36. Vatsa tiellä

Elettiin loppuvuotta 2010. Showtanssiryhmämme Diivat keikkaili tiuhaan ja treenasi harva se päivä rautainen veren maku suussa. Entinen energiani oli poissa ja ihmettelin, mikä minua vaivasi. Ryhmän johtajatar Leila katsoi minua tutkivasti ja totesi:

– Ethän vain ole raskaana?
– En kai… mumisin, – tai siis en tiedä. Eipä ollut tullut mieleen. Samana iltana ostin raskaustestin, joka näytti iloisesti positiivista. Olin jo toisella kuulla.

Vaikka olin uudesta tilanteesta innoissani, päätin olla kertomatta kenellekään, sillä tiesin, että tanssikeikkani loppuisivat siihen. Thaimaassa suhtaudutaan raskaana oleviin naisiin hiukan eri tavalla kuin Suomessa. Päätin salata asian niin kauan, kunnes vatsaa ei enää pystyisi piilottelemaan.

Kerran eräs tuntemani thaimaalainen tanssija oli saanut tietää odottavansa vauvaa, ja lääkäri oli kieltänyt häneltä ehdottomasti kaiken lantionliikuttelun. Hänen olisi hyvä maata rauhallisesti sohvalla seuraavat yhdeksän kuukautta ja katsella televisiota ja lueskella naistenlehtiä. Nainen otti neuvon vakavasti, kävi kyynelsilmin tanssistudiolla hyvästelemässä muut, ja sen jälkeen häntä ei enää nähty. Hänestä oli tullut äiti, ja äidit eivät tanssi. Äitiys on Thaimaassa haudanvakava asia.

Keskustelin tuolloin asiasta agentti Somin kanssa, ja tuo nelikymppinen, lapseton sinkkunainen sanoi painokkaasti, että kyllä hänkin haluaisi aviopuolison ja lapsia, mutta hänen oli täytynyt tehdä valinta uran ja perheen välillä. Nainen ei voi olla sekä tanssija että vaimo ja äiti. Olin eri mieltä. Sanoin tuntevani Suomessa monta menestyvää itämaista tanssijaa, jotka olivat onnellisesti naimisissa ja yhden tai useamman lapsen äitejä.

– Se ei ole mahdollista. En ole koskaan nähnyt sellaista, Som totesi, ja asia oli loppuun käsitelty.

Jatkoin tanssiesiintymisiä aina neljännelle kuulle, jonka jälkeen minun oli pakko myöntää, että vyötärö oli kadonnut jonnekin. Oli aika kertoa tanssiohjaajilleni tilanteesta. Toinen heistä, thaimaalainen mies, hätääntyi:

– Milloin aiot lopettaa tanssin? Nauroin, että en vielä pitkään aikaan, ja hän hätääntyi lisää. Sen jälkeen hän ei enää antanut minun tehdä arabeskeja eikä jalan ojennuksia sivulle peläten, että vauva saattaisi humpsahtaa ulos, jos jalkani avautuisivat liian leveään haara-asentoon. Kun venyttelimme lattialla, kävi hän välillä tarkistamassa, oliko vatsani yhä paikallaan.

Thaimaalaisilla tanssinopettajilla ei näyttänyt olevan käsitystä siitä, mitä kaikkea naiset voivat kehollaan tehdä, sillä maassa ei ole tapana, että vauva vatsassa harrastettaisiin liikuntaa. Keskenmenon pelossa kaikki fyysisesti rasittava toiminta lopetetaan, ja naiset pukevat jo ensikuukausilla päälleen hirvittävän yöpaitamaisen teltan, jossa on mielentilaan sopiva röyhelökaulus, ja hiihtelevät Birkenstock-sandaaleissa vaivalloisesti ympäri ostoskeskuksia ystävättärien tukiessa käsipuolesta.

Kun kävin rutiinikäynnillä sairaalassa, minua yritettiin istuttaa pyörätuoliin. Sain kuulla jatkuvia huomautuksia siitä, kun julkeasti pukeuduin edelleen housuihin ja kävelin liian rivakkaan tahtiin ilman taluttajaa. Minua valistettiin, että jos raskaana oleva nainen käyttää housuja, vauva kuristuu. Kolmen ensimmäisen kuukauden pahoinvoinnin ja heikkouden jälkeen oloni oli loistava. Olin elämäni kunnossa ja treenasin tanssia lähes päivittäin. Vauvanikin tuntui voivan erinomaisesti.

– Varovasti, varovasti! sain kuulla kaikkialla, sekä syyttävän kysymyksen: – Milloin oikein aiot lopettaa?
– En milloinkaan, otin tavakseni vastata. – Tanssin vielä synnytyssairaalassakin. Aasialaiset silmät pyöristyivät kauhistuksesta; olin aivan moraaliton ja vastuuton äiti!

Tottakai otin selvää, mitkä liikkeet ovat sopivia ja mitkä eivät. Terävät iskut ja saidihyppelyn jätin pois. Rumpusoolot eivät enää tuntuneet hyvältä. Keho tuntui itsestään tietävän, mikä on sille hyväksi. Vatsalihakset katosivat vähitellen kuukausien edetessä, ja vatsarullaukset kävivät vaivalloisiksi ja näyttivät naurettavilta.

Tein viimeisen vatsatanssishowni noin neljännellä kuulla libanonilaisissa häissä. Luulin esityksen menneen hienosti, mutta nähdessäni videon totesin, että oli aika ripustaa tossut naulaan. Tein vielä Diivojen kanssa ryhmäesiintymisiä Leilan vakuuttaessa, että kukaan ei kiinnittäisi huomiota yhteen pömpöttävään vatsaan.

vauva vatsassa

Viidennellä kuulla keikkailut olivat ohi ja lähdin Egyptiin ottamaan tanssitunteja. Farida Fahmy laittoi minut tekemään olohuoneessaan piruetteja, mutta kehon tasapaino ei pitänyt ja hoippuroin päin seiniä. Faridalla kesti hetken oivaltaa, mistä horjahtelu johtui, ja hänkin alkoi toppuutella minua sanoen, että minun pitäisi ottaa rauhallisesti ja tulla uudestaan vuoden kuluttua. Ei ollut enää “Walk like an Egyptian” vaan “Walk like an elephant”.

Lopetin tanssin opettamisen noin kuudennella kuulla, sillä oppilaani olivat aloittelijoita, eivätkä liikkeeni enää näkyneet selvästi. Edistyneempiä oppilaita olisi voinut opettaa vielä pari kuukautta pitempään.

Kahdeksannella kuulla olin niin painava, että liikkumiseni alkoi muistuttaa sairaan norsun laahustamista. 60 minuutin tanssitunnin jälkeen tuntui kuin olisi juossut maratonin ja piti mennä lepäämään. Mietin, tältäkö tuntuu tulla vanhaksi: liikkeet hidastuvat ja joka paikkaa kolottaa. Thaimaalaiset miehet olivat muuttuneet herrasmiehiksi ja auttoivat minut liikennevaloissa kadun yli, kun astelin niin hitaasti, että valot ehtivät vaihtua ennen kuin olin päässyt kadun toiselle puolelle. Ihmiset olivat huomaavaisia, ja minulle tarjottiin liikennevälineissä istumapaikkaa ennen kuin ehdin sitä edes kaivata. Sain kaikkialla osakseni hymyileviä ja sympaattisia katseita. Thaimaa kohtelee odottavia äitejä kuin kuningattaria.

En ollut kärsinyt lainkaan raskaudelle tyypillisistä selkävaivoista koko sinä aikana, kun olin tanssinut vatsatanssia vähintään kolme kertaa viikossa. Kun jätin kahdeksannella kuulla tanssin, alkoivat selkävaivat. Loppuviikkoina olin niin väsynyt, että ei enää edes huvittanut tanssia. Katselin haikeana tanssivideoita ja suunnittelin esiintymisasuja. Ja ihmettelin, mahtuisinko vielä joskus entisiin tanssipukuihini.

Elokuussa 2011 minusta tuli pienen Sisu-pojan äiti.

Sisu ja mami

Advertisements

4 Comments (+add yours?)

  1. Paula
    Jul 29, 2015 @ 14:51:04

    Ihana poika sinulla 😊

    Reply

  2. Taija
    Dec 27, 2015 @ 22:23:27

    Näitä jaksais lukea vaikka viikon syömättä (mikä olisikin viisasta joulun jälkeen.. ) 😉

    Reply

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Haluatko tietää, miten tarina jatkuu? Kirjoita alle sähköpostiosoitteesi, niin pysyt juonessa mukana.

Follow Hadassa on WordPress.com

Täällä on käyty

  • 64,681 kertaa
%d bloggers like this: