Ajattelin sen johtuvan siitä, että kenties asiakkaat olivat yksinkertaisesti kyllästyneet minuun. Olin ollut Thaimaan viihdemarkkinoilla jo liki kymmenen vuotta, ja kasvoni olivat kuluneet. Pelkäsin esitysteni toistavan itseään, vaikka yleisö ei koskaan valittanut. Jokainen esitykseni oli uniikki; en koskaan tehnyt samaa showta kahdesti. Siitä huolimatta olin itse kyllästynyt esityksiini.

Olin panostanut viime aikoina intensiivisesti khaleegitanssiin, sillä perinteinen egyptiläinen vatsatanssi oli alkanut tuntua minun osaltani loppuunkalutulta. Se oli muuttunut kansainvälisissä tanssipiireissä kaupalliseksi temppusirkukseksi, eikä se enää edustanut sitä hunajaisen kauniisti viekoittelevaa aistillisuuden huipentumaa, johon olin alunperin itse rakastunut.

Vanhojen, rätisevien egyptiläisten mustavalkoelokuvien tanssi oli kuollut viimeisten tähtiensä mukana. Sen tilalle olivat tulleet länsimaisen vatsatanssin nykivät ja sätkivät liikkeet, hervoton hiusten viskely ja ympäri lavaa juoksentelu. Minun oli vaikea enää löytää itselleni tanssijaesikuvaa egyptiläisistä Michael Jacksonin näköisistä plastiikkakirurgian ihmeistä kumipallorintoineen sen jälkeen, kun omat opettajani olivat joko jääneet eläkkeelle tai laskeutuneet levolle maan multaan.

Siitä syystä olin kokenut uuden heränneen intohimon khaleegitanssiin. Perinteistä Saudi-Arabian naisten tanssia ei ollut länsimainen tanssiyhteisö onnistunut pilaamaan, ja se eli aivan omaa elämäänsä Arabian niemimaalla, missä olin saanut siitä nauttia parhaassa mahdollisessa opissa.

Nyt olin innoissani, kun minuun otti yhteyttä Faraz-niminen mies, joka kertoi, että Bangkokiin oli avattu uusi perinteinen arabialainen ravintola, jonka kohderyhmänä olivat dubailaiset turistit, ja siellä haluttiin aloittaa säännölliset vatsatanssi- ja khaleegiesitykset. Vaikka mielessä käväisi puistattava Ali ja hänen mafian hallitsema arabiravintolansa (Lue lisää TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ), päätin antaa Farazille tilaisuuden. Bangkokin arabiskeneä hallitsi yksi ja sama pieni joukkio, mutta niin kauan kuin Ali pysyi minusta kaukana, se ei minua haitannut. Pakistanilainen Faraz vaikutti sivistyneeltä, hän puhui minulle kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja – mikä poikkeuksellista – hän ei yrittänyt tinkiä esiintymispalkkiostani.

Mietin, että tämä olisi kenties viimeinen yritykseni nostaa itseni ylös. Entinen intohimoni tanssiin oli kadonnut eikä mikään oikein enää tuntunut miltään. Janosin jonkinlaista uutta kipinää, joka sinkoaisi minut takaisin jaloilleni.

Sovin Farazin kanssa säännöllisistä esiintymisistä Al Jazeera -ravintolassa soi 5:lla joka perjantai ja lauantai. Kun saavuin sovittuna päivänä ilmajunalla Nanan asemalle, huomasin alueen olevan täynnä poliiseja. Soi 3:lla oli löytynyt irti leikattu miehen pää jonkun jääkaapista sekä sieltä sun täältä muita irrallisia ruumiinkappaleita. Vartija tarkasti käsilaukkuni mutta jätti ison perässä vedettävän matkalaukun ja selässäni olevan keppipussin rauhaan. Olisin voinut kantaa siellä vaikka sapelia tai irtojalkaa.

Minä hiivin soi 5:lle mahdollisimman huomaamattomasti ja hymyilin ohimennessäni partioiville poliiseille. He hymyilivät ystävällisesti takaisin. Pystyisin helposti suorittamaan Bangkokissa paloittelusurman ilman, että kenenkään katseet kohdistuisivat minuun.

Saavuin ravintolaan, joka sijaitsi kadun varressa olevan rakennuksen kolmannessa kerroksessa. Faraz oli kehunut paikan olevan Bangkokin ainoa autenttinen Dubai-tyylinen arabiravintola. Se oli vuorattu sisältä beduiiniteltaksi arabialaisine istumatyynyineen. Paikka oli siisti ja tyylikäs. Pöydissä oli sävy sävyyn soinnutetut pöytäliinat. Tiesin, että ravintolan omistaja oli sama mies, joka omisti surullisenkuuluisan arabiravintolan lähistöllä olevassa mittavaa ihmiskauppaa pyörittävässä hotellissa, mutta tämä oli siitä siistimpi ja perheystävällisempi versio.

Esittäydyin ovimiehelle, jolla ei ollut aavistustakaan, kuka minä olin. Minäkin olin hetkellisesti unohtanut, olinko tullut tapaamaan Farezia, Frazeria, Fazeria vai ketä, ja ratkaisin ongelman pyytämällä saada tavata johtajan. Johtaja ei ollut paikalla, mutta luokseni käveli mies, jolle esitin uudelleen asiani. Hänelläkään ei ollut aavistusta, kuka olin.

– Olen Hadassa, vatsatanssija, ja esiinnyn täällä tänä iltana. Voisiko joku näyttää minulle pukuhuoneeni, jossa voin vaihtaa vaatteet ja laittaa itseni valmiiksi?
– Pukuhuone? Haluat vaihtaa vaatteet? Siis esität mitä?! Mies ei ollut kuullutkaan asiasta, ja minäkin aloin epäillä, olinko tullut väärään paikkaan. Kaikki katsoivat minua kuin minulla olisi päässä vikaa matkalaukkuineni ja keppeineni. Tarkistin, olihan tämä Al Jazeera -ravintola. Sitten toinen mies pelasti minut juoksemalla ilmoittamaan, että herra Faraz tulisi vartin päästä ja kaikki oli hyvin.

Palvelu muuttui radikaalisti. Minut istutettiin ikkunapöytään ja minulle tarjoiltiin juotavaa sillä aikaa, kun odottelin ravintolan johtajaa saapuvaksi. Yhtäkkiä en ollutkaan sekopäinen wannabe-vaatteitten-vaihtaja vaan VIP-vieras. Herra johtaja saapui ja pyyteli anteeksi myöhästymistään. Vaikuttavaan Michelin-muotoon bodattu pakistanilainen Faraz oli ystävällinen ja kohtelias, aivan toista maata kuin hikinen ja turvonnut Ali.

Hän esitteli minulle ylpeänä ravintolaa, joka oli vasta hiljattain avattu. Sitten hän osoitti minulle paikan, jossa saisin kenenkään häiritsemättä levätä näytösteni välillä, sekä tilan, jossa voisin vaihtaa vaatteet, ja menin laittautumaan valmiiksi ja istuin perimmäiseen perheloosiin odottamaan vuoroani. Panin merkille, että paikassa oli huomattava määrä karskinnäköistä mieshenkilökuntaa norkoilemassa toimettomana, aivan kuten oli ollut myös Alin mafialuolassa.

Minulla oli käsivarret ja sääret täynnä karatesta saatuja mustelmia, jotka saivat minut näyttämään pahoinpidellyltä viihdeartistilta tai ihmiskaupan uhrilta, ja yritin parhaani mukaan taiteilla niitä piiloon, jottei kukaan olisi saanut päähänsä yrittää pelastaa minua.

Tanssin sovitut kolme settiä. Dubailainen miesyleisö oli samaan aikaan sekä liikuttavaa että huvittavaa. He lojuivat ylpeinä ja koppavan näköisinä beduiinisohvillaan ikään kuin heitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ulkomaalaisen naisolennon tanssiesitys. Mutta kun tuttu musiikki valtasi salin ja he vähitellen sulivat, tuijottivat he loppuillan napatanssijaa silmät puoliummessa ja onnellisina hymyillen kuin miehet vanhoissa egyptiläisissä elokuvissa, ja olisivat hymyilleet siinä varmaan aamunkoittoon asti.

Sain houkuteltua kauniin iranilaisen naisen tanssimaan kanssani, ja yleisön onnellisuus kohosi maksimiin. Paikalle eksyneet aasialaiset ruokailijat tutkivat tavanomaiseen tapaan intensiivisesti pöydänjalkoja, ja jotkut säädylliset, hunnutetut naiset käänsivät katseensa pois päin, mutta muut uskalsivat iloita esityksestä.

Illan päätteeksi Faraz toi minulle kirjekuoreni ja ruokalistan ja kehotti tilaamaan mitä mieli teki. Hän pakkasi minulle vielä eväät mukaan, kun lähdin kohti kotia puolen yön tienoilla. Ilta oli ollut kaikkinensa ihana. En ollut ollut pitkään aikaan näin onnellinen ja tiesin, että tulisin viihtymään täällä. Olin poikkeuksellisesti hinnoitellut itseni alas, sillä pidin tavasta, jolla Faraz minua kohteli, ja pidin tästä ravintolasta, ja halusin varmistaa, ettei kukaan venäläinen tanssija halpoine tarjouksineen kiilaisi edelleni.

4 Comments (+add yours?)

  1. mikaalakorpi
    Jan 23, 2021 @ 20:22:11

    Olipas se taas mielenkiintoinen ja erittäin hyvin kirjoitettu postaus. Tokihan sulla on mielenkiintoiset aiheet mistä kirjoittaa, muuta kyllä sun kirjoitus taidolla on todella iso merkitys. Ei auta kuin toivoa että kerkeäisit kirjoittaa hieman useammin.

    Reply

  2. Nina
    Mar 16, 2021 @ 04:21:33

    Olen lukenut blogiasi mielenkiinnolla jo pitkään, mutta en ole jättänyt kommenttia. Osaat kirjoittaa todella elävästi ja mielenkiintoisesti, joten tekstejäsi on ilo lukea. Toivottavasti jatkat vielä blogin kirjoittelua! Oletko muuten koskaan käynyt Iranissa tai Irakissa esiintymässä/matkalla?

    Reply

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Täällä on käyty

  • 87,623 kertaa
%d bloggers like this: