14. Lihavat kyykkyyn

Saapuessani Thaimaahan 2007 olin mennyt aluksi kielikouluun opiskelemaan thaikieltä. Silloinen suomalainen esimieheni lupasi, että kielikoulu olisi minulle hyödyllinen johdanto thaimaalaiseen kulttuuriin. En voinut villeimmissä kuvitelmissakaan aavistaa, miten syvä johdanto siitä tulisi.

Kirjauduin sisään yhteen Bangkokin arvostetuimmista kielikouluista. Joku vihjaisi, että opetus tulisi olemaan hyvin perinteistä, ja Thaimaassa opettaja oli kunnioitettu auktoriteetti, jolle kumarrettiin syvään.

Thai class

Opiskelijat ohjattiin iloisenväriseen luokkahuoneeseen. Pienet, lapsille suunnitellut tuolit, joissa oli oikeassa reunassa kiinni pikkuruinen pöytälevy, oli aseteltu puoliympyrään. Pöytien tyylistä saattoi nopeasti päätellä, ettei koulussa ollut vasenkätisiä. Olin itse sellainen. Ei tulisi olemaan kovin terveellistä istua päivittäin selkäranka kiertyneenä oikealla olevan kirjoituslevyn puoleen. Olin nähnyt samanlaisia oikeakätisten pöytiä afrikkalaisissa kouluissa. On upeaa, että joissakin maissa kansalaiset ovat niin identtisiä, että kaikki kirjoittavat samalla kädellä.

Amerikkalaisella luokkatoverillani oli toisenlainen ongelma: naisen reidet eivät mahtuneet tuolin ja pöytälevyn väliin.

Opettaja saapui sisään. Hänen nimensä oli Arindra. Hän oli lyhyt, topakannäköinen täti, jolla oli niskassa tukeva poninhäntä. Hän valitsi heti opiskelijoiden joukosta omat suosikkinsa, kaksi hoikkaa valkoista miestä, joita hän kehui komeiksi.

Minun kohdallani se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Tajusin neiti Arindran ensimmäisestä katseesta, että hän ei pitänyt minusta. Luokka koostui pääasiasssa aasialaisista opiskelijoista, minun lisäkseni ryhmässä oli vain kaksi muuta faranginaista sekä nuo komeat farangiurokset.

Motivaationi thaikielen oppimiseen hiipui nopeasti. Ensimmäisenä koulupäivänä istuimme luokassa neljä tuntia, ja sinä aikana opimme toistamaan kuorossa kuusi konsonanttia sekä muutaman vokaalin. Opiskelijat toistivat kaikuna opettajan perässä yksittäisiä äänteitä kymmeniä ja satoja kertoja, ilman että äänteitä liitettiin mihinkään sanoihin saati että niistä olisi tehty kokonaisia lauseita.

Ensimmäisen viikon aikana opimme hokemaan niin kuorossa kuin yksin: maa naa ngaa waa yaa aa… mii nii ngii wii yii ii… muu nuu nguu wuu yuu uu… Ja karttakeppi paukkui.

Meille ei opetettu sellaisia sanoja kuin huomenta, mitä kuuluu, kiitos tai näkemiin. Viikon opiskelun jälkeen olin aivan yhtä hukassa kuin jos en olisi koskaan opiskellutkaan. En osannut edes tervehtiä thaiksi.

Arindra aloitti kiusanteon. Hän pyysi minua lukemaan taululta tekstiä ja tuli seisomaan suoraan eteeni estäen näkymäni taululle. Yritin kurkottaa päätä vasemmalle, mutta Arindra siirtyi kärppänä tielle. Kurkotin oikealle, hän seurasi perässä. Aivan kuin hän olisi halunnut pitää minua pilkkanaan. Kun Arindra kysyi järjestyksessä oppilailta kysymyksiä, hän sivuutti minut kuin minua ei olisi ollut olemassa. Jäin haukkomaan ilmaa suu auki. Arindra hyppäsi toistamiseen ylitseni vastausvuorollani. Ja kolmannen kerran. Istuin luokassa hiljaa ja ymmälläni.

Suomalainen farangi ei ollut ainoa nokittava. Ryhmässä oli hiukan iäkkäämpi taiwanilainen rouva, joka oli hyvin ujo ja meni lukkoon kadottaen äänensä, aina kun häneltä kysyttiin jotakin. Arindra otti hänet mielellään luokan eteen seisomaan ja laittoi hänet lukemaan karttakepin kanssa tekstiä. Nainen vapisi kuin haavanlastu, ja karttakeppi pyörähti hänen hervottomasta kädestään lattialle.

Kun tärisevä nainen sai viimein äänen kulkemaan kurkustaan ja arasti mumisi ja piipitti jotain kimeällä äänellä, Arindra alkoi matkia häntä kimittäen korkealta ja kutsui häntä nimellä Miss Sexyvoice. Naisparka pälyili vauhkona ympärilleen etsien paikkaa, minne piiloutua. Siitä eteenpäin Arindra käytti naisesta nimeä Miss Sexyvoice, ja tämä alistui siihen, kun ei muutakaan voinut. Hänen äänensä katosi lähes kokonaan.

Yritin kiinnittää huomiota koulupukeutumiseeni, jotten olisi saanut opettajan irvailua osakseni. Minua oli valistettu, että naisopiskelijoiden tuli pukeutua hameeseen ja nilkkaremmikenkiin, mieluiten varpaista umpinaisiin. Hihatonta paitaa ei katsottu hyvällä. Kerran polvien yli ulottuva hameeni osoittautui liian lyhyeksi, ja vilkaistuaan minua opettaja poistui luokasta, palasi hetken kuluttua takaisin paksu villahuivi mukanaan ja heitti sen minulle käskien minua peittämään sääreni. Istuin sen päivän villahuivi jalkojen päällä. Arindra piirteli taululle prinsessan kuvia ja kirjoitti niiden alle nimeni.

Arindra pilkkasi tyhmiä ja hitaita opiskelijoita. Hän pilkkasi myös älykkäitä ja lahjakkaita. Sekä pitkiä ja lihavia. Ja kauniita. Ja amerikkalaisia. Hänellä oli selvästi paha asenneongelma.

Arindran opissa ei saanut ilmaista mielipiteitä. Sen sain karvaasti kokea, kun Arindra eräänä perjantaina kysyi minulta tauolla, olinko väsynyt, nähdessään minun nojaavan päätä pulpettiin. Myönsin olevani. Erehdyin luulemaan, että Arindra osoitti ensimmäistä kertaa elämässään inhimillisyyden merkkejä ja ilmaisi kysymyksellään sympatiaa.

Kun opiskelijat olivat palanneet tauolta, Arindra kirjoitti taululle kaksi sanaa: väsynyt – ei väsynyt. Sitten hän kiersi luokan läpi kysyen kultakin opiskelijalta erikseen, oliko tämä väsynyt vai ei. Kirkasotsaiset aasialaiset tiesivät, miten tällaiseen kysymykseen vastattiin, eikä kukaan ollut perjantai-iltapäivänä väsynyt, paitsi minä ja amerikkalainen nainen.

Arindra komensi minut ja amerikkalaisen naisen seisomaan. Hän määräsi meidät luokan eteen tekemään pyllistyksiä ja leikkimään kanaa sekä kotkottamaan ja munimaan ja räpyttelemään siipiä sekä nokkimaan jyviä. Jotenkin ymmärsin, että olin vastannut väärin, mutta en ymmärtänyt, mitä väärää siinä oli ollut.

Aasialaiset opiskelutoverit hohottivat naurusta ja amerikkalaiset näyttivät hämmentyneiltä, kun me kaksi silmätikkua sätkimme ja kotkotimme heidän edessään. Kun meitä oli nöyryytetty riittävästi ja saimme luvan palata paikoillemme, Arindra huusi:

– Nyt käsi ylös, kuka on väsynyt? Yksikään käsi ei noussut. – No niin, hän sanoi katsoen pilkallisesti minua ja amerikkalaista naista, – me emme ole täällä väsyneitä! En koskaan unohda sitä ilkeää virnettä, joka viipyi hänen kasvoillaan.

Tunnin jälkeen vieressäni istuva korealainen pastori tuli esittelemään minulle videota, jonka hän oli saanut puhelimellaan ikuistetuksi tuosta pyllistelystä, ja se oli hänen mielestään hauskinta, mitä hän oli eläessään nähnyt. Mies jaksoi hekottaa sille monta päivää.

Pohdin itsekseni, kuinka kauan voisin opiskella tällaisessa oppilaitoksessa, ennen kuin alkaisin oireilla häiriintyneesti ja minut heitettäisiin ulos, tai sitten kävelisin itse ulos vapaaehtoisesti.

Kun Arindra heitti opiskelijoiden eteen sivun mittaisen tekstin ja antoi puoli minuuttia aikaa lukea sen ja haastoi: – Ymmärrättekö? oli jokaisen opiskelijan pakko nostaa käsi ylös, muuten seuraisi henkilökohtaista sättimistä, pilkkaamista ja nolaamista. Kielitaitomme oli sillä tasolla, että emme vielä edes ymmärtäneet kysymystä “ymmärrättekö”, mutta pakko oli ymmärtää, kun kerran opettaja niin halusi.

Mitään kysymyksiä ei saanut esittää, se olisi henkilökohtainen loukkaus opettajaa ja hänen opetustaitoaan kohtaan. Opiskelijoiden oli lupa antaa ainoastaan opettajaa miellyttäviä vastauksia. Totuutta vääristeltiin tilanteen mukaan, sillä totuus on Thaimaassa tilannesidonnainen. Totuus on siinä, mitä thaimaalainen päättelee keskustelukumppaninsa kulloinkin haluavan kuulla. Ja tärkeämpää kuin rehellisyys on se, että keskustelukumppani pysyy tyytyväisenä ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Kasvot säilyvät.

Opettaja Arindra hauskuutti itseään pilkkaamalla opiskelijoiden ulkonäköä. Yhdellä japanilaisella pojalla oli suuret, mustasankaiset silmälasit, ja Arindra nauratti luokkaa piirtelemällä pojasta jättirillisiä pilakuvia taululle. Poika lakkasi käyttämästä silmälaseja yrittäen tihrustaa taululle ilman. Siitäkös Arindra sai uuden vitsin aiheen ja alkoi udella, missä pojan silmälasit olivat. Aasialaiset luokkatoverit yhtyivät utelijoiden kuoroon. Arindra komensi likinäköisen pojan lukemaan taululta tekstiä, ja kun poika ei nähnyt taululle ilman lasejaan, taas naurettiin kuorossa. Poika jättäytyi pian kurssilta pois, oli kuulemma matkustanut johonkin.

Eräs toinen japanilainen poika oli poikkeuksellisen pitkä. Häntä Arindra nostatti seisomaan kerta toisensa jälkeen ja osoitti sormella huutaen: – Pitkä, pitkä! niin että poika varmasti ymmärsi olevansa fyysisesti poikkeava.

Kun opiskelijat harjoittelivat adjektiiveja, kohteina olivat opiskelutoverit. Arindra määräsi minut ja amerikkalaisen naisen seisomaan, ja luokka sai äänestää, kumpi oli kaunis ja kumpi ruma. Nauraa räkättäen luokka äänesti, ja ruma nainen sai istuutua takaisin paikalleen posket häpeästä kuumottaen. Ruma nainen oli myös äänestetty lihavaksi.

Opettaja pyysi opiskelijoita osoittamaan sormella, ketkä luokassa olivat lihavia, ja ketkä heistä olivat lihavampi kuin toiset – nyt harjoiteltiin komparatiivia. Lihavimmat joutuivat seisomaan. Opettaja nimesi myös toimistohenkilökunnasta ja koulun opettajakunnasta kaikki läskit.

Olin nähnyt iltapäivisin oppituntien jälkeen naisten vessassa opiskelijoita itkemässä silmät punaisina.

Kun Arindra etsi tyhmää ja laiskaa oppilasta, sellainen löytyi nopeasti. Japanilaiset ja korealaiset opiskelijat viittoivat innosta puhkuen kohden länsimaalaisia opiskelutovereitaan. He saivat Arindralta kiitokset ja kehut, he olivat niin ahkeria ja nokkelia. Arindra mainitsi nimeltä, kuka oli luokan laiskin ja tyhmin.

Sitten Arindra kysyi, kuka opiskelijoista haisee pahalle, ja kaikki osoittivat nenäänsä pidellen ranskalaista miestä ja huusivat kuorossa: – Haisee pahalle, haisee pahalle! Komea nuori mies oli ollut kurssin alussa Arindran suosikki, mutta oli myöhemmin pudonnut jalustalta rohjettuaan torjua naimattoman opettajattaren lähentelyt. Niinpä Arindra oli ryhtynyt pilkkaamaan häntä vetäen uskolliset opetuslapsensa mukaan leikkiin. Ranskalainen yritti hymyillä vaivaantuneena, mutta hymy juuttui hänen suupieliinsä. – Haisee, haisee! Yäk! huusivat luokkatoverit sormi ojossa. Ja kaikki nauroivat makeasti.

Minua järkytti eniten se, että koko luokka näytti menneen tähän simputustouhuun mukaan. En nähnyt leikissä mitään huvittavaa. Katsoin vakavana Arindraa, joka hymyili takaisin suu korvissa. Arindra oli keisarinna, me olimme hänen maassa konttaavia sirkusapinoitaan.

Mieleen tulivat alakouluajat ja se laumasieluisuus ja pelkuruus, joka saa ihmiset kaikkialla maailmassa ryhmittymään pelottavan johtajahahmon ympärille pilkkaamaan pienempiä ja heikompia. On helppo liittoutua yhteen uhittelevan jättiläisen kanssa ja nostaa sormensa heikkoa vastaan, sen sijaan että nousisi seisomaan heikon rinnalle. On niin pelottavaa joutua itse pilkan kohteeksi.

Istuin luokassa kuin sumussa ja koin olevani aivan eri aaltopituudella tämän hullun maailman kanssa. Ihmettelin, miksi olin ainoa, joka näki tässä sairaassa nöyryytysleikissä mitään outoa. Ne ryhmän amerikkalaisetkin, jotka olivat ensimmäisen kerran katsoneet kummissaan kanakotkotusleikkiä, mylvivät nyt innoissaan lauman mukana ivaten luokkatovereitaan kuin henkensä hädässä. Kai he pelkäsivät, että ivaava sormi osuisi seuraavaksi heihin. He luulivat nauramalla muuttuvansa näkymättömiksi. Samalla he tekivät itsensä osasyyllisiksi.

Näin jälkeenpäin ajatellen, vuosia myöhemmin, mikään ei ole muuttunut. En koskaan sopeutunut thaimaalaiseen kielikouluun, en myöskään thaimaalaiseen tanssistudioon. Ehkä vika olikin minussa, olenkin itse poikkeava ja kaikki muut ympärilläni normaaleja? En oppinut Arindralta, miten maassa ollaan maan tavalla, ja ollakseni aivan rehellinen – Jumalan kiitos, etten oppinut!

Advertisements

7 Comments (+add yours?)

  1. Kevein mielin
    Nov 23, 2017 @ 06:10:23

    Herranisä mitä luettavaa… Tuli tässä mieleen, että miksi ihmeessä aikuiset ihmiset alistuvat moiseen? Miksi ette marssineet toisena päivänä koulun johtajan puheille ja sanoneet että tämä ei käy? Tai miksi et sanonut työnantajalle että tuohon kielikouluun en palaa, kiitos vaan. Ei aikuisten ihmisten pidä alistua tuollaiseen, ei se opettaja mikään Jumala ole vaikka Thaimaassa heitä eri tavalla arvostetaankin. Jotenkin hätkähdyttävää, että aikuiset vain tulivat sinne päivästä toiseen kiusattaviksi. Olen itse opettaja niin tämä kirjoitus jotenkin pysäytti. Luulisi että kielikoulukin olisi pulassa jos iso osa oppilaista kaikkoaisi, tuskin se merkityksetön asia on, ovatko oppilaat tyytyväisiä.

    Reply

  2. Jasmine
    Nov 23, 2017 @ 12:53:13

    Ihan kauheaa!!! Kuulostaa ihan kuin ala-astetason mollaamista. En ymmärrä miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä näin ja se että tämä nainen edes saa olla opettaja on kauheaa.

    Reply

  3. Hadassa
    Nov 23, 2017 @ 14:27:15

    Miksikö kurssilaiset (minä mukaanlukien) eivät keskeyttäneet? Useimmat olivat työnantajan sinne lähettämiä; ehkä pokka ei sallinut keskeyttää; ehkä työsuhde olisi ollut vaakalaudalla, jos heti alkumetreillä olisi ilmoittanut, ettei halua jatkaa thaikielen opiskelua, koska se on henkisesti liian rankkaa… Kuka työnantaja olisi edes uskonut näitä juttuja? Ja Aasiassa kun ollaan, ketä työnantajaa olisi kiinnostanut työntekijän henkinen hyvinvointi?

    Kyseisen kielikoulun jokaisessa luokassa oli kamera, josta koulun johto seurasi tunteja. He olivat kyllä tietoisia siitä, mitä tunneilla tapahtui, ja se tapahtui heidän siunauksellaan. Näin ollen valittaminen olisi turhaa ja kääntyisi ainoastaan valittajaa itseään vastaan. Thaimaassa ei yleisesti ottaen valiteta. Täällä asuvat/asuneet tietävät, miksi. Nuo eivät myöskään olleet mitään halpoja kielikursseja. Koulu oli maineikas, ja jos halusi jatkaa siellä ja tähtäsi valtion kielitutkintoon, oli pakko jatkaa.

    Reply

  4. Jenni
    Nov 24, 2017 @ 12:44:37

    Opetan Japanissa ja olen opettanut aiemmin Kiinassa sekä Irlannissa aikuisia: tällainen toiminta on pysäyttävää.
    Luuletko, että tähän asiaan on mitään konkreettista tapaa puuttua?

    Reply

  5. Sinikka Kasko
    Nov 26, 2017 @ 03:28:52

    Mulla oli yksityinen, ihana ope, jonka ryhmätunnilla jatkoin koko ensimmäisen vuoden Thaimaassa. Ihan superia. Nyt pärjään Taikuissa matkustaessani hyvin taksissa, ravintoloissa jne.

    Reply

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Haluatko tietää, miten tarina jatkuu? Kirjoita alle sähköpostiosoitteesi, niin pysyt juonessa mukana.

Follow Hadassa on WordPress.com

Täällä on käyty

  • 67,199 kertaa
%d bloggers like this: