61. Vaikea paikka

Minua ei ollut toivotettu viime aikoina tervetulleeksi entisen keikka-agenttini Somin järjestämiin tanssitapahtumiin edes maksavaksi asiakkaaksi eli katsojaksi yleisön joukkoon. Nyt Bangkokissa vieraili tanssijalegenda Tamalyn Dallal, jonka kunniaksi Som järjesti marokkolaisessa ravintolassa illanvieton, ja hän oli pakotettu kutsumaan minut sinne esiintyjäksi, koska olin yksi Tamalynin oppilaista.

Minua rehellisesti sanottuna kylmäsi koko ajatus. En ollut tehnyt mitään yhteistyötä Somin kanssa enää pitkään aikaan, eivätkä välimme olleet suinkaan lämmenneet siitä, kun hän oli heittänyt minut tanssiryhmästään ulos. (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Myös koko muu Bangkokin vatsatanssiyhteisö suhtautui minuun suurella varauksella, eikä ajatus heidän edessään tanssimisesta hivellyt mieltä.

Aloittelevat esiintyjät potevat ramppikuumetta ennen esitystä. Myös kokeneemmilla esiintyjillä henkilöstä riippuen lepattavat perhoset vatsassa aina ennen lavalle astumista. Itse en ottanut paineita omista suorituksistani paitsi silloin, jos tiesin yleisön asenteen olevan jo valmiiksi minua vastaan. Jokainen artisti tarvitsee yleisöään. Esiintyjä hengittää energiansa yleisöstä ja elää ja kuolee yleisönsä mukana. Minua ei ollut vielä koskaan buuattu lavalta alas, mutta pelkäsin kaikkien muiden esiintyjien tavoin sitä hetkeä, jolloin yleisö ei enää haluaisi minua.

Monet artistit rakastuvat viihdealaan. Vielä useammin he rakastuvat itseensä, mikä näkyy loputtomana tarpeena postittaa itsestä alastomia kylpyhuonekuvia ja tyhjänpäiväisiä “mitäsöintänään”-päivityksiä sosiaaliseen mediaan. He janoavat saada osakseen tuntemattomien ihmisten huomiota ja kerjäävät ihailua ja palvontaa, vaikka todellisuudessa yleisö jumaloi vain omaa mielikuvaansa artistista – sitä kiiltokuvaa, jonka artisti on omaksi julkiksivukseen luonut. Sillä on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa.

Ihmisten mielissä vatsatanssija on kaunis, aina huoliteltu ja hyvännäköinen, nuori ja vapaa nainen. Olen nähnyt niin monta tanssijatyttöä kulissien takana, että voin vakuuttaa, että todellisuudessa monia lavojen kuningattaria tuskin tunnistaa pukuhuoneessa ennen meikkausta. Ja kotona odottaa kärttyinen mies ja yksi tai kaksi koliikkia sairastavaa lasta. Vuosilukujakin on mittarissa enemmän kuin kukaan uskoisi. Ja rasvaa vyötärön ympärillä. Mielikuva on se, minkä varassa porskutetaan eteenpäin – niin oma kuin toisten. Todellisuus laahaa kaukana jäljessä.

Kaikkein eniten pihalla ovat ne tapaukset, joille jää rooli päälle ja jotka alkavat pitää itseään tähtinä myös silloin kun spottivalot ovat sammuneet. Tuttavapiiriini kuuluu eräs Thaimaassa asuva lahjakas naismuusikko, jonka hengästyttävää Facebook-aktiivisuutta olin jo pitkään ihmetellyt. Hän postitti itsestään toinen toistaan säkenöivämpiä kuvia erilaisissa iltapuvuissa kymmenien kuvien päivävauhdilla. Jouduin blokkaamaan hänen päivityksensä, koska – vaikka hän kaunis olikin – en jaksanut enää katsella hänen loputtomia silmämeikkejään, kampauksiaan ja iltapukujaan.

Hänen maanisen valokuvausintonsa syy selvisi, kun hän kerran keskustellessamme totesi yksiselitteisesti olevansa kaupungin celebrity, julkkis. En ollut tiennyt, että ihminen voi itse nimetä itsensä julkkikseksi; eikö sellainen määritelmä anneta yleensä muiden toimesta? Silloin kun yksinkertainen kuolevainen alkaa kuvitella olevansa jumaluutta hipova julkisuuden lemmikki, alkaa hän harhaisesti luulla koko maailman olevan kiinnostunut hänen suihkussakäynneistään ja aamiaismysleistään, vaikka hänen elämässään ei oikeasti tapahtuisi mitään, mikä suuresti poikkeaisi tavallisen tallaajan elämästä.

Yleisö rakastaa artistiaan niin kauan, kun tällä on heille jotain annettavaa, jotain mitä he himoitsevat. Sitten kun artisti on loppuun kaluttu, nakkaa yleisö haaskan pois ja menee hakemaan viihteensä muualta. Se mitä suuri yleisö haluaa ei aina ole välttämättä samaa, mitä artisti itse haluaisi. Jokainen viihdealalle heittäytyvä joutuu tekemään oman valintansa: haluaako hän miellyttää ensisijaisesti yleisöä vai itseään. Valtaosa valitsee ensimmäisen.

Minua on lukuisia kertoja pyydetty tekemään seksikkäitä tanssiesityksiä, niiden päällehän kansa kuolaa. On tarjottu korkeampaa keikkapalkkiota ja paikkaa taivaassa. Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt. Tuskin olisin saanut kutsua kuninkaallisten ja diplomaattien pöytien eteen, jos olisin valinnut tuhman tytön linjan. Kun agentti Som myi omat periaatteensa ja ryhtyi tanssityttöjensä kanssa strippaamaan kumikorseteissa, sai hän varmasti mainetta ja kunniaa omanlaisensa yleisön keskuudessa, mutta sulki samalla ovet toiselta yleisöltä. Siltä, joka haluaa tyyliä ja glamouria, jotain mikä näyttää arvokkaalta. Ja sillä yleisöllä on varaa maksaa artistille viisinumeroisilla luvuilla.

Vieläkö joku muistaa Ethel Mermanin ikivihreän hitin “There’s no business like show business“, viihdealan ylistyslaulun? Tuon laulun sanoihin kulminoituu koko se valheellinen kupla, jossa viihdemaailma elää. Se on oma tyhjänpäiväinen universuminsa, joka pyörii itsensä ympärillä ja jossa vallitsevat omat itsekeskeisen raadolliset sääntönsä.

Nyt istuin arkkivihaajani Paun autossa matkalla kohti marokkolaista ravintolaa. Miten olin Paun autoon päätynyt – hänen, joka oli aina ollut minua kohtaan kuin säälimätön piru ja nokkinut minua surutta Somin tanssiryhmässä ollessani? (Lue lisää TÄÄLTÄ.) Olimme osallistuneet Tamalyn Dallalin tanssikurssille, ja kurssin jälkeen Pau oli heittänyt ilmaan kaikille suunnatun kysymyksen: kuka haluaisi kyydin hänen autossaan. Yksikään tytöistä ei halunnut. Tanssitytöt pelkäsivät Pauta, koska hänellä oli käärmeen kieli ja hän harrasti okkultisimia, eikä pelokkaita ja taikauskoisia thaimaalaisia houkutellut ajatus istua kaksin pimeässä autossa ouija-laudalla leikkivän Paun kanssa.

Pau vinkkasi minulle, ja minä menin kuin lammas suden suuhun. Istuin Paun autossa Bangkokin katkuisessa liikenneruuhkassa, mutta meidän välillämme ei ollut edes savua. Pau kysyi, olinko valmis esitykseeni, ja vastasin hänelle rehellisesti, että en. Kerroin, että en ollut valmistautunut lainkaan. Olin ollut niin lukossa, että en ollut pystynyt luomaan mitään taiteellista saati kaunista. Olin koko ajan toivonut, että Som peruisi tapahtuman tai että sairastuisin tai saisin jonkin muun pätevän verukkeen olla esiintymättä. En halunnut tanssia tänä iltana enkä varsinkaan tälle yleisölle! Halusin mennä kotiin ja piiloutua syvälle peiton alle.

Tarjosin vampyyrille kurkkuni ja tunnustin Paulle epävarmuuteni. Sen sijaan että olisi purrut, hän ymmärsikin minua. Hän sanoi tietävänsä, miltä minusta tuntui; hänestä tuntui usein samalta. Sitä en Paulle kertonut, miten rumaksi ja lahjattomaksi tunsin itseni, että tunsin olevani maailman surkein olento ja ihmettelin, miten koskaan pystyisin pukemaan vatsatanssipuvun päälle ja astumaan paljaana ihmisten eteen.

Punaiset liikennevalot ja seisahtunut liikenne Bangkokin yössä olivat tehneet yhtäkkiä Pausta ja minusta hengenheimolaisia. Oli ihmeellistä keskustella hänen kanssaan rehellisesti ilman ainaista peitsen taittoa ja voimien mittelyä. Paljastui, että me kumpikaan emme oikeastaan lainkaan pitäneet esillä olosta, mutta jokin kummallinen riivaus ajoi meitä parrasvaloihin kerta toisensa jälkeen voittamaan itsemme. Se oli pakottava intohimo tanssiin.

Pau oli yksi lahjakkaimpia esiintyjiä, joita olin Thaimaassa nähnyt. Jos hän olisi liihotellut muutama kymmenen kiloa kevyempänä, olisi hän ollut Bangkokin vatsatanssijoiden ykkönen. Hän tunnusti minulle tuona iltana, että hän rakasti klassista egyptiläistä vatsatanssia enemmän kuin mitään muuta – se oli hänen ensirakkautensa – mutta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia sillä saralla. Suuri yleisö ei halunnut nähdä hänen napaansa, koska sen ympärillä oli liikaa rasvaa. Hänet oli tuomittu pienille, hämärille lavoille, joissa millään ei ollut niin suurta väliä.

Yritin jossain urani vaiheessa auttaa Pauta ja järjestää hänelle keikkoja, mutta asiakkaat järkyttyivät hänen koostaan: “Emme missään tapauksessa halua sitä lihavaa tanssijaa!” He tekivät selväksi, että Paun taidoilla ei ollut merkitystä. Vaikka tämä olisi ollut valtakunnan huikein tanssija potenssiin sata, ei häntä kukaan halunnut katsoa, koska hän ei vastannut heidän kauneuskäsitystään.

Tuona iltana pelkäsin enemmän kuin koskaan, että minut buuattaisiin tanssilattialta alas maanrakoon. En ollut lainkaan harjoitellut ja olin päättänyt tehdä vain pienen improvisaation suosikkikappaleeseeni. Paineita ei suinkaan vähentänyt, että mestari Tamalyn Dallal oli yleisön joukossa. Pelkäsin turhaan. Yleisössä oli joukko muualta tullutta väkeä, joka ei tiennyt mitään tanssijoiden välisistä jännitteistä, ja he saivat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi sellaisena kuin olin.

 

Esityksen jälkeen agentti Som sai jonkin tilapäisen mielenhäiriön, sillä hän kutsui minut muiden kanssa syömään juuri kun olin saanut tavarani pakattua ja seisoin ovella valmiina lähtemään yksin kotiin. Yleensä minulle ei käynyt kutsua hänen armolliseen pöytäänsä. Ei edes silloin, kun vielä kuuluin hänen esiintymiskaartiinsa tanssien nälkäpalkalla kaikissa hänen kissanristiäisissään. Yhteisten keikkojen päätteeksi hänellä oli ollut tapana odottaa, että minä poistuisin paikalta, ja sen jälkeen hän vei muut ryhmän jäsenet syömään.

Nyt kaikki toisiaan katkerasti vihaavat thaimaalaiset kilpasiskot söivät sulassa sovussa saman pöydän ääressä ja jopa puhuivat minulle, vaikka en kuulunut mihinkään heidän kuppikunnistaan. Ja se, että minulle puhuttiin ystävällisesti, ei ollut aina ollut itsestäänselvyys.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Täällä on käyty

  • 34,835 kertaa
%d bloggers like this: