65. Terroristien suojeluksessa

Oli kevät, vuosia ennen arabikevättä. Asuin tuolloin Mombasassa Kenian etelärannikolla. Islamilaisen Mombasan tunnelma oli alkanut kiristyä Irakin tilanteen takia. Amerikkalaiset avustustyöntekijät olivat lähteneet Mombasasta päivän varoitusajalla ja siirtyneet Pohjois-Keniaan turvallisemmalle vyöhykkeelle. He tiesivät jotain mitä minä en.

Mombasan oli vallannut selvästi aistittava vihamielinen ilmapiiri länsimaalaisia valkoihoisia kohtaan, ja sain siitä itsekin osani joutumalla kuulemaan päivittäin kitkeriä kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä kadulla. En voinut enää kävellä asunnoltani kaupunkiin. Minua heitettiin kivillä ja huudettiin: – Häivy tiehesi, amerikkalainen! En edes yrittänyt vakuuttaa olevani syytön Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan; tuskin minua kukaan olisi halunnut kuunnellakaan.

Eräs tuttu brittiläinen elokuvaohjaaja, joka oli parhaillaan Mombasassa tekemässä dokumenttia ja jonka kuvauksissa toimin päivisin juoksupoikana, sai Nairobista kaksi vakavasti otettavaa puhelinsoittoa, joissa varoitettiin al-Qaidan aikovan iskeä lähiaikoina yksittäisiin ulkomaalaisiin kohteisiin Mombasassa. Kaupungissa asui tuon ääri-islamilaisen järjestön kannattajia virallisten tietojen mukaan parisataa, mutta epävirallisten arvioiden mukaan huomattavan paljon enemmän.

Miten tämä minuun liittyi? Siten, että lähes kaikki kaverini Mombasassa kuuluivat al-Qaidan tukijoihin. Henkivartijaltani Ahmedilta udeltiin paikallisessa moskeijassa, minkämaalainen minä oikein olin. Olennaista oli se, olinko amerikkalainen vai ei-amerikkalainen.

Perjantai-illat olivat kaikkein pahimpia. Kun yksinkertainen ja vilpittömästi uskova kansa oli kiihotettu pyhään vihaan kaikkia vääräuskoisia kohtaan, ei kukaan terveen itsesuojeluvaiston omaava länsimaalainen ihminen halunnut silloin olla ulkona. Kuuntelin ihokarvat pystyssä moskeijan kovaäänisistä ulos kadulle kaikuvaa saarnaa. Ymmärsin sanoista riittävästi vakuuttuakseni, että en halunnut kuulla enempää.

Turvallisuudestani vastaava Ahmed pyrki pitämään minut näkymättömissä ja poissa tietyiltä alueilta. Hänen amerikkalainen naisystävänsäkin oli kadonnut maan alle.

Vaikka ilma viileni sadekauden alkaessa, henkinen ilmapiiri sen sijaan kuumeni kuumenemistaan, kunnes Mombasassa päätettiin järjestää massiivinen mielenosoitus kristittyjä vastaan. Joku kristitty piispa jossain päin Keniaa oli päästänyt suustaan sammakon, joka oli paisunut niin valtaviin mittasuhteisiin, että vaikka kukaan tuskin enää muisti, mitä tuo piispa oli oikeasti sanonut, muslimit huusivat yhtenä rintamana kostoa rautainen veren maku suussaan.

Koko kaupunki pelkäsi, että tästä alkaisi Itä-Afrikassa uusi sota, joka saattaisi levitä ties minne saakka. Muslimit olivat raivoissaan ja halusivat ajaa kaikki kristityt ulos omasta kaupungistaan. Heidän mielestään Mombasa kuului heille. Moskeijoissa pauhattiin, kuinka Mombasan ei todellisuudessa pitäisi edes kuulua Keniaan eikä kristittyjen Mombasaan, ja kirkot olisi poltettava ja kristityt ajettava tiehensä ja Mombasan irrottauduttava Keniasta omaksi islamilaiseksi valtiokseen.

Kun mielenosoituspäivä läheni, saapui osanottajia laivoilla Somaliasta. Lisäksi Sudan, Libya, Uganda, Tansania, Sansibar, Jemen ja Oman olivat luvanneet tukensa, mikäli tilanne oikeasti puhkeaisi sodaksi. Intomielisimmät odottivat osanottajia tulevan kaikkiaan 1,5 miljoonaa.

Mielenosoituksen virallinen syy oli poliittinen, jotta asia saataisiin hoidettua siististi ja lakipykälien mukaan, eikä julkisuudessa hiiskuttu sanaakaan siitä, mitä kansanjoukkojen sisällä kohistiin ja pyhän sodan nimessä julistettiin – kuolemaa vääräuskoisille. Kauan sitten vuonna 1986 oli Mombasassa järjestetty vastaavanlainen mielenosoitus, jolloin kristittyjä oli valeltu bensiinillä ja poltettu elävältä.

Rakas henkivartijani Ahmed kertoi minulle nauraen sairaan hurmioitunut katse silmissään, kuinka hän oli vuonna 1986 saanut olla mukana mielenosoituksessa ja kuinka hän oli kokenut sanoinkuvaamatonta iloa saadessaan katsella vierestä, kun kristittyjä otettiin kiinni, heitettiin bensiiniä päälle ja tuikattiin tuleen. Hän hehkutti, ettei ollut koskaan kokenut niin suurenmoista onnen tunnetta ja Jumalan läheisyyttä kuin tuolla hetkellä nähdessään tuskasta huutavien kristittyjen roihuavan liekeissä. Minua puistatti päästä varpaisiin.

Ahmed ja kaikki muutkin kaverini aikoivat osallistua mielenosoitukseen. He puhuivat keskenään, että minut pitäisi viedä turvaan, sillä asuin intialaisten asuinalueella, joka ei kenties olisi turvallinen mielenosoituksen aikana, sillä mikäli tilanne riistäytyisi käsistä, saisivat väkijoukkojen raivosta osansa niin kristityt kuin hindut. He vakuuttelivat minulle, ettei heillä ollut mitään minua vastaan henkilökohtaisesti ja että olin heidän silmissään hyvä ihminen, mutta olisi parempi, jos en tuona päivänä olisi omassa kodissani vaan jossain turvallisemmassa paikassa. Ahmed totesi, että turvallisin paikka olisi al-Qaidan ydinalue, sillä sieltä tapahtumien polttopisteestä kukaan ei keksisi etsiä minua.

Mielenosoituspäivän aamuna pukeuduin mahdollisimman peittäviin ja huomiota herättämättömiin vaatteisiin sekä huiviin yrittäen näyttää jos en muslimilta niin ainakin mahdollisimman konservatiiviselta. Ahmed ja eräs toinen veitsenheiluttelija tulivat hakemaan minut kotoani ja kuljettivat minut huomaamattomasti tuohon fundamentalismin keskipisteeseen, islamilaisten ääriliikkeiden ydinalueelle, lähelle sitä piilopaikkaa kiviportaiden alla, missä hartaat Mombasan miehet kävivät salaa käryttelemässä kannabista.

SAMSUNG CSC

Ahmed ja hänen ystävänsä piilottivat minut kauppaan, jonka omistaja oli kristitty mies, ja sinne minä jäin istumaan pienelle puujakkaralle kolmen afrikkalaisen kristityn kanssa, kun muslimiystävämme salpasivat rautaovet ja ikkunaluukut ulkoa päin kiinni. Emme pääsisi ulos vaikka haluaisimmekin. Huoneessa oli pimeää. Rautaportin raoista pilkisti valoa. Istuimme hiljaisen jännityksen vallassa kuiskaillen keskenämme. Muutama ihminen tiesi, että olimme siellä sisällä, ja turvallisuutemme ja kenties henkemmekin oli heidän käsissään.

Minulla oli pitkä historia muslimien kanssa ja olin aina luottanut heidän uskollisuuteensa ystävyydessä. Olin vakuuttunut, ettei Ahmed suurimmankaan hulluutensa hetkellä ilmiantaisi minua, vaikka pimeässä istuessani aikani kuluksi leikittelinkin ajatuksella, kuinka rautaisen oven salvat avattaisiin ja täyteen raivoonsa kiihotettu ihmismassa vyöryisi sisään raahaten meidät poloiset ulos ja repien meidät kappaleiksi tuhansien vihasta leimuavien silmäparien edessä.

Allahu akbar! Jumala on suurempi! Ulkoa kuului hillitön kansanjoukon jalkojen töminä ja huuto. Toistin sanat mielessäni. Rautaportin raoista vilahteli valonkajo ja varjo vuoronperään, ja oli mahdotonta yrittää arvailla, montako sataa ihmistä ohitsemme marssi. Tuntui kuin ulkona olisi mylvinyt vapaaksi päästetty villiintynyt sonnilauma. Ja siinä me istuimme vain parin metrin päässä heidän jaloistaan. Siellä marssivat kaikki ystäväni. Rukoilin mielessäni. Totesin, että olisin valmis kuolemaan jos niin oli tarkoitus, ja mieleni oli tyyni.

Oli vaikea arvioida, kuinka kauan me siellä istuimme. Aika lakkasi kulkemasta. Joskus paljon myöhemmin kansanjoukkojen hiljennyttyä ja auringon laskiessa Ahmed tuli avaamaan ovet ja hakemaan minut ulos. Hänen marssitoverinsa pyysivät minulta anteeksi. Tilanne oli rauhoittunut. Ilmeisesti mielenosoitus oli mennyt hyvin eikä ketään ollut tapettu. Kaupungin ulkopuolella maaseudulla oli poltettu pari kirkkoa ja tuhottu yksi turistibussi, mutta Ahmedin ja monen muun pettymykseksi ihmishenget Mombasassa olivat säästyneet.

Paloin halusta saada kuulla tapahtuman virallisen uutisoinnin ja seuraavana päivänä etsin käsiini kaikki mahdolliset sanomalehdet. Missään ei ollut sanaakaan mielenosoituksesta. Televisiouutisissakaan ei mainittu, että mitään mielenosoitusta olisi koskaan ollutkaan. Myöskään internetistä ei löytynyt pienintäkään mainintaa asiasta. Näin koko tapahtuma pyyhittiin pois maailmankartalta.

En tiedä, kuinka on mahdollista, ettei edes kansainvälinen media tiedottanut tapahtumasta, sillä liikkeellä oli kuitenkin monituhatpäinen aggressiivinen ihmisjoukko, vaikkei lukema varmasti hiponutkaan odotettua 1,5 miljoonaa mielenosoittajaa. Mikä taho pystyy vaientamaan kansainvälisen median niin täydellisesti?

Ahmed oli edelleen huolissaan minusta ja päätti, että jos Irakin poliittinen tilanne jatkuisi tai pahenisi, hän toisi minulle siskonsa mustan kaavun ja huivin, jotta voisin naamioitua muslimiksi. Hänen äitinsä lupasi, että voisin mennä heille asumaan milloin tahansa. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi piiloutua kaavun alle. Eikä minun tarvinnutkaan, sillä pian mielenosoituksen jälkeen minut siirrettiin Tansanian puolelle Dar es Salaamiin.

Viimeisenä päivänä Ahmed, joka oli suojellut minua vahtikoiran lailla kuukausien ajan, järjesti minulle yllätyksen, vaikka ei se oikeastaan ollut mikään yllätys: Hän tunnusti aikoneensa ryöstää minut ensi kerran tavatessamme. Toki olin tiennyt, ettei Ahmed ollut mikään pyhäkoulupoika; olinhan itse valinnut hänet itselleni turvamieheksi. Hänen ulkoisessa olemuksessaan ei ollut mitään luottamusta herättävää ja hän näytti stereotyyppiseltä rikolliselta. Mutta kuudes aistini oli vakuuttanut ensi kerran kohdatessamme, että hän pitäisi minusta hyvää huolta.

Hän oli suunnitellut vievänsä minut autiolle uimarannalle, kalauttavansa minut hiljaiseksi ja ottavansa rahani. Palasin kuitenkin uimarannalta rahojeni kanssa. Olin vetänyt maton hänen ryöstösuunnitelmansa alta kertoessani hänelle suhteestani Jumalaan, ja hän oli liikuttunut sanoistani niin, ettei ollut voinutkaan nostaa kättään minua vastaan. Hänen sisällään oli herännyt ritari, ja hän oli päättänyt, että hänen tehtävänsä olisi vastedes suojella minua kaikkea maailman pahaa vastaan.

Ahmed tutustutti minut ensitöikseen ihmisiin. Hän halusi kaikkien näkevän minut ja tietävän kuka olen, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan minut, ja jos minulle joskus sattuisi jotain, koko kaupunki rientäisi apuun. Olin jo saanut tuta, mitä Mombasan kadut pitivät sisällään, kun kimppuuni oli vuosi aiemmin käyty Mombasassa veitsen kanssa, ja olin tapellut vastaan pääkadun reunassa selälläni maaten, kunnes autoliikenne oli seisahtunut ja väkijoukko rientänyt avukseni. Nyt minun turvanani olivat al-Qaidan miehet.

Ahmed jakoi kaiken tietonsa kanssani ja koulutti minut parhaansa mukaan selviytymään pahassa maailmassa. Hänen mielestään olin lapsellisen hyväuskoinen ja luottavainen. Hän tunsi rikollismaailman lait ja taskuvarkaiden tavat ja opetti minulle, miten toimia pahojen ihmisten kanssa. En koskaan kysynyt häneltä, mistä hän oli itse oppinsa saanut, sillä arvasin sen. Hän ei millään tavalla yrittänyt käyttää minua hyväkseen vaan suojeli ja puolusti minua kaikin mahdollisin tavoin. Hän ei myöskään koskaan lähennellyt minua.

Ahmed usein kärtti minulta, miksi minä niin sokeasti luotin häneen. Vastasin, että Jumala tietää kenet valitsee. Se liikutti joka kerta Ahmedia yhtä paljon. Hän myös hoiti minua, kun riuduin yksin malarian kourissa.

– Haluatko, että kannan sinua? hän kysyi löytäessään minut kadulta, kun raju malariakuume oli yllättänyt minut ja tuntui siltä että pääni kiehui, silmäni heittivät volttia, ja koko ruumis oli valahtanut heikoksi, enkä olisi selvinnyt yksin kotiin.

– Ei, kyllä minä selviän. Kävellään hitaasti. Ahmed riisui oman paitansa ja antoi sen minulle hampaideni kalistessa auringon helteessä. Tärisin vilusta, vaikka kehoni oli tulikuuma. Jalat eivät toimineet, nivelet jäykistyivät ja liikkeet hidastuivat. Ahmed harppoi edellä eikä näyttänyt ymmärtävän, että en päässyt etenemään normaali-ihmisen vauhdilla. Hän nauroi minulle, kun näytin hänen mielestään aivan kuolemaa tekevältä mummolta. Juuri sellainen oli myös oloni.

Vein Ahmedin tuolloin ensimmäistä kertaa asunnolleni. Hän otti mukaansa jotain äidiltään saamia kansanparantajien popparohtoja malariaa vastaan, ja minä päätin luottaa itseni hänen käsiinsä, kun muut vaihtoehdot olivat vähissä. Ahmedia huvitti ajatus, että hän voisi nyt halutessaan tappaa ja ryöstää minut. Ihmettelin, mistä sellainen tuli hänen mieleensä. Olin niin heikko, että en olisi yhtään pannut vastaan.

En ollut varautunut odottamattomiin vieraisiin ja olin jättänyt kaiken maallisen omaisuuteni läpinäkyvässä muovitaskussa makuuhuoneen peilipöydälle luottaen alaoven vartijan konetuliaseeseen. Ahmed silmäili paksua rahanippua, joka loisti pöydällä kuin valomerkki, mutta en siirtänyt sitä piiloon. Shillinkiäkään ei kadonnut.

Muistin kuulleeni, että aivomalaria tappaa 24 tunnissa. Sitä minä sekavana mietin, kun Ahmed pakotti minut ottamaan äitinsä neilikkaöljystä ja yrteistä tekemää rohtoa, joka parantaisi malarian. Uskoin häntä. Ahmed ja muut al-Qaidan miehet poimivat minulle vielä joukolla arobaini-puun lehtiä, jotka kertoman mukaan parantavat 40 sairautta. Noista lehdistä Ahmed keitti minulle kitkerää teetä, jota minun piti juoda lasitolkulla, ja lojua kuumassa kylvyssä puunlehtien seassa. Kunnes kolmen päivän kuluttua olin tolpillani.

Tulisieluinen arabihenkivartijani sai elantonsa samalla tavoin kuin lähes kaikki muutkin kouluja käymättömät, työttömät miehet siinä kaupungissa, eli hän teki mitä tahansa keikkaa, mistä maksettiin, laillista tai laitonta. Hän oli aiemmin opettanut sukellusta, nyt hän ajoi välillä taksia tai vei turisteja kierrokselle.

Olipa hän joskus myynyt itsensäkin, kun keski-iän ylittänyt brittinainen oli leväyttänyt hänen eteensä paksun setelitukon ja sanonut, että nämä ovat sinun, jos otat housut pois. Ahmed ei ollut ottanut. Nainen oli tuplannut summan ja ojentanut Ahmedille viskipullon. Siinä pöydällä oli afrikkalaisen miehen vuosipalkka ja enemmänkin. Ahmed tarttui pulloon. Tapahtumasta oli jo vuosia, mutta Ahmed ei ollut koskaan päässyt sen yli. “Myin itseni rahasta – RAHASTA!” hän muistaisi varmaan kuolemaansa saakka.

Mombasa oli vilkas rannikkokaupunki, jonne valkoiset miehet tulivat ostamaan itselleen nuoria mustia tyttöjä ja valkoiset naiset nuoria mustia poikia. Kun äiti ja isä näkevät nälkää, jää kiltin perhetytön moraali toissijaiseksi. Kadunkulmissa seisoskelivat öisin farkkuasuiset kristittyjen perheiden tytöt rinta rinnan mustiin, kasvot peittäviin huntuihin pukeutuneiden muslimityttöjen kanssa metsästämässä itselleen asiakkaita. En edes viitsinyt kysyä, mihin hintaan.

Ahmed oli viettänyt vuosia vankilassa. Hän oli kauan sitten tappanut kaksi miestä ampumalla heitä päähän. Kertoessaan tarinaa tuttavuutemme alkuaikoina hän osoitti minua sormella silmien väliin nauraen kolkosti. Sitten hän katui puheitaan, veti sanansa takaisin ja vakuutti, että se oli vain vitsi ja että hän halusi testata minua, pelkäisinkö häntä ja luottaisinko häneen. Vastasin hänelle, että minua ei kiinnostanut, oliko hän menneessä elämässään tappanut kaksi tai kaksituhatta ihmistä, sillä Jumala oli antanut hänet minulle vartijaksi, ja häneen minä olin luottanut. Tappajan silmät kostuivat.

Ahmed myönsi seonneensa vankilassa, eikä hänen päänsä ollut sen jälkeen ollut enää kunnossa. Hän kertoi pelänneensä välillä, että saattaisi vahingossa tappaa jonkun viattoman, ja monta kertaa hänelle oli tullut ajatuksena pakkomielle, että hän haluaisi tappaa minut, ja hän oli joutunut pakenemaan paikalta ennen kuin menettäisi tilanteen hallinnan.

Muistin hänen joskus sännänneen pois luotani kuin häiriintynyt eläin, eikä hän ollut pystynyt selittämään syytä käytökselleen. Hän oli näyttänyt vaarallisen mielipuoliselta ja mutissut, että nyt oli pakko mennä, muuten tapahtuisi jotain kauheaa. Ja hän oli rynnännyt puolijuoksua ovesta ulos jättäen minut yksin seisomaan ymmälläni.

Kaksi tai kolme kertaa oli myös käynyt niin, että poliisi oli tullut ja vienyt Ahmedin ilman mitään selitystä, kun hän oli kävellyt kadulla kanssani, ja hänet oli viety vangittuna poliisilaitokselle, mistä ystävät tai perheenjäsenet olivat myöhemmin käyneet ostamassa hänet vapaaksi. Oli selvää, että hän oli poliisin vanha tuttu. Jotkut Ahmedin kavereista olivat yrittäneet myös vaivihkaa varoittaa minua hänestä, vaikka he samalla pelkäsivät häntä.

– En voinut vahingoittaa sinua, kun näin, kuinka sokeasti luotit minuun. Silloin päätin, että en koskaan tekisi sinulle mitään pahaa, hän sanoi vakavana.

– Jumala tietää kenet valitsee, vakuutin ja hymyilin Ahmedille. Lausuin samana päivänä hyvästit Mombasalle ja siirryin rajan yli Tansaniaan.

 

Advertisements

4 Comments (+add yours?)

  1. Heidi
    Jul 25, 2017 @ 02:44:44

    Huh, nostan hattua että hermosi kesti tuollaisen koettelemuksen! Olen itsekin reissailut maissa missä nykyään on enemmän tai vähemmän turvallista käydä juuri tämän ko. tilanteen takia, mutta en joutunut siinä vaiheessa kulkemaan henkivartijoiden kanssa. Upeaa tekstiä, sun kirjoituksia on aina mukava lukea! Tällaisena maailmanmatkailijana arvostan kun uskalletaan puhua ja kertoa myös niistä ikävistä asioista, mitä on joutunut todistamaan ja kokemaan. Uskon että blogiin kirjoittelu on jonkinlainen terapianmuoto, mikä edesauttaa ettemme joudu yksin kamppailemaan näiden ikäviä asioiden kanssa.

    Reply

  2. Petteri Bergius
    Jul 26, 2017 @ 01:25:15

    Huomauttaisin tähän, että kirjoitan tätä kommenttia parhaillaan Mtwapassa, joka on 20 km pohjoiseen Mombasasta. Olen ollut Keniassa 7 vuotta. Sinä aikana vain Lamussa, Somalian rajan lähellä on kidnapattu kaksi valkoihoista. Itse en ole koskaan kokenut tuollaista jutussa kuvattua vihaa. En edes siloin, kun kuusi vuotta sitten työskentelin Mogadishussa. Eli aika raflaavasti kirjoitettu juttu, joka ei kuvasta ainakaan nykytodellisuutta eikä mielestäni kyllä edes tuota kuvattua ajankohtaa. Muslimit ja kristityt (sekä hindut) elävät täällä sulassa sovussa keskenään. Näin ainakin paikallaolijasta näyttää ja tuntuu.

    Reply

  3. Hadassa
    Jul 26, 2017 @ 04:20:22

    Hei Petteri Bergius. En osaa sanoa, millaista Keniassa on ollut viimeisen 7 vuoden aikana, jotka olet ollut siellä, kun en ole käynyt Keniassa yli kymmeneen vuoteen. Kyseinen mielenosoitus tapahtui toistakymmentä vuotta sitten. Kenialainen ystäväni, joka luki tämän jutun, tunnisti hyvin tapahtumat.

    En itsekään kokenut minkäänlaista vihaa kenialaisten taholta ennen näitä tapahtumia, enkä myöskään niiden jälkeen tilanteen rauhoituttua.

    Selvennykseksi vielä, että tämä juttu on kirjoitettu tapahtuma-ajankohtanaan päiväkirjaani, ei kaksi päivää sitten, jolloin päätin sen julkaista täällä blogissa.

    Reply

  4. Mia
    Aug 11, 2017 @ 10:18:09

    Wau, olipa hienosti kirjoitettu kertomus. Olet rohkea!

    Reply

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Täällä on käyty

  • 49,697 kertaa
%d bloggers like this: