74. Karatemiestä vyön alle

Kuljin joka perjantai Bangkokissa töihin mennessäni erään ostoskeskuksen ohi, jonka ulkoseinässä luki suurin kirkkaanpunaisin kirjaimin KARATE. Mielessäni käväisi, josko menisin kysymään, olisivatko he kiinnostuneita ottamaan ohjelmistoonsa vatsatanssitunnit, keitä he sitten olivatkin, sillä karatesalissa oli tanssitunteihin soveltuvat peilit. Olihan itämaista vatsatanssia ennenkin veivattu karatemattojen päällä. Jo parikymmentä vuotta aiemmin Helsingin yliopistossa oli napatanssittu samassa salissa, jossa itämaisten taistelulajien taitajat ottivat mittaa toisistaan, ja muistin vieläkin elävästi, miten vaikea oli tanssahdella päkiöiden varassa pehmeän tatamin päällä.

Niin, ja olihan minulla itsellänikin kamppailulajitausta, vaikka en yleensä tehnyt siitä suurta numeroa. Hikoilin kaikki varhaisteini- ja nuoruusvuoteni judo-, jujutsu- ja kickboxing-saleilla sekä potkin iltaisin autotallissa säkkiä, niin että vanhempani eivät saaneet nukuttua.

Kamppailulaji-innostukseni katosi kuitenkin salamannopeasti eräänä kauniina päivänä, kun olin harjoittelemassa Helsingin Kaapelitehtaalla pampputekniikkaa ja satuin kuulemaan, kuinka miespuolinen jujutsuvalmentajani naureskeli toiselle valmentajalle minua katsoessaan: ”Mitähän se tekee tuon pampun kanssa kotona iltaisin?” Miehet hekottelivat loistavalle aivoitukselleen, ja minä en jäänyt asiaa heille lähemmin havainnollistamaan, vaan marssin ulos salilta korvat savuten, ja niin pukuni kuin vyöni sekä valmentajani fantasioissa elävä pamppu saivat kyytiä, eikä minulla tullut niitä sen koommin ikävä.

Näissä muisteloissa kuljin kävelysiltaa pitkin Bangkokin katujen yllä ohittaen punaisen karatekyltin, eikä minulla ollut aavistustakaan, että oma tanssikuvani tulisi pian komeilemaan tuon kyltin vieressä suurena mainosjulisteena.

Hämmästykseni oli suuri, kun sähköpostiini ilmestyi viesti, jossa kerrottiin, että tuohon samaiseen karatesaliin etsittiin vatsatanssinopettajaa! Karatesalin omistaja oli iranilainen mies, joka oli avannut kaksi kuukautta aiemmin ravintolan, ja hän halusi aloittaa paitsi karatesalillaan vatsatanssitunnit naisille myös säännölliset vatsatanssiesitykset ravintolassaan. Menin viivana tapaamaan herra Saeidia sekä hänen thaimaalaista vaimoaan.

Charmikas, kaljupäinen Saeid oli pitkän linjan karatemestari, jolla oli neljännen asteen musta vyö. Hän oli nuoruudessaan paennut jalkapatikassa Iranin islamilaista vallankumousta ja päätynyt Saksaan, missä hän oli raivannut tiensä paitsi karatepiireihin myös saksalaiseen yhteiskuntaan ja saavuttanut lopulta Saksan kansalaisuuden. Hän oli sittemmin päätynyt liikemieheksi ja karateopettajaksi New Yorkiin, missä hän oli tavannut viehättävän thaimaalaisen naisen, ja he olivat menneet naimisiin.

He olivat eläneet onnellisina New Yorkissa toistakymmentä vuotta, kunnes vaimo oli alkanut vihjata Saeidille, että elämä lämpimässä Thaimaassa olisi paljon parempaa kuin New Yorkissa. Vähitellen Saeid oli vakuuttunut asiasta, vaikkei ollut koskaan Thaimaassa käynytkään. Vaimo tiesi, että peltomaa Koillis-Thaimaassa oli halpaa, ja ehdotti, että Saeid sijoittaisi eläkesäästönsä sinne, jotta heillä lapsettomana pariskuntana olisi tuottoisa ja taattu vanhuuden turva. Saeidista se kuulosti hyvältä idealta. Niin hän pakkasi vaimonsa matkaan huomattavan summan käteistä, jotta tämä sijoittaisi sen heidän nimissään peltomaahan Isaanissa, ja lähetti vaimon edeltä Bangkokiin.

Turhia jahkailematta vaimo lähetti paluupostissa paperit Saeidille allekirjoitettavaksi, ja pian mies oli onnellinen thaimaalaisen peltomaan omistaja. Samaan syssyyn vaimo ehdotti, että Saeid lähettäisi lisää rahaa, sillä maa oli niin halpaa, että siihen kannattaisi sijoittaa kaikki, mitä heillä oli. Maan arvo tulisi moninkertaistumaan, ja he eläisivät loppuelämänsä mukavasti. Saeid ajatteli, että mikä ettei; hänen vaimonsa oli taitava liikenainen.

Jonkin ajan kuluttua myös Saeid jätti New Yorkin taakseen ja muutti vaimonsa perässä Thaimaahan. Hän oli saanut liikunnanopettajan paikan maineikkaasta thaimaalaisesta urheiluyliopistosta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Illuusio ei kuitenkaan kestänyt lukuvuotta pitempään, sillä Saeidin katsellessa, miten ylipainoiset thaimaalaiset liikunnanopettajat laittoivat opiskelijat juoksemaan rinkiä samalla kun itse ajoivat mopolla edessä tupakka suussa, hän tunsi myötähäpeää koko opettajakunnan puolesta. Ja kun hänelle selvisi, että opiskelijat läpäisivät kursseja joko rahalla tai seksillä, eikä ilman jompaa kumpaa herunut yliopiston tutkintotodistusta, häntä alkoi oksettaa niin, ettei hän voinut jatkaa virassaan.

Saeid muutti vaimoineen Bangkokiin, ja he päättivät sijoittaa viimeiset pennosensa karatesaliin ja Lähi-idän ruokaa tarjoilevaan kattoterassiravintolaan, jossa minä nyt istuin tekemässä sopimusta vatsatanssituntien aloittamisesta sekä joka viikonloppuisista tanssiesityksistä. Eikä mennyt kauan, kun lajistaan poikamaisen innnostunut karatemestari onnistui houkuttelemaan minut myös monen vuoden tauon jälkeen takaisin tatamille.

karate class

Sitten Saeidin vaimo pisti töpinäksi. Muutaman kuukauden kuluttua hän yhtäkkiä soitti minulle ilmoittaakseen, että karatetunnit oli peruttu. Soitin puolestani Saeidille kysyäkseni, mistä oikein oli kyse, mutta tämä ei tiennyt asiasta mitään. Sen perään vaimo perui myös minun vatsatanssituntini. Olin yhtä ymmälläni kuin Saeid. En ollut koskaan tiennyt, että vaimo oli sairaalloisen mustasukkainen miehestään, sillä hän oli aina ollut minua kohtaan ystävällinen. Nyt sain kuulla, ettei hän pitänyt siitä, että keskustelin hänen miehensä kanssa karatesalissa kirkkaassa päivänvalossa työasioista; hän ei pitänyt siitä, että hänen miehensä keskusteli ylipäätään kenenkään naisen kanssa.

Seuraavan kerran kun saavuin karatetunnille, oli vaimo lukinnut salin oven eikä päästänyt oppilaita sisään. Seisoimme oven takana odottamassa Saeidia. Kun tämä saapui, ei hän uskonut silmiään: ovessa oli lappu, jossa ilmoitettiin, että karatetunnit oli lopetettu. Saeidilla ei ollut saliin avainta ja hän soitti vaimolleen, mutta tämä ei tarjonnut mitään selitystä.

Vaimo alkoi käyttäytyä yhä sekavammin. Hän halusi ottaa välittömästi avioeron ja yritti heittää Saeidin ulos heidän yhteisestä kodistaan tuoden sinnne thaimaalaisen perheen asumaan. Sen lisäksi hän rukoili päivittäin kuusi tuntia yhteen putkeen kotialttarinsa edessä, eikä häntä saanut häiritä.

Saeidin kärsivällisyys alkoi tulla päähänsä. Hän ei enää tunnistanut vaimoaan samaksi, jonka kanssa oli jakanut elämänäsä toistakymmentä vuotta. Hän yritti epätoivoisesti löytää liiketiloilleen ostajaa saadakseen edes rahansa takaisin ja päästäkseen lähtemään Thaimaasta ja palaamaan New Yorkiin. Hän suostuisi antamaan vaimolleen puolet kaikesta, kunhan tämä piina päättyisi. Minä aloin pelätä, ettei asiassa kävisi edes niin onnellisesti.

Karatesalin ulkopuolelle ilmestyi näyttävä juliste, jossa mainostettiin, että sille paikalle avattaisiin supermarket. Oli selvää, että vaimo oli jo myynyt liiketilat, samaan aikaan kun Saeid vielä etsi niille ostajaa, missä minä yritin häntä auttaa. Voimattomana Saeid katsoi, kuinka rakennusmiehet alkoivat repiä alas hänen dojoaan, johon hän oli laittanut sydänverensä, niin kuin hän itse sanoi. Rahoista hän ei nähnyt vilaustakaan. Kaikki tuhoutui hetkessä: kehystetyt valokuvat dojon seinältä, Saeidin vyöarvotodistukset ja kilpailupalkinnot, vanhat japanilaiset puumiekat, valtava määrä tatamimattoja.

karate dojo

Viimeisenä oljenkortenaan Saeid kiikutti minulle sopimuspaperin, jolla hän oli ostanut peltomaita Koillis-Thaimaasta vaimonsa avustamana. Onneksi hänellä oli edes nuo maat, jotka hän voisi nyt hädissään realisoida. Käännätin paperin thaista englanniksi pahinta peläten. Se ei ollut helppo puhelinsoitto, kun jouduin kertomaan totuuden Saeidille.

– Meidän on parempi tavata ja jutella kasvokkain, sanoin empien.

– Toivottavasti sinulla on minulle hyviä uutisia! kuului Saeidin innostunut ääni puhelimen toisesta päästä. Hän ei koskaan menettänyt iloista optimismiaan. En ollut eläessäni tavannut hänen kaltaistaan ihmistä. Kaiken sen jälkeen, mitä vaimo oli hänelle tehnyt, hän ei sanallakaan haukkunut tai kironnut tätä tai puhunut tästä pahaa. Eikä hän suostunut uskomaan, että asiat eivät voisi päättyä hyvin, vaikka hän itse joutui sairaalaan äkillisen korkean verenpainen vuoksi. Hän nauroi tilanteelle, koska – kuten hän sanoi – muuten hän itkisi.

– Ei ole hyviä uutisia, vastasin, – mutta puhun mieluummin kasvokkain, sillä tästä tulee pitkä ilta.

– Anna minulle toivoa! hän rukoili.

Nyt hän istui kahvilassa minua vastapäätä, kun yhdellä hengenvedolla murskasin hänen toivonsa. Kerroin hänelle, että paperi, jonka hän oli allekirjoittanut New Yorkissa ostaessaan maata Koillis-Thaimaasta, paljasti, että nuo maat oli ostettu yksinomaan hänen vaimonsa nimiin. Saeidin allekirjoituksella paperissa ei ollut mitään muuta merkitystä kuin todistaa aidoksi hänen vaimonsa allekirjoitus. Näin Saeidin elinikäiset säästöt olivat siirtyneet hänen rakkaalle vaimolleen, joka oli suunnitellut koko juonen jo ennen heidän New Yorkista lähtöään.

Vaimo otti Saeidista eron ja heitti hänet pennittömänä ulos. Saeid ei jaksanut vastustaa. Hänen ainoa jäljellä oleva omaisuutensa oli reppu, jossa oli T-paita, shortsit ja lippalakki, ja hän lainasi kaveriltaan rahaa, jolla osti menolipun Teheraniin. Kun hän lähti, itki ex-vaimo hysteerisenä mutta ei katunut mitään.

Saeid ei halunnut myöntää olevansa katkera. Hänen optimismiaan ei tappaisi mikään. Hän totesi naurahtaen, että hänelle oli käynyt juuri niin kuin niille tuhansille ja tuhansille tyhmille ulkomaalaisille miehille, jotka thainaiset olivat lypsäneet vararikkoon, ja joista hän oli aina kuullut, mutta ei olisi koskaan uskonut, että hänelle itselleen kävisi niin.

Samalla hän oli menettänyt minua ja yhtä iranilaista miestä lukuunottamatta kaikki ystävänsä, sillä hänen vaimonsa oli järjestänyt sellaisen mustamaalauskampanjan häntä vastaan, että hänen niin sanotut ystävänsäkin Thaimaassa olivat kadonneet. Myös viranomaiset olivat kääntyneet häntä vastaan, sillä vaimo oli tekaissut hänestä rikosilmoituksen, joka onneksi raukesi todisteiden puuttuessa.

Saeid palasi Iraniin, ja tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että hän löysi sieltä sukulaisten myötävaikutuksella ihanan lakinaisen, ja he rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. Ennen kuin Saeid vei vaimonsa New Yorkiin, he tulivat häämatkalle Thaimaahan, ja Saeid omaan veijarimaiseen tapaansa marssi muina miehinä uuden vaimonsa kanssa ravintolaan, joka oli kerran kuulunut hänelle, pahaa-aavistamattoman ex-vaimon silmien alle. He istuivat pöytään kuin ketkä tahansa asiakkaat, ja vähältä piti, ettei ex-vaimo saanut sydänkohtausta tajutessaan, kuka oli tullut sisään. Hän joutui menemään ulos terassille vetämään henkeä. Saeid huusi iloisesti hänen peräänsä:

– Tarjoilija, minne sinä menit; etkö tuo meille ruokalistaa? Haluamme syödä! Ex-vaimo palasi sisään kalpeana kuin lakana, toi heille lasilliset vettä, ja Saeid esitteli hänelle kauniin iranilaisen vaimonsa, joka ojensi kätensä ja sanoi hänelle hymyillen olevansa iloinen tavatessaan viimein puolisonsa ex-vaimon, josta oli kuullut niin paljon. Saeid nauroi kertoessaan minulle, että hän oli saanut sillä hetkellä kostonsa nähdessään ex-vaimon ilmeen.

Noin puolitoista vuotta myöhemmin karma hoiti loput, sillä Saeidin ex-vaimo tuli huijatuksi thaimaalaisten liikekumppaneidensa toimesta ja menetti kaiken sen, minkä oli vaivalla itselleen haalinut.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Haluatko tietää, miten tarina jatkuu? Kirjoita alle sähköpostiosoitteesi, niin pysyt juonessa mukana.

Follow Hadassa on WordPress.com

Täällä on käyty

  • 64,681 kertaa
%d bloggers like this: