50. Maksuvaikeuksia Pattayalla

Pattayan Walking Streetille oli ilmestynyt uusi libanonilainen yökerho, jonka johtaja Abe tilasi minut esiintyjäksi avajaisiin. Abe oli minulle uusi tuttavuus. Hän puhui puhelimessa kiihtyneeseen sävyyn ja vaikutti stressaantuneelta. Rauhoittelin, että hän voisi luottaa minuun; en ollut koskaan tehnyt ohareita.

Hiukan vastentahtoisesti ja viimetipassa Abe lähetti ennakkomaksun pankkitililleni, kun olin toistuvasti vakuuttanut, että en liikkuisi Bangkokista mihinkään, ennen kuin ennakko olisi maksettu. Tilille saapunut summa oli vain puolet sovitusta. En viitsinyt huomauttaa asiasta, sillä sille ei enää ehtinyt tehdä mitään. Olin jo pakkaamassa itseäni ja tanssipukujani taksiin.

Yleensä nukuin auton takapenkillä matkat Bangkokista Pattayalle, mutta nyt nukkumisesta ei tullut mitään, sillä Abe soitteli minulle yhtä mittaa hermostuneena tivaten, missä olin ja ehtisinkö varmasti ajoissa perille. Hän uhkaili, että hänen pomonsa tappaisi hänet, jos mokaisin tämän illan. Paikalle oli tulossa erittäin tärkeitä venäläisiä kutsuvieraita.

Puolivälissä matkaa minun oli pakko todeta, että Aben kuolinhetki häämötti, sillä minä en ehtisi ajoissa. Olin ollut tietämätön jostain kansallisesta pyhäpäivästä, jonka seurauksena Pattayalle vievä moottoritie oli tukossa, ja matkaan varaamani reilu 2,5 tuntia oli jo mennyt umpeen, kun olin vasta puolivälissä matkaa.

Abe raivosi puhelimessa. Puolustauduin, että mistä ihmeestä olisin voinut aavistaa, että matka kestäisi yli viisi tuntia, kun yleensä taitoin pätkän alle kahdessa tunnissa. Abe oli niin poissa tolaltaan, että mietin, olisiko minun paras kääntyä takaisin kotiin. Miehen käytös vaikutti hysteeriseltä, ja hänen murhanhimoinen pomonsa oli ilmeisen pelottava henkilö, jonka eteen en haluaisi saapua väärään aikaan.

Kysyin Abelta, mitä tehdään, perutaanko esiintyminen. – Ei, ei!! hän huusi melkein itku kurkussa. Kehotin kuljettajaa iskemään kaasun pohjaan. Aloin laittautua autossa valmiiksi, sillä arvasin, ettei paikan päällä olisi enää aikaa vilkaista peiliin.

Saavuimme Pattayalle myöhään illalla. Parkkeerasimme auton buddhalaistemppelin pihaan, ja autonkuljettaja lähti retuuttamaan matkalaukkuani pitkin Walking Streetiä yrittäessämme etsiä oikeaa osoitetta.

Walking Street

Ovella hikinen ja vapiseva Abe riuhtaisi matkalaukun kuljettajan kädestä ja juoksi sisään, minä perässsä. Kysyin, missä on pukuhuoneeni. Abe vei minut omaan toimistoonsa. Missä oli minulle luvattu pukuhuone?! Ei ole mitään pukuhuonetta, totesi Abe; voisin riisuutua tässä toimistossa. Kaikkien tietokoneiden webbikameroiden edessä? Kysyin uudelleen, missä on vessa, voin vaihtaa vaatteet siellä, mutta Abe totesi, ettei nyt ole aikaa mennä vessaan. Venäläiset VIP-vieraat odottavat, ja heillä on erittäin lyhyt pinna.

Abe jätti minut yksin ahtaaseen toimistoonsa, joka oli täynnä tavaraa. Heitin vaatteita tietokoneiden tirkistelevien kamerasilmien päälle ja yritin vaihtaa tanssipukua ylle kädet täristen. Toimistoon kopsutteli piikkikoroillaan simpsakka thainainen, jolta pyysin apua, sillä minulla oli vaikeuksia kiinnittää pukuni yläosan hakasia selästä.

– Se ei kuulu minun työtehtäviini, vastasi nainen kopeasti plastiikkaoperoitu nenä pystyssä. – Sitäpaitsi olen juuri laitattanut rakennekynnet. Menin tyrmistyksestä sanattomaksi. En ollut koskaan kuullut thaimaalaisen suusta vastaavaa. Thaimaalaiset ovat poikkeuksetta ystävällisiä ja aina auliita auttamaan.

– No anteeksi, vastasin, – ajattelin vain, jos olisit voinut auttaa, mutta ei tarvitse, kiitos, saan kyllä laitettua nämä itsekin. Nainen seurasi hetken, kun yritin saada tuloksetta selkäpuolen hakasia kiinnitettyä, tuli sitten katumapäälle ja tarjosi apua. Hän muistutti vielä uudelleen rakennekynsistään ja valitti niiden menevän pilalle minun takiani.

Abe hakkasi ovea. Ilmoitin olevani valmis. Musiikki alkoi soida liian aikaisin minun ollessani vielä toimistossa, eikä minulla ollut aavistustakaan, missä esiintymislava oli. Kai siellä sentään oli lava? Tarjoilijapoika juoksutti minut portaat ylös. Selässäni oli siivet ja huomasin liian myöhään, että lava oli aivan liian pieni siiville. Heiluttelin hetken massiivisia hopeasiipiä ilmassa etsien katseellani venäläisiä VIP-vieraita, ja pyöräyttelin heidän edessään sarjan piruetteja ja arabeskeja, mutta ilmekään ei värähtänyt kivisillä kasvoilla. Miesten vieressä istui yhtä vähäilmeisiä vähäpukeisia naisia. Kaikilla näytti olevan pinna kireällä.

Lisäsin kierroksia. Heitin siivet pois ja tulin lavalta alas. Abe oli pyytänyt minua esiintymään erityisesti tuolle venäläispöydälle, muista vieraista ei ollut niin väliä, ja tein työtä käskettyä. Paksut keski-ikäiset vladimirit olivat nielleet laatikollisen rautakankia. Mitään elonmerkkiä heissä ei ollut. Liihottelin heidän pöytänsä ympärillä ja naureskelin itsekseni, kun en saanut heitä edes irvistämään.

sin-pun

Taaempana istui Lähi-idän väkeä polttamassa vesipiippua jammaillen musiikin tahtiin. Tein pienen kierroksen sinne. Sain päälleni ruhtinaallisen rahasateen. Takaseinustoille oli ripottautunut joukko thaimaalaisia prostituoituja, jotka Abe oli tilannut paikalle ihmettelemään eksoottista napatanssijaa ja oppimaan napatanssia. Näinhän homma maassa pelasi: Kun thaimaalainen tyttö katsoi puolen tunnin vatsatanssiesityksen, oli hän sen jälkeen täysinoppinut vatsatanssija, ja nuo tytöt jatkaisivat muina iltoina siitä, mihin minä olin jäänyt. Kukaan muu kuin arabiyleisö ei huomaisi eroa.

Esitin kolme settiä venäläiselle hautajaisväelle. Ehkä tämä oli heidän kaikkien aikojen villein bileiltansa. Mitä turhia hymyillä ilman syytä. Kun vladimirit olivat poistuneet turvat rutussa yökerhosta, antoi Abe minulle merkin, että tehtäväni oli suoritettu. Vaihdoin siviilivaatteet päälle.

Abe oli sillä välin kadonnut tietymättömiin. Esiintymispalkkioni oli maksamatta. Kysyin henkilökunnalta, mihin isäntä oli mennyt, mutta kukaan ei tiennyt. Miehen puhelin oli suljettu. Otsalleni alkoi nousta hiki. Seisoin matkalaukkuineni yökerhon oven ulkopuolella ihmetellen, mitä tehdä. Naapuribaarin johtaja tuli juttelemaan. Mies oli kohtelias ja asiallinen, kertoi nähneensä esitykseni ja pitäneensä siitä ja pyysi hinnastoani. Hän sanoi haluavansa palkata minut seitsemäksi illaksi viikossa omaan baariinsa esiintymään. Kieltäydyin kiittäen.

Ovimies lähti pyynnöstäni etsimään Abea. Lopulta noin tunnin odottelun jälkeen tämä saapui. Hän oli ilmiriidoissa jonkun toisen miehen kanssa ja he huusivat toisilleen kävelykadulla. Raivoissaan Abe yritti marssia ohitseni sisään, mutta pysäytin hänet ja kysyin niin kohteliaasti kuin pystyin, missä oli esiintymispalkkioni. Abe ihmetteli, eikö henkilökunta ollut vielä maksanut minulle.

– Ei henkilökunnalla ole valtuuksia maksaa minulle mitään, vastasin. – Minähän olen sopinut palkkiosta sinun kanssasi.

– Odota, niin käyn puhumassa kassanhoitajan kanssa, Abe yritti. – Hän maksaa sinulle.

–Tulen mukaasi, ilmoitin, sillä mielessäni oli vahva epäilys, ettei Abella ollut aikomustakaan maksaa, ja hän saattaisi livahtaa takaovesta ulos.

– Minulla ei ole nyt käteistä mukana, Abe valitti.

– Voit varmasti lainata joltain. Minun pitäisi päästä lähtemään takasin Bangkokiin, kello on jo paljon.

– Voinko maksaa sinun pankkitilillesi huomenna? Lupaan varmasti maksaa.

– Se ei valitettavasti käy. Mehän sovimme käteismaksusta. Olen odottanut sinua jo tunnin, niin että jos nyt vain maksaisit, niin me molemmat pääsemme lähtemään.

– Entäs minun välityspalkkioni?

– Mikä ihmeen välityspalkkio? putosin kärryiltä.

– Minähän hommasin sinulle keikan tälle klubille. Minulle kuuluu prosenttiosuus sinun esiintymispalkkiostasi.

– Öööö… Tarkoitatko siis, että kun sinä tilaat minut omalle klubillesi esiintymään, sinä otat minun kanssani sopimastasi esiintymispalkkiosta itsellesi välityspalkkion? Eihän siinä ole mitään järkeä. Et sinä ole mikään keikka-agentti vaan tämän paikan johtaja! Vai oletko sittenkään isäntä täällä? Abe meni noloksi ja alkoi kaivaa taskuaan. Sitten hän keksi vielä pyytää tippiä itselleen. Että minä palkattuna esiintyjänä maksaisin työnantajalleni juomarahan!

– Missä mahtaa olla minun juomarahani? kysyin saatuani esiintymispalkkioni turvaan käsilaukun uumeniin. – Arabiyleisö hukutti minut rahasateeseen ja tarjoilijasi keräsivät setelit pois jaloista. Missä nuo setelit ovat?

– En tiedä, en nähnyt mitään, sanoi Abe.

– Tarjoilijat toimivat sinun ohjeittesi mukaan. Miksi et kysy heiltä. Abe kävi muodon vuoksi sisällä ja tuli pian takaisin.

– Kukaan ei tiedä rahoista mitään.

– Mitä! Siinä oli kasoittain satasia, kenties tuhansia bahteja. Ne ovat minun juomarahani, ne kuuluvat minulle.

– Tarjoilijat sanoivat, että siinä oli vain pari kymppiä, eikä kukaan tiedä, missä ne nyt ovat.

– Siinä oli paksu tukku satasia. Olen varma, että saat asian halutessasi selville, sinähän olet tämän paikan johtaja. Voit vaikka tarkistaa asian turvakameroista.

Ahdistelin Abea niin kauan, että hän suostui menemään toimistoonsa, jonne tallentuivat yökerhon turakameroiden kuvaamat videot. Olin itse nähnyt ne livenä ollessani vaihtamassa vaatteita. Abe teeskenteli, ettei hän osannut kelata videoita taaksepäin.

– Lupaan selvittää asian huomenna, hän sanoi. – Minulla on nyt pää kipeä ja haluan mennä nukkumaan.

– Minä haluaisin selvittää asian tänään.

– En nyt pysty selvittämään mitään. Lupaan, että huomenna käyn videon läpi ja katson, kuka vei rahat, ja siirrän ne heti pankkitilillesi. Päättääkseen keskustelun Abe puristi kättäni, katsoi minua silmiin ja sanoi astetta ystävällisemmällä äänellä: – Vannon, että lähetän rahat sinulle huomenna. Uskothan minua?

– En ole aivan vakuuttunut.

– Sano, että uskot, niin saat nähdä, että olen rehellinen enkä valehtele sinulle. En ole koskaan valehdellut kenellekään. Lupaan pyhästi, että saat rahasi.

– Kai minun on uskottava, sanoin katsoen Abea silmiin. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin teeskennellä uskovani, sillä halusin päästä ennen aamua kotiin. Paiskasimme kättä sopimuksen merkiksi.

Rahoja ei tietenkään koskaan kuulunut. Aben puhelin oli seuraavan viikon suljettuna eikä hän vastannut sähköposteihin. Päätin, että tämä sai olla viimeinen kerta pitkään aikaan, kun keikkailisin Pattayalla. Vaikka jo viikon kuluttua olin siellä taas.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Haluatko tietää, miten tarina jatkuu? Kirjoita alle sähköpostiosoitteesi, niin pysyt juonessa mukana.

Follow Hadassa on WordPress.com

Täällä on käyty

  • 52,880 kertaa
%d bloggers like this: